Kielipuolen päiväkirja

Aivan aluksi haluamme pyytää anteeksi harhaanjohtavaa otsikointiamme. Se voi viedä lukijamme ajatukset aivan vääriin mielikuviin.

Palaamme tähän asiaan, kun kokoomuksen kannatus on kivunnut yli 40 prosenttiin. Eiköhän viimeistään silloin turpa pysy kiinni rivissä myös opposition edustajilta.
Luotamme tässä asiassa nykyisten, peruskoulunsa käyneiden ikäluokkien valistuneisuuteen kuin Posiva suomalaiseen peruskallioon. Minkäänlaista säteily ei tulla havaitsemaan.

Ja onhan se kovasti ikävää ja suorastaan epäisänmaallista, että oppositio arvostelee hallitusta maassa, joka käy talouden talvisotaa.
Valtiovarainministeri Jyrki Katainen (kok.) tietää toki paljon enemmän kuin uskaltaa kansalle kertoa.
Ei ihme jos paljon huonommin informoitujen opposition edustajien suustaan päästämät tyhmyydet välillä kiukuttavat meidän Jyrkiä.

Ihan ymmärrettävää on myös se, että kiukku saa jopa kokeneen poliitikon tulostamaan kompuutterinsa uumenista sammakoita ja vielä ymmärrettävämpää on tietenkin se, että näin käy Suomen Turussa.

Kiukku on kuitenkin hieman kaksiteräinen miekka. Sillä veistää helposti haavan myös omaan peukkuunsa.
Sitä paisti kiukku karkaa helposti kiukuttelijan hyppysistä. Ainakin verkkokeskusteluissa Kataisen ja kumppaneiden kiukuttelu on muuntunut jo pikkuvihaksi.
Opposition edustajat, joilta Katainen pyysi eduskunnassa anteeksi Terijoen hallitus –vertaustaan, ovat saaneet kuulla kunniansa.

Kataisen harrastama kritiikin kritiikki osuu muutenkin otolliseen maaperään. Meitä epäisänmaallisia tai muuten epäilyttäviä Suomessa riittää. Esimerkiksi lihavat, juopot, vähän liikuntaa harrastavat ja tupakoijat ovat olleet jo kauan täysin vapaata riistaa vihajournalismille. Eivätkä peruskoulujen toverituomioistuimet ole vielä onnistuneet juurimaan kokonaan myöskään rumia ihmisiä keskuudestamme.

Jos ihminen ei kuulu mihinkään edellä mainittuun kategoriaan, hän voi olla vaikka sosiaalidemokraatti, tai vanha, tai molempia. Hän voi käyttää verkkosukkia, tai hänen sukunimensä on sellainen, että suomalaisen on lähes mahdoton lausua sitä oikein. Tai sitten tyyppi on yksinkertaisesti junan tuoma, tai peräti ulkomaalainen. Kyllä näitä riittää ja töitä kansan yksituumaisuuden ja yhtenäisyyden vaalijoille.

Verkkolehti Uuden Suomen sivuilla bloggaava kansanedustaja Liisa Jaakonsaari (sd.) epäilee, että vihaoppi on omaksuttu lännestä. Kokoomuksen terävä pää on käynyt ottamassa oppia republikaaninen presidenttiehdokas John McCainin törkykampanjasta.

Voi olla. Mutta markkinoilla ja politiikassa saa yleensä sitä, mitä tilaa.
Mielipidemittaukset eivät ole tosin vielä ehtineet kertoa, miten paljon tällä uudella Terijoen hallituksella on kannatusta suomalaisten äänestäjien keskuudessa.

Hallituksen kannalta todellista törkykampanjaa käy muiden muassa Kansainvälinen valuuttarahasto. IMF:n johtajan Dominique Strauss-Kahnin mukaan pahin on vielä edessä, mitä finanssikriisiin tulee.
Samanlaisia epäisänmaallisia puheita on viime aikoina kuultu myös Microsoftin pääjohtajan Steve Ballmerin suusta.

Taloussanomien mukaan Suomen vienti romahti joulukuussa, kuten pääministeri Matti Vanhanen (kesk.) sivulauseessa marraskuussa ennusti.
Sen me siis nyt tiedämme. Kiinnostavinta olisi tietenkin se, mitä me emme vielä tiedä. Onko Suomella kohta muutakin yhteistä esimerkiksi Valko-Venäjän, Pakistanin, Ukrainan ja Serbian kanssa kuin se, ettei hallituksen arvosteleminen ole erityisen suotavaa?

Tavalliset kansalaiset ovat kaivautuneet laman alla omiin henkisiin poteroihinsa. Kolumnisteille on tullut tavaksi vakuutella, ettei suurimmalle osalle meistä käy lamankaan aikana kuinkaan.
Eikä meillä kehittyneissä länsimaissa juuri kukaan lamaan kuolekaan, jos juoppoja, lihavia, tupakoitsijoita ja muita, kuntien tulevien leikkauslistojen potentiaalisia kohteita ei lasketa.
Edes entisiä osakemiljonäärejä ei ole alkanut sataa taivaalta. Jopa WinCapitaan sijoittaneiden usko suureen johtajaan on yhä vankkumaton.
Pelottavia ovat vain Microsoftin Bellmerin ennustaman historiallisen suuren laman jälkitaudit.

Ellei huono kortti satu omalle kohdalle heti ensimmäisessä jaossa, meneillään oleva jyrkkä laskusuhdanne muuttuu todelliseksi lamaksi meidän tavallisten pulliaisten kohdalla siinä vaiheessa, kun riittävän moni ystävä ja sukulainen on menettänyt työnsä ja velkaisen asuntonsa.
Noin sadelle tuhannelle suomalaiselle käsky on jo käynyt. Ovatko he talouspolitiikan tykinruokaa tässä talouden talvisodassa?

Jari Tervon Myyrä on hyvin kompleksinen kuvaus vallasta. Ohrana on kuvaus omantunnon miehen traagisesta rakkaudesta. Troikka pelkistyy puhdaspiirteiseksi moraliteetiksi. Älä tapa. Murha on rikoksista pahin.
Tervon kieli on Troikassa entisellään. Puhe pulputtaa jälleen kuin nahkainen samovaari.
Kielikuva ei ole minun, vaan Tervon. Veikko Honkasen lukemana äänikirjana Troikka on varsinainen herkku.

Kustantaja on painanut Myyrän kansilehteen kuvan Tamminiemestä. Ohranassa on kuva Aleksanteri toisen patsaasta pommitetusta Helsingistä ja Troikassa kasvotutkielma Mannerheimista.

Kriitikot ovat kovasti intoilleet Tervon Mannerheim-kuvasta. Savon Sanomien Hannu Waarala löytää Tervon kirjasta jopa nietzscheläisen suurmiehen.
Miksei niinkin, kun hyvää tahtoa vain piisaa.
Toki Tervon nostaa Mannerheiminsa epämukavan pronssihevosen selästä ja laittaa hänen matkaan junalla, jossa sankarimme hyppää saappaat jalassa paljon miellyttävämpään ja eläväisempään satulaan.

Ei tästäkään aktista mitään ihmistä kummempaa synny. Troikka on linjassa trilogia kahden edellisen teoksen kanssa siinä, että Mannerheim on vain ihminen siinä missä Kekkonen ja Stalinkin.

Tervo on muistaakseni ihan itse sanonut jossain haastattelussa, että hänen romaaneissaan fakta ruokkii fiktiota.
Myyrän fakta perustuu viisikymppisen Tervon aikalaisten kokemuksiin. Pitkän uran toimittajana tehnyt Tervo on olut suoraan ajan hermolla.

Ohranansa kertojat ovat Tervon omien vanhempien aikalaiset. Troikan historiallinen kehys perustuu asiakirjoihin ja edellisten sukupolvien jättämään perimätietoon.
Historiallisten ihmisten teot ovat edelleen faktoja, mutta näiden tekojen taustalla olevat motiivit jäävät yhä enemmän kirjoittajan oman mielikuvituksen varaan.

Esimerkistä käy Vaikka Troikan kohtaus, jossa Eino Rahja vierailee Kremlissä Suomesta panneiden punikkien kanssa. Kohtaus on kuin suoraan Francis Coppolan elokuvasta Kummisetä. Kohtauksen kissa vain on livahtanut Marlon Brandon sylistä Lenin sedän siliteltäväksi.

Tervo on niin suvereeni kirjoittaja, että myös hänen etääntymisensä aiheesta näkyy. Sille Tervokaan ei voi mitään. Myyrä on Tervon tuotannossa toistaiseksi ylittämätön luova purkaus ja Ohrana ja Troikka sen omalla tavallaan ravistelevia jälkijäristyksiä.
Tervon romaanit eivät ole mitään Sumuisten Hirmusaarten kronikoita, jollaista sananrieskaa meillä on tapana kutsua historiallisiksi romaaneiksi.

Suurmiesten varjoon ovat jääneet Tervon kirjojen todelliset sankarit Suopon agentti Jura Karhu, Etsivän keskuspoliisin desantteja jahtaava etsivä Attila Rahja ja punakaartilainen Eljas Rossi.

Myyrän Jura Karhu, suuren Karhujen kommunistisuvun vesa on näistä sankareista se ristiriitaisin hahmo. Karhun pyrkimykset hyvään ja suuruuteen kaatuvat kerta toisensa jälkeen kirjan hurjassa petosten kehässä. Hänestä sukeutuu lopulta kostonenkeli, joka tuomitaan lopussa elämään siinä todellisuudeksi muuttuneessa painajaisessa, joka leijuu kirjassa koko ajan Suomen ja valitun kansan, suomalaisten yllä.

Ohranan Attila Rahja on omantunnon mies, jonka kilvoitus muuttuu traagiseksi rakkaustarinaksi.
Rahja on hahmona jo varsin yksiselitteisesti pelkästään hyvä, mies joka taistelee omantuntonsa kanssa velvollisuuksien ja tunteiden konfliktissa, kun Helsingin taivaan peittävät pahuuden valtakunnan pommikoneet.

Troikan Eljas Rossi on jo aivan yksiselitteisesti pyhimys punikki, mies joka noudattaa äitinsä oppeja ja omantuntonsa ääntä viimeistä piirtoa myöten, kun lahtarien lahtari, murha Kustaa Mannerheim on jo rullarevolverin jyvällä.

Tervon kirjailijanlaatua ei tarvitse näiden kirjojen jälkeen enää epäillä. Rikkiviisaan kyynikon ja hauskan humoristin selän takana piilottelee aito humanisti.
Ei siis ihme, jos WSOYn graafikkokin on nähnyt Troikan Mannerheimin ruusunpunaisten silmälasien läpi.
En ihmettele yhtään, että esimerkiksi Riitta Uosukainen on sanonut Troikkaa Tervon Suomen lähihistoriaan sijoitetun trilogian parhaaksi osaksi.

Ujon Akaki Akakijevitshin (Martti Suosalo) pankkiura lähtee huimaan nousuun, kun tanskalainen fuusiojohtaja Stormbjörn (Taisto Oksanen) huomaa hänen v**un hienon takkinsa. Kuva Ryhmäteatteri/Tanja Ahola

Ryhmäteatterin Päällystakissa on paljon niitä maailmalle näkymättömiä kyyneleinä näkyvän naurun alla.
Esitys lähtee liikkeelle kuin burleski komedia. Roolihahmot ovat hurjasti liioiteltuja ja volyyminappula on käännetty kaakkoon.
Seesteisempiä sävyjä esitys saa vasta väliajan jälkeen, mutta silloinkaan sen intensiteetti ei laske yhtään alun hurjista lukemista.

Esa Leskisen ohjaus tuo esityksen niin lähelle yleisöään kuin mahdollista. Martti Suosalo taiteilee välillä estradin reunalla suorastaan hengenvaaralliselta näyttävällä tavalla. Kohtausten hurja slapstick-komiikka sekä nauratti että vähän pelottikin tällaista eturivissä istunutta katsojaa.
Joka tapauksessa valittu tyylilaji toimi upeasti.

Ryhmäteatterissa on loistavia näyttelijöitä. Esityksen anarkistinen energia synty näyttelijöiden vahvasta läsnäolosta ja lisää virtaa lauteille Leskinen syöttää populaarimusiikin vanhojen ja tuttujen hittien avulla. Suurten ikäluokkien matka työelämästä eläkeputkeen sujuu lyhyin mutta sitäkin svengaavimmin askelin.

Päällystakki kertoo tekijöidensä mukaan suomalaisen työelämän huononemisesta. Professori Juha Siltalan edustaman kriittisen yhteiskuntatutkimuksen ohella näyttämöllä on kuitenkin myös vahvasti Nikolai Gogol ja 1800-luvun Pietari.

Gogolin Päällystakin Akaki Akakijevitsh on yleisinhimillinen hahmo, joka on meille tavallaan tuttuakin tutumpi juuri mykkäkauden elokuvista. Sekä Buster Keaton että Charles Chaplinin kulkurihahmo ovat ilmiselvästi Akaki Akakijevtshin länsimaistuneita sukulaispoikia.

Päällystakin lumo, tuo katsojalla voimakaita sivuvaikutuksia aiheuttava nauru kyynelten läpi ei synny vain näistä helposti erottuvista elementeistä, vaan se oleellisin asia loistavan esityksen takana on käsikirjoitus.
Leskisen ja Sami Keski-Vähälän yhdessä tekemä käsikirjoitus on todella taitavaa työtä. Kaksikon satiiri puree kuin oivallisesti teroitettu moottorisahan teräketju ja melkein yhtä suurella metelilläkin.
Toivottavasti myös harrastajateatterit tarttuvat aikanaan tähän helmeen, vaikka se vaatiikin näyttelijöiltä huikeaa osaamista.

Näyttelijät Suosalo, Sanna-Kaisa Palo, Taisto Oksanen ja kumppanit ovat televisiosta ja elokuvarooleistaan tuttuja hahmoja niillekin jotka eivät alvariinsa ravaa teatterissa.
Läheisyyden tunnetta lisää Janne Siltavuoren oivaltava lavastus, jossa yleisö pääsee katsomaan teatterin tekemistä ikään kuin kyökin puolelta.

Jollakin tavalla, eikä ehkä ihan sattumaltakaan, Siltavuoden lavastus kuvastaa myös Ryhmäteatterin taiteellista linjaa Esa Leskisen ja Mika Myllyahon johtajakaudella. Päällystakki kuvaa, ja monet muut Ryhmäteatterin viimeaikaiset produktiot ovat kuvanneet sitä suurta draamaa, joka syntyy, kun me tavalliset matti ja maija meikäläiset yritämme pysyä hengissä ja järjissämme tässä yhä kaoottisemmaksi muuttuvassa maailmassa.

Päällystakin Akaki Akakijevitsh on äärimmäisen ujo ja sulkeutunut ihminen oikea koululaiskaskujen ujo piimä. Ehkä Gogolilla on ollut esikuvanaan joku inkerinsuomalainen tsuhna tätä hahmoa luodessaan.
Puhumattomuus oli ja on ainakin tämän päivän venäläisessä tapakulttuurissa pahin mahdollinen etikettivirhe. Siitä saa hullun leiman otsaansa alta aikayksikön.
Suomessa oli vielä joitain vuosikymmeniä sitten tapana sanoa, että mies se tulee räkänokastakin, vaan ei tyhjänpuhujasta.
Leivo sitten tällaisista karjuista kepeän small talkin taitajia.

Mikäli uskomme Gogolia, ja miksi emme uskoisi miestä joka on kirjoittanut muun muassa loistavan näytelmän Mielipuolen päiväkirja, jo 1800 luvun Pietarissa sillä, mitä mies osasi ei ollut mitään merkitystä sen rinnalla, miltä hän näytti.
Tässä valossa suomalainen työelämä on huonontunut vuosi vuodelta vain siksi, että siitä on tullut ilmiselvästi yhä venäläisempää.

Yle esittää Teema-kanavalla Kansallistetatterin Tuntemattoman sotilaan esityksestä tehdyn televisiotaltioinnin lauantaina 7.2. kello 21 alkaen. Lehtikuva

Teatterialan oma lehti Teatterilehti on valinnut tuoreen numeronsa kansikuvapojaksi Kristian Smedsin.
Hyvä niin. Ellei kissa ja niin edes päin. Yle esittää Teema-kanavallaan lauantaina televisiotaltioinnin Smedsin Kansallisteatterille ohjaaman Tuntemattoman sotilaan esityksestä. Siksi voi olla, että Smeds on maanantaina myös molempien iltapäivälehtien lööpeissa ja kannessa.

Valtiosihteeri Risto Volasella on kansan syvissä riveissä varmasti paljon hengenheimolaisia. Näiden televisionsa äären linnoittautuneiden peruskansalaisten ei tarvitse nyt tuomita näytelmää sitä edes näkemättä.

Itse veikkaan, ettei mitään maata kaatava polemiikkia synny. Smedsin ohjaamat näytelmät ovat kuin herätyskokouksia. Ne ovat manipuloivia, tunteikkaita ja välillä aggressiivisia, kuten herra itse Suomen Kuvalehdessä ohjauksiaan määrittelee.
Esitysten ytimessä on näyttelijöiden vahva läsnäolo ja jonkinlainen kollektiivinen hurmos, johon meikäläinen on usein reagoinut katsomossa kipeällä naurulla.
Miten tämän kaiken voi muka ahtaa television kuvaruutuun. Pelkään pahoin, ettei mitenkään.

Suomen Kuvalehden heinäkuussa ja Teatterilehden nyt julkaisemat haastattelut ovat harvinaista herkkua. Smeds myöntää nihkeästi haastatteluja ja on tarkka sanomisistaan.
Smeds on kerta toisensa jälkeen yrittänyt vakuuttaa kuulijoilleen, ettei tee poliittista teatteria. ”Yritän vain tulkita tavallisten ihmisten tuntoja” hän sanoo Suomen Kuvalehdessä Riitta Kylänpään kirjoittamassa haastattelussa.

Ehkä Kansallisteatterin Tuntemattomasta sotilaasta noussut kohu kertookin enemmän tästä ajasta kuin Smedsistä. Miehessä, joka ainakin sanoissaan uskoo ihmiseen ja Jumalaan, on jotain poliittista. Täytyy olla.
Tai ainakin miehessä on jotain hyvin epäilyttävää. Hän kuulostaa melkein samalta kuin mies, joka rakastaa kansaan ja uskoo proletariaatin diktatuuriin. Ei oikeastaan ole ihme, että 70-luvula omaa nuoruuttaan eläneille Volaselle, Matti Vanhaselle ja kumppaneille tuli tällainen pieni tähtäysvirhe. Kritiikki meni vain vaivaiset 40 vuotta ohi maalin.

Sitäpaitsi valtioneuvoston linnasta näkee ilmeisen huonosti sekä lähelle että kauas muutoinkin. Miksi me tavalliset sukankuluttajat muuten istuisimme joka kerta kaulaamme myöten nesteessä, ennen kuin siellä edes huomataan, että joku on unohtanut pisuaarin hanan auki?
Vuonna 1970 syntynyt Smeds sanoutuu kaikesta tällaisesta irti hyvin pätevin syin. Hän ei ole vastuussa isiensä, siis suurten ikäluokkien tekemisistä.

Mickey Rouke on elokuvan kehäraakiksi ikääntynyt entinen showpainitähti Randy ”The Ram” Robinson. Kuva Cinema Mondo/ Niko Tavernese

Venetsiassa palkittu ja kriitikoilta suitsutusta kerännyt The Wrestler – Painija oli minun kohdallani hieman erilainen elokuvakokemus, kuin osasin etukäteen ajatella.
Kyynelten lisäksi esiin pyrki elokuvan puolivälissä myös päivällä syöty lounas. Elokuva aiheutti suorastaan fyysistä pahoinvointia.
En suosittele hyvin herkille ihmisille.

Mickey Rouken nyrkkeilyn ammattilaiskehissä murskaksi hakattuja kasvoja oli paha katsoa ja vielä häijympää teki vanhojen ammattipainijoiden lavashow, jossa vastustajaa rääkätään naulapyssyllä.
Kuvat kärsivän Kristus-hahmon ihoon iskeytyvistä nauloista ovat tietenkin emotionaalisesti äärimmäisen tehokkaita ja vievät katsojan suoraan Robert Siegelin kirjoittaman tarinan temaattiseen ytimeen.
Amerikkalainen showpaini ei ole urheilua vaan esittämistä. Se on näyttelijöiden keskenään sopimaan koreografiaan perustuvaa tanssiteatteria, jolla on aina sama emotionaalinen aihe – viha.

Darren Aronofskyn mestarillisesti ohjaamassa elokuvassa tämä yleisön patoutunut aggressio tuodaan esiin kaikessa alastomuudessaan. Yleisö haluaa nähdä verta kehässä.
No kuuluu showpainin lataukseen paljon myös äijähuumoria. Kun vanhan kehäraakin oma ruumis ja mieli alkavat olla murskana, tämä nuorten miesten uhoaminen saa kuitenkin varsin traagisen sävyn.

Rouken paluusta valkokankaalle on kirjoitettu erinäisiä palstametrejä. Eikä tietenkään syyttä. Rouken oma henkilöhistoria ja epäonniset kokeilut ammattinyrkkeilijänä ovat elimellinen osa tätä elokuvaa. Ilman Roukea The Wrestleristä olisi varmasti tullut hyvin erilainen elokuva ja vähemmän merkittävä.

Elokuvassa Rouken esittämä ammattipainija Randy Robinson pyrkii läheisiin väleihin kantakapakkansa ikääntyneen stripparin Marissa Tomein näyttelemän Cassidyn kanssa.
Tomein upea roolityö on jäänyt ihan turhaan Rouken varjoon. Myös Cassidy on showalalla ja myös hänen kohdallaan ikääntyminen on asettamassa omat rajansa tulevaisuudensuunnitelmien suhteen.

Yhdessä tosipohjaisesta Robinsonin tarinasta ja Cassidyn tarinasta kasvaa vavahduttava kuvaus amerikkalaisesta köyhälistöstä, josta Yhdysvalloissa kuvataan halveksivalla ilmauksella white trash people.

Lapset pitävät Cassidya elämässä kiinni epätoivoisiltakin näyttävissä olosuhteissa. Robinsonin ainoaksi kiinnekohdaksi jää lopulta hänen painisaleilla kohtaamansa toveruus, jossa hormoneilla itsensä muodottomiksi lihasmöykyiksi turvottamat miehet ja tyhmyys lyövät kättä toisilleen.
Psyykkisesti Rouken tulkitsema Robinson on jäänyt lapsen asteelle, ja se tekee hänen kokemansa kärsimykset myös elokuvan katsojan kannalta entistä piinallisemmiksi.

Showbisnes tarjoaa harvoille ja valituille tien rikkauteen ja kuuluisuuteen. Jokaista onnistujaa kohti on kuitenkin tuhansia ellei kymmeniätuhansia muita, joille ei käy yhtä hyvin.
Suomessa Kansallisbaletin tanssijat pääsevät nivelet kipeinä hyvin ansaitsemalleen eläkkeelle vähän yli 40-vuotiaana. Yhdysvalloissa ei esiintyviä taiteilijoita kohtaan olla yhtä armeliaita.

Käsikirjoittajana Siegel kulkee Los Angelesin toisen suuren pojan Charles Bukowskin jalanjälkiä. Bukowski olisi varmaan tykännyt leffasta kuin hullu puurosta.
Epätasaisen uransa mieleenpainuvimmassa elokuvassa Barfly Rouke näyttelee muuten nimenomaan Bukowskin alter egoa Henry Chinaskia.

Kaiken lisäksi Rouke myös muistuttaa habitukseltaan valokuvien Bukowskia. Sama nuorena aknen ja aikuisena lukuisten, paljain nyrkein käytyjen kapakkatappeluiden möyhentämä naama.
Jos Bukowskin romaani Naisia joskus filmataan, tarinan juopon kirjailijan rooliin ei tarvitse pääosan esittäjää hakemalla hakea.

Madonnan konsertti pidetään 6. elokuuta Helsingin Jätkäsaaressa. Liput supertähden ensimmäiselle Suomen visiitille tulevat myyntiin maanantaina 9. helmikuuta. Kuva Lehtikuva/Marcos Brindicci

Hanki itsellesi oma elämä ja kokeile sitä rohkeasti!
Suurin piirtein näin kollega Petteri Värtö yllyttää meitä kanssaihmisiään vallattomuuteen tiistain Etelä-Saimaassa.
Mikäs siinä. Kukapa meistä ei haluaisi tutustua eturivin tyyppeihin ja osallistua parhaisiin bileisiin.

En silti täysin ymmärrä aikuisia ihmisiä, jotka haluavat mennä ensi kesänä Madonnan mammuttikonserttiin ja maksaa siitä hyvästä vielä itsensä kipeiksi.
Siinä on jotakin kummaa. Tällainen tavallinen pulliainen on Madonna Jätkäsaaren konsertissa samalla tavalla eturivissä kuin Hitler-nuori Nürbergin puoluekokouksessa.
Ehkä siellä koetaan kollektiivista hurmosta, joukkojen ykseyttä. En tiedä.

Tiedän, että Madonna on näytellyt muutamassa kammottavan huonossa elokuvassa ja tulkinnut koko joukon ihan kelvollisia biisejä.
Ikänsä puolesta viisikymppinen Madonna kuuluu Bruce Springsteenin ja Mick Jaggerin ja kumppaneiden kanssa joukkoon vanhat pierut.
Se antaa jotakin toivoakin. Ikärasismi ei ole vielä tunkeutunut kaikille elämäaloille. Esimerkiksi Tina Turneria ei ole vielä kukaan työntämässä varhennetulle työeläkkeelle, vaikka täti käy seitsemättä kymmentään.

Olen ihan aidosti kiinnostuneena yrittänyt myös kysellä kavereilta ja tutuilta, mikä juttu tämä oikein on? Vastaukseksi olen yleensä saanut sääliviä katseita. Niihin katseisiin sisältyy ilmiselvä vastakysymys: onko toi gubbe jo vallan dementoitunut?

Tämän päivän keski-ikäiset juhlivat tietenkin näissä ikäihmisten konserteissa ikuista nuoruuttaan. Madonna on keski-ikäisen seksin ylipapitar jo nimeä myöten. Tai paremminkin aikaisempien lavaesiintymistensä perustella masturboinnin jumalatar, mikä tietenkin natsaa hyvin viihdeteollisuuden luoman kimaltelevan pinnan alta löytyvään sinkkutodellisuuteen.
Runkkaaminen lienee monen keski-ikäisen kohdalla se todennäköisin ellei peräti ainoa vaihtoehto todentaa itsessään tätä tärkeätä elämänaluetta.

Hirtehisen hauskasta sci-fi-parodiastaan Linnunradan käsikirja liftareille tunnettu Douglas Adams vainaa todistelee kirjassaan Dirk Gentlyn holistinen etsivätoimisto Bachin musiikilla sitä, että Jumalan on pakko olla olemassa. Johann Sebastian Bachin musiikki on hänen mielestään niin täydellisen kaunista, ettei se voi olla ihmisen luomaa.
Se on tietenkin sitä ällistyttävän älykästä hölynpölyä, jota Adamsin muutkin kirjat ovat pullollaan.

Jokainen aika luo oman kulttuurinsa. Keskiajan kirkkomusiikin, wieniläisklassismin mestariteosten ja afroamerikkalaisen populaarimusiikin juuret ovat kansanmusiikissa.
Niitä ei voi laittaa mihinkään arvojärjestykseen. Makuasioissa näistä suurista linjoista ei kannata kiistellä.
Paitsi tietenkin siitä, että hyvä on hyvää ja huono huonoa, oli kysymys sitten mistä taiteenlajista tahansa. Ja kuten esimerkkikirjailijamme Adams on teoksillaan osoittanut, se oikein huono voi olla sitä kaikkein parasta.

Populaarimusiikin juuret ovat afrikkalaisessa ja juutalaisessa kansanmusiikissa. Amerikkaan ne tulivat mustien orjien ja juutalaisten siirtolaisten välityksessä.
Kysymys oli siis alun perin orjien ja Euroopassa uskontonsa ja etnisten juuriensa takia vainottujen emigranttien musiikista.
Jos meikäläisellä olisi riittävästi hauleja himassa, en takuuvarmasti tuhlaisi niitä lähtemällä jonkun aikansa eläneen staran konserttiin. Lähtisin Afrikkaan tai kiertelemään Keski-Euroopan vanhoja kulttuurikaupunkeja.

On oikeastaan kummallista, että orjien keskuudessa syntynyt musiikki on tehnyt suunnattomasta joukosta arkielämän vaihetyöläisiä showbisneksen orjia, joita rahastetaan kaikilla niillä keinoilla, joita vain mielikuvitus ja ahneus on oikein älykkäille ja lahjakkaille ihmisille antanut ikään kuin huomenlahjana.
Mutta toisaalta lampaat on kaiketi luotu tähän maailmaan juuri keritsemistä varten.

Eturivissä lokuvan Claus von Stauffenberg (Tom Cruise) hänen adjutanttinsa Werber von Haeften (Jamie Parker) ja Mertz von Quirnheim (Christian Berkel). Kuva Frank Connor, Metro-Goldwyn-Mayer Studios Inc.

Sarjakuvasankareista väsäämillään elokuvilla maineensa luoneen Bryan Singerin Operaatio Valkyrie oli ainakin minulle mojova yllätys. Elokuva yllättää nimen omaa laadullaan. Omassa lajissaan se on huipputyötä.
Elokuvasta on karsittu lähes tyystin pois tämän lajityypin Hollywood-elokuville tyypillinen sentimentaalisuus ja paatos. Käsikirjoitus pitäytyy tarkasti, tai ainakin hyvin uskottavasti historian faktoissa.
Adolf Hitlerin valtaantulon jälkeen saksalaiset sotilaat joutivat vannomaan uskollisuudenvalan Hitlerille. Edes natsien hirmuhallinto ei pystynyt kuitenkaan kokonaan tukahduttamaan opposition toimintaa.
Operaatio Valkyrie kertoo saksalaisten upseerien ja oppositiopoliitikkojen yhdessä muodostaman salaliiton yrityksestä murhata Hitler. Näitä murhayrityksiä tehtiin useita ja lähellä onnistumista salaliittolaiset olivat, kun kapinaliikkeen johtohahmoksi noussut eversti Claus von Stauffenberg sai salakuljetettua Hitlerin vahvasti linnoitettuun komentokeskukseen, Sudenpesään pommin, joka räjähti kokoushuoneessa, jossa Hitler oli juuri pitämässä upseeriensa kanssa tilannekatsausta.

Kaikki vähänkin historiaan perehtyneet tietävät, että murhayritys epäonnistui ja huolella suunniteltu vallankaappaus kuivui kokoon yhdessä päivässä sen myötä.
Hitler yritettiin murhata sodan aikana ilmeisesti noin 17 kertaa. Tällä ihmiskunnan ehkä suurimmalla pahantekijällä kävi kuitenkin suorastaan saatanallisen hyvä tuuri loppuun asti.
Elokuvan tekijät eivät kuitenkaan sorru demonisoimaan aihettaan. Tarina pysyy tiukasti dokumentoiduissa tosiasioissa ja katsoja voi seurata penkkiinsä jännityksestä liimaantuneena tämän tosipohjaisen trillerin etenemistä.

Operaatio Valkyrie on Hollywoodin resursseilla tehty toisinto saksalaisen Jo Baierin elokuvasta Stauffenberg. Hollywood-versio menettää tietenkin osan vaikuttavuudestaan siksi, että sen ihmiset puhuvat natsi-Saksassa englantia.
Hitlerin natsismi oli jollakin tavalla sidoksissa myös kielen kautta saksalaiseen kulttuurin. Elokuvassa itsensä Hitlerin suuhun on laitettu repliikki, jonka mukaan ihminen ei voi ymmärtää syvällisesti kansallissosialismin todellista olemusta, jos hän ei ymmärrä Wagnerin musiikkia.

Wagnerista en tiedä, mutta ainakin Singerin elokuva todistaa vakuuttavasti, että opportunistit, kannastaan epävarmat hoipertelijat ja omien asemiensa varmistelijat pelasivat välistävedoillaan myös tämän viimeisen erän Hitlerin pussiin. Sen kummempia saatanan suojelusenkeleitä ei Hitlerin epätavalliselle ja loppuun asti kantaneelle tuurille tarvitse kuvitella.
Toisaalta Hollywoodin resursseilla Singerin elokuvan ajankuva hipoo täydellistä. Sodanaikaiset lentokoneen, ajoneuvot ja Berliinissä alkuperäisillä tapahtumapaikoilla kuvatut kohtaukset antavat Singerin elokuvalle vahvan visuaalisen todellisuuspohjan.

Saksalaisilla on ollut sodan jälkeen Hollywoodin tuotannoissa ja viihdeteollisuudessa laajemminkin pysyvä pahisten rooli. Valkyrie on tärkeä elokuva siksi, että se näyttää Euroopan historiaa äärimmäisen huonosti tunteville amerikkalaisille heidän omilla keinoillaan, että myös natsi-Saksassa osa kansasta taisteli viimeisen asti Hitlerin hirmuhallintoa vastaan.
Samaa tarkoitusta palvelee varmaan parhaillaan Yle Teeman kanavalla pyörivä laadukas dokumenttisarja Wehrmacht – Saksan sotakone.

Hitleriä vastaan nousseen salaliiton sankariksi noussut Claus von Stauffenberg oli vanhan saksalaisen aatelissuvun vesa. Hän haavoittui vakavasti Pohjois-Afrikassa ja mies siirrettiin silmänsä ja kätensä menettäneenä sotainvalidina Berliiniin sotaministeriön esikuntatehtäviin.
Kriitikot eivät ole turhaa kehuneet, että Tom Cruise tekee uransa parhaan roolin Stauffenbergin osassa. Näin on. Stauffenberg oli todellisen elämän sankarina niin vaikuttava ja ylevä hahmo, että hänen rinnallaan Cruisenkin valtava ego kutistuu ihmisen mittoihin.

Singerin elokuva on kylpenyt ihan aiheellisesti myös meillä Suomessa kriitikkojen tähtisateessa. Historiasta kiinnostuneelle ihmiselle se kuuluu sarjaan pakko nähdä.
Toivottavasti myös televisio uusii pian Jo Baierin samasta aiheesta Saksassa ohjaaman elokuvan Stauffenberg.

Woody Allenin Jumassa huonon vistin tuoja tapetaan miekalla, vielä huonomman vietin tuoja käsitetään hengiltä hiljaisella tulella. Siinä on ajattelemisen myös tämän päivän taloustoimittajille. Kuva Lahden Lauantainäyttämö

Voi olla, että Woody Allen loi Jumalan lounastunnilla muiden kiireidensä lomassa, kuten Etelä-Suomen sanomien kriitikko Ilkka Kuosmanen epäilee. Sekin käy mieheltä, jonka tuttaviin Sokrates kuuluu ainakin kyökin puolelta.
Allenin keittiömenetelmällä syntyy hauskaa teatteria. Otetaan antiikin filosofien kaapeista kaikkea, mitä löytyy ja sekoitetaan.
Vauhtia piisaa aina silloin, kun kuuluisan ja palkitun näytelmäkirjailijan urasta haaveileva Hepatitis ei unohdu lavalle kuorimaan perunoita.
Nykyinen teatteri on antiikin Kreikalle paljon velkaa aina keskeisestä sanaostosta lähtien.
Sitä paitsi antiikin Kreikassa tiede ja taide kulkivat vielä käsikädessä.

Lahden Lauantainäyttämön Jumala on ohjaajansa Lassi Puodinkedon lopputyö. Puodinketo on valmistunut Helsingin ammattikorkeakoulun esittävän taiteen linjalta.
Miehen nimi kannattaa painaa mieleen. Lauantainäyttämön esitys Työväen näyttämöpäivillä oli oikea kuoliaaksi naurattaja, tai ainakin hyvin lähellä sitä. Nauru oli topakkana paikalla, mutta kuolema oli onneksi jo siirtynyt baarin puolelle.
Myös Rauno Ekholmin suomennos on loistotyötä. Puodinketo työryhmineen maustaa vielä Allenin 70-luvulla kokkaaman keitoksen kotimaisilla mausteilla. Panee omiaan, mikä on tietenkin erittäin suositeltavaa sekin. Omien paneminen on yleensä ihan hauskaa ja ainakin jokseenkin vaaratonta puuhaa näin tautisena aikana.
Stand up –komiikasta on tullut hyvin suosittua myös Suomessa. Lappeenrannan festareilla melkein kaikki esityksen myytiin loppuun alta aikayksikön.
Woody Allen aloitti uransa stand up –koomikkona. Se näkyy hyvin hänen 70-luvun töissään. Leikkaukset ovat huimia. Ympäri käydään ja yhteen tullaan niin, että pääluut kolisevat.

Helsinkiläisen Studioteatterin Poikkeus ja sääntö todistaa katsojalle ainakin sen, ettei kaikki viisaus, mitä teatteriin tulee asu Teatterikorkeakoulussa.
Maisteri Hannu Tuiskun tulkinta Bertolt Brechtin näytelmästä on varmasti kiinnostava kokeilu ja ensimmäinen askel tekijänsä tiellä korkeasti oppineeksi teatteritaiteen tohtoriksi.
Tuiskun fyysisyyttä korostava ote on varmasti linjassa tämän hetken vallitsevien trendien kanssa. Tuplaamalla näyttelijöiden määrän jokaista roolihahmoa kohti, Tuisku ilmeisesti haluaa myös häivyttää roolia esittävien näyttelijöiden yksilöllisen persoonallisuuden.
Mikä ettei. Antiikin teatterissa kuoro esitti aluksi kaikki roolit ja kuoronjohtajien, tulevien aikojen luonnenäyttelijöiden roolit kasvoivat vasta vähitellen merkittäviksi.
Tuiskun käyttämä metodi laittoi teatterin harrastajat kuitenkin liian vaativan tehtävän eteen. Katsojan kannalta brectiläinen moraliteetti muuttui Mikkelissä piinallisen pitkäksi kärsimysnäytelmäksi.

Ilmaisutaidonopettaja Penalla on Isossa ja vihreässä iso ongelma, jota näytelmässä kommentoi iso kuoro. Alkoholisoitunutta Penaa näyttelee erinomaisesti Pasi Saarinen. Kuva Kimmo Kotilainen

Maailmankirjallisuuden nimimiehistä löytyy myös todella kiinnostavia juoppoja. Hakematta tulee mieleen ainakin Charles Bukowski, Francis Scott Fitzgerald ja miksei vaikka Jack London. Ja onhan näitä tuliliemen tuttavia kotimaistenkin prosaistien joukossa.
Arkielämän juopot ovat harvoin kiinnostavia edes teatterissa.
Jyväskylän Huoneteatterin oma kasvatti Sami Keski-Vähälä on kirjoittanut ryhmälle näytelmän kuusi tölkkiä Lidlin Grafenwalder olutta päivässä kittaavan jokamiehen Penan arkisesta tragediasta.
Näyttämöpäivillä Huoneteatteri on opittu tuntemaan laadukkaista prokkiksista. Iso ja vihreä ei poikkea tämän ryhmän linjasta. Annu Sankilammen ohjaus on napakka.
Vapauden valtakunta ei löydy pullosta, vaan omista valinnoista. Jos punasilmäinen ja sänkinaamainen peilikuva ei ota tästä saarnasta opikseen, tätä viisautta pitää joka tapauksessa tyrkyttää ainakin omalle tyttärelle.
Ja kerrankos sitä näkee vaaleanpunaisten elefanttien lisäksi myös ainakin pieniä vihreitä miehiä.
Keski-Vähälän dramaturgiset ratkaisut ovat toimivia. Juopon Penan synkkä yksinpuhelu kalsarikännissä pullonhengen kanssa vältetään, kun tälle miestä väkevämmälle annetaan oma rooli Iso ja vihreä.
Huoneteatterissakin Penan elämänvaiheita kommentoi näyttämöllä kuoro. Se taitaa olla nuoren polven tekijöiden keskuudessa ihan muoti-ilmiö.