Kielipuolen päiväkirja

Tahallisesti sytytetyt tulipalot Suomessa -tutkimuksen tekijä Päivi Mäkelä on aikaisemmin tässä lehdessä muistuttanut, että pyromaanien osuus kaikista tuhopoltoissa on erittäin pieni.

Muita mielenterveyskuntoutujia tässä maassa sen sijaan riittää. Mielialalääkkeiden käyttö on tällä vuosituhannella kasvanut Suomessa niin räjähdysmäisesti, että pian joka toinen meistä kulkee jonkin sortin pilleripurkki taskussaan.
Ja tietenkin on vielä ne, jotka jättävät lääkkeensä ottamatta.

Poliisi passitti Lappeen kirkon polttamista yrittäneen miehen suoraan psykiatriseen hoitoon.
Myös Imatrankosken kirkon polttamista yrittänyt mies on kuitenkin poikkeustapaus, joka on todennäköisesti toiminut pahojen harhojen vallassa.

Paljon tavallisempi tapaus on sen sijaan nuorukainen, joka humalapäissään, hetken mielijohteesta tuikkasi Porvoon Tuomiokirkon vasta tervatun katon tuleen.

Useampi kuin joka kolmas tulipalo joudutaan myös Etelä-Karjalassa kirjaamaan tahallaan sytytetyksi. Se tavallisin tarina lienee tosin se, että yksi heittää tahallaan palavan tulitikun tai tupakantumpin kuivaan heinikkoon ja toinen soittaa kännykällään pelastuslaitoksen hätiin. Kummankaan mieleen ei tule polkea tulta itse sammuksiin.

Tahallisuuden ja ajattelemattomuuden välillä on vain hiuksenhieno ero. Tahallaan sytytettyjen palojen määrä kertoo myös sen, että asenteet ovat osalla porukoista aika vinksahtaneita.

Näihin ”kirkonpolttajiin” me törmäämme, ja onnettomuudeksemme joskus ihan konkreettisesti myös liikenteessä.
Tilastokäyrät, jotka kuvaavat alkoholin kulutusta, rattijuopumuksia, tahallaan sytytettyjen tulipalojen määrää ja itsemurhia, kiipeävät käsi kädessä kohti korkeuksia.

Jatkuvasti lisääntyvä ”hulluus” ei liene meillä suomalaisillakaan geeneissä. Pikemminkin nämä oireet kielivät siitä, että yksilöiden ohella myös Suomi niminen ihmisten yhteisö on sairastunut pahaan tautiin.

Vanhan määritelmän mukaan me toimittajat olemme kuin herkkusieniä. Yhtäläisyys on siinä, että myös herkkusieniä pidetään pimeässä ja ruokitaan paskalla.
Minusta ei ole yllättävää se, että Isännöitsijäliiton internetkyselyyn vastanneista 852 taloyhtiöiden asukkaasta oli sitä mielestä, että taloyhtiössä pimitetään asukkailta tietoa.
Yllättävää on sen sijaan se, että melkein puolet 46 prosenttia samoista vastaajista kertoo olevansa itse mukana taloyhtiönsä hallituksessa.
Kysymys siis kuuluu, luulevatko nämä vastaajat, että tietoa pimitetään, vain tietävätkö he hallituksen jäsenenä, että näin tehdään?
Internetkyselyhin vastaavat tavallisesti keksi-iän kynnyksellä olevat miehet ja muut hemmot, joilla ei omalla työpaikallaan ole ilmeisesti mitään tähdellisempääkään tekemistä. Näin ainakin väittävät tutkijat, jotka ovat nykykyisin lähes poikkeuksetta keski-iän kynnyksellä eläviä naisia.
Tällaisten kyselyjen tulosta on siten syytä tulkita. Yleisestä mielipiteestä ei ole kysymys.
Tiedon puute on kuitenkin varmasti iso ongelma ainakin asunnonostajalle. Myös Etelä-Karjalassa on varmasti jo asunto-osakeyhtiöitä, joiden osakkeiden arvo on nolla tai peräti negatiivinen.
Edes kivitalot eivät ole ikuisia. Siksi putki-, katto-, julkisivu, parveke ja hissiremontin ei pitäisi tulla kenellekään yllätyksenä. Huonosti hoidetussa yhtiössä nämä remontit voivat kuitenkin nousta lopulta kustannuksiltaan huomattavasti taloyhtiön asunto-osakkeiden markkina-arvoa korkeammiksi.
Kerrostaloasunto huonosti hoidettussa 70-luvun elementtitalossa on kuin käytetty auto. Sillä on vielä käyttöarvoa, mutta kukaan täysijärkinen ei sellaista osta riesakseen, ei millään hinnalla.
Tässä pelissä joku aina lopulta häviää. Eläkepäiviensä turvaksi omistusasunnon ostanut huomaa kauhukseen, ettei hänen eläkkeensä enää riitä remontin jälkeen mahdottomiksi nousseiden pääomavastikkeiden maksamiseen.
Tämä epäonninen asunnostaja huomaa ostaneensa epäkäytännölliset tilat vanhasta talosta ja maksaneensa niistä lopulta huomattavasti saman alueen uustuotantoa kalliimman hinnan.

Rukiver tavarits! Pelit vihelletään nyt poikki.
Ikikolumnisti Aimo Vuorinen jaksaa käydä tovereineen modernia kaupunkisotaa Lappeenrannan museoimisen puolesta.
Perusteet ovat tietenkin vahvat. Onhan Lappeenranta vanha venäläinen kaupunki ja sellaisena se tietenkin pitää myös säilyttää.
Ja miksei myös uusi. Esimerkiksi Prisman kassajonossa ei yleensä ainakaan päivällä juuri kuule suomen sanaa, vaikka tämä eteläkarjalaisten ikioma kansantauti, krooninen läppävika ei ole tiemmä mihinkään kadonnut.
Lappeenranta pitäisi siis kiireesti museoida. Ainakin Rakuunamäen kasarmit ja Linnoituksen radiotalo ja muut arvotönöt 1700-luvulta pitää jättää museoviraston hoiviin rappeutumaan arvokkaassa seurassa.
Valtion kukkarosta ei ole vuosikausiin riittänyt roposia esimerkiksi Turun linnan, Savonlinnan tai muiden kulttuurihistoriallisesti vähäpätöisten kohteiden korjaamiseen. Rappingit ovat saaneet putoilla linnojen seinistä ihan rauhassa, mikä ei tietenkään tarkoita sitä, ettei Rakuunamäen vahojen tiilitallien korjaamiseen löytyisi rahaa pilvin pimein.
Asioiden tärkeysjärjestys tietenkin riippuu siitä, mistä kulmasta asioita katsotaan. Siitä vain rohkeasti arvorakennukset jonon jatkoksi odottamaan, että museovirastolla on joskus rahaa korjauksiin. Veikkaan, että lappeenrantalaisten vuoro tulee samana vuonna, jolloin suomalaiset lehmät oppivat vihdoin lentämään.
En tiedä, ymmärtävätkö esimerkiksi tallinnalaiset yhtään hävetä sitä, että heidän vanhan hansakaupunkinsa kulttuurihistoriallisesti mittaamattoman arvokkaat rakennuksensa ja koko miljöö on otettu lähes kokonaan ihan arkisen asumisen ja liiketoiminnan käyttöön.
Eikä Lappeenrannan kaupungin kaikissa toimissaan taitamattomia virkamiehiä ja rakennusliike NCC:n loputonta ahneuttakaan voi kaikesta syyttää. Venäjän tsaari Aleksanteri I:n pilasi tämän kulttuurihistoriallisesti ainutlaatuisen miljöön jo 1809 liittämällä Turun rauhan jälkeen Viipurin läänin ja Laatokan Karjalan niin kutsuttuun Vanhaan Suomeen Suomen suuriruhtinaskunnassa.
Generalissimus Josif Stalin yritti korjata edeltäjiensä kulttuuripoliittiset virheet. Kunnon kaupunkisotaa ei tosin päästy käymään edes Viipurissa, mutta muuten Karjalan korvessa ja kannaksella tapeltiin senkin edestä. Tunnetusti kaunosieluisen ja taiteita syvästi ymmärtävän Josif Vissarionovitš Džugašvilin yritykset palauttaa Lappeenrannan Linnoituksen ja Rakuunamäen kulttuurihistoriallinen arvo päättyivät lopullisesti Tali-Ihantalan taisteluissa modernista kaupunkisuunnittelusta mitään ymmärtämättömien suomalaistollojen jääräpäiseen vastarintaan.
Eli jätkät pilasivat senkin. Syystä vanhat kunnon toveri veteraanit ovat nuoruuden töistään häpeissään nousseet vastustamaan näitä kaiken maailman hömpötyksiä. Sotamuseon perustaminen Suomessa kun on tietenkin silkkaa militarismia. Kyllä ne rahat pitää ehdottomasti käyttää johonkin tähdellisempään.

Hyvä aate, mutta jätkät pilasivat! Näin sanoivat aikoinaan Neuvostoliitosta ne uskossaan vahvat, joiden mielestä teoria ja käytäntö eivät tässä sosialismin ihmemaassa oikein kohdanneet.
Etelä-Karjalan terveyspiirillä pyritään hoidon oikeaan porrastamiseen. Tällä ei tarkoiteta sitä, että potilaita jatkossa makuutettaisiin keskussairaalan käytävien ohella myös rappukäytävissä. Ei, vaan ainakin periaatteessa pyritään siihen, etteivät turhat ja byrokraattiset toimivaltarajat estäisi terveen järjen käyttöä.
Hoidon oikeaan porrastamiseen on kuitenkin vielä pitkä matka. Lähiviikkojen taistelut käydään tulevan sairaanhoitopiirin pomoportaan porrastuksesta.
Terveyspiirin tuleva organisaatio on jo paperilla. Tosin tästä paperista ei paljon huudella eikä sitä ainakaan meille toimittajille vilautella.
Joka tapauksessa uudesta sairaanhoitopiiristä tulee puhdas linjaorganisaatio. Sen päättelemiseen ei tarvitse olla mikään arvaustieteen maisteri. Hallinnon malli siirretään uuteen piiriin tietenkin lähes sellaisenaan erikoissairaanhoidosta.
Sen jälkeen tavallinen kansalainen pääsee todennäköisesti vielä anomaan nöyrimmästi toimeentulotukea ilman lääkärin erikseen kirjoittamaa lähetettä. Sen sijaan esimerkiksi kasvatusneuvolaan pääseminen oppimisvaikeuksista tai laiskamadosta kärsivän lapsukaisen kanssa voi olla jo paljon useamman mutkan takana kuin nyt.
Linjaorganisaatio on toki tehokas. Sen tietää jokainen armeijan käynyt. Yksi käskee ja muut ryömivät mahallaan kurassa.
En tiedä, miten tällainen sitten sopii tiimityöhän ja muhin nykyajan hömpötyksiin. Toisaalta ymmärrän hyvin lääkäreitäkin. He ovat tässä meidän hyvinvointiyhteiskunnassamme poliisien tavoin aina eturintamassa. Päälle kaatuu lähes päivittäin ongelmia, joita ei lääketieteen keinoin pysty ratkaisemaan.