Kielipuolen päiväkirja

Perussuomalaisten edustuspotretissa Timo Soinin hymy on herkässä. Tosielämässä persujen puheenjohtaja alkaa olla helisemässä Suomen Sisun ympärille kesääntyneiden Jussi Halla-ahon kannattajien kanssa. Kuva www.perussuomalaiset.fi

Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini pyörsi aikaisemmat puheensa ja päätti ryhtyä eurovaaliehdokkaaksi.
En silti lähtisi syyttämään Soinia takinkääntäjäksi. Pikemminkin kysymys on siitä, että Soini hyppää vaikka voltin, silloin kun politiikan realiteetit hänet sellaiseen pakottavat.
Omat koirat purevat nyt pahasti.

Perussuomalaisten perusongelma on siinä, että puolueella on vain kaksi ehdokasta, joilla on mahdollisuus mennä eurovaaleissa läpi, Soini ja sitoutumattomana perussuomalaisten listalta Helsingin kaupunginvaltuustoon valittu Jussi Halla-aho.

Viime viikolla syytteen kiihottamisesta kansanryhmää vastaan ja uskonrauhan rikkomisesta saanut Halla-aho ei kelpaa Soinille ehdokkaaksi. Halla-ahon ehdokkuus olisi merkinnyt muun muassa sitä, että kannatustaan kovasti kasvattaneet perussuomalaiset olisivat saaneet heittää hyvästi hallitushaaveille ehkä lopullisesti.

En tunnet kesän eurovaalien taktisia kuvioita kovin hyvin. Nykyisten kannatuslukemien valossa perussuomalaisilla ja kristillisdemokraateilla on kuitenkin mahdollisuus saada europarlamenttiin jopa kaksi meppiä.

Kristilliset ovat olleet aina mestareita äänten keskittämisessä. Ilman Soinia tai Halla-ahoa kristillisdemokraatit veisivät molemmat paikat, jos vaaliliiton kannatus todella nousee yli 12 prosenttiin.
Toisaalta ilman Soinin tai Halla-ahon ehdokkuutta kaksi paikkaa europarlamentissa on vaaliliiton kannalta ilmeisesti pelkää toiveajattelua. Perussuomalaisten peruskannattaja äänestää henkilöä ei puoluetta.

Kunnallisvaalien perusteella Halla-ahon kannattajilla on vanha asema perussuomalaisten äänestäjäkunnassa. Omalla ehdokkuudellaan Soini saattaa pitää osan tästä omaa paikkaansa suomalaisen politiikan kentässä vielä etsivästä porukasta perussuomalaisten talutusnuorassa.

Suomen Sisun ympärille järjestäytyneet Halla-ahon kannattajat aloittivat hyvissä ajoin nimien keruun oman valitsijamiesyhdistyksen perustamista varten. Halla-aho ei ole vielä kertonut, aikooko hän asettua varta vasten perutettavan valitsijamiesyhdistyksen ehdokkaaksi. Yhdistyksen perustamista varten tarvittavien nimien kerääminen ei liene mikään ylivoimainen temppu Halla-ahon kannattajille.

Halla-aholla on omien verkkosivujensa kautta suora yhteys kannattajiinsa. Hän pystyy polkaisemaan kokoon tehokkaan vaalikampanjan myös ilman puoluekoneiston tukea ja satojentuhansien eurojen vaalikampanjaa. Halla-ahon läpimenoon kukaan ei usko, mutta huolestuttavan suuren äänisaaliin hän varmasti kerää, jos ryhtyy eurovaaliehdokkaaksi.

Soinin ehdokkuuden tärkein pointti onkin siinä, että ehdokkuudellaan hän todennäköisesti pystyy hajottamaan Halla-ahon kannattajien rivit .
Samalla Soini tietenkin hajottaa myös perussuomalaisten äänestäjien omat rivit. Joka tapauksessa ehdokkuudellaan Soini tekee palveluksen sekä hallitukselle että Suomen maineelle. Muukalaisvihaa lietsovaa äärioikeistoa vastaa kannattaa taistella mieluummin vaaliuurnilla kuin oikeussaleissa.

Toisaalta Soinilta pitäisi yhä uudelleen kysyä tiukkaan sävyyn, miksi Suomen Sisun ympärillä pyöriviä tyyppejä ylipäätään otettiin listoille kunnallisvaaleissa. Hartaana katollisena Soinin pitäisi kyllä tietää, mitä paholainen tekee sille ojennetulla pikkusormella.

En tiedä, mikä Halla-ahon suhde on Suomen Sisuun, joka viljelee omia rotuoppejaan yhdistyksen säännöissä muun muassa toteamuksella, että yhdistyksen tarkoituksena on muun muassa ”luonnollisen monimuotoisuuden säilyttäminen”.
Ainakin tämän Sisun omat verkkosivut näyttäisivät olevan tällä hetkellä kiinni.

Halla-ahoa ei pidä väheksyä. Älykäs mies pelaa omaa mediapeliään todella taitavasti. Halla-ahon blogissaan valtakunnansyyttäjä Mika Illmanille lähettämän terveiset on harkittu provokaatio.

Oikeudenkäynti pitää Halla-ahon nimen esillä pitkään. Eikä mahdollinen tuomiokaan ole hänen poliittisen uransa kannalta mikään katastrofi. Se sovittaa Halla-ahon kutreille marttyyrin sädekehän juuri sopivasti seuraavien eduskuntavaalien kynnyksellä.

Rajun taloudellinen taantuma voi pitkittyä ja muuttua lamaksi. Poliittinen kenttä voi Suomessa laman myötä radikalisoitua hyvinkin nopeasti. Halla-aho on myös jo tavallaan maalannut itsensä siihen samaan nurkkaan, josta suomalainen äärioikeisto ponnistaa suuren yleisön tietoisuuteen.

Niels Arden Oplevin on onnitunut erinomaisesti näyttelijävalinnoissaan. Michael Nyqvist tekee loistavaa työtä elokuvan Blomkvistina ja Noomi Rapace on hyvin uskottava Salanderin vaikeassa roolissa. Kuva Nordisk Film

Menestysromaanin muokkaaminen elokuvaksi on tunnetusti vaikeaa puuhaa. Tanskalainen ohjaaja Niels Arden Oplev ja käsikirjoittajat Nikolaj Arcel ja Rasmus Heisterberg onnistuvat Stig Larssonin romaanin kääntämisessä elokuvan kielelle hienosti.

Elokuvana Miehet jotka vihaavat naisia on tiivistunnelmainen trilleri. Loppua kohti elokuva saa suorastaan karmaisevia sävyjä.

Todennäköisesti olisin nauttinut elokuvasta vielä enemmän, jos en olisi lukenut Larssonin kirjaa, hänen Millenium-trilogiansa ensimmäistä osaa. Arvoituksen ratkaisun tietäminen ennakolta vie osan tämän lajityypin elokuvan viehätyksestä.

Luin Larssonin postuumin trilogian ahmimalla viime kesänä. Oplev on karsinut yli 600-sivuisesta romaanista turhia rönsyjä ja elokuvan käsikirjoitus paljastaa terävästi paitsi Larssonin romaanin rakenteen myös sen tavattoman suosion perimmäisen syyn.
Miehet jotka vihasivat naisia on klassinen murhamysteerio. Tekisi mieli väittää, että alle 50-vuotiaana äkillisesti sydänkohtaukseen kuollut Larsson on 2000-luvun Sir Arthur Conan Doyle.

Taitavasti rakennettu juonikuvio ja henkilögalleria muistuttavat kovasti tämän 1800-luvun mestarin vastaavia. Poikkeuksellisilla inhimillisillä kyvyillä varustettu Lisbeth Salander on uuden ajan Sherlock Holmes ja tarinan kertojan ja kokijan rooliin on laitettu toimitta Mikael ”Kalle” Blomkvist, joka Larssonin kirjoissa on naisten ylen määrin rakastama moderni tohtori Watson.

Siinä missä 1800-luvun Sherlock Holmes turvautuu ylivertaisen älynsä lisäksi silloisen tieteen menetelmiin fysiikan ja kemian saralla, Lisbeth Salanderin valtteja ovat valokuvamuisti ja tietotekniikka. Romaanin ja elokuvan Salander on hakkerivelho, joka ylivertaisilla kyvyillään pystyy tunkeutumaan kenen tahansa tietokoneelle.

Yhteistä sekä Doylen että Larssonin kehittämille nerokkaille salapoliiseille lienee myös autismin laajaan kirjoon kuuluva Aspergerin oireyhtymä. Molemmat ovat sekä kyvyiltään että persoonallisuudeltaan hyvin erityisiä.

Oplevin elokuvan vahvuuksiin kuuluu myös onnistuneet näyttelijävalinnat. Michael Nyqvist tekee loistavaa työtä elokuvan Blomkvistina ja Noomi Rapace on hyvin uskottava Salanderin vaikeassa roolissa.
Komisario Beck –elokuvista tutulla Peter Haberilla on myös oma tärkeä rooli elokuvassa, mutta sitä ei kannata paljastaa tässä. Haber on tullut tutuksi elokuvain sympaattisena ja inhimillisenä poliisina, ja silläkin seikalla on tässä elokuvassa oma merkityksensä.

Joidenkin kriitikoiden mielelstä Larssonin kirja ja Oplevin elokuva puhkovat ruotsalaisen kansankodin mätäpaiseita niin, että pahaa tekee.
Asia ei tietenkään ole ihan näin. Raha, valta ja seksi ovat ikuisia aiheita siinä missä ihmisen kyky sekä hyvään että pahaan.
Oplevin elokuvassa sen aiheiden iättömyyttä korostaa myös elokuvan hieno väriskaala. Pohjoisen valot ja varjot antavat hienot puitteet hyytävälle tarinalle.

Ruotsissa elokuva on saanut lähes pelkästään hyviä tai suorastaan haltioituneita arvosteluja. Suomalaiset elokuvakriitikot ovat olleet monta astetta nuivempia.

Miehet jotka vihaavat naisia jakaa tietenkin mielipiteitä. Larssonin tarina on rakennettu hyvin älykkäästi. Vaikka elokuvassa on karsittu romaanin rönsyjä kovalla kädellä, monet kirjaan sisältyvät merkitykset kulkevat myös elokuvassa tarinan mukana.

Elokuva kannattaa ehdottomasti käydä itse katsomassa. Toisin se on myös niin hyvin tehty, että tarinan julmuudet ovat aika rankkaa katsottavaa siitäkin huolimatta, että elokuvan väkivalta on pääasiassa viitteellistä. Karmaisevasta aiheestaan huolimatta Miehet jotka vihaavat naisia ei ole mikään veriroiskeilla mässäilevä splatterpläjäys. Hyvin herkille ihmisille sitä ei kuitenkaan voi suositella.

Rauhan sairaalan vanhin osa rakennettiin alun perin kylpyläksi. Alueen kylpylähankkeen toteuttaminen on myös ainoa tapa pelastaa nämä historiallisesti arvokkaat rakennukset. Kuva Mika Strandén

Kahden kylpylän sota, jota Holiday Club Resortsin toimitusjohtaja Vesa Tengman perjantain lehdessä virittelee, ei ole erityisen hyvä enne sen paremmin joutsenolaisten kuin eteläkarjalaisen matkailubisneksenkään kannalta.

Joutsenon entinen kaupunginjohtaja ja Lappeenrannan nykyinen apulaiskaupunginjohtaja Kari Korkeakoski arvelee, että hassu tilanne, jossa Lappeenranta on joutumassa kahden mammuttikylpylän loukkuun, johtuu kuntaliitoksesta.

Tästä voimme päätellä, ettei asemakaavasta päättävät Lappeenrannan kaupunginhallitus ja kaupunginvaltuusto vielä viime kesänä olleet mitenkään tietoisia siitä, että Joutseno liitetään vuodenvaihteessa Lappeenrantaan.

Tai voihan se tietenkin olla niinkin, että naapurikunnassa väsätty parin sadan miljoonan euron kylpylähanke oli pelkästään pienen kokonsa takia jäänyt keskeisiltä päättäjiltä huomaamatta, vaikka tulossa oleva kuntaliitos vielä jollakin tavalla pysyi agendalla.

Totista syytä huoleen suureen huoleen ei kuitenkaan ole. Dementia ei vielä uhkaa rakkaan kotikaupunkimme päättäjiä. Kysymys on kuitenkin vain siitä ihan normaalista sijoittaja vie ja kaavoittaja vikisee -käytännöstä.

Lappeenrannan kaupunkiyhtiöiden toimitusjohtaja Tom Hultin perusteli viime kesäkuussa kahden kylpylän strategiaa sillä, että tarjonta luo kysyntää.

Matkailubisneksessä tämä on varmasti ihan kelpo strategia. Turistit eivät matkusta massaturistikohteisiin katsomaan nähtävyyksiä, vaan toisiaan. Sininen Saimaa antaa sekä upouuteen että jo väljähtyneeseen ihmissuhteeseen uutta kipinää ”siksti nain” -tekstiviestejä tehokkaammin, vaikka olisi köyhä ja kipeä, rikkaista nyt puhumattakaan.

Tosin kylpyläbisneksen kannattavuudesta näinä rupisina aikoina meillä ei ole toistaiseksi muuta näyttöä kuin Imatran Kylpylässä käytävät yt-neuvottelut väen vähentämisestä.

Tilanne on myös muuttunut viime kesästä sillä tavalla, että finanssikriisi on sulkenut tehokkaasti kaikki rahahanat. Tengmanin hätähuudosta voimme myös päätellä, ettei edes kylpyläbisneksessä voi enää uida rahassa Roope Ankan tavoin.

Niiden, joilla rahaa vielä on lainattavaksi asti, usko kylpyläbisnekseen on selvästi horjunut. Venäläiset kylpevät öljyrahoilla, ja sijoittajat miettivät varmasti parhaillaan, miten Kaakkois-Suomen jättikylpylöissä syntyy kassavirtaa silloin, kun raakaöljyn hinta on menossa alas.
Kymmenien tai satojen miljoonien eurojen investointien kannattavuutta ei voi laskea yhden suhdannekierron varaan.
Potentiaalisia asiakkaita rajan takana toki piisaa.

Saimaan alueen tärkein matkailuvaltti luonnonrauha tietenkin katoaa massaturismin myötä. Rauhan alueella tähän haasteeseen on vastattu ihan fiksusti keskittämällä uusi loma-asutus tiiviisti rakennetulle alueelle. Tiettävästi Rauhan alueen lomaosakkeet ovat rankasta laskusuhdanteesta huolimatta käyneet myös erittäin hyvin kaupaksi sitä mukaa, kun niitä on ehditty rakentaa.

Jatkossa syntyy kuitenkin suuria ongelmia, jos alueelle kaavailtua kylpylää ei pystytä rahoitusongelmien vuoksi toteuttamaan.
En tiedä, miten alueen lomaosakkeita on markkinoitu, mutta tuskin pahasti erehdyn, jos arvaan, että alueelle rakennettavasta kylpylästä on mainittu ainakin sivulauseessa.

Kylpylä ja muut alueelle kaavaillut palvelut löytyvät suunnittelijiden kartoista ja Saimaa Gardensin verkkosivuilta.

Alueelta lomaosakkeen ostaneet pettyvät omissa odotuksissaan, jos kylpylä oheispalveluksineen jää pelkäksi lupaukseksi. Ostajien joukossa on varmasti paitsi varakasta myös vaikutusvaltaista väkeä, joten paha kello kuukuu tässä tapauksessa kauas ja kauan.

Kahden kylpylän strategia ei silloin kiillota Etelä-Karjalan tahriintunutta matkailumainetta, kuten Hultin viime kesäkuussa myhäili, vaan tuo kolhiintunut maine saa uuden ruman tahran kilpeensä.

Olen aina ihmetellyt, mikä piru siinä on, että imatralaiset eivät pysty tekemään minkäänlaista järkevää yhteistyötä lappeenrantalaisten päättäjien kanssa. En ihmettele enää ainakaan yhtä paljon.

Vanhat lauritsalalaiset ovat yhä katkeria kuntaliitoksesta, eivätkä ihan syyttä. Pelkään, että sama kohtalo odottaa myös joutsenolaisia. Kuntaliitosta muistellaan katkeruudella vielä 40 vuoden kuluttuakin ja syystä.
Lappeenrannassa on esimerkiksi nyt neljä lukiota, kun oppilaita on hädin tuskin kahden tarpeiksi. Joutsenolaisten ei tarvitse yhtään jännittää sitä, mikä lukio lakkautetaan, kun kuntaliitossopimuksessa taattu viiden vuoden suoja-aika on ohi.

Kaupunginteatterin Ihmissusi on visuaalisesti vaikuttava esitys, mutta teatterin varsinainen hermomyrkky haudataan maan alle jo ensimmäisessä kohtauksessa. Kuvassa Heikki Pirhonen ja Jussi Johnsson. Kuva Lappeenrannan kaupunginteatteri/Heikki Toivanen

Lappeenrannan kaupunginteatterin Ihmissusi – metallinen kauhunäytelmä on kielletty alle 13-vuotiailta. Varmaan syystä.
Mutta yhtä hyvin se pitäisi kieltää myös kaikilta kökkötraktori-ikään ehtineiltä aikuisilta. Rockkonserttien estetiikka, populaarikulttuurin kauhuromantiikka ja splatterhuumori eivät ole meidän vanhana syntyneiden ominta aluetta.

Ohjaaja Tatu Tynin mukaan Ihmissusi on teatteriesitys, jollaista ei ole tehty koskaan aikaisemmin.
Lausunto paljastaa, että taikuri Tyni on täysiverinen taiteilija, oman tiensä kulkija, jolta ei puutu näkemystä eikä itseluottamusta.

Tynin väite ei tietenkään noin tarkkaan ottaen pidä paikkaansa. Pikemminkin Ihmissusi edustaa nykyteatterin valtavirtaa siinä missä hevimusiikki rockrintamalla.

Lajityypin edustajana Ihmissusi toki sopii hyvin Lappeenrannan kaupunginteatterin ensimmäiseksi vientituotteeksi, ainakin periaatteessa. Se kieli vain pitäisi ensi vääntää jommallekummalle poskelle.

Ihmissuden ainoa todellinen sudenkuoppa piilee käsikirjoituksessa. Jos Tynin taidot teatteri-illuusioiden luojana ovat parasta mahdollista a-luokkaa, hänen itse kirjoittamansa käsikirjoituksen luokitusta pitää hakea aakkosten toisesta päästä.

Ääripäät ovat tietenkin usein lähellä toisiaan, mutta tällä kertaa mitään erityisen hedelmällistä vuorovaikutusta ei synny. Katsojan ei tarvitse kauan arvailla, onko Jukola-salin lavalla hiippaileva örisijä karhu ja vai susi?
Sitä petojen sukuahan se, susi jo syntyessään.

Helsinkiläisen Ryhmäteatterin Saatana saapuu Moskovaan kuuluu suomalaisen teatteritaiteen viime vuosien suurin merkkiteoksiin. Ryhmäteatterin esityksen yksi kivijalka olivat Tynin toteuttamat illuusiot.

Lappeenrannan kaupunginteatterissa hukataan se kaikkein suurin illuusio. Vaikka Samuli Punkka välillä leijailee ihan näyttävästi luonnonlakeja uhmaten yläiloissa, katsoja tuntee painovoiman vaikutuksen istumalihaksissaan lähes koko esityksen ajan.
Sitä maagista hyppyä johonkin rinnakkaiseen todellisuuteen, josta teatteritaiteen merkkiteoksen heti tunnistaa, ei tällä kertaa tapahdu.

No Mihail Bulgakovin kanssa ei tietenkään kannata ryhtyä kilpasille kirjoittamisen taidossa. Ja toisaalta lapsekkuus ja suoranainen tyhmyys ovat heavy genren lajiominaisuuksia. Missä miehet ratsastaa…tiedättehän. Se on sitä sanataiteen kotiteollisuutta.

Tämä on se lähestymiskulma, joka teki hevimetallista vielä kymmenen vuotta sitten älykköjen vähemmistömusiikkia ja josta esimerkiksi vieläkin Helsingin Tuska-festivaali ammentaa energiansa.
No ehkä vientiä varten Ihmissuden voisi tuotteistaa tilaamalla Tomi Putaansuu kääntämään se hirviö englanniksi.

Mutta jos unohdetaan muodikkaalla ja näköjään melkein pakollisella luonnonsuojeluteemalla maustettu käsikirjoitus, Ihmissusi on kaikessa muussa aika stydiä kamaa. Varsinkin esityksen viimeinen vartti ”Kauhujen talossa” antaa katetta tekijöiden omakehulle.

Teatteritaiteessa mustalla teatterilla on pitkät perinteet. Keski-Euroopassa se on suosittua, vaikka Suomessa sitä on nähty harvoin. Etelä-Karjalassa pioneerityötä tämän illuusioihin perustuvat teatterin parissa on tehnyt imatralaisen Kamran Shahmardanin johtama nukketeatteri Musta ja Valkoinen.

Tyni on laittanut tähän valojen ja varjojen avulla illuusioita luovan teatterin lajityypin turbovaihteelle hyödyntämällä modernin video- ja valotekniikan antamia mahdollisuuksia.
Joukoon mahtuu sekä loistavia että pelkästään häikäiseviä tuokioita.

Jos Tyni käsikirjoitus on hieman tylsä, niin hauskuutta löytyy koko rahan edestä visuaaliselta puolelta. Kauhugenren galleriasta lavalle on nostettu muun muassa Frankensteinin hirviö ja zombit.
Nämä kaksi alan perukirjallisuuden suosikkihahmoa yhdistämällä päästään myös kosketuksiin freudilaisuuden rajapinnan kanssa. Mistä tämän maailman kaikki onnettomat elävät kuolleet ovat putkahtaneet ilmoille? No hirviön perseestä tietenkin.

Kaupunginteatterin Riitta Ukkonen on loistava lavastaja. Vaikka ihmissudessa käytetty tekniikka sanelee tiukasti ylöspanon reunaehdot, yhdessä valosuunnittelija Antti Helmisen kanssa työstetty kokonaisuus on jälleen komea.
Äänisuunnittelijan osana on nykyisin olla usein koko esityksen haukutuin henkilö. Minusta
Hannu Hauta-ahon työ ensi-illassa oli täyden kympin arvoinen suoritus. Rockestetiikan suggestiivinen voima perustuu volyymiin ja Hauta-aho on tässä suhteessa pystynyt luomaan Jukola-saliin täydellisyyttä hipovan kompromissin.

Tuoreessa Teatteri-lehdessä lehden kolumnisti Jari Juutinen valittelee teatterinjohtajan osan kovuutta. Teatterinjohtaja Juutisen kunnianhimo on kuitenkin edelleen tallella.
Lappeenrannan Ihmissusi on tekemisen väärti kokeilu. Ensi-iltayleisön joukossa oli paljon nuoria, joita Lappeenrannan kaupunginteatterissa harvemmin käy.

Ihmissusi sattuu hyvin Juutisen teatterille antamaan uuteen profiiliin. Katsojan kannalta ainoa oikea tapa tehdä teatteria on satsata esityksiin aikaa ja luovaa hulluutta niin paljon kuin värkeistä suinkin irti lähtee. Teatterista leipänsä ansaitsevat varmasti välillä toivovat, että vähemmän epävarmuutta aiheuttaviakin vaihtoehtoja olisi olemassa.

Leonardo DiCaprio ja Kate Winslet näyttelevät komeasti, mutta pariskunnan keskinäinen kemia ei oikein vakuuta. Kuva DreamWorks/Francois Duhamel

Taivas ja helvetti voivat ihan hyvin olla samassa paikassa. Idyllinen omakotialue 50-luvun Connecticutissa voi toiselle olla paratiisin maan päällä ja toiselle suunnaton avovankila.

Näin se menee myös parisuhteiden ja avioliiton kanssa. Vapaus on aina kovin suhteellinen asia. Eivätkä nämä asiat ole teollistuneissa länsimaissa muuttuneet miksikään aainkaan viimeksi kuluneen puolen vuosisadan aikana.

Kaikilla meillä taitaa olla se oma kapteeni taivaassa.

Joku on sanonut Richard Yatesin romaania Revolutionary Road F Scott Fitzgeraldin Kultahatun veroiseksi mestariteokseksi. Pitää yrittää ehtiä lukea kirja jossain vaiheessa. Laitetaan se vaikka kesälomaa odottavien lukemattomien kirjojen osastolle.

Ohjaaja Sam Mendesin American Beauty teki vajaa kymmenen vuotta sitten lähtemättömän vaikutuksen. Leffa on tullut katsottua sen teatteriensi-illan jälkeen useamamman kerran telkkarista ja videolta.

Ohjaaja James Cameronin Titanic oli valtaisa menestys ja on oikeastaan kumma, etteivät Kate Winslet ja Leonardo DiCaprio ole näytelleet yhdessä samassa leffassa ennen Mendesin Revolutionary Roadia.

Odotukset olivat siten korkealla ja ehkä siksi Mendesin uusin elokuva oli pieni pettymys.
Winslet voitti parhaan naispääosan Oscarin Hanna Schmitzin roolistaan Stephen Daldryn elokuvassa Lukija. Toivottavasti saksalaisen Bernhard Schlinkin loistavaan romaaniin (eh sen olen jo lukenut) perustuva elokuva tulee pian myös Lappeenrantaan.

Winslet näyttelee upeasti myös turhautunutta kotirouvaa Mendesin elokuvassa, mutta DiCaprion ja Winsletin yhteinen kemia ei oikein toimi.
Älykäs ja hyvin hienoille vivahteille rakennettu tarina tuntuu kaatuvan tähän riitasointuun. Se tuntuu vähän samalta kuin, jos yleensä upeasti soittavan ja maailmankuulun kamariorkesterin yksi Stradivarius olisi syystä tai toisesta jäänyt vähän epävireeseen.

Mutta varmasti tässä riitasoinnussa on myös Mendesin elokuvan voima. Katsoja joutuu tosissaan pohtimaan, mikä näitä Yatesin tarinan Frank ja April Wheeleriä oikein sitoo yhteen ja mistä nämä kaikki suuret tunteet oikein kumpuavat.

Zimbabwen presidentti Robert Mugabe osoitti, että vapaustaistelija ja nerokas ajattelija voi muuttaa kukoistavakin talouden hetkessä täysimittaiseksi talouskatastrofiksi. Kuva Lehtikuva/Alexander Joe

Tohtori turmioksi ristitty sijoittajaguru Marc Faber puhuu jälleen kamalia. Tällä kertaa hän julistaa tuomiopäivän sanomaa ruotsalaisessa E24-verkkolehdessä, joka puolestaan kehuu olevansa alansa suurin talousuutisten verkkojulkaisu Pohjoismaissa.

Turmiolan tohtoriksi Faber ristittiin sen jälkeen, kun hän ennusti nykyisen finanssikriisin alkamisajankohdan ja tuhoisuuden lähes nappiin. Sen jälkeen tällä sveitsiläissyntyisellä ja Zürichissä opiskelleella ennustajaeukolla on ollut vientiä maailman talousviisaiden järjestämissä kissanristiäisissä.

Toimittaja Erik Durhanin kirjoittamassa haastattelussa Faber kertoo nyt myös mistä Yhdysvaltain hallitus ja keskuspakki Fed ovat ammentaneet talousviisautensa.
Syyllinen ei ole sen paremmin monetarismin isäksi kutsuttu Milton Friedman kuin keynesiläisyytenä tunnetun paradigman guru John Maynard Keynes.
Opit on haettu Zimbabwesta, jonka talouden on saattanut kukoistuksesta täydelliseen sekasortoon presidentti Robert Mugabe.

Faberin mukaan holtitonta menoa on jatkunut jo neljännesvuosisata. Aikalaiset eivät ilmeisesti siten ihan turhaa kutsuneet presidentti Ronald Reaganin ajoista alkanutta maailmanlopun meininkiä voodoo-taloudeksi.

Faber ennustaa, että Yhdysvalloissa alkaa pyöriä samanlainen hyperinflaatio, joka on tehnyt Zimbabwessa jo kerjäläisistäkin miljardöörejä. Tosin paikallisen keskuspankin tammikuussa käyttöön ottamat 20 ja 50 miljardin Zimbabwen dollarin setelit eivät enää maaliskuussa taida kelvata edes kerjäläisille kuin korkeintaan peräpään pyyhkimiseen.

Faber perustelee synkkää näkemystään sillä, että hänen mielestään holtittomasta lainanannosta alkanutta roihua yritetään sammuttaa ruiskuttamalla liekkeihin lisää bensiiniä.
Yhdysvaltojen hallitus on ryhtynyt rahoittamaan pankkien ja autotehtaiden pelastusoperaatiota painamalla lisää seteleitä. Jos setelirahoitus ei auta, Faberin mukaan hallitus sotkee lisää paperia dollarinvihreällä painomusteella ja katsoo, mitä sitten tapahtuu.

No painokonetta ei nykyaikana enää tarvitse pyörittää laakerit punaisena. Hallitus voi tehtailla uusia maksuvälineitä nappia painamalla. Tosin Wall Streetin pankkiirit tekivät lähes samaa ihan yksityisesti ja omaan piikkiin liki 25 vuotta, ja juuri tämän rahatehtailun seuraukset me nyt siinä kusessa missä olemme.

Faber myös pelottelee meitä sanomalla, että 30-luvun suuri lama oli kevyttä kenttäharjoittelua sen kauheuden rinnalla, mikä meitä nyt odottaa.
Monissa maissa bruttokansantuote onkin laskenut viimeaikoina maailmanennätysvauhdilla ja koko maailmantalous putoaa edelleen rytinällä kohti kellarikerroksia. Samaan aikaan työttömien armeija on saanut riveihinsä lähes luvuttoman määrän uusia divisioonia.

Edellinen suuri lama kesti 10 vuotta ja se päättyi oikeastaan vasta toiseen maailmansotaan.
Jos Faberin kuvaus Yhdysvaltojen ja sitä kautta kaikkien länsimaisten teollisuusmaiden talouden tilasta pitää paikkansa, me elämme itse asiassa jo nyt sotataloudessa.
Puutuu vain se sota.

Toisaalta maailmantalous selvisi jopa toisen maailmansodan aiheuttamista tähtitieteellisistä kustannuksista, vaikka sen lukemattomilla tappotantereilla ja vielä lukuisammissa makuukamareissa heti sodan jälkeen purettiin tulevaa eläkepommia tavalla, josta Matti Vanhasen hallitus voi vain haaveilla.

Itse uskon (siis sorrun taas sellaisen toiveajatteluun), että ihminen on kaikesta päinvastaisesta evidenssistä huolimatta järkiolento ja että muutos on mahdollinen.
Ihan niin kuin meidän kaikkien yhteinen pressa Barack Obama opettaa. Turmiolan tohtorin rinnastus Mugabeen ei ole varmaan tarkoituksellista ilkeyttä. Silti se hieman haiskahtaa r-sanalta.