Kielipuolen päiväkirja

Juryn puheenjohtajan Aleksandr Bashirovin suu ja kädet käyvät. Mustan ja valkoisen teatterin esitykselle pitää myös antaa erikoispalkinto. Siinä kun on mukana aito teatterin henki.
Me muut kansainvälisen raadin jäsenet nyökyttelemme. Ihan kiva…se henki.
Tai ainakin lehtien kulttuuritoimituksissa ollaan tällaisesta teatterin hengestä ratki riemuissaan, kunhan nämä vielä erittäin salaiset paperit ehtivät sinne asti.
Juryn arviot eri esityksistä ovat olleet koko lailla linjassa jo perjantai-illasta lähtien. Nyt vain yritetään puristaa palkitsemisperusteluihin sitä henkeä.
Vesi on jälleen arvossaan. Sillä ei kuitenkaan nyt napata festivaalin pääpalkintoa.
Toki toveri puheenjohtajakin myöntää että aihe on hyvin ekologinen. Yli 80 prosenttia ihmisen kohosta on vettä. Loput, vajaan 20 prosenttia on sitten sitä jotakin muuta…hevonpaskaa.
Pääpalkinto annetaan kroatialaisen Tratinčica Slavíčekin, tanskalaisen Ida Marie Tjalven ja espanjalaisen Christina Alvagera Martinsin Flotsam and Jetsam –ryhmälle, joka pitää kotipaikkanaan Lontoota.
Ryhmän kokovartalokuvaan kuuluu myös se, että naiset ovat tavanneet toisensa ensimmäisen kerran Prahassa, nukketeatterifestivaaleilla ja sillä saaneet idean yhteisestä ryhmästä.
Eikä siinä kaikki. Myös itse esitys on tavattoman herttainen. Se on todellista luomuteatteria. Sähkövaloja tai äänentoistolaitteita ei käytetä. Nuket ja lavasteet on tehty merenrannalta löytyneestä hylkypuusta.
Oma suosikkini Sara Nannin ja Guglielmo Papan Vesipisarat jää tässä henkien taistossa kakkoseksi.
Mutta se saa kompromissina peräti kaksi palkintoa. Vesipisaroista tehdään festivaalin alkuperäisin esitys ja se saa myös parhaan ohjauksen kunniakirjan. Seon vähän outo ratkaisu, koska esityksellä ei ole varsinaista ohjaajaa. Käsikirjoitus, ohjaus ja itse esitys ovat syntyneet Nannin ja Papan yhteistyönä.
Sanotaan, että kameli on komitean suunnittelema hevonen. Epäilen, että hyvin janoinen ja nälkäinen kameli syntyisi ihan helposti myös tällaisessa kansainvälisen taideraadissa. Onneksi samat tiimityöskentelyn lainalaisuudet eivät koske näköjään teatteria.
Parhaasta visualisoinnista palkitaan pietarilaisen Kukol’nyi domin Prinsessa Ruusunen. Palkitun lavastuksen on tehnyt Tatjana Melnikova.
Tässä vaiheessa myös oma puppusanageneraattorini alkaa käydä jo kovilla kierroksilla. Täytyy oikein itsekin syventyä kuuntelemaan kuka on tuo mies, joka väittää että tämän esityksen dynaamisuus perustuu jatkuvaan liikkeeseen, joka vie tarinaa eteenpäin.
Onneksi juryn sihteeri sensuroi ainakin suomenkielistä perusteluista sanan dynaaminen pois ja korvaa sen sanalla näppärä. Puhtaaksi kirjoitusvaiheessa papereista katoaa myös sontakärryllinen interaktiivisuutta ja muuta vastaavaa kamaa.
Lohdutuspalkinnon, vuoden tulokaan tittelin saa Azerbaidzhanin valtion nukketeatteri. Kysymys on selvästi tulevaisuuden lupauksesta. Nuori ryhmä uskaltaa kokeilla rohkeasti ja ennakkoluulottomasti Azerbaidzhanin varakulttuuriministerin silmien alla erilaisia esittämisen muotoja.
Parhaan näyttelijän palkinnon saa romanialainen Andeea Paduraru Padurarun ja Mihail Barangan yhdessä ideoimasta ja toteuttamasta pantomiimiesityksestä Flirtti. En ole edes tässä asiassa samaa mieltä toveri puheenjohtajan kanssa. Ymmärrän häntä ja hänen kantaansa silti hyvin. Paduradu on aivan uskomattoman kaunis nainen, joka myös näyttelee loistavasti, tai ainakin yhtä hyvin kuin hänen aisaparinsa Barangan esityksessä.
Parhaasta alkuperäismusiikista palkitaan valkovenäläinen Ljal’ka –ryhmän esitys Turmeltunut sielu eli syntisen rangaistus.
Täytyy myös myöntää, että Plotskin jesuiittaoppilaitoksen opiskelijoiden marionettinäytelmässä ja siihen varta vasten sävelletyssä Pavel Kandrusevichin musiikissa on sitä jotakin. Jesuiittojen tulkitsemana Jan Borshevskin klassikkoon perustuva tarina kertoo ajasta, jolloin miehet olivat miehiä ja naiset nöyriä pavelijoita tai pirun riivaamia noita-akkoja.

Miten minun pitäisi arvioida teatterintekijän lahjakkuutta? Tai vilpittömyyttä?
Mustan ja valkoisen teatterifestivaalilla jaetaan monta palkintoa. Jopa festivaalin parhaat noviisit palkitaan.
Pääpalkinto annetaan festivaalin mielenkiintoisimmalle esitykselle. Tärkeimmät kriteerit tämän festivaalien parhaan esityksen löytämiselle ovat tekijöiden lahjakkuus ja esiintyjien vilpittömyys. Näin sanoo festivaalien taiteellinen johtaja Kamran Shahmardan.
Shahmardan on tuonut festivaaleille myös oman esityksensä Mustaa ja valkoista. Kamranin lahjakkuutta en epäile. Mutta miten lienee tässä tapauksessa sen vilpittömyyden kanssa.
Toisaalta ei ole kovin poikkeuksellista, että taiteelliset johtajat tuovat festivaaleille myös omia esityksiään. Esimerkiksi Tampereen teatterikesässä se on ollut melkein maantapa. Tosin Tampereella esityksen valitsee kolmen taiteellisen johtajan troikka. Mukaan valittu ohjaaja voi aina perustella valintaa sillä, että enhän minä, vaan nuo muut.
Keskiviikkona festivaaleilla esitetty La Società della Civettan Vesipisarat täyttää molemmat kriteerit. Sara Nannini ja Guglielmo Papa hallitsevat näyttelijän työnsä. Heidän läsnäolonsa oli todella vahvaa.
Minua kiehtoi esityksessä eniten sen sisältö. Esityksen teema on vesi. Siinä kuljetaan länsimaisen ihmisen maailmasta, jossa puhdas vesi on arjen ilo ja itsestäänselvyys, kuivuudesta kärsivien kehitysmaiden ongelmiin.
Tämä kaikki kerrotaan mimiikan keinoin. Kysymys on ”vauvateatterista”. Sanoja ei oikeastaan tarvita. Silti esitys pystyy kertomaan jotakin hyvin oleellista. Itse asiassa se pureutuu yhteen globalisoituvan maailman polttavimmista ongelmista.
Lontoolaisen Theatre Company Flotsam and Jetsamin Avain meressä oli hellyttävän ihana. Trantinčica Slavičekin ja Marie Tjalven kahden naisen esitys on todellista luomuteatteria. Se on toteutettu tavalla, jolla kiertävät katuteatterit tekivät esityksensä jo keskiajalla.
Sähkövaloja tai sähköisiä äänentoistolaitteita ei käytetä. Esityksen nuket ja muu rekvisiitta on tehty meren rannalta löytyneistä puunpaloista, näkinkuorista ja vastaavista tarvikkeista. Esitykseen elimellisesti kuuluvan musiikin näyttelijät soittavat itse puupuhaltimilla.
Kaksikolla oli loistava kontakti yleisöön. Itse asiassa yleisö otettiin mukaan esityksen tekemiseen monilla hauskoilla tavoilla.
Pietarilainen marionettinukketeatteri Kukol’nyi dom tekee marionettiteatteria rautaisella ammattitaidolla. Ryhmän Prinsessa Ruusunen hipoo lajissaan täydellisyyttä. Se on upean visuaalinen, teknisesti taiturimainen, vahvasti dramatisoitu ja loistavasti näytelty esitys.
Käytössä on myös sähköinen äänentoisto ja valot. Volyyminappulat oli myös käännetty tavalliseen tapaan kypälle.

Musta ja valkoinen ovat toistensa vastakohtia. Niiden väliin mahtuu kuitenkin koko harmauden kirjo.
Israelilaiseen Koom-Koom –teatteriin kuuluu näyttelijöitä neljästä eri maasta: Venäjältä, Espanjasta, Ukrainasta ja Israelista. Mustan ja valkoisen –nukketeatterifestivaalin avajaisissa ryhmä soitti Imatran Koskenpartaan esiintymislavalla irlantilaista kansanmusiikkia.
Festivaalin arvovaltaiseen juryyn kuuluu ihmisiä vain Venäjältä, Azerbaidzhanista ja Suomesta. Tuomariston puheenjohtajaksi valitsimme ensimmäisessä tapaamisessa elokuvanäyttelijä Aleksandr Bashirovin. Tai siis Bashirov taisi valita itse itsensä, harashoo…
Se jälkeen en ole miestä nähnytkään. Eli se siitä kansainvälisyydestä.
Näin toisen festivaalipäivän aamuna fiilikset alkavat olla nukketeatterifestivaaleille sopivassa asennossa. Päässä ei tosin jyskytä vielä minkään asteinen krapula, mutta muuten olo on kuin marionetilla. Mietin, kuka noita naruja oikein kiskoo.
Keskiviikon sadoksi tuli kuusi nähtyä esitystä. Joukkoon mahtui sekä hyviä että erittäin hyviä. Ja tietenkin myös niitä, jotka eivät kuulu kumpaankaan edellä mainittuun luokkaan.
Tuomariston ensimmäisessä kokouksessa sovimme, että emme keskustele kadulla esityksistä, emme ainakaan kovalla äänellä.
Siksi minä päätin tulla tänne verkon puolelle huutelemaan.
Päivän ensimmäisestä, Tytti Marttilan soolonukketeatteriesityksestä Perhosen siivellä, kirjoitin marginaaliin vain yhden sanan, äidillinen.
Tässä arvioon voi liittää myös toisen sanan toisto.
Juryn sihteeri ja sen todellinen asiantuntijalla Maiju Tawast puhuu aurinkoisella terassilla esityksen jälkeen asiantuntevasti puhetekniikasta, katsekontaktista, dramaturgiasta, alusta, lopusta ja kaikesta mitä näiden kahden hetken väliin teatteriesityksessä jää.
Onneksi heti toisella yrittämällä pyydykseen jää todellinen helmi. Iranilaisitalialaisen La Società della Civettan Vesipisarat kertoo elämän eliksiiristä ja kuten me kaikki tiedämme, tämä välttämätön neste on vettä…ainakin suurimmaksi osaksi.
Sara Nannin ja Guglielmo Papan ryhmä osaa ottaa yleisönsä. Näytelmässä on vähän sanoja, mutta asiaa sitäkin enemmän.

Pääministeri Matti Vanhasen porvarihallitus on yrittäjien asialla. Sen tietää jo siitä, että joukko yrittäjiä laittoi pelimerkkinsä Vanhaselle ja tämän hallitukselle ihan konkreettisesti jo ennen vaaleja.
Pääministerin naishuolet eivät ole minua erityisemmin hetkauttaneet. Poliitikkojen vaalirahoituksen kiemuroissakaan ei ole mitään erityisen hätkähdyttävää. Minusta hätkähdyttävintä on se, että Vanhasen hallitus on talouspolitiikassaan aivan yhtä johdonmukainen ja vakuuttava kuin sen johtavat ministerit naisasioissaan.
Syvä kumarrus yhteen suuntaan on aina pyllistys vastakkaiseen suuntaan. Tämä ulkopolitiikasta tuttu standardi pätee myös hallituksen finansseihin kotimassa. En silti lähde tulkitsemaan tässä, kummasta päästä hallituksen viimeaikaiset talouspoliittiset päätökset ovat kuljetusalan yrittäjien mielestä.
Valtiovarainministeriön virkamiehisten suulla alan yrittäjiä on kehotettu kestämään oikein tavisodan hengessä. Maailmanmarkkinoilta tuleva isku on otettava vastaan silloinkin, kun se suuntautuu lopulta oman hallituksen toimesta vyön alle.
Joka tapauksessa Suomen teillä ajaa vähintään nykyinen määrä raskasta liikennettä myös tulevaisuudessa, jos nykyisenlainen hyvinvointivaltio onnistutaan pitämään pystyssä. Jos nämä rekat eivät ole suomalaisia, ne ovat puolalaisia, bulgarialaisia ja romanialaisia rekkoja.
Myös kuljetusalalla joka maassa on aina jonkinlainen armeija, jos ei oma, niin vieras. Kysymys on strategisesta alasta. Merimiesunioni Niilo Wälläri tajusi tämän aikoinaan paremmin kuin hyvin, samoin AKT:n lakkokenraalit.
Valtaosa Suomen kuljetusliikkeistä on pieniä perheyrityksiä. Alan yrittäjät ovat puolestaan suuriin ikäluokkiin kuuluvia tervaskantoja. Kuljetusala on kovien miesten ala, mutta joskus näiden konkareidenkin on jäätävä eläkkeelle.
Hallitus tukee tätä sukupolvenvaihdosta avokätisillä perintöveron alennuksilla. Yrityksen jatkaminen ei silti nykyisessä tilanteessa varmasti tunnu kovin monesta pojasta houkuttelevalta vaihtoehdolta. Voimassa on jälleen se ikivanha kaava: vekseli pyörii paljon nopeammin kuin akseli.
Kaikki suomalaiset eivät voi silti jatkossakaan hakea tarvitsemiaan tavaroita omilla autoillaan Toivo Sukarin perustamista Idea Parkeista. Ja jos voisivatkin, se ei varmasti ole se ekologisin vaihtoehto, jolla maailma pelastuu.