Kielipuolen päiväkirja

Dramaturgi Juha Luukkosen Lappeenrannan kaupunginteatterille ohjaama upea, liki täydellinen Punaisen viiva ei ollut mikään yksittäinen neronleimaus.
Luukkonen jatkaa Suomen lähihistoriaa ja nykyisyyttä peilaavien näytelmien sarjaa Vaasan kaupunginteatterissa. Hän on dramatisoinut ja ohjannut Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla trilogiasta Vaasaan viisi tuntia kestävän spektaakkelin.
Esitys on kuulemma loistava. Ensi-illan nähnyt ystäväni Maarit Saarelainen kertoi, että ensi-iltayleisö itki avoimesti liikutuksesta esityksen väliajoilla ja maratonesityksen päätyttyä yleisö nousi seisaalleen osoittamaan suosiotaan.
Ryhdyin jo katselemaan netistä, miten Vaasaan pääsisi helpoimmin.
Matkaa on Lappeenrannasta maanteitse noin 600 kilometriä suuntaansa. Eniron karttaopas laskee ajoajaksi optimistisesti kahdeksan tuntia. Muita mahdollisuuksia ovat juna ja lentokone. Kaikki kolme vaihtoehtoa edellyttävät yöpymistä Vaasassa.
Vaasan kaupunginteatterin kotisivujen mukaan lippuja tähän upeaan esitykseen olisi vielä saatavissa. Liput ovat myös esityksen kestoon ja laatuun nähden hämmästyttävän halpoja.
Mutta kalliiksi reissu joka tapauksessa tulisi. Ja vielä vaikeampi on järjestää siihen aikaa.
Mutta kuitenkin, voi itku. Lintubongarit ajavat paljon pidempiäkin matkoja vain nähdäkseen jonkin harvinaisen hippiäisen.
Toisaalta loistava teatteriesitys on Suomen talvessa melkein yhtä harvinainen ilmestys kuin jalohaikara. Niin, ehkä junalla. Siitä ei jälkipolvien riesaksi yhtä pahoja hiilipäästöjä kuin oman auton pakoputkesta tai lentokoneen turbiineista.
Kiirekin olisi. Pienen teatterin suuri produktio on miehitetty vierailijoilla. Pienen teatterin rahkeet eivät myöskään anna myöten pitää tätä teatteritaiteen merkkiteosta ohjelmistossa kuin maaliskuun alkuun. Teatterin ohjelmakalenterin perusteella viimeinen esitys on 7. maaliskuuta.
Pelkään pahoin, ettei teatteri pysty samasta syytä tuomaan esitystään myöskään Tampereen teatterikesään. Toivottavasti olen väärässä. Ainakin teatterikesän taiteellinen johto oli Vaasan Pohjantähden ensi-iltaa katsomassa ja ihmettelisin, jos esitys ei heille taiteellisten ansioidensa puolesta kelpaa.
Mutta jos jollakulla tämän blogin lukijalla on ylimääräistä aikaa, energiaa ja rahaa, uskallan suositella Vaasan kaupunginteatterin Pohjantähteä varauksetta.
Se on todennäköisesti parasta, mitä suomalainen teatteri voi tällä hetkellä teatterifriikille tarjota.

Dramaturgi Juha Kukkosen Ryhmäteatterille kirjoittama ja ohjaama Matkalla Afrikkaan on ovela juttu ja hauska kuin mikä.
Katsojien jallitus alkaa jo käsiohjelmassa. Siihen on painettu ummet ja lammet psykologien jargonia muutosvastarinnasta Jungin teorioihin psyyken neljästä perustoiminnosta.
En tiedä, onko itävaltalaisen Jacob Lavy Morenon 1920-luvula kehittämästä psykodraamaksi kutsutusta ryhmäterapian menetelmästä apua tällaisen terapian kohteille. Myös Kukkosella on ilmiselvästi omat epäilynsä asian suhteen.
Teatterin tekijöille psykodraama sopii sen sijaan kuin nenä päähän. Näyttelijäntyö on asettumista esitettävän roolihenkilön nahkoihin.
Näistä asetelmista syntyy myös esityksen kutkuttavan ilkikurinen hauskuus. Kukkonen on selvästi ainakin jossain määrin Thomas Mannin sukulaissielu. Huijari Felix Krullin tunnustuksista myös tässä on kysymys.
Kukkosen näytelmän lähtökohdat ovat tietenkin kuoleman vakavat kuten kunnon komediassa pitääkin olla.
Nuoruus on sinänsä ihmisen suurista vioista ainoa, joka paranee itsestään. Valitettavasti usein jo nuorena hankitut neuroosit ja ihmissuhdevaikeudet eivät parane tämän alkuperäisen sairauden mukana, päinvastoin. Väliin jää aivan liian helposti pitkä pätkä elämätöntä elämää.
Omia ongelmia voi silti parantaa myös ihan ruohonjuuritasolla vaikka menemällä teatteriin. Se tulee kaiken lisäksi myös paljon halvemmaksi kuin henkilökohtainen terapeutti.
Kukkonen on sirotellut omaan keitoksensa myös Rokan Antin strategista viisautta. Näissä poteroissa pitää pysyä. Jos omia ihmissuhdeongelmia lähtee pakoon, saa juosta vaikka Afrikkaan asti, ongelmat kyllä tulevat perässä.
Eija Vilpas, Taneli Mäkelä, Jari Hietanen ja Ursula Salo ovat näyttelijöitä, joiden työskentelyä näyttämöllä on ilo seurata. Kun näyttelijä on sinut itsensä ja ikänsä kanssa syntyy myös uskottavia roolihahmoja.
No ehkä Hietasen tulkinnassa oli volyymia vähän liikaakin kotitarpeiksi, mutta se ei haitannut, koska juttu toimi hienosti.
Sillä ei ole oikeastaan merkitystä, onko katsojalle roolihahmon kautta välittyvä kuva Eija Vilppaasta ja kumppaneista oikea vain väärä. Ei katsoja voi sitä tietää, ellei satu lukemaan juorulehtiä, eikä aina silloinkaan…onneksi.
Mielikuva ratkaisee ja ainakin minusta juuri se todistaa, että Ryhmäteatterin lauteilla näyteltiin tiistaina kerta kaikkiaan upeasti.
Pitää kehua vielä myös Kukkosen ohjausta. Kukkonen osaa tehdä hitaasti kiirehtimisestä taidetta. Esityksellä on hieno rytmi. Tällainen perushämäläinen pudotettiin kärryiltä juuri sopivan monta kertaa.

Dramaturgi Laura Ruohosen Sotaturistit on niin absurdi näytelmä, että sen täytyy perustua tositapahtumiin. Sen komiikka on niin julmaa, ettei kukaan pysty keksimään tällaista tarinaa.
Käsiohjelmassa Ruohonen kertoo, että elokuussa 1854 Tukholmasta lähti viisi höyryristeilijää täynnä ruotsalaisia turisteja huviretkelle Suomeen katsomaan kuinka liittoutuneiden laivasto pommitti naapurikansaa.
Sanojensa vakuudeksi Ruohonen on painanut käsiohjelmaan sitaatin Aftonbladetista, jossa aikalainen kertoo, miten kaukaisuudesta kuuluva kanuunoiden pauke ja näkyvät räjähdyksen tyynnyttivät näiden sotaturistien mieltä.
Uskotaan. Ruohosen Sotaturistit on raju biisi, josta Åsa Kalmér on ohjannut kolkon komean farssin.
Kansallisteatterin Sotaturisteissa näytellään upeasti. Kun Seela Sella purjehtii näyttämölle matruusiensa kantamana ja lataa ensimmäisen täyslaidallisena näytelmän 79-vuotiaana amiraali Black Charliena, katsoja on valmis antautumaan ja hilaamaan valkoisen lipun raa’an nokkaan sen merkiksi. Sen ruotsalaisen sotalipun, jossa on valkoinen risti valkoisella pohjalla.
Sotaturistit on näytelmä, jossa katsojan on pakko ottaa kantaa. Se itkettää ja naurattaa yhtä aikaa.
Venäjän ja länsiliittoutuneiden välinen Krimin sota oli urheiden sotilaiden ja armottoman typerien kenraalien sota. Orastava teollinen vallankumous oli tuonut sotilaiden käyttöön höyrykoneet ja uudet räjähtävät ammukset, jotka kylvivät armottomasti kuolemaa vanhentuneiden sotaoppinen mukaisesti taistelevien joukkojen keskuudessa.
Sama idiotismi johti vielä järkyttävämpään tuhoon ensimmäisessä maailmasodassa.
Ruohosen näytelmän piilokärki ei ole Krimin sodan kauheuksissa, vaan nykypäivässä. Vietnamin sota oli maailman ensimmäinen televisiosota. Tavallisten ihmisten televisiossa näkemät sodan raakuudet herättivät vielä 70-luvulla maailmanlaajuisia vastalauseita.
Tänään on toisin. Ruandassa, Darfurissa ja Kongossa on tapettu viime vuosina, kuukausina, viikkoina ja päivinä tuhansia, kymmeniätuhansia ja lopulta miljoonia ihmisiä, eikä kukaan oikeastaan näytä välittävän pätkääkään.
Hei mehän olemme puolueettomia ja meillä on paperit kunnossa.
Krimin sodassa venäläiset kärsivät nöyryyttävän tappion. Niin heille käy myös Ruohosen näytelmässä ensi ensimmäisissä näytöksissä.
Väliajan jälkeen osat kuitenkin vaihtuvat. Ruohonen vie sotaturistinsa Solovetskin luostarisaarelle. Kiusattu ja alennustilassaan itsensä häpäissyt äiti Venäjä kostaa eikä ole niin nopon nuuka, kuka joutuu tämän koston uhriksi.
Sillä lailla.
Ruohonen vie tarinansa henkilöt samalla myös vankileirien saaristoon, valkovalaiden ja äitiyden myyttisiin maailmoihin. Tarina irtoaa sodan realiteeteista, mutta sen aiheuttama kauhu ei hellitä.
Åsa Kalmérin ja Ann Bonander-Looftin lavastus on upea. Kokonaisuutta täydentävät Daniel Hjorthin musiikki, Veli-Pekka Lahtelan äänimaailma ja Ville Toikan valot.
Kokonaisuus on sanalla sanottuna vaikuttava.