Kielipuolen päiväkirja

Jos olet joskus ihmetellyt, millä naruilla Anna Veijalainen on jaksanut vetää Koko-teatterin kaltaista kivirekeä kymmenen vuotta, High Heels Society antaa kysymykseen yhden hyvän vastauksen: Huumorilla!
Veijalainen ja Maija Kaunismaa ovat estradilla hauska pari. Kun nämä kaksi muijaa päästävät näyttämöllä pirun, eh siis luovan energiansa irti, heidän läsnäolonsa leviää katsomon puolelle kuin löyly kipakasta kiukaasta.
Kirjailija Sofi Oksanen on näyttämöllä sama tiukkis kuin mediassakin. Oksasen mediaminä on änkyrä, mutta hiton terävä änkyrä.
High Heels Society on revyy, mutta sen sisältö silkkaa asiaa. Katsoja perehdytetään muun muassa oikein tutkimuksen kautta siihen, miten syvällinen totuus aikansa muotislouganiin ”Tukka hyvin, kakki hyvin” oikeastaan sisältyy.
Internet tarjoaa nykyihmiselle loistavan foorumin käyttäytyä huonosti. Tämä ei ole sinänsä mikään sukupuolikysymys.
Oksanen mielletään usein tiukkapipoiseksi feminismiksi. Tiukkapipoisuudessa ja feminismissä ei kummassakaan ole sinänsä mitään vikaa. Eikä mitään vikaa ole myöskään Kaunismaan Oksasen sanoituksiin säveltämässä musiikissa.
Oksasen terävät havainnot ja eettiset pohdiskelut menevät kuitenkin vielä pidemmälle. Olen nähnyt hänen näytelmänsä Puhdistus Kansallisteatterissa ja lukenut samaa aihetta käsittelevän romaanin Puhdistus.
Esikoisnäytelmäksi Puhdistus oli järisyttävän hyvä. Turhaan eivät Veijalainen ja Kaunismaa myöskään laske ystävästään lempeää pilaa näyttämöllä intoilemalla palkinnosta, jonka me pian saamme. Puhdistus on myös romaanina yhden Finlandia-palkinnon väärti suoritus.
Koko-teatterin High Heels Society on joka tapuksessa sekametelisoppa, jonka tällainen sukupuolivammainenkin lusikoi nöyrästi loppuun asti. Irvistellä ei tarvitse, mutta nauraa saa sitäkin enemmän.
High Heels Societyn ainoa vika on oikeastaan siinä, että siitä on kovin vähän näytöksiä. Toivottavasti Lappeenrannan kaupunginteatterin ihmiset ovat kuulolla ja yrittävät saada tämän mainion ryhmän vierailulle.

Teatteri Takomon Leipäjonoballadi muistuttaa muodoltaan leipäjonoa. Tai oikeammin esityksestä syntyy juuri se sama kuva leipäjonoista, jonka me olemme nähneet tiedotusvälineissä.
Tässä jonossa on kaksi päätä kuin makkarassa, mutta se väli näiden kahden pisteen välissä on tasalaatuista ja harmaata massaa. Käsikirjoittaja Emilia Pöyhösen ja ohjaaja Heidi Räsäsen luonnostelemat roolihahmot ovat todellakin hahmoja, eivät yksilöitä.
Räsänen kertoo käsiohjelmassa perehtyneensä köyhyyskilpakirjoituksen materiaaliin, erityisesti niihin teksteihin, jotka eivät päätyneet kokoelmaan Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä.
Lisäksi käsikirjoitukseen on otettu mukaan myös muuta aineistoa, muun muassa tositarina saksalaisesta työttömästä, joka teki itsemurhan näännyttämällä itsensä nälkään.
Teatteri Takomon Leipäjonoballadissa sanomisen pakko menee muodon edelle. Leipäjonoballadi ei ole balladi vaan pamfletti.
Asia on tietysti tärkeä, mutta mitalin toinen puoli on siinä, että itse esityksestä tulee näillä eväillä helposti tasapaksu ja vähän tylsäkin. Näin käy myös Takomon esityksessä.
Karmo Menden lavastus on kieltämättä todella hieno ja muutenkin Leipäjonoballadiin on kylvetty visuaalisia ideoita niin paljon, että esitys meinaa lyyhistyä niiden alle.
Myös raimoa on piiskattu esitykseen enemmän kuin Lapinlahden lintujen lemmikki oikeastaan kestää. Kaikesta käytetystä luovasta energiasta huolimatta itse esitys etenee kuin hyvin syötetty mäyräkoira lyhtypylväältä toiselle lyhyin askelin ja maha asvalttia viistäen.
Noora Salmen puvut ja Tuomas Kiiliäisen maskeeraus korostavat tarinan henkilöiden anonyymisuutta. Jokainen roolihahmo on jollakin tavalla vammainen.
Sillä on tietenkin tarkoituksensa kuten apinanaamareillakin. Katsoja alkaa kuitenkin aika pian epäillä, etteivät nuoret tekijät ihan oikeasti tajua tai ymmärrä, miten säälimättömän kovaa esimerkiksi psyykkisistä vammoista kärsivän ihmisen elämä voi olla nykypäivän Suomessa.
Hyväosaisten mielestä köyhät toki ovat kuin apinoita, kaikki saman näköisiä. Mutta kärsimys ei ole kollektiivista. Jokainen meistä joutuu kantamaan tuskansa ihan itse.
Meidän rakkaan pääministerimme kaikessa sydämettömyydessään suorastaan typeristä lausunnoista olisi helppo kehittää myös todella viiltävää satiiria.
Leipäjonoballadi ei kuitenkaan ole viiltävä sen paremmin kuin mikään huikean hauskakaan satiiri, vaikka Helsingin Sanomien Suna Vuori moista kehtaa väittää. Kaikkea muuta.
Makuasioista on tietenkin turha kiistellä. Minusta on kuitenkin harmi, että koululaisryhmät ovat valinneet tämän suitsutuksen takia Leipäjonoballadin syksyn teatteriretken kohteeksi.
Epäilen vahvasti, että aika moni peruskoululainen tulee käyneeksi samalla teatterissa kaksi kertaa, ensimmäisen ja viimeisen.
Tällaisen vanhan papan ei oikeastaan pitäisi lähteä arvioimaan nuorten tekemää esitystä eikä ainakaan teilaamaan sitä. Omien aivoverisuonten kalkkeutuminen vaanii aina tuolla jossakin ja vaatii veronsa.
Luotan kuitenkin tässä asiassa paitsi itseeni ja omaan erinomaiseen makuuni, myös niihin kovasti tuttuihin parikymppisiin, jotka ovat esityksen nähneet. Tylsä mikä tylsä.

Olen tykännyt Neil Hardwickin ohjaamista musikaaleista, komedioista ja farsseista kuin hullu puurosta. Hardwick jos kukaan osaa Suomessa nopearytmisen komedian ja vielä vaativamman farssin.
Farssi on teatterin kuninkuuslaji kuten Helsingin kaupunginteatterin johtaja Asko Sarkolan ja Hardwick Juorujen käsiohjelmaan painetussa haastattelussa todistavat.
Tällä kertaa suomalaisen televisioviihteen entinen ja teatteriviihteen nykyinen kuningas ei istu kovin tukevasti valtaistuimellaan.
Helsingin kaupunginteatterin Juoruista ei puutu mitään paitsi se vapauttava ja mistään piittaamaton nauru. Mieleen hiipi jopa pieni, mutta sitäkin piinallisempi myötähäpeän tunne.
Sellaista ei ole aikaisemmin nostanut esiin edes Hardwickin luoma supisuomalainen nolojen tilanteiden mies Sulo Vilén.
Helsingin kaupunginteatteri on pullollaan toinen toistaan taitavampia näyttelijöitä. Keskiviikon esityksessä esimerkiksi Jari Pehkonen loisti näytelmän Lennynä. Pehkosen suoritus esityksen päättävässä pitkässä ja ilmiömäisen nopeatempoisessa monologissa oli suorastaan hengästyttävää katsottavaa.
Ehkä vika oli meissä katsojissa. Ehkä katsomo oli tällä kertaa täynnä pahimman luokan republikaaneja eikä näitä paksunahkaisia kärsäkkäitä ole helppo ohjata nopeatempoisen farssin äkkikäänteissä. Jollain tavalla se farssin ydinasia, näyttelijöiden ja yleisön suora vuorovaikutus puuttui.
Mutta yleisön suhteen teatterilla ei ole valitusoikeutta. Ei vaikka tällä kertaa vika saattoi ihan hyvin olla vain siinä, kuten nykyisin on tapana suomen kieltä rääkätä.
En itse erityisesti pitänyt Broadwaylle hittejä tehtailleen Neil Simonin tekstistä. En vaikka tämän kuuluisan vitsinikkarin sketsejä ovat esittäneet muun muassa Woody Allen, Jerry Levis ja Gary Moore.
Itsemurha on raju aihe farssille. Myös omaa tragikomediaksi helposti kääntyvää elämäntaisteluaan käyvät ihmiset ovat toki aina huippukiinnostavia.
Simonin Juorujen ylempää keskiluokkaa edustavat waspit eivät kuulu tässä suhteessa parhaaseen a-luokkaan. Vaikka Simonin roolihahmojen englanti kääntyy vaivattomasti suomeksi näiden henkilöiden edustama tapakulttuuri ja mentaliteetti eivät käännyt. Se on katsojan kannalta iso pulma. Virtuoositeetti ilman puhuttelevaa sisältöä menee harakoille.
Mitä sitten, jos joku tekee korvalehteensä ylimääräisen lävistyksen revolverilla?
Huumorin keinoin on tietenkin mahdollista käsitellä mitä aihetta hyvänsä. Perimätiedon mukaan niin kutsutun hirtehishuumorin parhaita taitajia olivat aikanaan virkaansa hoitavat pyövelit.
No Simon ja Hardwick eivät harrasta tätä huumorin lajia. Juorujen liudennus on kuitenkin niin oleellinen tarinan juonenkäänteiden kannalta, ettei sitä ole tässä syytä kertoa.

Q-teatterin Macbeth on huikean hieno esitys. Sen kivijalka on vahva näyttelijäntyö.
Näyttelijöiden voimakas läsnäolo alkaa vaikuttaa jo ensimmäisen kohtauksen aikana ja sen jälkeen tunnelma tihenee ja esityksen intensiteetti kasvaa kohtaus kohtaukselta aina vangitsevaan loppukohtaukseen asti.
Voiko draaman kaarta tämän paremmin enää vetää?
Jokainen itseään kunnioittava teatteri tekee oman Shakespearensa. Q-teatterin tavaramerkki on ollut tehdä se kunnolla. Tällä kertaa esitystä on ollut tekemässä 10 näyttelijää ja heidän tukenaan yli 30 ihmisen tuotantotiimi. Esitykseen on satsattu kaikki, mitä värkeistä irti lähtee ja lopputulos on komea.
Lavastaja Annukka Pykäläisen, pukusuunnittelija Riitta Röpelisen, valosuunnittelija Sirje Ruohtulan, videotaiteilija Ville Hyvösen ja äänisuunnittelija Timo Muurisen skenografia on kokonaisuus, joka toimii aivan mainiosti myös itsenäisenä tilataideteoksena.
Shakespearen karuun tarinaan tyrannian perimmäisestä olemuksesta tämä pelkistetty ”sielunmaisema” sopii kuin nenä päähän.
Tanssija Arja Tiilin koreografia korostaa esityksen fyysisyyttä. Esityksen fyysisyys on niin voimakasta, että esityksen päätyttyä ulospääsyä jonotavat mummot siunailivat sitä väkivaltaiseksi.
Poikkitaiteellinen on niin tyhmä sana, ettei sitä viitsi näin hienon esityksen yhteydessä käyttää, mutta Q-teatterin Macbeth on enemmän kuin osiensa summa. Se on teatteria!
Teatterin tekeminen on ryhmätyötä. Ohjaajan osuus on kuitenkin lopputuloksen kannalta ratkaiseva. Hän antaa sen viimeisen silauksen, luo näkemyksen.
Macbethin on ohjannut Q-teatterin taiteellinen johtaja Antti Hietala. Tässä tapauksessa titteli sopii varmasti paremmin kuin hyvin. Harmittaa vietävästi, että Hietalan viime vuosina Q-teatteriin tekemät ohjaukset ovat jääneet minulta väliin. Länsi-Siperia on vaatinut veronsa.
Teatterin harrastajan kannattaa kuitenkin painaa Hietalan nimi mieleen. Hänen ohjauksiaan on syytä lähteä katsomaan matkojenkin takaa.
Teatterit eivät syyttä suotta tartu yhä uudestaan William Shakespearen näytelmiin. Shakespearen näytelmiä kuorruttaa vuosisatojen aikana kertynyt paksu kerros tulkintoja, mutta pölyjä mister Williamsin teksteistä ei tarvitse pyyhkiä.
Aiheensa Macbethiin Shakespeare nappasi Skotlannin vallanperimyskiistoista 1500-luvulla. Macbeth on edelleen ajankohtainen analyysi vallasta, oikea perustarina siitä, miten vallankaappauksen kautta syntyneestä diktatuurista kehittyy terrorin avulla valtaansa ylläpitävä hirmuhallinto.
Tästä väkivallan kierteestä on myös vaikea päästä irti. Tämän päivän vapautustaistelijoista tulee niin helposti huomisen hirmuhallitsijoita.
Juuri nyt poliittisella murhalla olisi varmasti äärimmäisen vakavat seuraukset myös meidän länsimaisissa demokratioissamme. Q-teatterin Macbeth iskee siis kipeästi ajan hermoon. Voiko taideteokselta enää enempää vaatia?
No haukutaan nyt malliksi vähän käsiohjelmaa. Myös käsiohjelma ansaitsee taiteellisesta vaikutelmasta täyden kympin, mutta sen luettavuus jää kauaksi itse esityksen kirkastakin kirkkaammasta selkeydestä.
Q-teatterin Macbeth on syksyn teatteritapaus ilman muuta. Helsinkiläinen teatteriyleisö on löytänyt tämän helmen. Katsomo oli torstain esityksessä viimeistä paikkaa myöten täynnä.

Jari Tervon Myyrä on järkäle. Tämä uuden vuosituhannen tähän mennessä merkittävin suomalainen romaani on tavattoman monitasoinen teos.
Myyrän dramatisointi näyttämölle on täysin mahdoton tehtävä. Mutta sama pätee tietenkin moneen muuhun maailmankirjallisuuden klassikkoon. Meidän onnemme on se, että kukaan ei ole koskaan muistanut sanoa tätä tosiasiaa William Shakespearelle ja hänen henkisille perillisilleen.
Tervo itse kertoo kaupunginteatterin verkkosivulla julkaistussa haastattelussa, että hän kuvaa kirjassaan valtaa ja rakkautta, ne vain näyttävät usein väkivallalta ja seksiltä.
Varmasti näin, mutta totuus piileekin yksityiskohdissa, nyansseissa. Liian täydellinen kuva ei ole uskottava. Vallan ikiaikaisia elementtejä ovat alistaminen ja petos. Sodassa ja rakkaudessa kaikki keinot ovat sallittuja kuten on tapana sanoa.
Myyrä on kaiken muun hyvän lisäksi myös poliittinen trilleri. Siksi sen juonta ei ole syytä tässä kertoa. Tästä puolesta pääsevät nauttimaan ne katsojat, jotka eivät jostain käsittämättömästä syystä ole vielä lukeneet Tervon kirjaa.
Joka tapauksessa dramaturgi Sami Keski-Vähälä ja ohjaaja Milko Lehto ovat Tervon kirjaan tarttuessaan törmänneet myös itse poliitikon perusongelmaan. Miten sovittaa oma poliittinen vakaumus, tai tässä tapauksessa taiteellinen näkemys todellisuuden reunaehtoihin?
Tervon verbaalinen tragikomedia kääntyy luontevaksi teatteri-ilmaisussa farssiksi. Toisaalta Tervon kirja on täynnä loistavasti kirjoitettua ja syvällistä dialogia, mitä todistaa myös se, että äänikirjana Tervon Myyrä on todellinen herkku.
Kirjan avainkohtauksia on Urho Kekkosen ja Josif Stalinin pian sodan jälkeen Kremlissä käymä keskustelu, joka päättyy arvoitukselliseen tanssiesitykseen.
Keski-Vähälä ja Lehto ovat raivanneet tälle kohtaukselle runsaasti tilaa sen painoarvon mukaisesti näytelmän ensimmäisessä näytöksessä.
Ensimmäinen ja toinen näytös ovat tämän takia vähän eri paria kuin ulkoministeri Pertti Paasion kengät aikanaan. Kaasu painetaan toden teolla pohjaan vasta väliajan jälkeen.
Myyrän ylöspano kertoo katsojalle, että Suomen teatteritaivaan yllä loistaa tällä hetkellä yksi muita kirkkaampi tähti, jota muut peesaavat kohti Betlehemiä.
Onneksi tässä ideoiden aarrearkussa piisaa helyjä ja mirhamia. Kaiken lisäksi kaupunginteatterin työryhmä pärjää nokkeluuskisassa erinomaisesti. Esimerkiksi kohtaus, jossa ”viittomakielen” tulkki tulkitsee Kekkosen puhetta silloisessa Länsi-Saksassa on hulvattoman hauska.
Myös suorat lainaukset toisesta taideteoksesta ovat vanha ja erittäin suositeltavakin tapa pitää lukija tai katsoja kartalla. Kun Kristian Smedsin Tuntemattomassa sotilaassa henkiin jääneet sotilaat laulavat, että Suomi on kuollut, Myyrä on eräänlainen ruumiinavaus. Mihin tautiin tämä periaatteen mies oikeastaan menehtyi?
Tervo hakee vastausta kysymykseen kahdesta vallankäytön etiikkaa ja moraalia koskevasta väittämästä. Ensinnäkin Suomi oli hänen mukaansa eräänlainen Treblinkan leipuri, joka ruokki ja vaatetti omaksi edukseen maailman suurinta ja tehokkaimmin johdettua keskitysleiriä Neuvostoliittoa.
Toinen väittämä, tai oikeammin itsestäänselvyys on se, että tämän hirmuhallinnon pääarkkitehti Josif Stalin ei ollut mikään hirviö, vaan ihminen.
Kirjassaan Tervo yrittää kuvitella, millaisen poteron kukin keskeisistä politiikan toimijoista ”Kekkoslovakiassa” ehti tällä todellisuuden ja inhimillisten tunteiden taistelutantereella itselleen kaivaa ja tekee sen niin taitavasti, että ihan fiksutkin ihmiset sotkivat faktan ja fiktion keskenään Tervon kirjasta kiistellessään.
Tervon kirjan sankari on suojelupoliisin etsivä Jura Karhu, eräänlainen Don Quijote, joka taistelee skeptismin voimalla tuulimyllyjä vastaan. Edes suojelupoliisi ei tiedä kaikkea, eikä kaikista ole kansiota…ei ainakaan täydellistä.
Kirjan Stalin perustelee hirmutekojaan järjellä, ne ovat tekijänsä kannalta loogisia siirtoja. Miljoonien ihmisten tapattaminen ei ole moraalinen, vaan erittäin vaikeasti ratkaistava käytännöllinen ongelma. Kukaan ei ryhdy moiseen ilman erittäin pätevää syytä.
Tervo korostaa Stalinin inhimillisyyttä, tekemällä Jura Karhusta hänen kaksoisolentonsa. Jura on nuoresta miehestä asti saanut kantaa ulkonäkönsä takia lempi- tai haukkumanimeä Džugašvili.
Keski-Vähälä ja Lehto eivät käytä roolivalinnoissa tätä mahdollisuutta hyväkseen. Helsingin kaupunginteatterin Stalin on yksinkertaisesti porukan suurin mulkku ja sellaisena ainutlaatuinen.
Tähän on varmasti syynsä ja minusta Rauno Ahonen on kaikessa ehdottomuudessaan erinomainen valinta Jura Karhun rooliin. Ahonen antaa roolityöllään hahmolle ulottuvuuksia, jotka eivät juolahtaneet ainakaan minun mieleeni kirjaa lukiessani.
Antti Litja on vanhan Kekkosen roolissa elementissään. Pertti Koivula tekee Stalinina sen, mihin ohjaajan ja dramatisoijan antamat ahtaat reunaehdot antavat mahdollisuuden.
Muut näyttelijät urakoivat kaksois-, kolmois- jopa nelosrooleja ja osallistuvat niiden lisäksi näyttäviin joukkokohtauksiin. Helsingin kaupunginteatterin Myyrässä on vauhti päällä itse näyttämöllä ja varmasti vähintään yhtä vauhdikas sirkus on esityksen aikana käynnissä kulissien takana loputtomien rooliasun vaihtojen kanssa.
Lavastaja Markku Tsokkisen estetiikka muistuttaa katsojaa yhdestä Tervon kirjan ulottuvuudesta, joka muuten on jouduttu jättämään näytelmästä lähes kokonaan pois. Näyttämölle rakennettu Siperian rata antaa vauhtia myös kohtauksille. Sisääntulot toimivat kuin, eh… junan vessa.
Myyrä alkaa ehkä vähän kömpelösti, mutta toisen vaativan kohdan, eli tarinan lopettamisen Lehto ja Keski-Vähälä hoitavat todella tyylikkäästi. Kun Tervo lopettaa kirjansa hieman arvoituksellisesti, Keski-Vähälä paukauttaa pisteen viimeisen virkkeen loppuun tanakasti.
Ei Neuvostoliitto ole vielä mihinkään kadonnut eikä katoa, ennen kuin venäläiset tekevät itse tilit selviksi oman historiansa kanssa. Ja sama koskeen tietenkin myös meitä suomalaisia.
Jos Helsingin kaupunginteatterin Myyrää arvio sen tärkeimmän ominaisuuden eli kiinnostavuuden perusteella, esitys ansaitsee täyden kympin.

Turha väittää, että kaikki helsinkiläisen Koko-teatterin esitykset olisivat katsojan haltioittavia mestariteoksia, vaikka myös niitä on vuosien mittaa sattunut joukkoon monta.
Tavattoman kiinnostavia tämän kokeilevan ammattiteatterin esitykset ovat olleet joka kerta.
Hildegard Knefin käsikirjoituksen kirjoittanut Taina West on sanonut jossain haastattelussa, että vaikeinta on keksiä ensimmäinen lause.
Eikä lopettaminenkaan olisi niin helppoa, ellei olisi olemassa sellaista venäläistä kansanlaulua kuin Talviaurinko.
Koko-teatterin Hildegard Knef on kuin kireässä pakkasessa kipristelevä poutainen talvipäivä. Se on täynnä nostalgiaa, kaipausta lupauksia antaneeseen elämän kevääseen ja rehevään kesään. Ei ole helppoa olla 50-vuotias…tai kuollut.
Hildegard Knef on kuvaus kahdesta suuresta diivasta, joista näytelmän nimi henkilö palaa näyttämölle haudan takaa.
Se toinen diiva on Jorma Uotinen, jota Jorma Uotinen näyttelee, tai kai oikeammin esittää sykähdyttävällä tavalla.
West pohtii käsikirjoituksessa älykkäästi yksilön suhdetta yhteisöön ja itseensä. Rempseistä otteistaan ja epäkorrekteista mielipiteistään tunnetun saksalaisen Hildegard Knefin elämä antaa tälle pohdiskelulle perspektiiviä.
Knef oli Marlene Dietrichin tapaan Hollywoodin suuria ja valovoimaisia tähtiä. Kun Dietrich pakeni natseja Saksasta Yhdysvaltoihin ennen sotaa, nuorempi Knef muutti Yhdysvaltoihin vasta sodan jälkeen. Sodan päättyessä vasta 19-vuotiasta Knefiä syytettiin sodan jälkeen varsinkin entisessä kotimaassaan natsisympatioista.
Yksi syy syytöksiin oli Knefin suhde Joseph Göbbelsin alaisena toimineeseen elokuvatuottaja Ewald von Demandowskiin.
Onko 19-vuotias nainen, joka on rakastunut itseään 20 vuotta vanhempaan miehen, vastuussa tämän miehen poliittisesta vakaumuksesta?
Hyvä kysymys, johon Knef vastaa itse myyntimenestykseksi nousseessa elämänkerrassaan Lahjahepo-kertomus elämästäni.
Vastaus alussa mainittuun ensimmäisen virkkeen ongelmaan löytyy tietysti googlettamalla. Samasta lähteestä löytyy myös vastus, mitä yhteistä on Hildegard Knefillä ja Pasi Kaunistolla.
Raila Leppäkoski ohjaa niin kuin kahta suurta diivaa pitää ohjata. Jos käsikirjoittaja Westin aivoitukset jäävät välillä hieman arvoituksellisiksi, Leppäkosken ohjaus on sitäkin selkeämpää teatteri-ilmaisua. Koko-teatterin Hildegard Knef on kirkas. Minua paremmin taidehistoriaan perehtynyt tunnistaa siinä varmasti kaikki Saksassa vahvasti taiteisiin vaikuttaneen ekspressionismin tunnusmerkit.
Satu Paavola on upea ilmestys nimiroolissa. Ilkka Villi ja taustalaulajat Maija Kaunismaa, Sanna Uusitalo ja Eeppi Ursin hoitavat hommansa tyylillä.