Kielipuolen päiväkirja

Keskiviikkoillan uutinen oli se, että Matti Saari ja Pekka-Eric Auvinen tunsivat toisensa ja suunnittelivat yhdessä kouluampumiset.
Asiasta kertoi Nelosen haastattelema Saaren entisen tyttöystävän tyttökaveri. Jo aikaisemmin Kauhajoen kouluampumisen tutkinnanjohtaja Jari Neulaniemi esitti julkisuudessa epäilyn, että kouluampujien väillä olisi yhteys.
Kaikessa karmeudessaan se olisi tavallaan hyvä uutinen. Jos Auvinen ja Saari toteuttivat hirmutekonsa yhteisen suunnitelman mukaan, kysymys on tavallaan samasta jatketusta rikoksesta. Se taas antaisi pientä toivoa, ettei tällainen painajainen enää toistu.
Nelosen haastatteleman tytön mukaan Auvisen ja Saaren lähettämiä viestejä jäi talteen myös Saaren ex-tyttöystävän tiekoneeseen.
Ainakin minun on vaikea uskoa uutista. Jokelan koulusurmien jälkeen poliisi takavarikoi Auvisen tietokoneen. Poliisi ei löytänyt Auvisen koneelta mitään todisteita tällaisesta salaliitosta.
Tai sitten poliisi on tehnyt pahan virheen jo Jokelan ampumisten jälkeen.
Kaikesta, mitä tietokoneella tekee, jää jälkiä sekä verkkoon että käyttäjän tietokoneelle. Asiantuntijan on kohtuullisen helppo myös palauttaa nämä tiedot, vaikka käyttäjä olisi poistanut ne omalta koneeltaan.
Ainoa varma tapa poistaa lopullisesti koneen muistiin joskus tallennetut tiedot on tuhota tietokoneen kiintolevy aivan konkreettisesti.
Torstaina Neulaniemi jo toppuuttelikin STT:n välittämässä uutisessa ihmisten intoa kehittää näitä salaliittoteorioita. Neulanimen mukaan poliisilla ei ole näyttöä siitä, että Jokelan ja Kauhajoen koulusurmaajat tunsivat toisensa.

Suomen poliisijärjestöjen puheenjohtaja Yrjö Suhonen pelkää, että Jokelan ja Kauhajoen koulusurmat saavat vielä jatkoa.
Samaa pelkäävät myös nuorten parissa mielenterveystyötä tekevät ihmiset.
Ennen Jokelan tragediaa sanottiin, ettei tällaista voi tapahtua Suomessa. Jokelan jälkeen tuudittauduttiin siihen uskoon, ettei tällaista voi tapahtua enää uudestaan.
Itsemurhat on Suomessa vaiettu asia. Syykin on selvä. Jokaiselle aloittelevalle journalistille tehtiin ainakin minun nuoruudessani selväksi, että itsemurhasta kertova uutinen aiheuttaa uusia itsemurhia. Se toimii yllykkeenä, joka saa epätoivoisen ihmisen toteuttamaan synkät suunnitelmansa.
Varmasti suuri julkisuus toimii samoin myös laajennetun itsemurhan laukaisijana. Viemällä mukanaan mahdollisimman monta lähimmäistään, itsemurhan tekijä saa oman osansa Andy Warholin meille lupaamasta 15 minuutin kuuluisuudesta.
Todellisuus vierastaa yksinkertaisia selityksiä. Kauhajoen tragediassakin faktaa on toistaiseksi vain tämän nimikaiman Matti Juhani Saaren teot. Näiden tekojen motiivi on edelleen pelkkien arvailujen varassa.
Monet taiteilijat ovat kuvanneet viime vuosina meidän yhteiskuntamme siloisen pinnan alla kuplivaa vihaa. Ainakin minuun tekivät hyvin voimakkaan vaikutuksen esimerkiksi Kristian Smedsin Huutava ääni korvessa ja Woyzeck.
Huutava ääni korvessa kuvaa ehkä myös ohjaajan omaa hämmennystä tämän ilmiön edessä. Mihin ihmisten synnintunto ja kyky kokea empatiaa ovat kadonneet?
Smedsin dramatisoimassa Woyzeckissa tähän voimattomien vihan ja ahdistuksen kuvaukseen liittyy jo myös voimakas yhteiskuntakritiikki. Kouluterveydenhuollon ammattilaisetkin on näytelmässä korvattu pystymetsästä ”aivokirurgiksi” palkatuilla moniosaajalla, kuten Lappeenrannan kaupunginteatterin esityksen nähneet varmasti hyvin muistavat.
Miksi näitä inhimillistä todellisuutta herkästi havaitsevia ihmisiä ei ole haluttu ymmärtää ja kuulla?
Jokelan ja Kauhajoen kouluampumiset ovat tekoina meidän oman kulttuurimme luomuksia. Malli on kopioitu suoraan amerikkalaisista esikuvista. Amerikkalaiset nuoret kouluampujat ovat puolestaan ammentaneet omat toimintamallinsa amerikkalaisesta populaarikulttuurista. Jokainen meistä on nähnyt satoja toimintaelokuvia, joiden sankari lunastaa oman paikkansa yhteisön jäsenenä lahtaamalla ”pahiksia” nippuun.
Hollywoodin sankarieepoksilla on puolestaan juurensa meidän länsimaisessa kulttuurissamme. Päättely johtaa helposti kehäpäätelmiin. Historia lukemattomine julmuuksineen osoittaa, että kysymys on myös lajityypillisestä ominaisuudesta. Melkein jokainen ”tavallinen” mies pystyy ja suostuu tekemään otollisissa olosuhteissa äärimmäisen julmia tekoja.
Internetin vihakulttuuria ylläpitävät nuorten yhteisöt muistuttavat kovasti uskonnollisia yhteisöjä. Uskonnollisissa yhteisöissä näitä laajennettuja itsemurhia on maailmalla sattunut aika ajoin. Yhteisön ideologia ja sisäinen hierarkia ovat johtaneet umpikujaan, josta ei ole löydetty muuta ulospääsyä.
Uskonnollisten yhteisöjen toteuttamissa hirmuteoissakaan eivät itsemurhaa tee tavallisesti muut kuin yhteisön johtaja ja hänen kiihkeimmät kannattajansa. Muut uhrit murhataan kylmäverisesti. Heille ei todellisuudessa anneta valinnanmahdollisuutta.
Sekä Jokelan että Kauhajoen kouluampumisten jälkeen jo samana päivänä mediaan saatiin haastatteluja, joissa joku todistaa että Pekka-Eric Auvinen ja Matti Juhani Saari olivat koulukiusattuja. Kaikkein irrationaalisimmillekin teoille on vaikka rautalangasta väännettävä jokin järjellinen selitys.
Näissä mielikuvissa yksinäinen ratsastaja palaa kostamaan kokemiaan vääryyksiä.
Laajennetussa itsemurhassa perheen isä tapaa vaimonsa ja lapsensa tai sitten äiti tappaa lapsensa, ehkä miehensäkin. Kauhajoella Saari surmasi yhtä ”tunteettomasti” opiskelutovereitaan, oman ikäisiään nuoria naisia.
Nykyisin varsinkin nuorten aikuisten elämässä opiskelu- ja työpaikan ihmissuhteet ovat äärettömän tärkeitä. Niistä muodostuu nuoren aikuisen oma heimo, uusi perhe ja suku, jotka on vähintään yhtä tärkeä kuin oma suku tai perhe.
Puhe yhteisöllisyyden puuttumisesta ei ole siten kovin uskottavaa. Yhtä hyvin voidaan väittää, että opiskelu- ja työpaikan muodostamat yhteisöt ovat ottaneet perheen ja suvun paikan nuoren aikuisen tärkeimpänä yhteisönä niin hyvässä kuin pahassakin.
Tappaminen ei olekaan merkki tunteettomuudesta, vaan äärettömän voimakkaista tunteista, joita järki ei enää pysty kontrolloimaan.
Tästä tappavasta oravanpyörästä ei ole helppo päästä pois. Tappaminen ei välttämättä lopu, vaikka kouluihin marssitettaisiin komppaniallinen nuorisopsykiatreja ja poliiseja.

Kun elokuvassa on syksyn värit, Pohjanmaan aakeeta laakeeta ja kuraa, jossa ihmiset ja hevoset talsivat nilkkojaan myöten, tunnelma on lähtökohtaisesti hieman angstinen.
Mutta ei kannata hermostua. Finnkinon oma raati valitsi Tarja Kylmälän käsikirjoittaman ja Hanna Maylettin ohjaaman Erottamattomat kuukauden elokuvaksi ja valinta oli osuva.
Erottamattomat on esikoiselokuvaksi aivan poikkeuksellisen hallittu ja kypsä työ. Se on aikuisten oikeasti kauniisti ja koskettavasti kerrottu tarina, jota vie eteenpäin pääosanesittäjien hieno näyttelijäntyö.
Kylmälä osaa kertoa tarinan. Tarinan ytimessä on kahden sisaren suhde toisiinsa ja yhdessä koettuun lapsuuteen. Kylmälän teksti ei korosta tai alleviivaa, vaan luottaa katsojan kykyyn oivaltaa ja ymmärtää. Se on kirjoitettu viisaasti.
Samaa hytinää on Maylettin ohjauksessa. Erottamattomat nostaa tunteet pintaa, mutta sentimentaalisuutta siinä ei ole tippakaan. Elämä on suurta draamaa, vaikka draaman kaaresta ei olisi tietoakaan.
Tämän elokuvan jälkeen liittyisin välittömästi Tiina Lymin ja Minna Haapkylän ihailijaklubiin, ellen jo entuudestaan kuuluisi joukkoon.
Tyttäreni nosti jalustalle myös nuoren Kaneli Johanssonin, joka näyttelee elokuvassa 13-vuotiasta Ninniä. Johansson on hänen mukaansa todella uskottava murrosikäänsä kipuilevan teinin roolissa.
Miehen (Jorma Tommila) paikka on tässä elokuvassa kahden voimakastahtoisen naisen välissä.

Todellinen kepeys on aina äärimmäistä syvällisyyttä. Näin todistaa vanha kunnon Italo Calvino, tai oikeammin näin Calvino sanoo Hesarin Jukka Petäjän mukaan.
Osuu ja uppoaa joka tapauksessa.
Lappeenrannan kaupunginteatterin Salarakas rajan takaa on kepeä, mutta ei kovin syvällinen. Teatterin revyyllä on omat hetkensä, mutta kokonaisuus ei ole erityisen hauska. Salarakas rajan takaa ei ole mikään kuoliaaksinaurattaja.
Satiiri on vaikea taitolaji. Melkein yhtä mahdottoman tehtävän teatteri ottaa ryhtyessään tekemään revyytä ja vaikeuskerroin vain kovenee, kun ryhdytään tekemään poliittista kabareeta.
Vanhan hokeman mukaan poliittinen satiiri on nykyaikana mahdotonta, koska poliitikot tekevät sen itse. Lahjakkaimmatkaan käsikirjoittajat eivät tahdo pysyä vauhdissa mukana, kun toivopuolueen isänmaan toivot hoitavat puutarhaansa.
Lappeenrannan Salarakkaan kokoomus on hahmona ylipukeutunut ja sliipattu juppi. Todellisuudessa kokoomuksen nuoret kunnallisvaaliehdokkaat esiintyvät kokoomusnuorten nakukalenterissa pelkkiin ruiskukkiin sonnustautuneina.
Näin se menee.
Salarakkaalla on kuitenkin omat hyvät hetkensä. Ainakin ryssänpelko on näköjään Etelä-Karjalassa edelleen kaiken hauskuuden alku. Samuli Punkan alias Lerssi Meisselin ”ryssänpelkolaulu” kuuluu esityksen ehdottomiin kohokohtiin. Tunnistin hahmosta paisti Toivo Sukarin myös pari paikallista toimittajakollegaa, joiden nimiä en tässä juuri nyt viitsi mainita.
Timo Taulon käsikirjoituksessa on ruutia. Tämän verbaalisen ilotulituksen tahti on välillä läkähdyttävät kolme toilausta minuutissa.
Katsojan on syytä pysyä hereillä. Täytyy myös tunnustaa, että itselläni on lähinnä vain toisen käden tietoa Kauniiden ja rohkeiden, Salkkareiden ja Viihdeuutisten maailmasta, joten putosin varmaan aika monta kertaa kokonaan pois kartalta.
Salarakkaan kritiikin kärki kohdistuu politiikan viihteellistymiseen. Poliitikot eivät tosin ole tänään yhtään sen hauskempia kuin sata vuotta sitten. Todellisuudessa politiikan viihteellistymisen johtuu siitä, että mediasta tulee kokoajan yhä viihteellisempi ja pinnallisempi.
Tähän myös Taulon satiirin kärki osuu. Rivitoimittajan toimenkuvaa nykymediassa luonnehtii varmasti paremmin kuin hyvin Lenin vainaan tyly tokaisu hyödyllisistä idiooteista.
Taulon kehittelyt ja burleski huumori jäävät kuitenkin hieman vajaiksi. Kaikki langat eivät pysy tämän tekstimaton kutojan käsissä. Taulon ylettömän monisäikeinen huumori ei ole aina kepeää eikä siis syvällistä, mikä oli todistettava.
Sama toistuu Taulon ohjauksessa. Monien loistavasti rakennettujen kohtausten väliin jää liikaa tyhjäkäyntiä. Kehittelyt ja iskut eivät osu aina kohdalleen.
Tarja Jaatisen lavastus tukee esityksen liikkeeseen perustuvaa slapstick-komiikkaa. Esimerkiksi Jeesuksen mediasuhteita selvittävä kohtaus, jota ryyditti Benny Hill –show’sta tuttu tunnari, oli riemastuttavan hillitöntä menoa.
Teatterin näyttelijäkunta tekee jälleen erinomaista työtä. Punkan ohella monet muutkin yltävät näyttämöllä varsinaisiin irtiottoihin ja mikä parasta ryhmädynamiikka toimii. Näyttelijät nostavat kilvan toinen toisiaan esiin. Ei siis ihme, että välillä jonkun pää hipoo pilviä.
Esityksen valinnoissa näkyy teatterin uuden johtajan Jari Juutisen kädenjälki. Teatteri on yhteisön taidetta ja Salarakkas on selvästi tehty Lappeenrannan kaupunginteatterin muodostaman yhteisön ehdoilla. Jokaiselle teatterin näyttelijälle on roolijaossa annettu mahdollisuus loistaa juuri hänelle ominaisilla vahvuuksilla.
Juutinen haastaa myös tällä esityksellä yleisönsä ajattelemaan ja keskustelemaan. Juutisen linja antaa luvan odottaa Lappeenrannan kaupunginteatterilta myös jatkossa Punaisen viivan kaltaisia täysosumia.