Vuonna 2004 kuollut Stieg Larsson oli Ruotsin Leif Salmén.
Larsson ei ollut vain hyvä toimittaja, hän oli epäilemättä loistava journalisti. Larsson oli vasemmalle kallellaan oleva intellektuelli, joka antoi herkästi sekä herrojen että itseään lahjattomampien kollegoiden kuulla kunniansa.
Kirjallisuuteen Larsson toi kolmessa dekkarissaan kaikki meidän ammattikuntamme helmasynnit. Huippusuosituissa trilogiassaan Larsson lavertelee, toistaa samoja juttu loputtomasti eikä aina jaksa keskittyä oleelliseen.
Silti tekstin ote lukijasta pitää.
Larssonin henkilöhahmot ovat kuin suoraan amerikkalaisen Marvel Comics – kustantamon galleriasta. Sekä roistoilla että sankareilla on poikkeuksellisia kykyjä.
Larssonin sankareiden moraali on puolestaan vanhan mukavan toveri Vladimir Iljitš Leninin kirjasta Mitä on tehtävä. Tarkoitus pyhittää keinot.
Larssonin trilogian osista Miehet jotka vihasivat naisia, Tyttö joka leikki tulella ja Pilvilinna joka romahti tehdään varmasti jo lähitulevaisuudessa loistavia elokuvia tai vähintään yhtä tasokas sarja televisiolle. Larssonin kirjat ovat valmista kamaa käsikirjoitukseksi narraatiota myöten.
Todellisuus on yhä uudelleen ylittänyt sen, mitä lennokkaimmankaan fiktion kirjoittajan mielikuvitus pystynyt loihtimaan esiin. Kukaan kirjailija ei tietääkseni ole vielä keksinyt fiktiota, jossa itävaltalainen Josef Fritzl pitää tytärtään 24 vuotta vangittuna talonsa kellarissa ja siittää tälle insestisessä suhteessa kuusi lasta.
Silti Larssonin tekstin uskottavuus horjuu aika usein. Näin käy siksi, että hän käyttää kovin tietoisesti hyväkseen populaarikulttuurin syvärakenteita.
Lukija odottaa dekkarin kirjoittajalta seksiä, väkivaltaa ja ovelia juonenkäänteitä. Niitä kaikkia Larsson annostelee tekstissään taitavasti ja reilulla kädellä.
Ehkä uusinta uutta alan kirjallisuudessa on se, että Larssonin ”lonely rider” ei ole ihmissuhteensa sotkenut keski-ikäinen juoppo mies, vaan Asperger syndroomasta kärsivä nuori nainen, jolla on ihmeelliset kyvyt tietokonehakkerina.
Mutta juuret ovat tässäkin tapauksessa syvällä populaarikulttuurin muhevassa alusmullassa. Victor Hugo ja Mary Shelley nostivat kääpiöt, jättiläiset, karvaiset naiset ja muut kummajaiset sirkusareenoilta romaanitaiteen keskiöön ja siellä he ovat myös pysyneet.
Luin kesälomalla Larssonin kirjat ahmimalla. Vasta trilogian viimeisessä osassa Larssonin teksti alkoi tosissaan tökkiä.
Trilogian osat kannattaa joka tapauksessa lukea järjestyksessä, vaikka kustantaja kansilehdessä muuta väittääkin.
Itse aloitin trilogian toisesta osasta Tyttö joka leikki tulella. Keskeltä aloittaminen vei osan ensimmäisen osan jännitteistä. Kaikki sen keskeiset asiat kun oli jo kerrottu moneen kertaan myös toisessa osassa.
Yhdysvalloissa jylläävää tarinaperinnettä on sitkeästi yritetty juurruttaa myös suomalaiseen journalismiin, tosin huonolla menestyksellä. Esimerkiksi viime keväänä aloitettu tarina suomalaisten poliitikkojen vastaanottamista lahjuksista loppui kuin kanan lento. Verta haistanut sopulilauma tyrkättiin alas jyrkänteeltä keskustan puoluekokouksessa.
Ehkä siksi ainakaan meillä ei ole myöskään yhtään Larssonin kirjan sankarireportteria, paikallista Mikael Blomkvistia, joka viitta hulmuten syöksyy kavalan salaliiton tehneiden roistojen kimppuun kuulakärkikynä ojossa.
Se Salménkin kun vissiin runoilee nykyisin jossain ulkomailla.
