Kielipuolen päiväkirja

Taisto Reimaluodon taiteilija Vilho Lampena ja taiteilijan itsestään vesurilla maalama ”omakuva”. Kristian Smedsin teatterissa käden taidot muuttuvat hetkessä uskonnolliseksi symboliksi. Kuva Kansallisteatteri/Miska Reimaluoto

Kansallisteatterin Jumala on kauneus näytelmässä Kristian Smeds palaa itselleen ilmeisen läheisen ja tärkeän tekstin pariin. Kantaesityksen hän dramatisoi ja ohjasi Paavo Rintalan kirjasta Teatteri Takomomme vuonna 2000.

Haastattelussa Smeds on kertonut, että hän halusi nähdä miten esitys ja sen esittäjät ovat muuttuneet ajan kuluessa. Katsojan kannalta yhtä kiinnostava on tietenkin se, miten Smeds itse on muuttunut taiteilijana?

On se. Substanssia on tullut lisää siis näytelmän sanojen mukaan ”eh” saatanasti.

Taiteilijana Smeds etsii toki yhä sitä kauneuden valtakuntaa. Samalla esitykseen on tullut mukaan iso annos itseironiaa. Tosin Smeds ei ole koskaan ollut ainakaan ohjaajana mikään totinen torvensoittaja.

Smeds ei varmaan sattumalta tarttunut aikoinaan Rintalan taiteilija Vilho Lammesta kirjoittamaan kirjaan. Ohjaajana ja dramaturgina huikean visuaalisesta Smedsistä olisi varmasti tullut myös eturivin kuvataiteilija, jos hän olisi nuorena valinnut toisen tien itsensä ilmaisemiseen.

Teatterin tekijänä Smeds on noussut palvotun gurun asemaan. Luulen että tästä asemasta lähtee myös uustulkinnan tavaton itseironisuus.

Uudessa ohjauksessa esitykseen on tullut myös lisää pituutta. Uusia kohtauksia tai vuorosanoja ei ole, mutta taukoja hiljaisuutta sitäkin enemmän.

Ehkä hiljaisuus on juuri se kaikkein vaikuttavin elementti tässä uudessa tulkinnassa. Hiljaisuudessa on jotakin äärettömän suurta, kaunista ja myös lopullista. Se suuri hiljaisuus odottaa meitä jokaista. Elämän kauneus perustuu juuri sen rajallisuuteen. Myös siksi kauneus on Jumala.

Jumala on kauneus on tietenkin myös taiteellinen antiteesi sille muodikkaalle ja nopearytmiselle, elokuvan ilmaisua jäljittelevälle tyylille, jota Smeds itsekin käyttää omalla jäljittelemättömällä tavallaan Kansallisteatterin Tuntemattomassa sotilaassa.

Uutta Takomon esitykseen verrattuna on musiikki ja äänet, joita Smeds käyttää taitavasti. Esimerkiksi talvikohtaus, jossa Katja Kukkola tulkitsee talvista maisemaa pakkasessa värjöttelevine haapoineen maalaavaa Vilho Lampea. Kohtaus on huikean kaunis.

Sanotaan, että kertanne rutina on parempi kuin ainainen kitinä. Näytelmän Vilho Lampi todistaa meille katsojille jo heti tarinan alussa, että ihmisen kohtalo on kuitenkin tulla hulluksi vähitellen. Nuoruuden ahdistus ei vähene iän myötä, vaan tietoisuuden kasvaessa se yltyy vihlovaksi kivuksi.

Se on se painava risti, jonka jokainen syvästi tunteva ja ymmärtävä ihminen joutuu kantamaan hamaan hautaan tai varhaiseen dementoitumiseen asti.

Smedsin ohjauksessa tämä elämäntuska purkaantuu kiihkeänä toimintana, aggressiona. Kirves ja vesuri heiluvat.

Samaa tehtävää palvelee tietenkin esityksen rujo kieli. Uskon, että Smedsin käyttämällä kielellä on myös muita tätäkin tärkeämpiä merkityksiä. Suomen kielen rumat sanat antavat samanlaista perspektiiviä pohjanmaan ”aakeille laakeille” kuin sinne rakennetut rumat talot ja rujot ihmisetkin. Samaa tarkoitusta palvelevat tietenkin myös esityksen lainaukset populaarikulttuurista.

Sitä paitsi suomen kielen perkele on kaikessa rujoudessaan suorastaan täydellisen kaunis sana. Sen voimalla hiihtää vaikka Pariisiin asti.

Smeds on taiteilijan ideatykki, jonka luovuutta on tullut vuosien mittaan seurattua kateuden sekaisella ihailulla. Kuitenkin Kansallisteatterin vierailu Lappeenrannassa oli esitys, jossa tulee minusta hyvin esiin Smedsin suurin vahvuus.

Smedsin kaltainen lahjakkuus kerää ympärilleen varmasti kuin helposti muita lahjakkaita ihmisiä. Kansallisteatterin esityksessä mukana ovat muusikkoina Juha Menna, joka on käsiohjelman mukaan paitsi muusikko, myös kuvataiteilija ja maileri, Tuomo Kuurre, jazzavaruusmies ja Tuomas Rinta-Panttila, näyttelijä, itse oppinut musiikintekijä ja sokerileipuri.

Smedsillä on kyky saada nämä ihmiset toimimaan yhdessä. Hänen ohjauksensa eivät ole suuren ohjaajaneron luovuuden purkauksia, vaan produktiossa mukana olevan ryhmän taidetta.

Luultavasti tyypillistä Smedsiä nähtiin livenä Lappeenrannan kaupunginteatterissa joskus Woyzeckin ensi-illan jälkeen järjestetyssä keskustelutilaisuudessa.
Smeds ei ollut tuossa tilaisuudessa lainkaan kiinnostunut puhumaan itsestään ja omasta työstään, vaan johdatteli yleisön ja paikalla olevat teatterin tekijät puhumaan siitä, miten Lappeenrannan teatteri löytää jatkossa yleisönsä ja menestyy.

Kansallisteatterin vierailussa tämä Smedsin lahjakkuus tuli korostetusti esille. Jumala on kauneus on muodoltaan viidelle näyttelijälle kirjoitettu monologi. Kaikki seisovat esityksen Vilho Lammen takana yhtenä miehenä ja naisena.

Näyttelijät Tarja Heinula, Timo Tuominen, Taisto Reimaluoto, Katja Kukkola ja Tomi Rikkola ovat tulleet tutuiksi monista Smedsin Teatteri Takomon kanssa toteuttamista produktioista. Esimerkiksi Reimaluodon upeasta roolisuorituksesta Takomon Vanja enossa on jäänyt pysyvä muistijälki jonnekin alitajuntaan.

Nämä 60-luvulla ja 70-luvun alussa syntyneet näyttelijät ovat nyt ehtineet keski-ikään tai ainakin tämän matalan majan synkkään eteiseen.
Tunnelma on tietenkin jollakin tavalla erilainen, mutta jos heidän tulkintansa raikkaudesta 10 vuotta sitten on jotakin jäänyt pois, syvyyttä esitykseen on tullut sitäkin enemmän.

Jumala on kauneus on esitys, joka näppäillee ihmismielen herkimpiä kieliä. Lappeenrannan kaupunginteatterin Jukola-salissa järjestetään tänään tiistaina vielä toinen vierailunäytös. Menkää ihmeessä katsomaan.
Paavo Rintala on kirjoittanut kirjansa esipuheeseen, toteamuksen, että hänen kirjansa ei ole taiteilija Vilho Lammen elämänkerta, vaan romaani kauneuden kokemisesta. Sitä samaa on Kansallisteatterin esitys. Se on teatteria ja taidetta oikein suurella t:llä.

Elokuvan Marco (Marco Macor) ja Ciro (Ciro Petrone) joutuvat elokuvassa kohtalokkaisiin vaikeuksiin varastamiensa aseiden vuoksi.

Hyvät elokuvat eivät kauan viivy Lappeenrannassa. Gomorran viimeinen esitys on tänään torstaina.

Cinema Mondo tuo laatuelokuvia maahan. Matteo Garronen ohjaama Gomorra on palkittu useilla festivaaleilla.
Roberto Savianon samannimiseen kirjaan perustuva elokuva on hyytävä kuvaus Napolin alueella toimivasta Comorraksi kutsusta mafiasta.

Elokuvan autenttisuudesta kertoo jotakin se, että kolme Gomorrassa esiintyvää näyttelijää vangittiin epäiltynä mafiayhteyksistä.
Esimerkiksi Giovanni Venossa, joka esittää elokuvassa mafian pikkupomoa, pidätettiin viime marraskuussa syytettynä huumekaupasta ja suojelurahojen kiristämisestä.
Venossa myös tuomittiin näistä rikoksista kahdeksi vuodeksi vankilaan.

Myös elokuvassa näyttelevä Salvatore Fabbricino sai tammikuussa tuomion huumeista. Elokuvan Bernardino Terracciano puolestaan kuuluu tai on ainakin kuulunut todistettavasti Caselesi –mafiaperheen jäseneksi.

Garronen Gomorra ei siis vain näytä dokumentilta. Elokuvan sisältöä ei tässä kannata kuitenkaan sen kummemmin selostaa. Gamorra on elokuva, joka kannattaa nähdä.
Se on Suomessa jo ehtinyt myös videolevitykseen.

Veteraani Clint Eastwoodin ohjaama tositarinaan perustuva <a Changeling – Vaihdokas viipyi Lappeenrannassa vain reilun viikon.

Vika ei kuitenkaan tässä tapauksessa ole sen paremmin paikallisessa elokuvateatterissa kuin lappeenrantalaisessa yleisössäkään. Sekä Gomorrasta että Vaihdokkaasta on vain otettu liian vähän kopioita.

Maahantuojat ovat nyt todella varovaisia. Jopa parhaan elokuvan Oscarin napanneesta Slummien miljonääristä on liikkeellä kysyntään nähden liian vähän kopioita.

Tosin Danny Boylen Oscareita kahminut romanttinen draama ei ole kovan maineensa väärti. Elokuvalla on toki komea rytmi ja sen kuvakavalkadi tuo esiin hyvin sen huiman taloudellisen kehityksen, joka parhaillaan on käynnissä Intian jättiläisvaltiossa kaikkine lieveilmiöineen.

Elokuvan perustarina on kuitenkin aika kökkö ja tarinan päälle on kaadettu paksu kerros siirappia.

Dick Idman on näytelmän Dostojevski ja Pirjo Luoma-aho VTT:n tutkija Liisa Parkkonen. Taustlla Kati Lukan ja Kristiina Sahan näyttävää lavastusta. Kuva Kansallisteatteri/Tuomo Manninen

Siitä on jo jonkin aikaa, kun Lappeenrannassa vaikutti toimituspäällikkö Antti Rinkinen. Eikä hän tietenkään koskaan palkannut ketään inkerinsuomalaista maahanmuuttajaa toimittajaksi paikalliseen mediaan, ei ainakaan ketään Särkijärveä tai Dostojevskia.

Kansallisteatteri kauppaa yleisölle Kari Hotakaisen ja Juha Lehtolan kirjoittamaa näytelmää Kuka kukin on absurdina ja raikkaana komediana kateudesta, narsismista ja viisaudesta.

Miksei niinkin, jos absurdi tarkoittaa löysää käsikirjoitusta, raikas ponnetonta ohjausta ja viisaus sitä, etteivät Kansallisteatterin viisaat näyttelijät tällä kertaa oikein taida uskoa tekstiin, jota heidät on laitettu esittämään.

Hotakaista ja Lehtolaa on tainnut lapsettaa aika tavalla tekstiä kirjoittaessaan.

Oikeiden oivallusten jatkeeksi on kelvannut myös aika paljon sellaista sisällöntuotantoa, josta näytelmän Suomen viisaimman miehen (Ismo Kallio) sanoja mukaillen pahasta ummetuksesta kärsivä voi vain uneksia.

Silti Kansallisteatterin Kuka kukin on komedialla on hetkensä.

Periaatteessa parivaljakon komedia on sekä syvällinen että herkullinen juttu. Näin sen katsoja ainakin haluaa mieltää. Lahjakkaat kirjoittajat tutkivat siinä kielen ja todellisuuden suhdetta.

Vihjeeksi tästä käy vaikka toimituspäällikkö Rinkisen (Juha Muje) ja toimittaja Särkijärven (Dick Idman) keskustelu näytelmän alussa. Kun Rinkinen hukkaa ajatuksensa ja ihmettelee, mihin hän oikein jäi, Särkijärvi sanoo Rinkisen eksyneen lauseeseen.

Heti alussa esitellään VTT:n kehittämä kone, joka kertoo totuuden koneen tutkittavaksi laitetusta ihmisestä. Tämän keksinnön jälkeen psykoanalyysi joutaa siis pölyttymään kunniapaikalle tieteenhistorian museon hyllylle sinne alkemian ja skolastiikan väliin.

Samalla viedään tietenkin jalusta myös psykologisen tai pitäisikö sanoa psykoanalyyttisen romaanin luojalta Fjodor Dostojevskiltä.

Dostojevskin on 182 vuotiaana astuttava alas sanomalehdistä kasatulta jalustaltaan ja palattava meidän ihmisten luo katumaan pahoja puheitaan.

Valan tehneelle kirjallisuusfriikille Dostojevskin paluu maan päälle voi vertautua vain yhteen toiseen suureen kertomukseen, joka suosiossaan on voittanut jopa Karamazovin veljekset.

Kirjallisuustutkija Jukka Mallisen mukaan suuruuden unelmia hellinyt Dostojevski ei juuri nyt ole parasta mahdollista lukemista venäläisille.

Ehkä juuri tämän takia Hotakainen ja Lehtola ovat marssittaneet Kansallisteatterin näyttämölle myös presidentti Vladimir Putinin. Juuri Putinhan parhaillaa elää Dostojevskin unelmaa venäläisestä suuruudesta. Koska Jumalaa ei ole, tämä näytelmän Putin ottaa ihan mielellään hänen hommansa hoidettavakseen täällä maan päällä.

Tällaista tavaraa Kansallisteatterin Kuka kukin on –biisissä riittää uuvuttavat kaksi tuntia. Hotakainen kertoo käsiohjelmassa, että hän keräsi Lehtolan kanssa lauseita ja kepuutti niistä lopulta ehkä kaksi sadasta itse näytelmään.

Seula olisi voinut olla tiheämpikin.

Toisaalta näytelmän teksti suorastaan huutaa lisää koukkuja, joilla kirjoittajat olisivat saaneet kunnon otteen liukkaasta aiheestaan. Mutta tällaisena lama-aikana on tietenkin pulaa kaikesta, jopa hyvistä ja hauskoista idoista.

Lehtola on ohjaajana vaikeuksissa hänen ja Hotakaisen uutispuurosta keittämän tekstin kanssa. Toisen näytöksen koko näytelmän huipennus on sijoitettu Helsinki-Vantaan lentokentälle, mikä on sikäli onnekas valinta, että koko esitys tekee mahalaskun siinä nousukiidon vaiheessa, jossa sen pitäisi viimeistään nousta siivilleen.

Oikean rytmin löytäminen on tietenkin vaikeaa, kun tekstiin livahtaneet sammakot loikkivat minne sattuu.

Kati Lukan ja Kristiina Sahan lavastus tukee näytelmän ydinajatusta. Kieli on meidän kotimme ja miksei työpaikkamme. Tosin kämppä on käynyt viime aikoina yhä ahtaammaksi ja niistä muodotuva kaupunki täysin käsittämättömäksi. Kirjaimet toki vielä tunnistaa, mutta niistä muodostuneiden sanojen merkityksestä ei enää saa mitään tolkkua.

Toisaalta valtavien lavasteiden liikuttelu näyttämöllä ei ainakaan edesauta noperytmisen komedian kehittelyä.

Näytelmän takkinsa kääntänyt Dostojevski muistuttaa ajatuksineen kovasti linkolalaisia vihreitä. Sähköt pitää laittaa poikki ja lentopetrooliinkin vähintään puolet petäjäistä. Siitä se uudenlainen inhimillinen suuruus lähtee.

Höpöjä haastava Dostojevski karkoitetaan toimittajan heittelemien kenkien saattelemana kauas horisontin taakse.

Toki Lehtola ja Hotakainen osaavat lopettaa komediansa kauniisti. Taivaan rannan takana meitä odottaa paratiisi, leikkivän lapsen mittakaavaan rakennettu maailma, jossa ihmiset osaavat keskustella asioista.

Toisin se viimeinen kysymys, onko Jumala olemassa, kuuluu aiheisiin, joista pitää vaieta.

Annaleena Sipilä on Q-teatterin talk show’n emäntä Elisabet Suora.

Miksi esityksen alussa studio-ohjaaja JP (Jarkko Partanen) lausuu virolaisen Sven Sildnikin alias Kivisildnikin runon Tuottajan meili Väinämöiselle?

Ja mitä yhteistä on meillä, heillä ja Porilaisten marssilla?
Miksi talk show’n emäntä Elisabet Suora on kaikkea muuta kuin oikea ja suora? Onko hän edes Elisabet ja Suora?

Ja miksi näyttämöllä kohta lausutaan hienoja runoja, joiden kirjoittajista minä en tiedä mitään?

Q-teatterin Oikea Suora on katsojalle vaikea pala nimeä myöten. Se tyrmää heti kättelyssä kuin oikea suora. Kanveesin pinnasta aukeaa vain sammakkoperspektiivi.

Esityksen alussa ollaan tekemässä tähtijuontajan vetämää keskusteluohjelmaa. Kritiikin terävä kärki osuu maaliinsa suomettumisen kovaan ytimeen. Miksi me tavalliset ihmiset emme tieneet 20 vuotta sitten juuri mitään siitä toisesta todellisuudesta, joka puhkesi Virossa laulavaksi vallankumoukseksi, kaatoi lopulta Berliin muurin ja koko sosialistisen järjestelmän?

Myös paljon henkilökohtaisempi ja sellaisena aika ikävä kysymys nousee esiin. Miksi minä en edelleenkään tiedä näistä tapahtumista tai Viron uuden sukupolven taiteilijoista juuri mitään?

Q-teatteri on Baltic Circle -festivaalin järjestäjänä kantanut oman kortensa kekoon tietämyksen lisäämiseksi. Ehkä television keskusteluohjelmia rajusti parodioiva Oikea Suora kuvaa myös festivaalin tuottajana toimineen Jukka Hytin tuntoja tämän suuren tietämättömyyden edessä.

Kirjailija Sofi Oksasen ja Imbi Pajun toimittama esseekokoelma Kaiken takana oli pelko ja suomalaisen dosentti Johan Bäckmanin organisoima Nashi-mielenosoitus kirjan julkistamista vastaan kertovat episodina omaa korutonta kieltään, siitä millaisessa pimeydessä me edelleen vaellamme.

Yhteistä kieltä ei ole. Vaikka Ylen A-studiossa kaikki puhuvat suomea, osapuolet eivät edes yritä ymmärtää toisiaan. Yli 70 vuotta kestäneestä sosialistisesta kokeilusta jäi jäljelle raunioiden lisäksi niin sankka valehtelun ja epätotuuksien verkko, että sen alle tahtoo peittyä yhä edelleen jopa miljoonia ja taas miljoonia uhreja vaatinut kansanmurhakin.

Se on pelottavaa. Ja vielä pelottovampaa on tietenkin se, ettei Venäjällä ole ilmeisesti minkäänlaista aikomustakaan tehdä tiliä oman menneisyytensä kanssa.

Hytin ohjaamassa Oikeassa Suorassa Elisabeth Suoran (Annalleena Sipilä) vetämä talk show saa nopeasti farssin piirteitä. Nauru juuttuu kuitenkin äkkiä kurkkuun. Esimerkiksi entisen neuvostoliittolaisen luistelutähden Katarina Väin (Lotta Lehtikari) paljastuskirja Viritetyt vehekeet saa pian monia ulottuvuuksia. Viritetyt vehkeet ovat olleet tukevasti turvoksissa vartalon molemmissa päissä.

Oikean Suoran virolaisten ruonoilijoiden runot ilmaisevat riipaisevan syvää surua.

Eikä Oikean Suoran terävä kritiikki rajoitu 20 vuoden takaisiin asioihin. Kaikkia Baltian maita on kohdannut uusi myllerrys, kun maailmanlaajuinen talouskurimus on vienyt niiden kansantaloudet kuilun partaalle.

Laulava vallankumous teki myös Virossa toisista paljon tasa-arvoisempia kuin toisista. Toiseus on saanut myös maan sisällä uusia merkityksiä.

Laulavaa vallankumousta seurasi rikkaiden kapina köyhiä vastaan ja kukaan ei varmasti tiedä, miten tämän kapinan jälkiselvittely sujuu, kun keskuteluperinne on sellainen kuin se on. Ainakaan mitään hyvää ei ole odotettavissa, jos luokkaraja alkaa kulkea kielirajan mukaan ja venäjästä tulee sen syrjäytyneen toiseuden kieli.

Televisiostudion tyly ja staattinen estetiikka on laittanut esimerkiksi Ilkan Päivi Loponen-Kyrönseppän kirjoittamaan epäteatterista.

Meillä kaikilla on toki omat mieltymyksemme, mutta Q-teatterin Oikea Suora on ihan aikuisten oikeasti vahvasti tässä päivässä kiinni olevaa nykyteatteria.

Videot ja elokuvan omaisesti kohtauksesta toiseen etenevä leikkaava tyyli ovat tulleet teatteriin jäädäkseen. Q-teatterin Oikea Suora eroaa edukseen tämän kevään teatteritarjonnasta siinä, että esitys on hyvin vaativa myös katsojan kannalta. Se herättää tavattoman määrän kysymyksiä, joista monet ovat myös aika kipeitä.

Oikeassa Suorassa kokeillaan teatterin rajoja, etsitään uutta. Tietynlaista kömpelyyttä ja rosoisuutta esitykseen tuo se, että sitä tekemässä on ollut iso joukko Helsingin tekniikan alan oppilaitoksen av-viestinnän opiskelijoita.

Uuden kokeileminen on tietenkin välttämätöntä. Sitä vaatii teatteri-ilmaisun kehittäminen. Parhaimmillaan se tuottaa myös huikeita onnistumisia. Ei tarvitse ajatella kuin Kansallisteatterin Tuntematonta sotilasta tai KOM-teatterin Kalavaletta.

Q-teatterin Oikea Suora ei todennäköisesti löydä yhtä laajaa kosketuspintaa yleisöönsä jo vaikea aiheensa takia. Viihdettä Oikeassa Suorassa on suurin piirtein saman verran kuin metrin pätkässä ratakiskoa.

Samasta syystä sitä on vaikea taivuttaa mihinkään kategoriaan, tai yrittää piilottaa jonnekin tajunnan takamaille. Se pirulainen kun painaakin kuin synti.

Eeva Soivio on Kalavaleen Suomi-neito ja tosi-tv-kilpailija, äiti Myllypurosta. Taustalla Pekka Valkeejärvi, näytelmän Fisu-Hanski ja Juho Milonoff näytelmän Kasperi. Kuva KOM-teatteri/Riikka Palonen

Yrityksen ainoa tehtävä on tuottaa voittoa osakkeenomistajille. Näin on kuulunut aina viime aikoihin asti monetaristisen markkinaliberalismin ensimmäinen perussääntö.

Yritysjohtajan ainoa velvollisuus on tehdän mahdollisimman paljon hilloa omaan purkkiin keinoja kaihtamatta. Näin on mitä ilmeisemmin kuulunut samaan aikaan tästä kapitalismin perustuslaista johdettu toinen perussääntö.

Jos ei viekkaudella, niin sitten vääryydellä. Modernin ajan faaraoiden pyramidit ovat nouseet virtuaalimailmassa taivaisiin asti.

Moraalista on ryhdytty puhumaan uudestaan vasta, kun tämä rikkaiden toimeenpanema vallankumous on johtanut koko maailmantalouden kuilun partaalle.

Kirjailija Arto Salmisen Kalavale on tiukka moraliteetti ja yhtä vimmainen on myös Pekka ja Aleksi Milonoffin siitä teatterin kielelle kääntämä esitys.

Nuorena kuollut Salminen oli näkijä, jolla oli kyky tunkeutua kielen syvärakenteisiin. Ehkä siksi hänen kirjoihinsa tekee mieli tarttua yhä uudestaan.

Kom-teatterin Kalavale on suorastaan nerokkaasti dramatisoitu ja upeasti näytelty esitys Salmisen kirjasta.

Isä ja poika Milonoffin neronleimaus on tuoda Salmisen tekstin rinnalle suomalainen perustarina Kalevalan muodossa.

Tosi-tv on kuin pienoiskuva uusliberalistisesta yhteiskunnasta. Siinä kilpaillaan suurista rahoista ja vain yksi voi voittaa. Tässä kilpailussa pärjää parhaiten psykopaatin moraalilla.

Kalavale on siis näytelmä moraalista ja moraalittomuudesta. Viimeiselle rannalle on tultu silloin, kun tosi-tv-sarjan nimeksi laitetaan Auschwitz. Se on prändi, jonka tuntevat kaikki maailman ihmiset.

Salmisen välillä runollinen, välillä rujo kieli on täynnä merkityksiä. Milonoffit ovat kaivaneet niitä esiin tästä kyseisestä pellosta oikein suokuokalla ja panneet joukkoon vielä mausteeksi koko joukon omiaan.

Kalavale on esitys, jossa katsoja saa olla tarkkana kuin porkkana, esityksen näennäisen kepeästä pinnasta huolimatta. Huutia saavat välillä niin suomen kielen kuin teatterin omakin kielioppi.

Esitys on myös niin kiihkeärytminen ja raskaasti lastattu, että katsoja putoaa jo sen takia helposti kärryiltä.

Mikään kuoliaaksinaurattaja Kalavale ei ole, vaikka toisenalaisella kehittelyllä siitä olisi varmasti voitu tehdä myös huikea satiirinen farssi.
Esityksen sisältö on kuitenkin niin painava, että nauru tahtoo juuttua väkisinkin kurkkuun.

Ohjauksessaan Pekka Milonoff on varmasti ihan tarkoituksella hakenut kohtauksille jokinkalaisen uuskalevalaisen rytmin. En tiedä, miten tämä taikatemppu on tehty, mutta se toimii kuin tanhupiiri ikään.
No osa esityksen estetiikasta on tietenkin jo aiheen takia otettu suoraan televisiosta.

Kalavaleessa näytellään aivan upeasti. Esimerkiksi Laura Malmivaaran käsittelyssä entinen missi, lähiökapakan ruusu Oona, muuttu todella sanasta lihaksi.

Voimakkan fyysisen läsnäolon kruunaa Malmivaaran tapa puhua. Hän yhdistää espoolaiseen nenäaksenttiin helsinkiläisten puheessa yleistyneen tavan laittaa paino sanan viimeiselle tavulle. Lopputulos on korvia raastavaa kuultavaa.

Tv-tuottaja Kasperin rooli on Juho Milonoffin bravuuri. Milonoff tekee tyrmäävän näköiskuvan tämän päivän kolmekympisistä politiikan ja talauselämän uraohjuksista, joiden suusta esimerksi titteli senior manager enterprise applications executive interface specialist tulee sulavasti kuin oksennus pulimikon kurkusta.

Salmisen Kalavale ilmestyi vuonna 2005. Aina eduskuntavaaleihin 2003 asti Suomea talutettiin kohti globaalin markkinatalouden onnelaa Paavo Lipposen ja sosiaalidemokraattien johdolla.

Siksi myös näytelmän Kasperin postmoderniin minäkuvaan sopii hyvin se, että hän on teepussinsa kompostoiva, Toyotalla ajava, reilun kaupan baaneja ostava demari.

Postmodernin filosofian saarnamiesten suuria löydöksiä on ollut juuri se, että ihmisellä voi olla monta erilaista identiteettiä. Tästä filosofiasta voidaan kätevästi johtaa myös sellainen käytäntö, että yksilöllä saa olla samanaikaisesti myös monta erilaista moraalia aina tarpeen mukaan.

Milonoff saa Kasperin roolissa katsojan vakuutumaan siitä, että Kasperin kaltaiset menestyjät ovat myös sosiaalisisesti huippulahjakkaita. Heillä on kyky sovittaa yhteinen etu ja oma etu niin, että eurot valuvat juuri oikeaan taskuun.

Yhtenä päivänä vuodessa tehdään hyvää ja vedetään naamalle punainen pellenenä ja kaikkina muina 364 päivänä tehdään rahaa.

Vanhan liiton Pekka Valkeejärvi näyttelee suvereenisti vanhan liiton televisiioviihteen legendaa Kyösti ”Fisu-Hanski” Hannukkalaa, jonka esikuvaa ei tarvitse etsimällä etsiä spedevision historiasta.

Komilaisista Marja Backalén on puolestaan näyttelijä, joka ottaa oman tilansa näyttämöllä roolissa kuin roolissa. Packelénin ympärille synttyy aina kuin itsestään oma läsnäolon taikapiiri, niin nytkin.

Ennen esityksen alkua, joku luki viereisellä paikalla Ilta-Sanomia, jonka kannen lööppi kirkui Mikkosten perheen saamista uhkauksista.
Kalavaleessa Nelonen ostaa ja Ilta-Sanomat buffaa Auschwitziä. Salmisella oli totisesti näkijän lahjoja.

Tosin tänään mediatalot eivät enää taistele rahasta, vaan olemassaolosta. Ja kuten tiedämme, hätä ei tunne lakia.

Salmisen Auschwitz on myös viimeinen asema suomen kielelle. Uudessa uljaassa maailmassa merkityksiä ja vivahteita täynnä oleva kieli on korvattu ykkösillä ja nollilla.

Tavallaan paradoksaalista on se, että tämän päivän teatterissa vähintään joka toinen eityksen tekijöistä puuhaa nimen omaan tietotekniikan kanssa.
Näin on asian laita myös Kom-teatterin Kalavaleessa.

Toisaalta esitys todistaa, ettei raskas tietokoneohjattu videotekniikka ole syönyt nimivahvan tekijäkunnan luovutta mitenkään, päin vastoin.
Salmisen taiturimainen kieli kääntyy upeasti teatteriesitykseksi ja kieli on saanut rinnalleen näyttämökuvia, jotka tekevät oikeutta tälle kielelle.

Kom-teatteri on viime vuosina panostanut paljon suomalaisen teatterin kehittämiseen. Ohjelmistoon on otettu ohjelmallisesti uusia kotimaisia näytelmiä. Tällä on ollut luonnollisesti hintansa. Joukkoon on mahtunut myös joitakin vähemmän onnistuneita produktioita.

Pekka Valkeejärven Fisu-Hansi ei kuitenkaan turhaa levittele käsiään Kalavaleessa. Koukkuun on tällä kertaa tarttunut todellinen vonkale.