Kielipuolen päiväkirja

Benjamin Button (Prad Pitt) muuttuu tarinassa hämmästyttävällä tavalla vanhuksena syntyneestä vauvasta keski-ikäiseksi, nuorukaiseksi, lapseksi ja vauvaksi jälleen. Kuva Merrick Morton

Benjamin Buttonin uskomaton elämä vaarista vauvaksi on pitkä. Ja pitkä on David Fincherin elokuvakin.
Leffa kestää lähes kolme tuntia. Ei kannata kuitenkaan pelästyä. Fincher osaa kertoa tarinoita niin, että aika sen parissa kuluu kuin itsestään. Elokuva on upea.

Elokuva perustuu F. Scott Fitzgeraldin novelliin The Curious Case of Benjamin Button. Fitzgerald on amerikkalaisen tarinaperinteen suuria nimiä.
Fitzgerald kirjoitti vähän ja ilmeisesti myös juovuksissa. Fincher ja käsikirjoituksen tehnyt Eric Roth ovat tavoittaneet elokuvassa tämän päältä karhean, mutta sisältä runollisen herkän maailman.

Jollakin tavalla Fincherin elokuva herätti samanlaisen tunnetilan kuin Frank Darabontin Vihreä maili aikanaan. Vaikka varsinkin Fincherin elokuva on aivan fantastisen visuaalinen, saattoi sen parissa silti tuntea, että loistavasti juttunsa kertova tarinaniskijä on saanut minut kuvittelemaan tämän kaiken, koko tarinan maailman ihan itse.

Fincherin elokuvassa arkisia ja maagisia elementtejä limitetään toisiinsa ja välillä pistäydytään tarinaan oikeastaan millään tavalla liittymättömillä sivupoluillakin. Näinhän se asiansa osaava kertojakin kuulijoitaan jallittaa. Tarinan käänteet iskevät yllättäen kuin salama kirkkaalta taivaalta.

Vahva tarina syntyy elämän perusasioista. Niitä ovat syntymä, kuolema ja rakkaus, jota, kuten tiedämme, on montaa sorttia.
Omalle syntymällemme me emme voi mitään ja kuolemakin on asia, jonka tuloa omilla toimillaan korkeintaan jouduttaa.
Pitää siis oppia ainakin rakastamaan.

Näin simppeliä se on, mutta siitä huolimatta Fincherin upeisiin kuviin jää kiinni kuin kärpänen liimapaperiin, ja aika, vaikka se elokuvateatterissa aina pyörii siihen totuttuun suuntaan, kuluu sen parissa kuin siivillä.

Benjamin Buttonin nurinkurisesti kulkevalle elämälle antavat kehykset Yhdysvaltain historian voiman vuodet 80-luvusta ensimmäisen maailmansodan päättymiseen.
Kehystarinassa New Orleansin ylle vyöryy hurrikaani Katriina, joka lopulta peittää vesimassojen alle kaupungin vanhan asemakellon, joka käy väärään suuntaan. Meidän jälkeemme vedenpaisumus… Jotenkin näin tämä juttu menee.

Fincherin elokuva sai 13 Oscar-ehdokkuutta, mutta pystejä tuli vain muutama. Esimerkiksi nimiroolissa aivan erinomaisesti näyttelevä Prad Pitt jäi ilman Oscaria. Mutta eivät amerikkalaisetkaan elokuvakriitikotkaan kaikkea tiedä saati sitten ymmärrä.

Vihreiden Osmo Soininvaaran mielestä kukaan ammattitaitoinen teollisuusvakoilija ei lähetä tieto vakoilemastaan yrityksestä omalla sähköpostillaan, vaan tallentaa varastamansa tiedot muistitikulle. Koko laki on siten turha.

Soininvaaran Helsingin Sanomissa keskiviikkona uutisoituun ajatukseen sisältyy tietosuojalain vastustajille tyypillinen virhe. Eivät sähköpotsi ja internetselain ole ainoita ohjelmia, joista työntekijän käyttämään työasemaan ja yrityksen palvelimille jää tunnistetietoja.
Tunnistetietoja syntyy kaikesta, mitä tietokoneella tekee. Tämän verran jopa lain huonosta valmistelusta syytetty hallituskin tietää. Muistitikut, poltettavat cd-levyt ja muut massatalletusmediat mainitaan hallituksen lakiesityksen perusteluissa.

Uusia ohjelmistoja ja muita vastaavia yrityssalaisuuksia ei voi myöskään varastaa kuin sähköisessä muodossa. Jo pienikin kuva, kaavio tai kolmiulotteinen malli sisältää koodia tuhottomasti ja esimerkiksi täysiverisessä tietokoneohjelmassa tai käyttöjärjestelmässä koodia on jo kymmeniä miljoonia rivejä.
Se ei mahdu kenenkään korvien väliin eikä sitä voi viedä talosta myöskään paperille tulostettuna. Siihen tarvittaisiin kuorma-auto. Sitä paisti tulostimen käytöstäkin jää sekä tiekoneelle että palvelimille lokitiedosto.

Tähän todennäköisesti liittyy myös viestintäministeri Suvi Lindénille (kok.) Aamulehden haastattelussa sattunut työtapaturma. Työntekijä voidaan riisua vaikka alastomaksi, jos on näyttöä siitä, että hän on kopioinut firman tietoverkosta laittomasti tietoa muistitikulle.
Jossakin hyvin pienessä piirissä tietosuojalakia on valmisteltu ilmeisesti oikein verenmaku suussa.

Tietotekniikan asiantuntija pystyy varmasti poistamaan oman työasemansa lokitiedostoja. Jos työntekijä pystyy manipuloimaan myös yrityksen käyttämiä palvelimia, kyseisen yrityksen osaamisessa on jo niin pahoja puutteita, etteivät sen tuotteet todennäköisesti ole ainakaan itc-alalla muutenkaan kilpailukykyisiä.

G-mailin, Hotmailin ja muiden verkossa toimivien sähköpostipalvelut eivät vakoilijan kannalta tule lain hyväksymisen jälkeen kysymykseen. Yrityksessä, jossa ihan oikeasti tehdään teollisuusvakoilijoita kiinnostavaa tutkimusta ja tuotekehittelyä, tällaisten sähköpostien käyttäminen on jo nyt kiellettyä.
Lain hyväksymisen jälkeen yritys voi myös täysin laillisesti tarkkailla työntekijöidensä internetin käyttöä ja kielletyn verkkosähköpotin käyttö on luonnollisesti myös hyvä peruste potkuille.

Teollisuusvakoilun estäminen on tietenkin esimerkiksi Nokian kaltaiselle yritykselle täysin välttämätöntä. Toinen asia on se, että Suomessa on hyvin rajallinen määrä yrityksiä, joissa on todellista tarvetta tällaiselle suojautumiselle.

Mitalin toinen puoli on siinä, että työntekijöiden oikeusturva on olematon, jos ja kun laki hyväksytään esitetyssä muodossa.
Työntekijöillä ei ole käytännössä mitään keinoa todistaa syyttömyyttään, jos häntä syytetään tunnistetietojen perustella työnantajan antamien määräysten rikkomisesta. Työnantajalla ei ole vain poliisin oikeuksia tutkia mahdollista rikosta, vaan myös tosiasiallinen oikeus tuomita asianomistajana epäilty. Sitä paisti potkut ovat erittäin rankka rangaistus nykyisessä taloudellisessa tilanteessa.

Eikä rangaistus jää välttämättä vain potkuihin. Täysin aiheetonkin epäilys voi tuhota työntekijän koko uran. Asiantuntijoiden piirit ovat Suomessa hyvin pienet.

Suurimmalla osalla suomalaisista yrityksistä ei ole sellaisia liikesalaisuuksia, jotka kiinnostaisivat vakoilijoita. Sitäkin useammalla on porttiensa takana yrityksen kannalta kiusallista tietoa, jota ei mielin surminkaan haluttaisi päästää ainakaan tiedotusvälineisiin. Tietosuojalain tärkein käytännön sovellutus tuleekin tulevaisuudessa olemaan yrityksen suojeleminen kiusalliselta julkisuudelta.

Toimittajien lähdesuoja on lain säätämisen jälkeen huonoissa kantimissa.

Esimerkiksi yliopistoilla on tietenkin tarve saada kiinni omilla palvelimillaan loisivat hakkerit. Ammoin saatu opiskeluoikeus yliopistoon ei anna oikeutta perustaa yliopiston tietokoneille omaa vertaisverkkoa tai muuta bisnestä pyörittävää palvelinta.
Luvattomien laitteiden liittäminen asiakastilaajan verkkoon on tietenkin kiellettyä ja jopa rangaistavaa nykyisin voimassa olevien lakienkin perusteella.

Työnantajien ja oppilaitosten tietoverkkojen käytöllä pitääkin olla selkeät säännöt. Tätä myös uusi laki edellyttää.

Lain vastustajilta on ehkä jäänyt huomaamatta myös se, että tuotekehittelyn, markkinoinnin ja kustannusten optimoinnin nimissä uudessa laissa sallitaan myös monet sellaiset toimet, joita eivät ole sallittuja työntekijöiden tai tilaajayhteisön verkon käyttäjien urkkimiseen.

Ehkä siinä on myös lakiuudistuksen tärkein julkilausumaton tavoite. Uusia palveluja ja ohjelmia voidaan testata suomalaisilla kuluttajilla ilman turhia juridisia esteitä.

Toisaalta lakiin kirjataan vain se, mikä on jo tapahtunut. Google ja monet muut palvelun tuottajat keräävät jo nyt hyvin yksityiskohtaista tietoa meistä kaikista verkon käyttäjistä.
Kotikoneen IP-osoite on kuin toinen henkilöllisyystunnus, jonka perusteelle ihminen voidaan profiloida aina nimeä ja sitä varsinaista henkilöllisyystunnusta myöten.

Kanttaa siis olla kohtuullisen varovainen siinä, mitä itsestään verkossa kertoo.

Tuli tässä oikein pääkirjoituksessa väitettyä, että hallituksen yliopistolaki on ristiriidassa yliopistojen ja korkeakoulujen maksuttoman opetuksen kanssa.
Ei se niin ole. Maksuton opetus yliopistoissa ja korkeakouluissa on ristiriidassa hallituksen korkeakoulupoliittisten tavoitteiden kanssa.

Yliopistolakia uudistaessaan hallitus ei voi sanoa a sanomatta myös jossakin vaiheessa b. Lapsiperheiden olisi siten syytä jo nyt varautua siihen, että yliopistot ja korkeakoulut alkavat periä lukukausimaksuja, jotka kaikkein suosituimmissa oppilaitoksissa voivat nousta myös todella korkeiksi.

Englannissa työväenpuolue on jo muuttanut maan yliopistot maksulisiksi. Miksei sama kelpaisi työväenpuolueeksi julistautuneelle kokoomukselle Suomessa?

Se sopii myös markkinatalouden henkeen. Esimerkiksi Teatterikorkeakouluun tai lääketieteelliseen pyrkivien ei tarvitse enää taistella verissä päin paikasta auringossa sen jälkeen, kun opiskelulle näissä oppilaitoksissa laitetaan edes jossain määrin korkeakouluopiskelun todellisia kustannuksia heijasteleva hinta.

Yliopistolaki katkaisee yliopistojen napanuran veronmaksajien kukkaroon. Mikään ei tietenkään periaatteessa estä sitä, että myös itsenäisinä oikeushenkilöinä toimivat yliopistot saisivat sataprosenttisen rahoituksen valtiolta.

Yleensä äärimmäisen hyvin informoitu Helsingin Sanomat paljastaa sunnuntain pääkirjoituksessa aivan yksiselitteisesti, mistä yliopistolainsäädännön uudistamisessa on perimiltään kysymys. Lehden mukaan Suomeen on luotu yliopisto- ja korkeakouluverkko, johon maalla ei ole enää varaa!
Siinä se opetusministeriön ja valtiovarainministeriön virkamiesten viesti kaikessa tylyydessään.

Kunnon maakuntalehtenä Helsingin Sanomat tietenkin puolustaa ärhäkästi tässäkin asiassa Helsingin seudun etua. Jos hallituksen esittämä malli ei käy, pitää turhia maaseutuyliopistoja ajaa alas.
Akavan puheenjohtajan Matti Viljasen takavuosien lausunto Suomen Kuvalehdessä Lappeenrannan teknisen yliopiston turhuudesta ei ollut mikään sattumasammakko. Se edusti tuolloin ja edustaa yhä pääkaupunkiseudun akateemisten piirien ja ennen muuta ministeriöiden virkamiesten tapaa ajatella asioista.

Marjut Maristo ja Amanda Pilke näyttelevät upeasti Dome Karukosken elokuvassa Kielletty hedelmä, joka on kahden nuoren naisen kasvutarina. Kuva Helsinki-filmi Oy

Lappeenrannassa toista esitysviikkoaan aloittava Kielletty hedelmä on kerännyt suitsutusta eikä syyttä. Ohjaaja Dome Karukosken elokuva on raikas ja kaunis kuin kesäinen kukkaniitty.
Karukosken elokuvan kohderyhmä ovat varhaisnuoret. Tästä lähtökohdasta on peräisin elokuvan tai ehkä oikeammin sen käsikirjoituksen hieman naiivi perusvire, joka näkyy kaikessa aina elokuvan nimeä myöten.

Esimerkiksi Helsingin Sanomissa on todisteltu, ettei elokuva tavoita vanhalestadiolaisen yhteisön todellisuutta. Yksityiskohdissa on kuulemma liikaa virheitä.
Se ei kuitenkaan haittaa mitään, koska kysymyksessä ei ole dokumentti, vaan fiktio. Vanhalestadiolaiset saavat tässä elokuvassa kunnian symbolisoida yhteiskuntaa ja sen normeja noin yleensä. Sitä paisti elokuva ei millään tavalla mustamaalla tätä uskonnollista yhteisöä.

Katsojalle tehdään kuitenkin riittävän selväksi myös tällaisen patriarkaattisen yhteisön pimeät puolet. Tällaisessa yhteisössä lauman uskonnolliseksi johtajiksi nousevilla keski-ikäisillä ja vanhoilla miehillä on lähes rajaton valta päästää tai kieltää.

Karukosken elokuvan todelliset ansiot liittyvät elokuvataiteeseen. Kielletty hedelmä on omassa lajissaan hyvin herkällä vaistolla toteutettu taideteos.
Muoto on tarkkaan harkittu. Katsojalle raotetaan tekijöiden sisäpiirin salaisuuksia tai oikeammin inspiraation lähdettä kertomalla, millaisista elokuvasta sen nuoret henkilöt erityisesti pitävät.

Elokuvan itseään etsivät tytöt ovat kuin alan oppikirjasta. Tuma Amanda Pilke on elokuvan pieni ja eläväinen pahis, joka houkuttelee vaaleata suojelusenkeliä Marjut Maristoa synnin poluille.
Pilke ja Maristo näyttelevät upeasti. Ja aivan yhtä hienosti rooleissaan pärjäävät myös elokuvan pojat. Karukoski on onnistunut keräämään ympärilleen tiimin, jolla on selvästi potentiaalia pyrkiä ja päästä johonkin sellaiseen, joka ainakin muistuttaa täydellistä.

Marjut Maristo saa usein kuljettaa tarinaa eteenpäin pelkästään herkkien kasvojensa ilmeillä.

No ehkä Karukoski on ohjaajana vähän liiankin ihastunut Mariston persoonallisella tavalla suorastaan fantastisen kauniisiin kasvoihin. Maristo saa kuljettaa monta kertaa tarinaa pelkästään herkkien kasvojensa ilmeillä.

Kielletty hedelmä on joka tapauksessa loistoleffa. Oikea Jumalan terve yleensä pelkkiä rikkaruohoja kasvavan taidelajin kukkaiskedolla.

Havainnekuva Kutveleen kanavan ylittävästä siltavaihtoehdosta.

Havainnekuva uudesta siltasuunnitelmasta. Pitkäsilta aiotaan rakentaa lossin reitistä länteen.

Tie- ja vesirakennushallitus eli TVH oli aikanaan valtio valtiossa. Eikä tieinsinöörien tavat niin paljon ole muuttuneet näinä Tiehallinnon aikoinakaan.
Tie laitetaan kulkemaan juuri sinne, minne halutaan, ja maanomistajan on paras myydä tien alle jäävä maansa tai siten itkeä ja myydä pakkolunastusmenettelyn määräämään hintaan.

Kutveleen kanava erottaa Ruokolahden ja Taipalsaaren kuntaan kuuluvan Kyläniemen toisistaan. Kyläniemi on nimensä mukaisesti ollut aikoinaan niemi. Saari Kylänimestä tuli, kun venäläinen kenraali Aleksandr Suvorov 1790-luvun lopulla kaivautti Kylänimeä ja mannerta yhdistäneen kapean kannaksen poikki kanavan osana Saimaan sotakanavajärjestelmää.

Kyläniemi on jo pitkään haluttu liittää takaisin mantereeseen sillalla. Yhtä pitkään alueen mökinomistajat ovat kanavan molemmin puolin tapelleet näitä Tiehallinnon siltasuunnitelmia vastaan. Uusi silta kun on meinattu aina näihin päiviin asti rakentaa juuri sinne, mihin sen rakentaminen olisi ollut sekä helpointa että todennäköisesti myös halvinta.

Kaikki voi kuitenkin muuttua yhdessä yössä, jopa Tiehallinnon kiveen kirjoitettu kanta.

Hyvästä onnestaan alueen mökkiläiset saavat kiittää ulkomaalaista tontinostajaa, joka osti maata kanavan Ruokolahden puoleiselta reunalta yleiskaavan aluevarauksia pelkäämättä.

Tämä ulkomaalainen ostaja palkkasi suomalaisen lakiasiaintoimiston kääntämään kunnanisien ja Tiehallinnon herrojen päät siltahankkeessa. Tiehallinnossa herrojen eteen laitettiin sellainen rätinki, ettei tälle tontille ole ”tsuhnilla” tulemista edes katerpillarilla eikä varsinkaan katerpillarilla.

Venäläisten huvilakaupat ovat nostaneet Saimaan rantatonttien hinnat pilviin. Kyläniemi ja Utulan kylä Ruokolahden puolella ovat ehkä koko Suur-Saimaan upeinta aluetta.
Lakimiehet ovat tietenkin osanneet hinnoitella myös tämän naapurin mökkitontin alueen arvon mukaan. Sitä ei noin vain pakkolunasteta.
Siltasuunnitelman kokonaiskustannukset heittivät äkkiä häränpyllyä. Muuta selitystä äkilliselle mielenmuutokselle ei liene.

Kutveleen kanavan rannoilta maata omistavien hallintoalamaisten kannalta Tiehallinnon linjanmuutos on tietenkin pelkästään hyvä asia, oikea onnenpotku. Jo menetetyksi luultu peli kääntyi yllätysvoitoksi. Vuosikymmenten varrella pahoin rapistuneita mökkejä voi ja kannattaa jälleen laittaa kuntoon.

Monet näistä onnekkaistakin ihmettelevät edelleen, miten tässä näin kävi. Suomalaisten maanomistajien valitukset kaikuivat vuosikausia kuuroille korville. Kun pietarilainen purkkitehtailija tahtoi sillan pois tontiltaan, silta myös lähti.

Mitä tästä opimme? Kannattaa toivoa lisää rikkaita ulkomaalaisia naapureiksi ainakin siinä tapauksessa, että oman kylän väki on hakauksissa suomalaisten viranomaisten kanssa kaava- tai lupa-asioissa.

Kustantajan (Savukeidas) tiedotteessa kerrotaan, että Timo Hännikäinen (s.1979) on helsinkiläinen kirjailija ja päätoimittaja. Hän on kulttuurilehti Kerberoksen päätoimittaja. Kuva Ville Hytönen/Savukeidas

Ilmanoloa piisaa. Patologinen seksin puute on todennäköisesti saavuttanut suomalaisten miesten keskuudessa suorastastaan epidemian mittasuhteet.
Tämän voi jokainen omin silmin todistaa, vaikka pistäytymällä ulkona perjantai-iltana. Kovin moni kadulla kävelevä nuori mies näyttää vaihtaneen tyttöystävän mäyräkoiraan.

Ilman kirjan kirjoittajalla Timo Hännikäisellä on kuitenkin ainakin minun silmissäni pieni uskottavuusongelma. Epäilyksiä herättää se, että älykkäät ja varsinkin Hännikäisen tavoin kielellisesti huippulahjakkaat miehet eivät yleensä jää ilman.

Hännikäisen loistavasti kirjoitettu ja vihainen pamfletti on herättänyt keskustelu, mutta vähemmän kuin kirja ansaitsisi. Ehkä moni muukin minun tapaa hieman epäilee kirjoittajan tunnustusten ja tunteiden aitoutta.

Hännikäinen laittaa itsensä likoon. Hän kertoo itsestään asioita, joita miehet eivät yleensä tunnusta edes itselleen. Hännikäinen asettaa itsensä, tai ainakin väittää asettavansa itsensä alttiiksi sosiaaliselle häpeälle.

Keskustelussa etualalle on nostettu Hännikäisen esittämä vaatimus nuorille naisille pakollisesta palveluksesta ilotalossa miesten asevelvollisuuden vastineena ja tekijän uho naisvihalla.

Hännikäinen puolustautuu jo etukäteen pilkkaa vastaan leimaamalla kaikki ironiaan taipuvaiset kriitikot idiooteiksi. Varoitus on tietenkin paikallaan. Tyylilaji on äärettömän vaikea. Ilman kokoelman esseet osoittavat, ettei ironia ja sarkasmi oikein ota luontuakseen edes Hännikäisen kaltaiselta virtuoosilta.

Biologia ei selvästikään kuulu sen paremmin sosiologien kuin kirjallisuudentutkijoiden suuriin vahvuuksiin. Hännikäinenkin on saanut esseisiinsä mahtumaan aika paljon löysää puhetta alfa uroksista ja muuta vastaavaa viitapaskaa.

Uros yrittää kukkoilla kykyjensä mukaan ja naaras valitsee tunkiolta sen itseään eniten miellyttävän yksilön parittelukumppanikseen, kun siltä tuntuu. Näin se suurin piirtein luonnossa menee, ellei sitten olla etanoiden tavoin myös fyysisesti kaksineuvoisia.

Ihmisen pariutuminen on hyvin monimutkainen psykofyysinen prosessi, jossa vallitsevalla kulttuurilla on suuri merkitys.
Peruskaava menee kuitenkin edelleen niin, että nainen valitsee. Muuten ihmistä on vähän vaikea selittää lajina. Naiset (äidit ja tyttäret) ovat suosineet valinnoissaan älykkäitä miehiä ja näitä varhaisia esiäitejä ja heidän valintojaan myös Hännikäinen saa kiittää erinomaisesti toimivista aivoistaan.

Modernissa yhteiskunnassa ihminen toteuttaa itseään kuluttamalla. Pätkätyöt ovat saneet rinnalleen kertakäyttöiset ihmissuhteet. Hännikäinen syyttää parisuhdeongelmistaan kulttuuria, jonka tuote myös hän itse on.
Yliseksualisoituneessa yhteiskunnassa seksi on ihmisille yhtä pakollista kuin kuoleminen ja veronmaksu. Hännikäisen mukaan yhteiskunta on läpierotisoitunut ja sukupuoliyhteydestä rannalle jäävät hylkiöitä länsimaisessa kulttuurissa.
On siis ihan pakko päästä panemaan.

Alussa esittämiäni epäilyksiä Hännikäisen vilpittömyydestä vahvistaa se, ettei kirjoittaja ole terävistä johtopäätöksistään huolimatta huomaavinaan sitä, että samat talouselämässä ja sen ylläpitämässä kulttuurissa tapahtuneet rakenteelliset muutoksen koettelevat kaikkia ihmisiä.

Suomi on varmasti täynnä myös ujoja ja estyneitä naisia, jotka ovat ajautuneet joko olosuhteiden pakosta vasten tahtoaan selibaattiin tai ovat satuttaneet itseään aikaisemmissa suhteissaan niin pahoin, että ovat luopuneet leikistä kokonaan vapaaehtoisesti.
Naisten tuskaa lisää vielä se, että heidän kohdallaan biologinen kello tikittää paljon nopeammin kuin miehillä.

Kyselyiden mukaan melkein kaikki suomalaiset naiset ovat jollakin tavalla tyytymättömiä ulkonäköönsä ja peräti kolmasosa heistä suunnittelee ulkonäkönsä parantamista kauneusleikkauksella.
Ei siis mene naisillakaan kaksisesti näillä Hännikäisen parisuhdemarkkinoilla, jos seksin avulla valtaa pitävät naiset ovat itse sitä mieltä, että heidän kauppaamansa tavara on epäkuranttia.

Hännikäinen aloittaa pamflettinsa lainaamalla Dostojevskia. Se on hyvä alku. ”Puhutaan minusta”.
Romantiikan aikana syntynyt myytti elämää suuremmasta rakkaudesta on yhä voimissaan. Yhtä sitkeästi elää se harhaluulo, että tällainen euforiaa aiheuttava intohimo olisi tämän intohimon kohteen ominaisuus.

Ja voihan se osaksi ollakin. Ihmisten pariutumiseen liittyvää aivokemiaa tunnetaan edelleen aika huonosti.
Varsinainen aivomyrsky riehuu joka tapauksessa paljon lähempänä, omien korvien välissä, kun tämä kaikista hulluuden lajeista ehdottomasti antoisin saa vallan ihmisessä.

Ihminen on uskonnollisuuteen taipuvainen eläin kuten esimerkiksi Dostojevskin koko tuotanto todistaa. Läheisyyden ja turvallisuuden ohella me haluamme kokea aikuisina myös suuruutta.
Toivottavasti Hännikäistä lykästää näissä naisasioissa vielä oikein kunnolla. Kun onni potkaisee noin lahjakasta yksilöä, rakastumisen kiirastuli, taivas ja helvetti tuottavat mitä todennäköisimmin ainakin hyvää kirjallisuutta, jos ei muuta.

Kokoomuksen Nykypäivä kuuluu nykyisin suosikkilukemistoihini. Siellä on äänessä nuoria ihmisiä, joita elähdyttää jatkuva ja sinnikäs pyrkimys täydellisyyteen.

Kykypuolueen todellinen kyky näissä pyrkimyksissä on Eero Iloniemi. Kun suomalaiset kävivät Kristian Smedsin Kansallisteatteriin ohjaaman Tuntemattoman sotilaan tiimoilta reipasta ja tunteilla ladattu keskustelua, Iloniemi osallistui myös innolla keskusteluun.
Mies näytti oikein kertarykäisyllä syvällisen perehtyneisyytensä teatteriin erikseen ja taiteisiin noin yleensäkin.

Uusimmassa Nykypäivässä hän osoittaa samaa laaja-alaisuutta historian suhteen. Odotan innolla milloin hän siirtyy vaikkapa luonnontieteiden pariin. Charles Darwinin 200-vuotissyntäreiden kunniaksi olisi kiva lukea vaikkapa Nykypäivän näkemys evoluutiosta.
Epäilemättä sosiaalidemokraatit jakavat tässäkin Nykypäivän kehityspuussa toisten vaivalla keräämät banaanit tasan kaikille ja läpsyttelevät päälle pitkiä ja karvaisia käsiään.

Sen verran ”kirjallisuuskriitikko” Ilonimellä on toki häpyä, että hän naamioi näkemyksensä kirja-arvostelun kaapuun. Yhdysvalloista kun löytyy joka lähtöön republikaaniääliöitä, joiden tietämättömyyden määrää voi verrata vain heidän pahantahtoisuuteensa.

Vaihtoehtoisesti Iloniemi ei ole joko lukenut Jonah Goldbergin kirjaa tai ei ole lukemaansa ymmärtänyt.

Goldbergin kirjaa Liberal Fascism arvioivalta Iloniemeltä on jäänyt kokonaan huomaamatta muun muassa sellainen pikkujuttu, että Euroopassa ja myös Venäjällä sosiaalidemokraattinen työväenpuolue jakaantui vasemmistoon ja oikeistoon jo kauan ennen Mussolinin ja Hitlerin valtaantuloa.
Vihamielisiksi näiden kilpailevien aatesuuntausten välit muuttuivat, kun bolshevikit kaappasivat vallan Venäjällä.

Kommunistien vihaamat oikeistososiaalidemokraatit eli ”nosket” olivat siten olemassa jo ennen kansallissosialismia. Väite että kansallissosialistit olisivat olleet työväenliikkeen oikea laita ja sosiaalidemokraatit heidän aatteensa henkisiä perillisiä ei siis oikein istu historian faktoihin.

No Ilonimen logiikalla jopa Saksan sosiaaliturvajärjestelmän luoja Otto von Bismarck oli varmasti jonkin sortin sosialisti, joka pakotti kaikki saksalaiset imeväisistä vanhuksiin valtiovallan rautaiseen otteeseen ja sai nimenomaan tämän takia tittelin rautakansleri.

Oikeasti tietämättömyydestä ei tietenkään ole kysymys, niin tietämättömiä ihmisiä ei voi löytyä edes Nykypäivän toimituksesta.

Ainoa vaihtoehto on siten se, että Iloniemi turvautuu täysin tietoisesti samaan menetelmään, jota nimenomaan kommunistit ja fasistit edellisellä vuosisadalla ahkerasti harrastivat, eli historian täysin tietoiseen vääristelyyn.

Heti jatkosodan jälkeen suomalaiset sosiaalidemokraatit joutuivat toiseen jatkosotaan ammattiyhdistyksissä ja työväenyhdistyksissä. He joutuivat taistelemaan yhdistys yhdistykseltä ja ammattiosasto ammattiosastolta vallasta näissä järjestöissä Moskovasta johdettuja kommunisteja vastaan.
Pitkälti tämän taistelun ansiosta Suomi myös vältti niin kutsutun Tshekkoslovakian tien.

Ilman tätä taistelua me olisimme saaneet rakentaa hyvinvointivaltiota vasta noin kymmenen vuotta ja toipuisimme yhä kommunismin kauhuista.

Meille olisi itse asiassa voinut käydä vielä huonommin kuin esimerkiksi virolaisille Suomenlahden eteläpuolella. Inkerinsuomalaisten joukkoteloitukset todistavat, ettei Stalin todellakaan tuntenut erityistä lukkarinrakkautta meitä suomalaisia kohtaan.

Kokoomuksen meppi Eija-Riitta Korhola on omassa blogissaan huolissaan siitä, että kokoomukseen iskee vauhtisokeus. Aiheen huoleen on hänen kohdallaan aiheuttanut Arno Laitisen kolumni.

Poliittisten kilpailijoiden ei kuitenkaan tarvitse ryhtyä pumppaamaan kusta kokoomuslaisten kalloihin. Puolue tuntuu olevan tässäkin suhteessa kovasti omavarainen ja itseriittoinen.

Kakkososassa Steve Martinin älyvapaaseen palokuntaan kuuluvat Andy Garcia, Alfred Molina ja Yuki Matsuzaki.

Ohjaaja Harald Zwartin ja koomikko Steve Martinin Vaaleanpunainen pantteri 2 on samanlainen pastissi kuin Maritinin yhdessä ohjaaja Shawn Levyn kanssa nikkaroima ykkösosakin.

Karrikoidulla ranskalaisella aksentilla englantia puhuvan tarkastaja Jacques Clouseaun hahmo ja huima slapstick-komiikka ovat suoraa lainaa Peter Selersin ja tuottaja Blake McEdwardsin alkuperäisistä Vaaleanpunainen pantteri –elokuvista.

Molemmat uudet elokuvat on tehty pieteetillä esikuvien henkeä kunnioitten. Se näkyy esimerkiksi kakkososan rytmissä. Martinin tulkitsemana Jacques Clouseau hölmöilee elokuvassa nykykomedioiden turboahdettuun tyyliin verrattuna hämmästyttävän verkkaiseen tahtiin.

Martin on kaikissa mahdollisissa liemissä keitetty koomikko. Mukana rymistelyssä on myös sellaisia nimiä kuin Jean Reno, Andy Garcia, Alfred Molina, Lily Tomlin sekä ylitarkastaja Dreyfucin roolissa John Cleese, jota ei tarvitse Monty Python faneille esitellä.

Vaaleanpunaisen pantterin kakkososa todistaa myös sen, että komedian oikea ajoitus on äärimmäisen vaikeaa hommaa jopa tämän lajityypin huippuosaajille. Kaikki ei mene nytkään aina ihan putkeen, mutta siitä voitaneen syyttää, kuten edellä tuli sanottua, myös tekijöiden kunnioitusta alkuperäisiä elokuvia kohtaan.

Silti Vaaleanpunaisen pantterin kakkososalla on ehdottomat hetkensä. Rainaan mahtuu monta hauskaa tuokiota ja muutama aivan sikahauska kohtaus. Saa nauraa.

Kolme vuotta sitten epäilin himan Martinia Selersin manttelinperijänä. Mutta kyllä tämä vanha koomikkokelmi tälläkin kertaa uppoaa tarkastaja Clouseaun nahkoihin aina nenää myöten.

Olen varma, että elokuvan katsojaa nimenomaan vedetään nenästä monta kertaa optisilla kikoilla. Tai sitten Martinin nenä on saanut monissa otoksissa lisää kokoa tehostemiehen tietokoneen uumenissa. Suuri se joka tauksessa on, kuten maailman parhaalle nuuskijalle tietenkin hyvin sopii.

Poptaiteen ikoni Andy Warhol meni lupaamaan, että jokainen ihminen ansaitsee kerran elämässään 15 minuuttia kuuluisuutta.
Sen jälkeen tiedotusvälineet ovat suurimmasta pienimpään pyrkineet toteuttamaan tätä lupausta. Pyhällä missiolla on oma nimikin. Se on keissi eli tällä toisella kotimaisella case.

Jos siis olet hullu, tai vähintäänkin masentunut, kuulut johonkin seksuaaliseen vähemmistöön tai perussuomalaisiin niin tervetulo tänne Matti-sedän juttusille. Lupaan tarjota kahvit ja tuutin täydeltä aitoa empatiaa.

Tavallisemmatkin taudit käyvät. Samoin alkoholin väärinkäyttö tekee sinusta suorastaan mielenkiintoisen casen, niin että tervetuloa vaan.

Eikä sekään haittaa, jos mitään paikkaa ei juuri nyt edes kolota. Tässä julkisuuden suuressa sylissä on oma lämmin paikka myös jokaiselle tavikselle Warholin lupausten mukaisesti.

Tosin maakuntalehden vaatimattomissa oloissa 15 minuutista on turha haaveilla. Sinulle lohkeaa ehkä viiden minuutin lukijan kiireen täyttämästä ajasta sekunti tai pari, eli se, mitä tätä kaikkea silmän hämmästyksestä selällään ihmettelevän valokuvasi vilkaisuun ja otsikon lukemiseen menee.

Ainutlaatuiset kokemuksesi ja vielä ainutlaatuisempi tautisi pitää puristaa 1500 merkkiin. Vanhaa hyvään aikaan, kun juttuja vielä paukuteltiin paperille suoraa keskusyksiköstä Remington-nimisellä tulostimella, tekstiä olisi syntynyt puoli liuskaa sillä suurimmalla rivivälillä.

Enää emme siis pysty samaan kuin vanhan hyvän ajan sirkus, jossa lyhytkasvuisia, parrakkaita naisia ja voimamiehiä sai ihailla halutessaan vaikka koko illan.

Eli aivan aluksi minun olisi pitänyt pyytää anteeksi jälleen kerran harhaanjohtavaa otsikkoani. Todellinen friikkisirkus on siirtynyt jo ajat sitten tuonne näköradion puolelle.

Suomalaisten älykköjen ykkösjulkaisun Seiskan mielestä myös Matista pitäisi tehdä 4D dokumentti.

Melkein kaikista muista, joille ihmisen geneettisissä arpajaisissa on sattunut todella huono tuuri, tällainen dokumentti onkin jo tehty.

Tirkistelyn tarve on tarve siinä missä muutkin tarpeet. Hyvällä dokumentilla tämä tarve voidaan myös valjastaa palvelemaan hyvää.
Sillä saadaan aikaan loistava luonneanalyysi vaikkapa Suomen pääministeristä viimeistään hovioikeudesta. Ehkä joskus myös vähän ymmärrystä niitä kohtaan, joilla ei mene yhtä hyvin kuin itsellä. Rahaa kalliisiin hoitoihin tai ylipäätään pääsy pätevien lääkäreiden hoidettaviksi.

Onhan meillä suomalaisilla kuitenkin ainutlaatuinen onni elää toivon valtakunnassa.

”Oliko mielestäs liikaa, vai mitä tykkäät Aliina? Kolmekymppiä koko komeudesta.”
”Kyllä herrat taksat tietää. Ne on niin monta huoraa hinnotellu. Ottivat mun perseestäni vähän omiansa pois kun ovat niihin tosiin rahojansa hakanneet.”

Otto Kivivuoren ja torpastaan häädetyn Aliina Laurilan keskustelu tuomioon päättyneen oikeudenkäynnin jälkeen on tuttu juttu romaanista Täällä Pohjantähden alla. Kuten kaikki Väinö Linnansa lukeneet tietävät, hylätyn naisen kosto sai ansaitsemansa rangaistuksen. Aliina sai oikeudessa yhden naisen demonstraatiosta sakkoa 30 markkaa.

Aliina Laurila meni häätöä vastaa suunnatussa protestissaan heti intiimille alueelle lapsiakaan unohtamatta. Oikeudenkäynnin jälkeen kaikki olikin Aliinan sanoin valmista. Seuraavista uuniperunoista ei köyhällä torpparinakalla ollut enää tietoakaan.

Suomalaisen sananvapauden kova ydin löytyi siis jo edellisen vuosisadan alussa hameenhelman yläpuolelta mutta tiukasti vyötärölinjan alapuolelle rajoittuvalta alueelta.

Aliina paljasti pitäjän vallesmannin ja Töyryn emännän ihmeteltäväksi kaksikin häväistysjournalismin linjaa. Tosin toinen Aliinan intiimin yksityiselämän piiriin kuuluva juridinen sudenkuoppa on myöhempinä aikoina peruskoululaisten ahkerassa käytössä muuttunut pelkäksi välimerkiksi, joka ei enää pyllistelyistä pahene.

Alan miesten kakkoseksi kutsumassa vaihtoehdossa lienee sen sijaan vielä juridista potentiaalia. Tämä ei tietenkään tarkoita Suomen autonomisen suuriruhtinaskunnan oikeuslaitoksen sanavapautta ja mielenosoituksia koskevat päätökset olisivat aina suoraan hanurista.

Hänen keisarillisen majesteettinsa oikeudessa kirjat ovat niin kuin ne luetaan. Kaikki keinot ovat sallittuja vain rakkaudessa, eivät hylätyn naisen koston välineinä.

Kuten Linnan aikalainen George Orwell opetti, me kaikki olemme tasa-arvoisia, toiset vain meistä ovat hieman tasa-arvoisempia kuin toiset. Miesten ja naisten välillä on tässäkin asiassa se pieni ero. Tosin kaikki eivät ole vielä valmiita huutamaan tälle pienelle erolle hurraata.

Joka tapauksessa jo Paavalin yksiselitteinen tulkinta laista oli se, että hoidot vaietkoot seurakunnassa. Mitä sitä hovissa muuttamaan.