Kielipuolen päiväkirja

Millainen on pikkukaupunkilaisen sielunmaisema? No suuri ja mahtava tietenkin kuin Neuvostoliitto aikoinaan. Kaikki on kohdallaan, jos suhteellisuudentajun puutetta ja paria muuta pikkujuttua ei lasketa.
Lappeenrannan asemakaava on saanut tähän asti kasvaa kuin metsäkallio kukkia, rehevä puska siellä ja toinen täällä.
Mutta ei paikallisia gryndereitä voi kaikesta syyttää. Liikerakentaminen ei ole täysin itseohjautuvaa toimintaa, vaan senkin pitää luovia karien keskellä markkinavoimiksi kutsutussa mahtavassa koskessa.
Eteläkarjalaiset haluavat asioida kaupassa omalla autollaan ja pysäköidä sen kaupan oven eteen maksuttomalle parkkipaikalle. Röyhkeimmät pistävät autonsa invalidipaikalle ja kipittävät tervein jaloin asioille, ja tähän porukkaan mahtuu varmaan niitäkin, jotka heläyttäisivät velaksi ostetun katumaasturinsa sisälle asti, jos se vain mahtuisi ovista.
Kaupungin kaavoituksesta vastaavilla virkamiehillä on oma visionsa. He haluaisivat tehdä Lappeenrantaan elinvoimaisen kävelykeskustan.
Lappeenrannan ydinkeskusta on puristettu Karjalan radan, Kuutostien, lentokentän ja Saimaan väliin. Idän suunnassa portin on laittanut säppiin Kaukas.
Tälle maapläntille eivät kaikki kiireisten kaupassa asioivien autot yksinkertaisesti mahdu. Eikä tilannetta tietenkään paranna lappeenrantalaisten liikennekulttuuri, jonka taitajat saavat viidelle autolle tarkoitettuun tilaan pysäköityä hädin tuskin kolme autoa.
Ydinkeskustan pysäköintipaikat pitäisi kaivaa maan alle. Se on kuitenkin kallista eivätkä Lappeenrantalaiset halua maksaa pysäköinnistä. Sen todistaa paremmin kuin hyvin paikallisten sosiaalidemokraattien epäonninen pysäköintitalobisnes Kauppatorin varrella.
Keskustaan ei myöskään mahdu niin suuria kiinteistömassoja, että niiden tuotoilla voitaisiin rahoittaa tarvittavien pysäköintipaikkojen rakentaminen.
Kompromissien tuloksena syntyy Iso-Kristiinan kaltaisia kauppakeskuksia ja kortteleita, jotka sopisivat ehkä Helsingin Itäkeskukseen tai Vantaan Tikkurilaan, mutta eivät mitenkään idyllisen pikkukaupungin miljööseen.
Koko korttelin tylyn betonin hirviöarkkitehtuuri vieroksuu jalankulkijoita ainakin minun kaltaiseni, omasta mielestään keskinkertaiset ja todellisuudessa surkeat autokuskit kiertävät sen ahtaat pysäköintihallit mahdollisimman kaukaa aina, kun se on mahdollista.
Yksi betonipylvään antama pusu auton kylkeen merkitsee usein kuukauden nettopalkan kokoista aukkoa vuoden budjettiin yksityistaloudessa.
Miksi vaivautua ja ottaa riski, kun toimivia palveluja löytyy meikäläisen keskusta-asujan kannalta maantieteellisesti lähes yhtä läheltä Leiristä. Ahti Mannisen hehtaarihallin pihasta ja myös talon alta löytyy hehtaarikaupalla avaraa pysäköintitilaa autolle.
Demarivaltuutettu Teuvo Kinnunen muistutti minua tiistaina myös siitä, miten tämä ainakin meitä Rakuunamäen asukkaita hyvin palveleva kaupallinen tihentymä on syntynyt. No poikkeusluvillapa tietenkin vastoin voimassa olevaa asemakaavaa. Kappas kummaa.
Työväen edistyksellisen osuusliikkeen raunioille rakennettu Tradeka muutti juuri nimensä Suomen Lähikauppa Oy:ksi. Osuuskauppaväki on minusta jälleen saanut juonenpäästä kiinni. Maailmalla hirviömäiset moottoriteiden varteen rakennetut ostosparatiisit ovat joutuneet vastatuuleen.
Kotitalouksien henkilöluku laskee kuin lehmän häntä. Yksinasujat suosivat pieniä lähikauppoja ja lähiruokaa, paikkoja joissa voi piipahtaa kätevästi jalan tai polkupyörällä.
Ehkä alkavan laman tarjoama tuumaustauko kannattaisi käyttää hyödyksi ja miettiä vielä kerran, millaisen keskustan me oikeasti haluamme.

Toimittajana minulle tulee ikävä Hannu Myyryläisen ja Raimo Paalasen kaltaisia kunnallispoliitikkoja. Näiltä kahdelta herralta tottui samaan aina asiallisen vastauksen tyhmäänkin kysymykseen.
Tilalle on eturiviin noussut Eeva Arvelan, Ari Torniaisen ja Ilpo Hakulan kaltaisia tovereita, insinöörejä ja tyyppejä.
Sunnuntaina yritin kysellä kolmelta viimeksi mainitulta, mitä kaupunginhallitus tänään maanantaina päättää Anttilan sijoittumislupa-asiassa. Mitään vastausta en saanut.
Hakula katsoi sen sijaan asiakseen moittia Etelä-Saimaata lehtenä yleensä ja sen kelvottomia toimittajia erikseen. Hakulan mielestä meidän kirjoituksissamme Anttilan poikkeuslupa-asiasta näkyy tietty tarkoitushakuisuus.
Kritiikki on tietenkin aina paikallaan. Erityisen tarkkana mediaväen pitää olla silloin, kun kritiikki kohdistuu omaan toimintaan.
Kritiikin toimivuuden kannalta olisi kuitenkin hyvä, jos se olisi myös peruteltua. Hakula vetää Etelä-Saimaan toimittajan ammattitaidon ja journalistisen etiikan alas vessasta mututuntumalla.
En yhtään ihmettelisi, vaikka Hakula seuraavaksi Etelä-Karjalan sosiaali- ja terveyspiirin puheenjohtajana alkaisi epäillä kalliita leikkauksia tekeviä lääkäreitä ja vähintään yhtä kalliista huostaanotoista päättäviä sosiaalityöntekijöitä tietynlaisesta tarkoitushakuisuudesta.
Hakulan mielestä suurista ja monimutkaisista kokonaisuuksista pitää kirjoittaa kerralla saman päivän lehdessä ja kaikkien eri näkökantojen kannalta asiaa valaisten.
Sitä mikä tämä kokonaisuus on esimerkiksi Anttilan poikkeuslupa-asiassa, Hakula ei kerro, eikä voikaan kertoa, koska hän ei voi mitenkään sitä edes tietää. Asian käsittelyhän on vielä pahasti kesken.
Kritiikin ydin taitaakin tällä kertaa olla siinä, että Hakulan mielestä poliitikkojen kannalta kiusallisista asioista saa ja pitää kirjoittaa vasta jälkeen päin, kun päätökset on jo tehty jos silloinkaan.
Kokoomuslaisella Hakulan näkemyksen mediasta ovat outoja ja mikä vielä pahempaa, hänellä on kovin outo käsitys siitä, miten demokratiassa pitää toimia.
Yleensä demokratian ihanteena pidetään sitä, että uusista ideoista keskustellaan ja niiden toimivuutta näin testataan nimenomaan enne kuin päättäjät lyövät oman kantansa lukkoon. Tätä prosessia kutsutaan yhteiskunnalliseksi keskusteluksi ja aidossa demokratiassa se nauttii perustuslain suojaa.
Tasapuolisuus mediassa ja mielikuvien maailmassa toteutuu sillä, että lukijoiden kannatuksen saa se näkemys, joka on heidän mielestään parhaiten perusteltu.
Ilmeisesti Hakula pitää parempana sitä armeijasta tuttua meininkiä, jossa hallintoalamaiset pitävät turpansa kiinni rivissä ja antaa niiden päättää, jotka tietävät tai ovat ainakin tietävinään paremmin.

Talon töissä ollaan jälleen. No ajat ovat sellaiset, että pitäisi kai olla kiitollinen siitä, että saa painaa duunia myös joulupäivänä. Kyllä tällaisen alimman palkkaluokan vuorokulinkin kelpaa.
Suomessa voi vakokaulusduunarikin olla osaansa edelleen kohtuullisen tyytyväinen. On sentään siisti sisätyö ja lämpimät huoneet.
Toista on rekkakuskeilla, jotka Nuijamaantiellä ja Kuutostiellä jonottavat rajalle pääsyä. Monet näistä miehistä ovat viettäneet autoissaan jo useita vuorokausia ja pahimmassa tapauksessa heidän piinansa jatkuu vielä lähes viikon.
Eväät ja vesi alkavat loppua. Myös dieselin pinta auton tankissa alkaa uhkaavasti laskea. Useimmilla kuskeilla lienee lämmitin, jolla rekan nupin saa pysymään lämpimänä. Sekin ilo kuitenkin päättyy pian, jos löpö auton tankissa loppuu.
Ja pakkaset ovat kiristymään päin.
Varsinkaan Imatran raja-aseman edessä rekkajono ei näytä sulavan lainkaan. Se on yhä 30 kilometriä pitkä, vaikka satamat ovat olleen kiinni jo toista vuorokautta. Samat autot seisovat Imatran ohitustien pientareella päivästä toiseen.
Autojen tuontitullit nousevat Venäjällä huomattavasti vuodenvaihteessa. Se on tuonut rekkajonot takaisin Etelä-Karjalan teille. Mahantuojat yrittävät tuoda maahan kiireesti kaikki ne autot, jotka ovat syksyn ajan maanneet Kotkan ja Hangon satamien varastokentillä parempia aikoja odottamassa.
Venäläisten autojobbarien reaktio on ymmärrettävä. Näin liike-elämä reagoi kotimaansa verolainsäädännön muutoksiin. Niistä pyritään ottamaan kaikki se hyöty irti, mitä niistä on irti saatavissa.
Venäjän tulli on puolestaan ilmiselvästi ryhtynyt hidastamaan autorekkojen tullausta. Autorekat yritetään pitää Suomen puolella vuodenvaihteeseen asti. Siksi suma seisoo nyt Kuutostiellä ja Nuijamaantiellä.
Laillisuusvaltion periaatteet lentävät Venäjällä näköjään jälleen roskikseen muiden ääneen lausumattomien tarkoitusperien edessä. Tämän jääkylmän byrokratian silmissä rajalla värjöttelevät rekkakuskit ovat pelkkiä musikoita. Tavallinen duunari ei ole edelleenkään Venäjällä juuri maaorjaa kummempi alamainen. Hänen oikeuksistaan tai tarpeistaan ei tarvitse piitata.
Kärsiköön vilua ja nälkää.

Minunlaiselleni ”joulun vihaajalle” tämä on varmasti ihan oikein. Olen ensimmäistä kertaa eläessäni töissä sekä tänään jouluaattona että huomenna joulupäivänä.
Vähän haikealta se tuntuu. Maailmalle lentäneet lapset ovat juuri nyt kotona ja minä puurran täällä töissä.
Tiedän, että minulla on monta kohtalotoveria, rajavartijat, poliisit, lääkärit, hoitajat ja monet muut ovat laillani juuri nyt töissä. Yhteiskunnan turvapalveluiden pitää pyöriä myös suurina juhlapyhinä.
Uutisrintamalla on toistaiseksi ollut hiljaista, mutta toisinkin voisi olla. Virolahden keskustaajamassa Virojoella syttyi aamulla tulipalo, jonka seuraukset olisivat voineet olla huonolla onnella hyvin traagiset.
Vartioimatta palamaan jätetystä kynttilästä syttyi huoneistopalo vahassa puutalossa. Kaksikerroksisesta talosta olisi voinut helposti syntyä surmanloukku sen asukkaille. Suuressa puutalossa on useita huoneistoja ja siinä asuu syrjäytyneitä, vajaakuntoisia ihmisiä.
Talon ja sen asukkaiden pelastukseksi koitui tällä kertaa se, että Virolahden paloasema sijaitsee samalla kadulla vastapäätä tuleen syttynyttä taloa. Apua saatiin hetkessä. Jo muutaman minuutin päästä tulihelvetti olisi päässyt valloilleen.

Tekstareiden lähettäjien joukosta joku valopää ehdotti tiistain lehdessä, että Paavo Lipposelle rakennetaan oma pyramidi Keynesin talousteorioiden hengessä.
Tämän huuliveikon mielestä kysyntää lisätään John Maynard Keynesin oppien mukaan teettämällä ihmisillä turhanaikaisia töitä.
No tämä ajatus Keynesin talousteorioiden syvimmästä olemuksesta ei osu oikein pilkkaan, mutta varmasti ahneuden aikakausi ansaitsisi oman muistomerkkinsä myös Suomessa. Ylämaalle voitaisiin ihan hyvin rakentaa se mahtava pyramidi ja tämän pyramidin viereen vielä Lipposen näköinen yrmeä sfinksi.

Voi olla, että elämme juuri nyt hyvin poikkeuksellista joulua. Hyvien aikojen viimeistä joulua, jota myöhemmin muistelemme kaiholla.
Tulevaisuus näyttää juuri nyt kovin uhkaavalta. Edessä voi olla aikoja, jollaisia sodan jälkeen Suomessa syntyneet eivät ole koskaan kokeneet.
Tosin ennustaminen on vaikeaa ja erityisen vaikeaa on tulevaisuuden ennustaminen. Se on lähinnä luonnekysymys. Meikäläinen on omien elämänkokemusten kautta kasvanut kiinni tällaiseen puolalaiseen optimistiin: asiat ovat tänään huonommin kuin eilen, mutta ehdottomasti paremmin kuin huomenna.

Verkkotietosanakirja Wikipedia kertoo, että Hiidenpata on epätyypillisen synkkä Disney-animaatio. Siinä ei ole lainkaan lauluja ja söpöilyäkin on suhteellisen vähän.
Taloustieteen ennustajaeukkojen nuotiolla porisee parhaillaan vähän samanlainen pata. Siitä putkahtaa ilmoille toinen toistaa pelottavampia varjoja maailmantalouden ylle.
Ylen Ykkösaamussa tähän talousgurujen mörkögalleriaan tupsahti lauantaina myös Paavo Lipponen.
Lipponen ennusti tulevasta lamasta oikeaa Harmageddonin taistelua, jonka rinnalla jopa 30-luvun suuri pulakausi kalpenee.
Harmageddon on silkkaa hepreaa kuten taloustiedekin meistä useimmille. Luvut ovat kuulema joka tapauksessa kamalia. Ehkä niitä ei juuri siksi haluta tällaiselle tavalliselle rahvaalle myöskään esitellä.
Me kaikki Raamattumme lukeneet tiedämme, että Harmageddonin taistelussa Jumalan sotajoukot ja Vanha Erkki hiilihankopoikineen pelaavat viimeisen erän maailmanmestaruudesta. Se on maailmanlopun meininkiä, jossa ihmiskunta jaetaan lopullisesti vuohiin ja lampaisiin. Paha saa pakkansa.
Harmageddon natsaa varmasti sinänsä hyvin siihen kauhistuksen kanahäkkiin, joka meitä odottaa jo ihan lähitulevaisuudessa. Lipposella on sana hallussaan. ”Nahkurin orsilla tava-taan” on edelleen meidän kaikkien lukihäiriöisten suuri suosikkitokaisu.
Lipposen Harmageddon-vertaus ei kuitenkaan asiallisesti osu keskelle pilkkaa. Paha on nimittäin jo saanut palkkansa. Se on pistänyt liiveihinsä miljardien optiovoitot ja tavoitepalkkiot subprime-lainoista ja muista tuottoisista puliveivauksista. Päälle on tullut vielä potkujen lisukkeeksi tuottoisa kultainen kädenpuristus.
Paremmille palkoille ovat päässeet vain ne, jotka ovat laajentaneet bisneksensä myös laittoman ponzi-huijauksen puolelle.
Lipposen ennustamassa Harmageddonin kerittäviksi joutuvat jälleen kerran hyvikset, mikä tietenkin on tavallaan ihan paikallaan, kun lampaista kerran on kysymys.
Jälki on toki kamalaa, jos Lipposen maailmanlopunennuste toteutuu. Pelkästään Yhdysval-loissa teollisuustuotanto väheni 30-luvun suuren laman aikana 47 prosenttia ja bruttokansan-tuote aleni 33 prosenttia.
Useammilla muilla mailla meni vielä huonommin, vaikka alamäki ei tilastoilla mitattuna ollut yhtä huimaa kuin maailman johtavassa teollisuusmaassa. Köyhä kun ei voi koskaan pudota kovin korkealta.
Nyt siis pistetään pahemmaksi?

Talouden ennustajaeukkojen hiidenpadassa kiehuu nyt poikkeuksellisen myrkyllinen liemi. Edes positiivisen ajattelun apostoli Jyrki Katainen (kok.) ei enää tiedä, miten valtionvarainministerinä sanansa asettaisi.
Perjantain Kauppalehdessä tätä taloustieteen jätelipeää hämmentää Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen toimitusjohtaja Sixten Korkman. Elinkeinoelämän viisaan vanhuksen mukaan päälle on nyt kaatumassa kaikkien aikojen pahin kriisi.
Pahimmassa tapauksessa edellinen 90-luvuan alun lama lukemattomine uhreineen oli leikintekoa sen rinnalla, mitä on tulossa.
Edellisen laman Suomi selätti sisulla ja sydämellä. Joitakin oikeaoppisen talouspolitiikan sääntöjä tässä matsissa taidettiin rikkoa, mutta lopputulos oli hyvä.
Tulossa oleva kova koitos saatetaan hävitä, vaikka kaikki on nyt tehty oikein, kuten Korkman Kauppalehden haastattelussa muistuttaa. Valtiontalous on terveellä pohjalla, suomalaisten yritysten taseet vahvoja ja kilpailukyky kunnossa, tosin vain toistaiseksi.
Taloustieteen ennustajaeukkojen neuvottomuus on ymmärrettävää. Valitseva paradigma, taloustieteen Nobelilla palkitun Milton Friedmanin nimeen vannova monetarismi oli hyvä aate, mutta jätkät pilasivat.
Yhdysvaltojen teknologiapörssin Nasdaqin entisen johtajan Bernard L. Madoffin sijoitusyhtiö Bernard L. Madoff Investment Securities ehti tehtailla sijoitushuijauksia liki 50 miljardin dollarin arvosta. Tässä maailmanhistorian toistaiseksi suurimmassa pyramidihuijauksessa on menettänyt rahansa muun muassa monet suuret hyväntekeväisyysjärjestöt.
Yhdysvaltojen keskuspankin edelliselle puheenjohtajalle Allan Greenspanille ei ole pystytetty konkreettisia patsaita maailman pörssikeskuksiin, mutta muuten kuvainkaato on viime aikoina riehunut ihmisten mielissä kuin lopun aikojen Neuvostoliitossa.
Näin se menee. Pahuudella on viime vuosina ollut Kroisoksen kasvot, ja todellisuus on jälleen kerran ylittänyt kaiken sen, mihin fiktion kirjoittajien mielikuvitus on yltänyt.
Hädän hetkellä naftaliinista on kaivettu esiin John Maynard Keynesin opit. Valtiot ovat joutuneet pakon edessä tukemaan veronmaksajien rahoilla pankkeja, autoteollisuutta ja mitä milloinkin tuhansien miljardien edestä.
Kukaan ei toistaiseksi vain tiedä, onko tästä mitään apua. Taustalla kummittelee 30-luvun suuri lama. Sellaista kohti nyt ollaan menossa hyvää vauhtia.
Se olisi nobelisti Martti Ahtisaaren sanoin kovin valitettavaa. Köyhtyminen on jo sinänsä ikävää. Pitkittyessään lamalla on kuitenkin myös muita sangen harmillisia seurauksia.
Ihminen kestää aikansa nälkää, vilua ja vitutusta. Kollektiivisena kokemuksena suuret vastoinkäymiset jopa lähentävät ihmisiä ja vähentävät yksilöiden kokemaa ahdistusta.
Mutta ennen pitkää alkavat myös katukivet ja polttopullot lennellä. Lama ei valitettavasti kohtele kaikkia yhtä tylyllä kädellä. Samaan aikaan kun toiset menettävät työnsä, toimeentulonsa ja lopulta itsekunnioituksensa, toiset rikastuvat entisestään.
Ihmisten eriarvoisuuden lisääntyminen laman oloissa on poliittista dynamiittia.
Suomen raharikkaisiin kuuluva Niklas Herlin peräänkuuluttaa perjantain Uudessa Suomessa jonkinlaista talvisodan henkeä. Kavereita ei saa jättää. Paniikkinappulaa pitäisi painaa nyt eikä 15. päivä.
Olen Herlinin kanssa erittäin vahvasti samaa mieltä. Sitä paitsi mies elää itsekin niin kuin opettaa. Julkaisee verkossa uudestaan henkiin herätettyä Uutta Suomea.
Kuten jokainen media-alalla työskentelevä tietää, lehden kustantaminen on tulevan laman kourissa yksi niistä aloista, joilla voi tehdä pienen omaisuuden suurestakin omaisuudesta.

PS.
Jos joku ihmettelee, mistä hallituksen ensi keväänä meille juottama katkera kalkki on saanut värinsä resepti on tässä: Otetaan kahmalo vihreää idealismia ja sekoitetaan siihen hyppysellinen patamustaa taantumuksellisuutta. Sekoitetaan, ravistellaan, vatvotaan ja kas tuo ainutlaatuinen myrkynvihreä sävy on valmis.

Venäläisen Vladimir Sorokinin huumori on niin mustaa, että meikäläiselle sen monet tasot jäävät täysin pimeiksi. Oman järjen valo ei yksinkertaisesti riitä jokaiseen soppeen asti.
Pyhän Venäjän palveluksessa on kirja, jonka monet merkitykset aukeavat vain lukijalle, jolla on hyvin laaja kosketuspinta Venäjän historiaan, kulttuuriin ja tietysti myös venäjän kieleen. Kirjallisia sitaatteja ja viittauksia on tolkuton määrä.
Kirjan lappeenrantalainen suomentaja Arvi Perttu nostaa jälkisanoissa kätensä pystyyn antautumisen merkiksi. Sorokinin kirjassa on kaiken muun lisäksi myös tuhottomasti sivuhenkilöitä, joiden nimet viittaavat tämän päivän venäläisiin kulttuurivaikuttajiin, kirjailijoihin, kriitikoihin ja artisteihin. Kirjan kääntäminen täysin ymmärrettävään muotoon suomeksi on mahdoton tehtävä.
Pyhän Venäjän palveluksessa on utopia maailmasta, jossa kaikki on mennyt juuri niin kuin ei pitänyt. Hienostelijoiden kirjoituksissa kerrotaan kirjallisuuden lajista, jota kutsutaan dystopiaksi tai antiutopiaksi.
Sorokinin historiankäsitys on hermeneuttinen. Maailma pyörii Venäjäksi kutsutun napansa ympärillä ja vahoihin huonoihin ja vielä huonompiin tapoihin palataan aina uudestaan joka kierrokselle uuden tekniikan antamien lisukkeiden kera.
Tosin Venäjällä nämä dialektiset kierreportaatkin on rakennettu sen verran huterasti, että kokonainen kansa voi yhden varomattoman harha-askeleen jälkeen huomata pudonneensa kehityksen kelkasta jonnekin tikkuiselle 1500-luvulle.
Tähän tietysti viittaa myös kirjan alkuperäinen nimi Den opritshnika. Opritshnikat olivat Iivana Julman oman ohranan kätyreitä, jotka kyykyttivät Venäjän talonpojat maaorjiksi ja pitivät valtionkassan tasapainossa listimällä kauloja nuppinsa liian korkealle nostaneilta rikkailta ylimyksiltä.
Sorokinin tyylilaji on kyberpunkiksi kutsuttu science fictionin lajityyppi. Se on kuitenkin vain teoksen kova kuori. Itse tarina, sen ihmiset ja koko juju ovat viittauksissa eivät tekstissä.
Pyhän Venäjän palveluksessa on siten kirjoitettu eräänlaisella hypertekstillä. Tekstin linkit todellisen tiedon ja tunnekokemuksien äärelle pitäisi vain löytää lukijan omasta päästä.
En ainakaan minä vielä tällä lukemalla pystynyt luokittelemaan Sorokinia koko ihmiskuntaan kyynisesti suhtautuvaksi ihmisvihaajaksi. Päinvastoin, törkeyksiä latelevan hovinarrin kyynisen kuoren alta löytyy aika helposti suuri humanisti, kuten pitääkin.
Pyhän Venäjän palveluksessa eletään lähitulevaisuudessa. Venäjä on eristänyt itsensä muusta maailmasta korkealla muurilla. Tarina kertoo opritshnika Andrei Danilovithin yhdestä perin työteliäästä päivästä.
Sorokinista on tulossa hyvää vauhtia oikea kulttikirjailija ainakin lännessä. Tosin pilkalta hän ei säästä meitäkään. Venäjän rajalla jököttävä ”Erottava tekijä” toimii myös Pyhän Venäjän palveluksessa molempiin suuntiin.
Länsi-Euroopassa ei enää vuonna 2027 asu ketään, ei ainakaan ketään mainitsemisen arvoista tyyppiä. Euroopan unioni on niin vähäpätöinen tekijä näillä markkinoilla, että tsaari on antanut jo ajat sitten vääntää länteen johtavan maakaasuputkienkin hanat kiinni.
Maailman ainoa suurvalta on Kiina ja Venäjää jälleen hallitsevan tsaarin suurin ulkopoliittinen haaste on pitää kiinalaiset edes jokseenkin tyytyväisinä.
Näin se menee.
Kirjassa vanhoja venäläisiä klassikoita poltetaan ”ennustajan” keskuslämmityskattilassa ja tavallisten kansalaisten ulkomaanpasseja roviolla.
Puntin nuoret ovat myös ihan oikeassa elämässä polttaneet julkisesti Sorokinin kirjoja. Veret seisauttavan loukkaantumisen aihe lienee kirjailijan Goluboje salo (Sinistä rasvaa), mutta silkkaa rienausta on tietenkin myös Pyhän Venäjän palveluksessa aina nimeä myöten.
Venäjällä kirjailija on totisesti vielä jotakin! Ei mikään nobady.

Finnairin hallituksen puheenjohtaja ja talouselämän isokenkäisiin kuuluva ministeri Christoffer Taxell sanoi VT1:n Ykkösaamussa sen, mitä useimmat meistä hiljaa mielessään ja kylmä rinki takapuolessa ajattelevat.
Taxellin mukaan Suomen talouden tilanne on nyt huonompi kuin 90-luvun alun laman alla.
Taxellin haastattelua ei ole juuri kommentoitu julkisuudessa. Se ei ole hyvä merkki. Vaikeneminen on Suomessa yleensä myöntymisen merkki.
Edelliseen lamaan Suomi ajautui osittain omien talouspoliittisten virheiden takia. Lopullisen sysäyksen kuilun reunalla hoippuneelle kansantaloudelle antoi Neuvostoliiton romahtaminen ja idänkupan loppuminen.
Nyt finanssikriisistä alkanut talouden alamäki koskee koko maailmaa. Tilauksia ei ole luvassa suomalaiselle teollisuudelle sen paremmin idästä kuin lännestäkään.
Pahalta näyttää. Jos maan kansantalous putoaa kiskoilta oman ohjausvirheen takia, veturi voidaan ainakin periaatteessa nostaa takaisin kiskoille jopa kokonaan omin voimin. Nyt ovat ne kiskotkin kadoksissa.
Suomen bruttokansantuotteesta lähes puolet tulee viennistä. Jos suomalaisten tuotteiden kysyntä maailmalla romahtaa, valtiontalouden erinomaisesta kunnosta ei ole meille pitkäaikaista iloa.
Edellisen laman aikana Suomen hallitus joutui pakon edessä devalvoimaan markan. Siitä lähti myös liikkeelle talouden toipuminen.
Nyt tämä viimeinen oljenkorsi ei kuulu enää hallituksen keinovalikoimaan. Suomi on kiinni eurossa samaan aikaan, kun lähinaapureiden Ruotsin ja Venäjän valuuttojen kurssi laskee vauhdilla.
Sellainen ei pitkään vetele. Jäljelle jää vain keino, jota myös Esko Ahon hallitus yritti, vakautussopimus, jolla palkkoja alennetaan.
Matti Vanhasen kakkoshallitus on yrittänyt valaa kansalaisiin kulutususkoa muun muassa veronalennuksin. Puheet palkanalennuksista olisivat tietenkin myrkkyä hallituksen tavoitteille pitää yllä työllisyyttä kotimaisen kysynnän avulla.
Veronalennuksiin perustuva elvytys ei taida kuitenkaan enää toimia toivotulla tavalla, koska jokainen eteensä katsova kansalainen säästää jo nyt jokaisen sentin, minkä vain suinkin voi sen jo näköpiirissä olevan pahan päivän varalle.
Samoin tekevät pankit. Ne eivät suinkaan varaudu valtion takauksien turvin rahoittamaan vaikeuksiin joutuneita yrityksiä, vaan pysymään itse pystyssä tulevan laman yli. Onko vastuunsa tuntevalla pankkiirilla muuta vaihtoehtoa?
Finanssikriisistä alkaneen rajun laskusuhdanteen muuttuminen maailmanlaajuiseksi taantumaksi ja lopulta lamaksi on itse itseään toteuttava ennuste. Kannattaa kuitenkin muistaa, että se on kuitenkin toistaiseksi edelleen vain ennuste.
Sijoittajien optimismia on tällä vuosikymmenellä ruokittu hienolla tarinalla siitä, miten kehittyvien talouksien valtava potentiaali, Kiinan, Intian, Brasilian ja Venäjän sadat miljoonat ja miljardit ihmiset loputtomine tarpeineen pitävät maailmantalouden moottoria käynnissä.
Se on edelleen hyvä tarina. Valitettavasti valtioilla on taipumus katastrofin uhatessa sulkea rajansa. Oman maan elintärkeä tuotanto ja työpaikat on turvattava keinolla millä hyvänsä.
Lähivuosina mitataan ainakin sekä Euroopan unioni sisäisen solidaarisuuden laatu että Euroopan rahaliiton uskottavuus.

Anteeksi! Meikäläiseltä tahtoo aina välillä unohtua, että tämä Etelä-Saimaa on perhelehti, jossa ei kiroilla.
Eikä tässä ole muutenkaan syytä elvistellä Rokan Anttina. Meikäläisen kirjallisten sitaattien sihtikin on yleensä vain sinne päin. Sanatarkat lainaukset eivät onnistu lonkalta laukaistuna.
Pohjantähdessä Kivivuoren Otto toteaa Koskelan Jussista raamatullisin sanapoljennoin jotakin siihen suuntaan, että mitä hyödyttää, vaikka voittaisi itselleen puoli maailmaa, jos saa selälleen vahingon.
Vanhuus ei todellakaan tule yksin. Se tuo kemuihin mukanaan iskiaksen, peräpukamat, eturauhasvaivat ja muut naurettavat kaverinsa, joita ei kestä vanha Erkkikään.
Parhaillaan minun pitäisi pohtia arvovaltaisesti sitä, voidaanko Parikkalaan sijoitta nuorten turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskus?
Vastauskin on tietenkin selvä. Kyllä voidaan ja myös pitää perustaa. Meidän on syytä varautua lähivuosina todelliseen turvapaikanhakijoiden tulvaan.
Suomi on pieni tekijä maailman humanitaarisilla markkinoilla. Maana Suomen on joka tapauksessa pidettävä sanansa kuten kenen tahansa kunnon tyypin. Suomi ei voi eikä saa olla se maa, joka ensimmäisenä lähtee karkuun kansainvälissä sopimuksissa sovituista poteroista ja liittyy käpykaartiin.
Meitä ihmisiä on maapallolla tällä hetkellä noin 6,7 miljardia. Seitsemän miljardin ihmisen raja menee rikki jo ensi vuosikymmenellä.
Korkein syntyvyys maailman kaikista maanosista on Afrikassa. Vielä joitakin vuosikymmeniä sitten afrikkalaisia oli vähemmän kuin eurooppalaisia. Reilun vuosikymmenen kuluttua Afrikassa asuu jo kaksi kertaa enemmän ihmisiä kuin Euroopassa, jos syntyvyysluvut pysyvät nykyisellä tasolla.
Näiden tilastojen valossa ei ole siten mikään ihme, että jo nyt Euroopan unionin etelärajalle kohdistuu voimakas väestöpaine ja Afrikan maista EU-alueelle pyrkivien ihmisten määrä paisuu päivä päivältä.
Ehkä noin puolet maapallon ihmistä on tällä hetkellä työiässä. Nobelin rauhanpalkinnon tiimoilta haastateltu Martti Ahtisaari arvioi, että lähivuosina työmarkkinoille on tulossa maapallon laajuisesti noin miljardi nuorta aikuista lisää.
Se on hätkähdyttävä luku. Kuinka moni heistä myös onnistuu pyrkimyksissään, saa edes välttävän toimeentulon turvaavan työn?
Jokainen voi hyvin kuvitella, mitä tapahtuu, jos maailmassa on jatkuvasti satoja miljoonia nuoria miehiä, joilla ei ole työtä eikä ylipäätään minkäänlaista tulevaisuudentoivoa.
Noin 60 prosenttia maailman väestöstä asuu Aasiassa. Kiina ja Intia ovat molemmat pystyneet rakentamaan tähän toivottomuuden valtamereen tukevia saarekkeita yli 10 prosentin vuotuisella talouskasvulla.
Tällä hetkellä maailmantalouden kaikki indikaattorit näyttävät kuitenkin punaista. Se ei ennusta mitään hyvää myöskään kriisienhallinnan kannalta. Toivottomuus on hyvä kasvualusta poliittisille ja uskonnollisille ääriliikkeille.
Toinen asia on tietenkin se, miten maapallon biosfääri kestää edes nykyisen laista talouskasvua. Monilla on siitäkin omat epäilynsä.

Nimet ovat tuttuja. On Jari Tervo, Sami Keski-Vähälä, Juha Hurme, Sinikka Nopola, Laura Ruohonen, Sirkku Peltola, Pasi Lampinen ja jo vainajista Reko Lundán.
Teatterin harrastajalle tuttuja nimiä kaikki. Vanhassa vara parempi.
He kaikki olivat vielä vähän aikaa sitten suomalaisen näytelmäkirjallisuuden nuoria lupauksia. Niin se aika menee.
Työväen näyttämöpäiville esitykset valinnut ohjaaja Snoopi Siren ei turhaan moiti rivien välissä harrastajaryhmiä konservatiivisuudesta. Sekin on kaiketi ajan merkki.
Lundánin Aina joku eksyy on loistava teksti. Se on klassikko jo nyt. Myös Ruohosen, Peltolan ja Hurmeen näytelmät ovat pysyneet vuodesta toiseen sekä ammattiteattereiden että harrastajaryhmien ohjelmistossa.
Ei siinä mitään. Jokainen sukupolvi tekee vanhoista klassikoista omat tulkintansa. Tosin Työväen näyttämöpäivillä estradilla on pääasiassa kotimaisia 90-luvun lopulla ja kuluvalla vuosikymmenellä kirjoitettuja näytelmiä. Ne eivät ole vielä antiikkia, vaan käyttötaidetta, uutta suomalaista draamaa.
Pieni maa pienet piirit. Todellisia lahjakkuuksia Suomen kokoiseen maahan mahtuu rajallinen määrä, eivätkä kaikki neropatit edes ryhdy näytelmäkirjailijoiksi.
Tulkinnoista on tietenkin paha sanoa mitään, kun ei ole näitä harrastajien esityksiä nähnyt. Olen kuitenkin nähnyt lähes kaikki seuraavien näyttämöpäivien näytelmät ammattiteattereiden esittäminä ja monet jopa useampaan kertaan.
Näyttämöpäivien ohjelma ei siten herätä mitään erityisiä intohimoja katsojassa, joka etsii aina jotakin uutta jauhettavaa aivojensa etulohkolle.
Siren kaipaa Työväennäyttämöpäivien tiedotteessa harrastajilta omiin teksteihin perustuvia juttuja ja on oikeassa. Vuosikymmenkin vaihtuu kohta ja suomalaisen näytelmäkirjallisuuden kirkkaimmat tähdet ovat jo tukevasti keski-iässä.
Näyttämöpäiville valitut biisit ovat epäilemättä erittäin hyvää työtä. Ihminen oppii tehokkaimmin jäljittelemällä niitä, jotka jo osaavat. Toisaalta harrastajat saavat onnistuessaan esityksiinsä sellaista herkkyyttä, syvyyttä ja lumoa, jota teatterin ammattilaisten on liki mahdoton tavoittaa.
Itse laitan kalenteriin ainakin Lahden Lauantainäyttämön Jumalan. Kirjailija Rauno Ekholm on kääntänyt Allenin 1975 julkaiseman jutun ja sen on ohjannut nuori Stadiassa opiskeleva Lassi Puodinketo.
Kiinnostava on myös espoolaisen Studioteatterin Poikkeus ja sääntö. Ei ole varmaan huono veikkaus, jos ennustaa, että Bertolt Brechtin tähti nousee jälleen kirkkaana teatterin taivaalle. Ajat ovat taas sellaiset. Poikkeuksen ja säännön Brecht kirjoitti vuonna 1930.