Kielipuolen päiväkirja

Oululainen Teatteri Airopik tekee älykästä, hauskaa ja hikistä teatteria. Juha Hurmeen kirjoittama ja Janne Kuusitien ohjaama Dark Angel kantaesitettiin perjantaina Työväen näyttämöpäivillä Mikkelissä. Kuva Kimmo Kotilainen

Hitto! Kyllä elämä taas hymyilee. Heti ensimmäinen näkemäni esitys Työväen näyttämöpäivillä oli aivan mahtava, sikasiisti, jos tällainen ilmaisu sallitaan.
Mutta jos päivä alkaa Mustan enkelin siiveniskuilla ja päättyy Woody Allenin Jumalan tapaamiseen, siitä ei voi tulla huono.
Ei puutu kuin se enkelikuoro.

Oululaisen Teatteri Airopikin Dark Angel on hikeä nostattavan fyysinen, aivojen etulohkoa hyväilevän älykäs ja hykerryttävän hauska esitys.
Kello kymmeneltä aamulla alkanut esitys oli Juha Hurmeen kirjoittaman näytelmän toinen ensi-ilta. Tämä teatteriherkku kantaesitettiin Työväen näyttämöpäivillä perjantai-iltana.
Hurme on oman sukupolvensa eturivin ohjaajista tehnyt ehkä eniten töitä harrastajien kanssa. Hurmeen ohjaukset muun muassa vantaalaiselle Tikkurilan teatterille ja monille muille ryhmille ovat olleet usein Työväen näyttämöpäivien parasta antia.
Hurmeen tyylin tunnistaa myös Airopikin esityksestä, vaikka tällä kertaa ohjaajan tahtipuikkoa on heiluttanut paremmin nukketeatterin tekijänä tunnettu Janne Kuusitie.

Kaikki Hurmeen aikaisemmille näytelmille tyypilliset elementit ovat mukana myös Dark Angelissa. Lavasteita ei juuri tarvita. Näyttelijät luovat kohtauksen vaatiman tilan omilla vartaloillaan.
Ihminen peilaa todellisuutta oman kokemusmaailmansa kautta ja sitä hän tekee tietenkin myös teatterissa. Hurmeen teatterissa lapsuudenkokemukset ovat tärkeitä, tai niihin ainakin viitataan. Niin nytkin.
Maailma on sen verran absurdi paikka, ettei ole ihme, jos yksi ja toinen meistä on terapian tarpeessa. Koko ihmiskuntaa ravistelevat suuret kysymykset ovat läsnä, halusimme tai emme. Meitä vaanivat ainakin ne kolme kadotuksen aukkoa, joita näytelmän ”Dark Angel” kantaa mukanaan.
Varsin pojat ovat tässä Hurmeen maailmassa vähän heikoilla.

Ihmisen seksuaalisuus on esityksessä vahvasti läsnä ja siinä on mukana aimo annos aidolle seksuaalisuudelle ominaista koomisuutta.
Näytelmän perustarina kertoo nuorista teatterin harrastajista, jotka ryhtyvät neljän naisen komennossa tekemään hardcore pornoelokuvaa.
Vaikka perustarina on elämälle vieras, tässä esityksessä on sitä aitoa elämää poikkeuksellisen paljon. Se lähtee tietenkin loistavasti näyttelevien nuorten harrastajien intensiivisestä läsnäolosta. Nakuna ei tarvitse ylen määrin pelleillä.

Esityksen toinen kivijalka on se, että siinä käsitellään hyvin monia tämän päivän nuoren ihmisen kannalta tärkeitä ja suuria kysymyksiä.
Jumalkaipuu on tietenkin yksi juttu, kun kerran taiteilijoista on kysymys. Ei se ole maallistuneestakaan maailmasta mihinkään kadonnut. Me halkuamme kokea jotakin ylevää, elämää suurempaa. Siitähän myös taiteessa on kysymys.
Itse asiassa kysymys on silkkasta biologiasta, ei eläimellisestä, vaan elimellisestä jutusta, meidän aivojemme toimintatavasta.
Mistä minä olen tullut ja mihin olen menossa? Kaikki me tunnistamme nämä lapsekkaat kysymykset, jotka ajoittain vaivaavat kaiken ikäisten mieltä.
Fysiikan kvanttimaailmaan ei tarvitse sukeltaa, vaikka Kari Enqvist käy profeetaksi siinä missä Pyhä Pietarikin.

Dark Angel kertoo ainakin minulle, että Hurme on löytänyt myös uuden vaihteen luovalle työlleen. Vuodet vierivät ja paras tapa kuittailla niitä on nauru. Hurmeen itseironia on tässä tekstissä aivan hykerryttävän hauskaa. Tekstissä on uudenlaista särmää.
Kuusitien ohjauksessa ryhmä toimi upeasti yhteen. Esityksellä on suorastaan hengästyttävä rytmi. Yhden näytöksen mittaiseksi tiivistetyssä esityksessä ei ole tyhjiä tai kuolleita kohtia.
En tunne Airopikin näyttelijöiden taustoja. Heidän osaamisensa ja silkka fyysinen läsnäolo näyttämöllä ovat joka tapauksessa huippuluokkaa.

Adolf Eichmannin todellinen asema natsihallinnossa on historiantutkijoiden keskuudessa edelleen kiistanalainen kysymys. Miehen vaatimaton sotilasarvo Obersturmbannfürer (everstiluutnantti) kertoo käskyläisen asemasta. Toisten mielestä Eichmann oli koko kansanmurhan pääarkkitehti.

Sama historiallinen henkilö ja samat kuulustelupöytäkirjat, kaksi hyvin erilaista tulkintaa.
Ohjaaja Robert Youngin elokuva Eichmann sivuutettiin ainakin meillä Suomessa vähin äänin. En ole varma, tuliko vuonna 2007 valmistunut elokuva esimerkiksi Lappeenrannassa koskaan edes teatterilevitykseen.
Se että suomalainen teatterintekijä Jari Juutinen ja amerikkalainen ohjaaja Young tarttuvat samaan aikaan samaan aiheeseen on tietenkin sattuma. Natsi-Saksa aiheutti sivistyneiden ihmisten mielenrauhalle pysyvän trauman, jonka jälkitila leviää säännöllisin väliajoin kuin influenssaepidemia ympäri maailmaa.
Ja hyvä niin. Tätä kauheutta ei saakaan aivan kokonaan unohtaa.
Eikä sitä toistakaan puolta Saksan historiassa ole unohdettu. Tänään perjantaina tulee Suomessa ensi-iltaan Bryan Singerin Operaatio Valkyrie, Hollywood-spektaakkeli, joka kertoo saksalaisten upseerien salaliiton yrityksestä murhata Adolf Hitler ja lopettaa siten hänen hirmuhallintonsa.

Young ja käsikirjoituksen kirjoittanut Noo Wilson eivät kyseenalaista millään tavalla Eichmannin syyllisyyttä. Eikä se ole tarpeenkaan. Tämän kirjoituspöytämurhaajan syyllisyydestä ei ole aikaisemminkaan ollut mitään epäilystä. Tätä totuutta ei muuksi muuta edes suomalainen Todellisuuden tutkimuskeskus.
Oikeastaan Youngin elokuva ei ole Eichmannin tarina, vaan se kertoo Eichmannin kuulustelijana toimineen israelilaisen Avner Lessin piinallisista päivistä vuosina 1960-61.
Elokuvan Eichmann ei ole mikään olosuhteiden uhrina joukkomurhaajaksi ajautunut jokamies, vaan älykäs ja ovela rikollinen, joka osasi myös peittää jälkensä. Eichmann ei vain lähettänyt satoja tuhansia juutalaisia keskitysleireille tapettaviksi, vaan hän kävi myös kauppaa näillä kuolemaan tuomituilla sieluilla.
Tästä puolesta kertoo esimerkiksi Tytti Heikkilän Likelle juuri suomentama Ladislaus Löbin kirja Sopimus saatanan kanssa.

Elokuvan jännite syntyy siitä, että Eichmannin tuomitseminen ei ollut israelilaisille helppo tehtävä. Nuori juutalaisvaltio yritti ainakin vielä tuolloin pitää kiinni oikeusvaltion periaatteista viimeistä piirtoa myöten.
Kansa vaati verta. Monet nuoren juutalaisvaltion asukkaista olivat Hitlerin keskitysleireillä henkiin jääneitä juutalaisia, jotka olivat kansanmurhassa menettäneet lähes kaikki sukulaisensa.
Israelin hallitus määräsi kapteeni Lessin hankkimaan Eichmannilta tunnustuksen. Sitä ei tullut, vaikka säilyneet asiakirjat todistavat lopulta aukottomasti Eichmannin syyllisyyden.
Eichmann ei vain totellut Hitlerin ja Heinrich Himmlerin käskyjä, vaan hoiti myös tätä kuolemanbisnestä täysin oma-aloitteisesti.
Tämä lienee myös se totuus, jota Lappeenrannan kaupunginteatterin Adolf Eichmann retorisessa loppupuheenvuorossaan peräänkuuluttaa. Tai ainakin hänen pitäisi.
Eräiden kriitikoiden suitsutus näytelmää kohtaan menee siten vähintäänkin ohi maalin. Totuus on niin suuri sana, että se harvoin mahtuu edes suuren näyttämön lauteille.
Adolf Hitlerillä ja Adolf Eichmannilla oli muutakin yhteistä kuin etunimi. Niin ja tietysti se, että molemmat olivat ihmisiä, naisesta syntyneitä, synnistä siinneitä, kuten raamatullinen sanonta kuuluu.

Youngin elokuva tuli syksyllä Suomessa videolevitykseen nimellä Eichmann – Kuoleman allekirjoittaja. Tällaiselle lappeenrantalaiselle teatterifriikille elokuva oli tietenkin aiheensa takia ihan pakollista katsottavaa.
Youngin Eichmann on sisältönsä puolesta painava puheenvuoro keskustelussa, jonka eri maiden taiteilijat ovat jälleen käynnistäneen natsismin henkisestä perinnöstä.
Toisaalta Youngin elokuva kestää myös esteettisen tarkastelun. Se on erinomaista työtä. Se on psykologien trilleri, jossa ei mässäillä toisen maailmansodan kauheuksilla.
Eikä Young ole ohjaajana suinkaan ensimmäistä kertaa natsia kyydissä. Ainakin televisiossa on myös Suomessa esitetty Youngin keskitysleirikuvausta Tahdon voitto.

Eichmannia näyttelee monista hienoista rooleista tutuksi tullut saksalainen luonnenäyttelijä Thomas Kretschmann, joka on mukana myös muun muassa Operaatio Valykiessa ja näyttelee hyvisten puolella Wehrmachtin upseeria Roman Polanskin elokuvassa Pianisti.
Myös Troy Garity on vakuuttava nuoren Lessin roolissa.

Maata meren alla on tyttären ja äidin yhteinen kasvutarina. Tytärtä näyttelee Amira Khalifa. Kuva Mark Stubbs

Ihmiset ovat biologisesti samanlaisia kaikkialla maailmassa ihonväristä riippumatta. Erot eri kansojen mentaliteetissa syntyvät kulttuurista, jossa me lapsuutemme elämme ja omaksumme äidinkielemme.
Tämäntapaisesta ajattelusta Lenka Hellstenin elokuva Maata meren alla ponnistaa. Jostakin sieltä lapsuudesta löytyy meidän itse kunkin identiteetin kivijalka.
Suomalainen tuntee itsensä suomalaiseksi viimeistään silloin, kun hän elää ja asuu ulkomailla.
Mikä olisi sen suomalaisempaa, kuin utuisen valkeuden keskellä pilkillä istuva ihminen. Eheää kuvaa ei oikeastaan muuksi muuta edes se, että pilkkijä on aivan poikkeuksellisen kaunis nuori nainen.

Elokuvan käsikirjoitus perustuu Riikka Ala-Harjan samannimiseen romaaniin.
En ole lukenut Ala-Harjan kirjaa kuten en ole lukenut valtaosaa muistakaan kirjoista, joita on ilmestynyt pelkästään suomen kielellä viime vuonna satoja nimikkeitä.
Hellstenin käsissä romaanista on joka tapauksessa muovautunut hyvin sympaattinen äidin ja tyttären yhteinen kasvutarina. Tytär kypsyy siinä elämää ja äiti kuolemaa varten.
Tämän päivän nuorten tekijöiden ajattelu ei ole enää mustavalkoista. Oma maa ei aina ole mustikka ja muu maailma mansikka. Hellstenin elokuvassa on paljon herkkiä sävyjä ja hän antaa myös suomalaiseen elämäntapaan liittyville hyveille niille kuuluvan arvon.

Ihmisen pitää tuntea juurensa. Se antaa eväitä ymmärtää myös toisenlaisessa kulttuurissa kasvaneita ihmisiä.
Toisaalta tälle samalle peruskalliolle on rakennettu myös usein tiukasti uskontoon ankkuroitu suvaitsemattomuus.
Idealismiin, jota Maata meren alla edustaa, sisältyy aina annos naiiviutta, mutta se ei ole huono asia. Elämässä ilman ihanteita ei ole järkeä. Kyynisyys on yksinkertaisesti typerä elämänasenne.
Yhden ihmisen näkökulmasta omaan elämäntarinaan sisältyy kirjaimellisesti koko maailma, vaikka ulkoapäin tarkasteltuna elokuvan nuoren naisen tarina on tietenkin vain yksi kertomus yli seitsemän miljardin muun tarinan joukossa.

Tytärtä näyttelee Teatterikorkeakoulusta vuonna 2001 valmistunut Amira Khalifa ja hyvin näytteleekin.
Khalifalla on suomalainen äiti ja tshadilainen isä. Hän on siten joutunut myös oikeassa elämässä tottumaan siihen, että ihmiset pitävät häntä maahanmuuttajana pelkästään ihonvärin perusteella.
Khalifa oli vuonna 2006 hieman vastaavassa roolissa Kansallisteatterin Sorsastajissa, joka kuvasi etnisen taustansa takia muista ulkonäöltään eroavien suomalaisten kokemuksia.
Nyt yli kolmekymppinen Khalifa on ehkä vähän vanha nuoren, ahdistuneen naisen rooliin. Toisaalta nykyisin ei varmasti ole tavatonta, että 30-vuotias joutuu vakavaa henkiseen kriisiin siksi, ettei vielä tiedä, miten aikuisena haluaisi elää ja leipänsä hankkia.

Elokuvan vahvuuksiin kuuluu myös ilman muuta Marja Packalénin roolityö tarinan äitinä. Tämän Kom-teatterin konkarin useimmat meistä muistavat varmasti esimerkiksi maan mainiosta televisiosarjasta Vuoroin vieraissa.
Näyttämöllä Packalén on yleensä aivan pistämätön ja ihmeen hyvin hänelle luonteenomainen uskottavuus välittyy myös valkokankaan kautta.
Maata meren alla ei ole oikein löytänyt yleisöänsä. Se on sääli.
Toivottavasti ihmiset huomaava tämän sympaattisen elokuvan viimeistään silloin, kun se esitetään televisiossa, jonne se myös muotonsa puolesta hyvin taipuu.

Sodassa kaatunut isä Urho (Baritoni Jaakko Kortekangas) ja häntä vielä aikuisenakin kaipaava tytär Anna (mezzosopraano Riikka Rantanen). Kuva Suomen Kansallisooppera/Stefan Bremer

Jos Olli Kortekankaan Isän tyttöä pitää luonnehtia yhdellä lauseella, sanoisin, että se on ooppera kaipauksesta. Tämä tunnetila kasvoi esityksen viimeisessä kohtauksessa niin riipaisevaksi, että ainakin minulla alkoivat silmäkulmat kostua.
Isän tyttö on eduskunnan tilaustyö, joka kantaesitettiin Savonlinnan oopperajuhlilla kesällä 2007.
Kaskun mukaan kameli on parlamentaarisen komitean suunnittelema hevonen. Kortekankaan ja libreton yhdessä säveltäjän kanssa kirjoittaneen Michael Baranin estetiikassa ei ole mitään erityisen mahtipontista. Isän tyttö on tekijöidensä, ei tilaajansa näköinen.
Minulla ei ole kanttia ryhtyä syvällisesti analysoimaan Kortekankaan musiikin ominaislaatua. Sen mosaiikkimaisesta rakenteesta joko tykkää, tai sitten ei. Ainakin Kortekankaan musiikin virittämä tunnetila ja liberoton kertoma tarina natsaavat koko ajan hyvin yhteen.
Kaksi miestä, Kortekangas ja Baran kertovat Suomen sodanjälkeisestä historiasta naisten näkökulmasta. Näin se käy.

Raamatussa ei turhaan muistuteta, että Jumala kostaa isien pahat teot kolmanteen ja neljänteen polveen. Vertauskuva on osuva. Toinen maailmansota on edelleen se emotionaalinen musta aukko, jonka ympärille suomalaisten syvimmät tunteet kiertyvät.
Äidin miehen vei Jumala, tyttären miehen humala.
Sodassa kuoli lähes satatuhatta parhaassa iässä olevaa miestä. Samalla suuri joukko suomalaisia naisia menetti aviomiehensä ja isänsä. Hyvin suuri joukko menetti myös mahdollisuutensa koskaan solmia pysyvää parisuhdetta, tai edes kokea sitä elämää suurempaa rakkautta.
Toinen maailmansota oli teollinen sota, joka valikoi uhrinsa. Todennäköisyysmatematiikka ei ollut tunnollisten, aloitekykyisten ja rohkeiden miesten puolella.

Henkiin jääneiden osa on kantaa sodan kauhut ja menetykset. Isän tytössä tämä suomalaisten mollivoittoinen pohjavire on vahvasti läsnä silloinkin, kun kansakunta kokee tarinan henkilöiden kautta suuruuden ja menestyksen hetkiä.
Sotaan joutuneiden sukupovi on kohta siirtynyt Suomessa manan majoille. ”Toisen polven sotavammaisia” keskuudessamme on edelleen pilvin pimein ja kumma kyllä heidänkin kohdallaan naisten kokemat kärsimykset on tavallaan lakaistu maton alle.

Tero Saarisen tanssityhmän valotaiteilijana mainetta niittäneen Mikki Kuntun valot ja lavastus pitävät Kortekankaan musiikin katsojassa herättämät tunteet kartalla.
Maalaisidylli ei ole enää vuosikymmeniin ollut suomalaisuuden sielunmaisema. Meidän henkinen lapsuudenkotimme on lähiö betonista valettuine alikulkutunneleineen.
Suomessa lähiö ei ole olut koskaan pelkästään urbaani ilmiö, vaan lähes kaikista maamme kirkonkylistä on Isän tyttö –oopperan käsittelemällä historiallisella aikajänteellä rakennettu lähiöitä, joiden rumuudella ei usein ole mittaa eikä määrää.
Näissä juoksuhaudoissa ja bunkkereissa libreton tarinan kolmas sukupolvi joutuu taistelemaan oman talvisotansa, läpi 90-luvun alun laman.

Isän tyttö alkaa kohtauksella, jossa sotaleskeksi jääneen Siirin sodan jälkeen hirmuisella työllä rakentama ja idänkaupan kultaisina päivinä kukoistanut ompelimo on ajautunut selvitystilaan.
Kansallisoopperan ensi-illassa oopperan avaus antoi varmasti monelle meistä katsojista ihan ylimääräiset sävärit, joita oopperan kantaesityksen aikoihin puoli toista vuotta sitten ei vielä osattu pelätä.
Saas nähdä nyt, miten muijan käy…tämän kypsään ikään ehtineen Suomi neidon.

Ooppera on ollut meikäläiselle harvinaista herkkua. Kokemukseni ja ymmärrykseni eivät riitä laulajien roolisuoritusten analysointiin. Pidin joka tapauksessa hyvin paljon Annan roolin laulaneen mezzosopraano Riikka Rantasen tyylistä. Rantasella on upean äänen lisäksi paljon sitä vaikeasti märiteltävää lavakarismaa, joka ainakin nyt säteili aina kolmannen parven laitimmaiselle piippuhyllylle asti.
Mukana oli myös ihan tarkoituksellista huumoria. Juha Kotilainen veteli baritonillaan Annan juoppon aviomiehen nenäpäiviä tavalla, joka puheteatterin puolella tulkitaan ilman muuta kansallisilla ominaispiirteillä maustetuksi huumoriksi.

Ensi-iltayleisön keski-ikä liikkui varmaan lukemissa, joissa meitä tulevia seniorikansalaisia jälleen kerran patistellaan työpaikoiltamme eläkeputkeen.
Ikääntyminen on tietysti sen verran totista torvensoittoa, ettei paljon naurata. Eikä nauraminen oopperassa ole vakiintuneen konserttietiketin mukaan muutenkaan suotavaa.
Sitä paitsi jutun alussa mainittu kaipaus tai pitäisikö sanoa hienommin melankolia alkaa olla meidän yli viisikymppisten tajunnassa niin valitseva tunne, että se peittää ajoittain alleen jopa mieltä alati kaihertavan ahneuden.

Kansallisooppera kahmaisee leijonanosan esittävän taiteen valtiontuesta. Se varmasti ottaa välillä päähän paitsi teatterin tekijöitä myös minun kaltaisiani teatterifriikkejä.
Toisaalta ooppera on mainio paikka tällaiselle tavallisele pulliaiselle kokea dostojevskilaista ”suuruutta” turvallisesti maan mahtavien keralla.
Kansallisoopperan kolmannen parven piippuhylly tarjoaa jo fyysisesti niin huimia ulottuvuuksia, että niiden rinnalla Linnanmäen vuoristoratakin kalpenee.
Ja jos tunnekokemus ei joka kerta yltäisikään akuutin mielenhäiriön asteelle, ilta oopperassa potkii varmasti ajatukset liikkeelle. Tässä asiassa kannattaa luottaa Marxin todisteluun, nimittäin Chico, Harpo, Groucho, Gummo ja Zeppo Marxin. Korvien välissä tällaista hullunkurista jupinaa pisaa pitkään.
Maailman tunnetuin wagneristi lienee edelleen Adolf Hitler. Myös Josif Stalin rakasti ilmi selvästi yli kaiken Bolshoi teatteria ja pyrki neuvomaan, kun muilta ilkitöiltään ehti, Dmitri Shostakovitshia ja kumppaneita, miten mestariteoksia sävelletään oikeaoppisesti.
Ooppera on tehnyt aikanaan suuren vaikutuksen myös maailmanhistorian suurimpiin pahatekijöihin, mutta sitä ei voi mitenkään lukea oopperan viaksi. Päinvastoin.
Kannattaa siis manata oma sisäinen ”kelmi” esiin ja kokeilla joskus.

Kari Hietalahti tulkitsee elokuvassa hienosti lapsen asteelle jäänyttä Mustalais-Karia. Kuva Solar Films

Todellisuus on aina tarua ihmeellisempää.
Rööperi on Aleksi Mäkelän uran tähän mennessä onnistunein elokuva.
Rööperi perustuu Harri Nykäsen ja Tom Sjöbergin haastattelukirjaan Rööperi – rikolliset vuodet 1955–2005. Kirjassaan Helsingin Sanomien rikostoimittajana pitkään työskennellyt ja kirjailijana Raid-dekkareistaan tunnettu Nykänen haastattelee Sjöbergiä, joka on tai pitäisikö sanoa oli yksi Rööperin alamaailman tunnetuimista hahmoista.

Mäkelä on kehittynyt huimasti ohjaajana. Kovaksi keitetty tyyli ja äijähuumori ovat edelleen tallella, mutta Rööperissä kokonaisuus neulotaan kokoon tyylillä. Vitsejä ei enää alleviivata eikä toimintaa ylikorosteta. Rööperi on elokuva, jolla on selkeä ja hieno rytmi.
Tästä kunniasta osa kuuluu varmasti myös elokuvan leikkauksesta vastanneelle Kimmo Taavilalle.

Elokuvan vahvuuksiin kuuluu myös Marko Leinon käsikirjoitus. Elokuvakäsikirjoitusten ohella Leino on kunnostautunut näytelmien ja lastenkirjojen kirjoittajana.
Ei ihme, jos tällaisesta kolmiyhteydestä syntyy Rööperin kaltainen täysosuma. Lapsille ja lapsenomaisille elokuvafriikeille ei voi valehdella. Rööperissä on poikkeuksellisen uskottavia, hienosti luonnosteltuja tyyppejä.

Elokuva neljäs vahvuus on näyttelijäntyö. Peter Franzén tekee hienon roolityön elokuvan huumeisiin sortuvana Krisuna. Myös Samuli Edelmann tekee minusta koko uransa parhaan elokuvaroolin Tomppana, jonka esikuva on itse Tom Sjöberg.
Huikean hienosti eläytyy rooliinsa myös Kari Hietalahti elokuvan Mustalais-Karina, lapsen asteelle jääneenä miehenä.
Ja aivan upeasti näyttelevät myös Juha Veijonen, Pekka Valkeejärvi, Jasper Pääkkönen ja muut Mäkelän aikaisemmista elokuvista tutut luottomiehet.
Oikeastaan ainoa murhe roolimiehityksen suhteen alkaa olla se, että ohjaajan tavoin hänen luottonäyttelijänsä alkavat olla vähän vanhoja näyttelemään nuoria vihaisia miehiä.

Elokuvan epookki on huolellista työtä. Pini Hellstedtin kuvaus on upea. Hänen kuvissaan itse Rööperi katuineen ja kapakoineen elää ja hengittää. Rööperi ei turhaan kanna tämän Helsingin maineikkaan kaupunginosan stadinkielistä nimeä.
Jos Rööperille pitäisi oikeiden elokuva-arvostelijoiden tapaan ryhtyä jakamaan pojoja, niitä lohkeisi helposti ainakin ne neljä. Rööperi on omassa lajityypissään aivan erinomainen raina. Se on kotimaisen elokuvan kevään kärkeä.

Jussi Johnsson näyttelee Minä olen Adolf Eichmann -näytelmän nimiroolissa. Kuva Aki Loponen

Lappeenrannan kaupunginteatterin Minä olen Adolf Eichmann on linjassa teatterijohtaja Jari Juutisen lupausten kanssa.
Esitystä on harjoiteltu ja hiottu yli puoli vuotta. Ilmeisen kurinalaisen uurastuksen tuloksena on syntynyt vaikuttava esitys ja useita suorastaan huikean hienoja kohtauksia.
Esityksen huikeat rinnastukset saavat katsojan hykertelemään ja vääntelehtimään. Juutisen satiiri on terävimmillään todella purevaa.

Tästä porukasta irtoaa, kun sille annetaan mahdollisuus valmistautua uuteen produktioon riittävän ajan kanssa.
Minä olen Adolf Eichmann on myös teatteria, joka pakottaa katsojan ajattelemaan ja ottamaan kantaa. Se ravistelee Juutisen lupausten mukaisesti eteläkarjalaista yleisöä.
Kehuja pitää jakaa myös heti aluksi Tarja Jaatisen lavastukselle. Se on todella hienoa työtä, näyttävä ja erittäin toimiva kokonaisuus.

Minä olen Adolf Eichmann on käsikirjoittaja Jari Juutiselle ilmiselvästi äärimmäisen tärkeä teksti. Juutinen on uppoutunut Teatteri Vanhassa Jukossa kantaesitetyssä näytelmässä natsirikollisena Jerusalemissa kuolemaan tuomitun Adolf Eichmannin elämäntarinaan hyvin syvälle.
Ohjaaja Jari Juutiselle käsikirjoittaja Juutisen ”sydänverellä kirjoittama teksti” aiheuttaa kuitenkin myös dramaturgisia ongelmia. Vahva sanomisen pakko vie esityksen välillä saarnan puolelle. Esityksen ajoittaan tavoittava täydellisyyttä hipova intensiteetti laskee. Liian tiukka puristus häiritsee varsinkin näytelmän alussa.

Toisaalta se on tietenkin myös Juutisen valitsema tyylikeino. Meille syntisille pitää välillä saarnata sitä synnintuntoa.
Itse olisin luottanut vielä enemmän yleisön omaan oivalluskykyyn. Rankemmalla tiivistämisellä olisi ehkä syntynyt vielä tätäkin parempi tulkinta.
Toki näytelmässä liikutaan äärimmäisen herkällä alueella. Nytkin eräät aivan oleelliset asia, sellaiset kuin natsien ja katollisen kirkon ongelmallinen suhde, jäävät pelkän viittauksen varaan.
Varmasti rautalangasta vääntäminen on siten aina välillä ihan paikallaan.

Esityksessä näytellään upeasti. Valtava määrä rooleja ja rooliasun vaihtoja yhdessä esityksen ajoittain suorastaan hengästyttävän rytmin kanssa vaativat näyttelijöiltä virtuositeettia.
Ainakin minusta oli nautinnollista nähdä, miten loistaviin suorituksiin esimerkiksi veteraaninäyttelijät Reijo Kanerva ja Marja-Liisa Ketola yltävät, kun heille annetaan siihen tilaisuus.
Nimiroolissa näyttelevä Jussi Johnsson on vaativan tehtävän edessä. Esityksen pitkät monologit laittavat näyttelijän äänijänteet koville ja Johnsson selviää kovasta roolistaan maailman tunnetuimpana kirjoituspöytämurhaajana kunnialla.

Kansalainen, ex-presidentti George W. Bush sanoi jäähyväispuheessaan Yhdysvaltojen presidenttinä noudattaneensa aina omantuntonsa ääntä. Bush ei katunut mitään.
Bushin mukaan hyvä ja paha ovat läsnä maailmassa eikä näiden kahden välillä voi tehdä kompromisseja.
Abu Ghraibin vankilan kiduttajat ja Guantamon terroristivankilan pystyttäjät ovat siten olleen koko ajan hyvän asialla.
Epäilemättä hyvän asialla on ollut myös Israelin armeija, kun se on Gazassa tappanut satoja siviilejä.
Hyvä asialla olemme myös me kaikki adolf ja matti meikäläiset osatessamme kyselemättä lapsityövoimalla teetettyjä halpatuotteita tai kuunnellessamme uutisia nälkäkatastrofeista. Lista meistä hyviksistä näyttää loputtoman pitkä.

Kaupunginteatterin esityksessä vanha Aatami riisutaan munasilleen jo ennen kuin esirippu edes ehtii nousta. Peli tehdään selväksi. Ero hyvän ja pahan välillä on välillä kuin veteen piirretty viiva.
Kukaan ei voi sanoa, en tiennyt, eikä kukaan ole myöskään täysin synnitön. Systemaattisen, teollisesti toteutetun kansanmurhan ja esimerkiksi työpaikkakiusaamisen välillä on kuitenkin muitakin kuin määrällisiä eroja.

Juutisen ohjauksen loppunostatuksen ruumiskasojen ääressä äärimmäisen tärkeä eettinen ja moraalinen kysymys liudentuu helposti pelkästään teologiseksi ongelmaksi. Kuka on syyllinen, jos kaikki ovat syyllisiä?
Kristillisessä kulttuurissa kasvaneilla, myös meillä pakanoilla, on tähän myös vastus, joka löytyy kuin apteekin hyllyltä. Perisyntihän se siellä heiluttelee pukinsorkkaansa.

Kävin torstai-iltana jututtamassa Sammonlahdessa K-supermarketin ja S-marketin kulmilla vapaa-aikaansa viettäviä nuoria.
Nuoret suhtautuivat oikeastaan yllättävänkin rennosti minunlaiseeni, tyhmiä kyselevään vanhaan ukkoon.
Osa heitä puhui asioistaan ventovieraalla jopa hämmentävän avoimesti elämisen vaikeudesta.
Nämä puheet on tietenkin helppo tulkita rehvasteluksi. Nuoren piti näyttää, mitä hän uskaltaa sanoa, kun toimittaja on paikalla.
Jos aikuiset eivät välitä, niin ainakin jengi välittää.
Minä näin kuitenkin myös sen lapsen, joka huutaa apua. Hän huutaa vaikka meidän nykyinen elämäntapamme ei oikeastaan salli 14-15- vuotiaan olla enää lapsi.
Tuli paha ja voimaton olo ja olen varma, että sama tunne vaivaa usein näiden nuorten kanssa työssään tekemisiin joutuvia poliiseja, opettajia ja muita aikuisia, jotka vielä jaksavat välittää.

Sammonlahdessa nuorten oleskelusta markettien aulatiloissa on tullut sanomista. Tosin jututtamieni nuorten omasta mielestä mitään vakavia konflikteja ei ole ollut.
Minusta oleellisinta on joka tapauksessa se, että tämän ikäisillä nuorilla pitää olla paikkoja, joissa he voivat kokoontua ja viettää aikaa yhdessä ikätovereidensa kanssa.
Yhteiset harrastukset ovat tietenkin yksi tärkeä tapa tehdä yhdessä. Kaikki nuoren ja kaikkien nuorten vapaa-aika ei kuitenkaan voi olla tiukasti ohjelmoitua ja päämäärähakuista.
Ihmisen kasvu ja luovuuden kehittyminen vaatii myös mahdollisuutta vapaaseen assosiaatioon. Parhaassa tapauksessa ihminen säilyttää kykynsä luovaan leikkiin vielä aikuisena. Missään tapauksessa tätä mahdollisuutta ei saa kieltää lapselta, vaikka hän olisi jo 15-vuotias.

Joukossa tyhmyys tiivistyy. Se pitää myös monenlaisten ilkitöiden ja ajattelemattomien hölmöilyjen osalta täysin paikkansa.
Toisaalta toivoa on ainakin niin kauan, kun nämä nuoret viihtyvät edes omassa jengissään. Ihmisen sosiaaliset taidot kehittyvät vain vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa.
Todella kamalia asioita alkaa tapahtua vasta sitten, kun kakki voimavarat ylittävästä psyykkisestä kivusta kärsivä nuori jää täysin yksin ainoana seuranaan väkivaltaiset tietokonepelit ja internetin viharyhmät.

Vaikeuksiin joutuneiden nuorten ongelmat eivät johdu ensisijaisesti yhteiskunnasta. Eikä lasten vanhempienkaan mahdollisuuksia hyvään tai pahaan pidä liioitella.
Olen varma, että vaikeuksien perimmäinen syy on usein jokin pieni yksilön aivoissa jo sikiöaikana syntynyt poikkeama, joka saa hänet reagoimaan alusta asti ympäristöönsä hieman erilailla kuin lapset yleensä.
Valta osalla lappeenrantalaisista lapsista ja nuorista menee erittäin hyvin. Valitettavasti pienellä joukolla menee sitäkin huonommin.

Yksi jututtamistani nuorista vaati pontevasti uimahallia Sammonlahteen. Vaikka tämä nassikka ei todennäköisesti itse tule kovin ahkerasti tällaisen urheilulaitoksen palveluja käyttämään, hän on aivan oikeilla jäljillä. Pojassa on selvästi poliitikon vikaa.
Sammonlahden ja miksei myös esimerkiksi Lauritsalan asukkaiden pitää ajaa pontevasti oman kaupunginosansa etuja myös ruohonjuuritasolla.
Kaupunginhallitukseen ja lautakuntiin valittujen kunnallispoliitikkojen lupauksiin tai hyväntahtoisuuteen ei ole luottamista. Johtavien vaikuttajien ja poliitikkojen suuret visiot ja hankkeet ajavat niin kovin helposti tavallisten kaupunkilaisten ja heidän tarpeidensa edelle.

Keppikuri ei ainakaan auta asiassa. Aitoa vuorovaikutusta ei synny, jos vahvempi osapuoli on aina se, joka lyö, ja heikomman osa on aina olla ottavana osapuolena. Ei silloinkaan, kun lyöjänä on yhteiskunta.
Meidän arkijärkeemme ja kansan ”syvien rivien” oikeustajuun vetoava lainkäyttö johtaa helposti vain järjettömän suuriin vankilukuihin, sellaisiin kuin Yhdysvalloissa.

Minä olen Adolf Eichmann tulee ensi-iltaan lauantaina. Kuvassa Jussi Johnsson. Kuvaaja Aki Loponen

Teatterikorkeakoulusta vuonna 1997 valmistunut Janne Saarakkala aloittaa työnsä ohjaajana Lappeenrannan kaupunginteatterissa helmikuussa.
Todellisuuden tutkimuslaitoksen Teatterilehdessä elokuussa 2006 julkaistussa artikkelissa Ylpeys ja ennakkoluulo hän kertoo, miten Jari Juutinen pyysi häntä ohjaajaksi Lappeenrantaan ja miksi hän päätti suostua.
Kaikki tämä siis elokuussa 2006, jolloin Juutisen valinta Lappeenrannan kaupunginteatterin johtajaksi oli vasta todennäköistä, ei vielä mikään fakta.
Miksi Saarakkalan lainsuojattomien kapinakenraaliksi luonnehtima Jukon ”Jussi” Juutinen lähti johtajaksi laitosteatteriin ja miksi Saarakkala vastasi jo kaksi ja puoli vuotta sitten myöntävästi Juutisen kosintaan, ovat molemmat kysymyksiä, joita kirjoittaja pohtii perusteellisesti.

Saarakkala arveli tuolloin, että yksi avain tähän arvoituksien arkkuun on Lappeenrannan kaupunginteatterin tulossa oleva peruskorjaus. Ainakin vielä tuolloin Saarakkala uskoi, että remontti antaa Juutiselle erivapauden, jota hän tulee käyttämään tappiin asti.
Saarakkalan mielestä Juutilaisella oli tuhannen taalan paikka tehdä taiteellisesti kunnianhimoista teatteria. Nyt me myös jo tiedämme, että tässä suhteessa Juutilaisen kausi alkoi upeasti. Juha Luukkosen ohjaama Punainen viiva oli taiteellinen täysosuma.

Saarakkala osasi kuitenkin jo tuolloin myös pelätä suuren yleisön reaktioita. Hänen mukaansa ainoa iso kysymys on se, tuleeko yleisöä.
Saarakkalan mukaan poikkeustilasta huolimatta täyttöaste on ratkaiseva tekijä. Vaakakupissa painavat enemmän teatterin olemassaolo ja ennen kaikkea työntekijöiden toimeentulo, heidän perheensä ja elämänsä.
- Se on luonnollista. Se on yksi syy siihen, miksi minäkin sanoin heti kyllä, Saarakkala kirjoitti elokuussa 2006.

Kaupunginteatterin seuraava ensi-ilta Minä olen Adolf Eichmann on varmasti yksi totuuden hetki sekä herroille taiteilijoille että meille pienille ihmisille.
Eichmannin ensi-ilta on tällä hetkellä lähes loppuunmyyty. Se on hyvä merkki.
Lahtelaisen Teatteri Vanhan Jukon kantaesittämä Juutisen näytelmä on aikaisemmin saanut Suomessa hieman ristiriitaisen vastaanoton sen kansainvälisestä menestyksestä huolimatta. Esimerkiksi Helsingin Sanomien Suna Vuori kirjoitti tammikuussa penseän arvostelun ryhmän vierailusta Kom-teatterissa.
Itse odotan Juutisen näytelmältä ja ohjaukselta joka tapauksessa paljon.

Saarakkalan mukaan Juutisella on laskupäätä ja kova kallo. Aika näyttää miten monta kertaa tuo kallo kestää juosta pahki eteläkarjalaiseen mäntyyn, jollaisesta henkisestä puupääomasta lappeenrantalaisten päättäjien kaulanjatke on turhan usein veistetty.
Lappeenrannan kaupunginteatteri on kivireki, jonka maahan jäätyneet jalakset saa irti ja liikkeelle huumorilla repimällä.
Se on homma, jossa lahjakas ja luovat ihminen varmasti polttaa itsensä loppuun ennemmin tai myöhemmin.
Saarakkala myöntää artikkelissaan, ettei tunne Lappeenrantaa, ei ole siellä koskaan edes käynyt. Hän on myös vielä niin nuori, ettei hän voi mitenkään tietää tai muistaa, miten kävi, kun Lappeenrannan kaupunginteatterilla oli edellisen kerran taiteellisesti kunnianhimoinen ja ohjaajana huippulahjakas johtaja. Mutta se on tietenkin eri hevosen tarina.

Ilpo Saastamoinen on vuoden 2009 Wäinö.

Väinö, Väinö, missä on se Väinö laulaa J Karjalainen. Sama kertosäe kuuluu mandingon kielellä Mouhamadou L. Malang Cissokhon tulkitseman suurin piiretein: näin dunuja mbe kumala Väinö ma Väinö.
Kansanmusiikin ja -tanssin edistämiskeskuksen Wäinö on hieman tänä vuonna hieman vanhempaa vuosikertaa. Ei näy varpaat, silmä ja suu, vaan sarvet ja partasuu.
Vuoden Wäinö eli tupla Ville on Ilpo Saastamoinen. Hän on tehnyt elämäntyönsä etnomusiikin parissa. Saastamoinen on muusikko, säveltäjä, kansanmusiikin sovittaja ja musiikintutkija. Miehen ansiolista on pitkä kuin gorillan käsivarsi.
Kiinnostus saamelaismusiikkiin vei miehen. Hänestä kasvoi suomalais-ugrilaisen musiikkiperinteen ja maailmanmusiikin asiantuntija. Saastamoinen on käynyt pariinkin otteeseen opettamassa ja esiintymässä myös Imatran Ugrijuhlilla.
Saastamoinen on tutkinut saamelaisten ja Vienan karjalaisten joikuperinnettä.
Vienan karjalaisten joikujen esittämiseen meillä on harjaantunut Värttinästä tuttu Karoliina Kantelinen. Saamelaisen musiikin taitajista kiinnostava artisti on muiden muassa liperiläinen Wimme Saari.
Saari on kehittänyt uudenlaista joikaustekniikaa. Saaren tyylissä perinteiseen joikaukseen yhdistyy erilaisia äänenmuodostustapoja ja monipuolisia melodioita.
Saari kuvaa itseään äänellä leikkijäksi. Saari on esiintynyt pitkään Jari Kokkonen ja Matti Walleniuksen kanssa ja kolmikko on jo ehtinyt kiertää ahkerasti myös maailmalla. Saari kuuluu arvatenkin niiden armoitettujen suomalaismuusikkojen joukkoon, joiden levyjä myydään enemmän ulkomailla kuin kotimaassa.
Folkladialla Saari esiintyi konsertissa myös yhdessä Vilddas-yhyeen kanssa. Viddas on Tampereella vuonna 1997 perustettu kokoonpano.
Perustajakolmikon Marko Jousteen, Mikko Vanhasalon ja Annukka Hirvasvuopion yhteistyö lähti käyntiin ideasta kokeilla turkkilais-arabialaisten ud-luutun ja ney-huilun soundien yhdistämistä saamelaiseen joikuun, jota yhtye esittää saamen kielellä.
Wilddaksen musiikkiin pääsee tutustumaan muun muassa yhtyeen kotisivulla. Kuuntele ja ihastu.
Wimme Saaren musiikkiin pääsee tutustumaan vaikka YouTuben tarjoamien maistiaisten kautta.

Tikkuristikisan Suomen mestaruuden 2009 Folklandia risteilyllä voitti Henrietta Hukka Joensuusta. Kuva Folklandia

Lapsia emme enää ole, aikuisiksi emme halua tulla, olkaamme siis kansanpelimanneja.
Tammikuinen Folklandia on todellista siedätyshoitoa ihmiselle, joka on aina vierastanut suomalaista kansanmusiikkia. Olen varma, että viulut vaikertavat ja kaksirivinen haitari valittaa jossakin takaraivossa vielä viikkoja, tai ainakin kauemmin kuin maailma keinuu vuorokauden Tukholman risteilyn jäljiltä.
Laivalla oli mukana 84 bändiä. Niiden lisäksi käytäville ja aivan baareihin syntyi luvuton määrä myös aivan uusia kokoonpanoja jammailemaan ja purkamaan soittaen luovaa energiaa.
Näin suureen joukkoon mahtui hyviä kokoonpanoja ja loistavia, maailmanluokan kokoonpanoa ja sitten niitä, jotka eivät kuulu kumpaankaan ensin mainittuun joukkoon.
Suomessa on erinomainen koulutussysteemi, joka seuloo joukosta esiin ilmeisen tehokkaasti lahjakkuudet. Suomi on tuottanut maan väkilukuun suhteutettuna esimerkiksi klassisen muusikin maailmantähtiä.
Sama koulutus systeemi tuottaa myös loistavia etnomusiikin taitajia.
Suomalaisen etnomusiikin huippua edustaa Set’akat, joka syntyi Sari Kaasisen Sibelius Akatemiaa tekemän väitöskirjan myötä.
Odotettu Set’akkojen esitys peruuntui laivalla, mutta sen sijaan mukana oli yhtyeen Karoliina Kantelinen ja hänen yhdessä Ilkka Heinosen kanssa Pariisissa perustama duo. Nimet kannattaa painaa uudelleen mieleen, jos ne ovat sitten Värttinän loiston päivien päässeet unohtumaan.
Kaksikon esitys oli loistava.
Vuoden Nuori Pelimanni on Valtteri Lehto. Laukkoskelainen Lehto on niin Sibelius-Akatemian nuorisokoulutuksessa.
Lehto soittaa kanteletta kanteleyhtye Brelossa ja Hohka-yhtyeissä. Ainakin jälkimmäinen esittää Lehdon omia sävellyksiä ja sovituksia.
Hohka-bändilä on hyvä soundi.
Vuoden Nuoren Pelimannin valitsi tänä vuonna Ylen kansanmusiikkitoimittaja Sirkka Halonen. Lehdon soittimia ovat pienkantele ja kitara.
Oikean ja mielellään tietenkin vielä tunnistettavan soudin löytäminen tai esiin hiominen lienee se vaikein asia soittamisessa. Toisaalta kansanmusiikki on luonteeltaan mitä suurimassa määrin ITE-taidetta. Pienet puutteet esittämisessä eivät ole mikään riähkinä, vaan oikeastaan koko esityksen suola ja pippuri.

Kansanmusiikin ja tanssin edistämiskeskuksen vuoden toimija on lettimies. Lettimiestä ei pidä sekoittaa lehtimieheen tai lestimieheen, vaikka aikuisten ilo ilman viinaa on tunnetusti teeskentelyä.
Kansanmusiikin ja kansantanssin teemakasi on valittu vuosiksi 2009-2010 leikkivoima. Tällä teemalla Folklandialla pidettiin myös aikuisten muskaria.
Kulttuuriosuuskunta Ulun Henna Leisiön mukaan leikkiperinne on jatkuvassa murroksessa.
Leisiön mukaan lettimies on vanhojen leikkien taitaja. Teemavuoden aikana on tarkoitus kouluttaa uusia lettimiehiä, leikkiperinteen taitajia.