Kielipuolen päiväkirja

Ihminen on varmasti yksi omituisimmista luojan luomista. Eivätkä Leea ja Klaus Klemola ole näiden outojen otusten joukossa varmasti kaikkein tavallisimpia normikansalaisia.

Kohti kylmempää on toinen osa sisarusten Kokkolasta alkaneessa trilogiassa. Kokkolassa (2004) paleltiin Perämeren jäällä, nyt Marja-Terttu Zeppelin (Heikki Kinnunen) ja Martti ”Piano” Larsson (Klaus Klemola) etenevät kumppaneineen Grönlannin mannerjäätiköllä kohti maailman pohjoisinta asuttua kylää.

Kohti kylmempää on Kokkolan tavoin absurdi komedia. Esitys on niin pähkähullu, että teatterielämyksenä se muistuttaa kovasti hyppyä jäähyhmäiseen avantoon.

Jokainen avantouimari tietää ne sävärit, jotka tällaisesta loikasta saa. Tekee mieli kiljua ääneen silkasta riemusta. Kohti kylmempää on samalla tavalla hengästyttävä kokemus.

Sisarusten nerokas kieli pitää tämän tavattoman monitasoisen ja kompleksisen tarinan koossa. Näytelmän kieli on sekoitus häikäilemättömän vulgaaria katukieltä, Marja-Tertun posottamaa fingelskaa, konsulenttien sievistelevää jargonia ja silkkaa runoutta.

Kieli on myös se liima, joka pitää Leea Klemolan ohjauksen kasassa. Klemolan lavastaja Erkki Saarasen kanssa luomat näyttämökuvat ovat komeita, mutta eivät tietenkään mitenkään pysyisi kilpailemaan Grönlannin jäätiköiden jylhän kauneuden kanssa, ilman tuota notkeaa kieltä.

Toimittaja Eeva Kaukisen Kalevaan kirjoittamassa haastattelussa Leea Klemola kertoo, että hän purkaa näytelmässä ilmastomuutoksen aiheuttamaa ahdistusta. Kaikkialla läsnä oleva paha on helpompi kestää, kun sille voi nauraa.

Tämä on tietenkin ilmeistä, mutta se on vain yksi näytelmän monista tasoista. Toki letkuissa sinnittelevä Nancy Larsson (Mari Turunen), Piano Larssonin isoäiti ja rivosuinen prostituoitu on yksi osuvimmista vertauskuvallista hahmoista, joita loppulaukkaansa juoksevasta ihmiskunnasta on taiteessa aikoihin keksitty.

Kohti kylmempää on yhdellä tasolla Kokkolan tavoin myös suorastaan klassinen moraliteetti, jossa pohditaan hyvän ja pahan olemusta. Klaus Klemolan molemmissa näytelmissä tulkitsema Martti Larsson on Henkilöhuolinta Piano Larsson -yhtiöineen eräänlainen kokkolalainen varajeesus.

Larsson pyrkii hyvään, on kärsivien lähimmäisten palvelija ja saa aikaan koko Kokkolaa ravistelevan konkurssin. Ihmisten vilpittömien pyrkimysten ja lopullisen päämärän väliin kun tunkevat nämä tunteet.

Näytelmässä on mukana myös kolme hyvin inhimillisesti käyttäytyvää rekikoiraa ja kolme neandertalinihmistä.

Biologit yleensä inhoavat eläinten inhimillistämistä. Se osoittaa, etteivät biologitkaan kaikkea tiedä.

Taiteessa temppu on ikivanha ja toimii edelleen upeasti. Kun Klemolat nostavat tämän eläimellisen peilin ihmisten eteen, kuvastimesta vastaan katsoo toinen eläin.

Ihmiset eivät ole outoja vain näytelmässä, vaan he ovat outoja ihan oikeasti. Me katsomme itseämme aivan liian läheltä, nähdäksemme oikein ja tarkasti. Ja sekös naurattaa!

Leea ja Klaus Klemola voisivat tietyssä mielessä olla vaikka pieniä vihreitä henkilöitä jostakin Alfa Centaurin tuolta puolen eikä Kokkolasta (mikä vaasalaisten mielestä lienee ihan sama asia). Niin tarkasti ja kliinisen kylmästi he tekevät havaintoja meistä ihmisistä.

Rationaalinen järkiolento ihminen on vain omissa fantasioissaan. Isot aivot ja tietoisuus merkitsevät todellisuudessa vain elinikäistä vitutusta, joka kalvaa kuin kapi rekikoiran tassua. Näytelmän epäilemättä komeimpiin kohtauksiin kuuluu Kuut Chistiansenin (Axel Raahauge), 32-vuotiaan grönlantilaisen papin villi tanssi, jossa hän piiskaa paljaasta rinnastaan sydämen kohdalle maalattua kirkkoveneen kuvaa.

Vakiintuneen tavan mukaan me kutsumme elämäksi sitä selväjärkisen lapsuuden ja seesteisen vanhuuden väliin sijoittuvaa vaihetta, jolloin aivolisäkkeen erittämät hormonit sekoittavat totaalisesti pään. Ei siis ihme, että näytelmän Marja-Terttu on valmis revolveri kourassa torjumaan häntä uhkaavaa rakastumista.

Needendahlin hirviöperhe edustaa näytelmässä toiseutta. Näyttämöllä valtavan lihaviksi topatuissa hahmoissa konkretisoituvat varmasti myös nuorena vaikeasta bulimiasta kärsineen Leea Klemolan omat pelot.

Bulimiastaan Klemola on kertonut avoimesti Kaisa Rastimon dokumentissa Kuinka katosin karkkimaahan.

Käsiohjelmassa Leea Klemola vihjaa myös toisenlaiseen toiseuteen. Nykyihmisen ja neandertalinihmisen väitetään risteytyneen keskenään ja on olemassa teoria, jonka mukaan Aspergerin syndrooma johtuu neandertalinihmisen geenistä nykyihmisessä.

Tämä teoria on tietenkin silkkaa huuhaata, jota netti on nykyisin pullollaan, mutta se antaa mielenkiintoisen näkökulman itse näytelmän tulkintaan.

Oikeastaan on ihme, ettei kukaan lastenpsykiatri ole vielä nostanut Klemoloiden näytelmästä älämölöä ja syyttänyt tekijöitä autististen ihmisten pilkkaamisesta (tämän ihmettelyn olen lisännyt juttuun 27.2.) Leea Klemola on omissa näytelmissään, lukuisissa haastatteluissa ja Rastimon dokumentissa tuonut myös oman persoonansa rohkeasti esiin. Julkisuudessa Leea Klemolasta on syntynyt kuva erittäin lahjakkaana ja hyvin herkkänä taiteilijana.

Minusta Kohti kylmempää alleviivaa tekijöidensä älykkyyttä. Klemoloiden maalaama kuva ihmisestä on absurdi ja samalla suorastaan kliinisen kirkas. Se on silkkaa jäätä.

Sitä paitsi komedian tekeminen on suurin piirtein vaikeinta, mitä ihminen voi yrittää. Kohti kylmempää on riemastuttavan hauska. Sen parissa nauraa vatsansa kuralle. Tampereen teatterin näyttelijöillä on henki päällä. Roolisuoritukset ovat yksinkertaisesti mahtavia.

Toisaalta Kohti kylmempää suorastaan pakottaa myös katsojan samaan järjen liukkaaseen pyllymäkeen. Mitä on fyysisyys, henkisyys, rakkaus, seksi…? Kohti kylmempää on täynnä tavaraa kuin näytelmän Maapalloksi kutsuttu kompostoiva pikkula, johon kohti luvattua maata mannerjäätikön yli taivaltava retkikunta sulloo suoraan suolesta inhimilliset jätöksensä.

Lappeenrannan kasvatus- ja opetustoimi valmistelee parhaillaan poliittista miinaa, johon kuka tahansa kunnallispoliitikko voi polkea vielä kunnolla varpaansa.

Kysymys on siitä, että Lappeenrannassa on liikaa kouluja. Tai sitten kaupungissa on ihan sopiva määrä kouluja, mutta aivan liian vähän oppilaita.

Kovin taistelu käydään todennäköisesti siitä, mikä kaupungin kolmesta lukiosta pitää lopettaa.

Kuntaliitoksen jälkeen Lappeenrannassa on itse asiassa neljä lukiota. Oppilaita ensi vuosikymmenellä riittää vain kahdelle lukiolle.Joutsenon lukio on turvattu kuntaliitossopimuksella. Tiettävästi tämä turvaklausuuli on voimassa viisi vuotta.

Virkamiehet välttelevät viimeiseen asti keskustelua nimistä. Kaupungilla sen sijaan kuulee sitäkin villimpiä huhuja.

Itse veikkaan, että Lauritsalan lukion vanhempainyhdistys ei ole turhaan lähtenyt keräämään adressia kaupunginosan oman lukion puolesta.

Kuntaliitoksen jälkeen Lappeenrannasta tulee Suomen 11. suurin kaupunki. Toisaalta Lappeenranta on ja pysyy myös pikkukaupunkina, tuon sanan kaikkein ikävimmässä merkityksessä. Sammonlahtelaisten, skinnarilaisten, lauritsalalaisten ja tulevaisuudessa myös joutsenolaisten kannalta ikävää on tietenkin se, että tuon ahdasmielisen ja suvaitsemattoman pikkukaupungin todelliset rajat kulkevat nykyisen Lappeenrannan rajojen sisäpuolella.

Tällä hetkellä Lappeenrannan kolmessa lukiossa opiskelee yhteensä reilut 1.200 opiskelijaa. Muutaman vuoden päästä heitä on noin 200 vähemmän ja kymmenen vuoden päästä lukiolaisten määrä putoaa Lappeenrannassa reilusti alle tuhanteen.

Arvio lähtee olettamuksesta, että 54 prosenttia ikäluokasta siirtyy lukioon. Kaupungin oma opetustoimi lähtee suunnitelmissaan siitä, että jokaisessa kaupungin lukiossa pitää olla vähintään 400 opiskelijaa.

Pienenevät ikäluokat eivät ole vain Lappeenrannan ongelma, vaan vielä totisemman paikan edessä on esimerkiksi Imatra, jossa on väännetty jo pitkään ja hartaasti kättä Vuoksenniskan yhteiskoulun lukion kohtalosta.

Etelä-Karjalassa toimii edelleen peräti 10 lukiota. Lappeenrannan opetustoimen mitoituksella maakuntaan mahtuisi vain neljä tai korkeintaan viisi lukiota.

Lappeenranta on tehnyt muille Etelä-Karjalan kunnille ehdotuksen, jonka mukaan lukio-opetus siirrettäisiin peruskunnilta koulutuskuntayhtymälle.

Veikkaan, että tämä ehdotus on tehty lähinnä Lappeenrannan kaupungin omiin sisäisiin tarpeisiin. Kuntayhtymän on helpompi tehdä koulujen lakkautuspäätöksiä kuin peruskuntien.

Koulutuskuntayhtymällä on tietenkin myös omia intressejä asiassa. Sen ylläpitämä ammattioppilaitos kilpailee samoista peruskoulunsa päättävistä nuorista kuin maakunnan lukiotkin.

Virkamiesten ajatuksissa liikkuu varmasti ratkaisuja, jotka heidän käsityksensä mukaan säästäisivät resursseja ja tehostaisivat merkittävästi keskiasteen opetusta maakunnassa.

Todennäköiset nämä virkamiesten suunnitelmat ja peruskoulunsa päättävien nuorten ja heidän vanhempiensa toiveet ja odotukset kohtaavat kovin huonosti toisensa.

Täytin tässä jokin aika sitten 54 vuotta. Se ei ole enää mikään pienen ihmisen ikä.

Joo, älkää katsoko sitä kuvaa. Se on vain merkki, niin kuin semiotiikoilla on tapana sanoa.

Se on minulle merkki siitä, että elän jo vaaran vuosia. Todennäköisesti en enää itse ymmärrä, milloin ajatukseni muuttuvat lievästi säälittävistä pelkästään naurettaviksi.

Kalapuikkoviikset olen toki ajanut pois, varmuuden vuoksi. Toisaalta se tuskin ratkaisee mitään. Tällainen varttuneeseen keski-ikään ehtinyt ukko on kenen tahansa esteetikon kannalta yhtä häiritsevä yksityiskohta sisutuksessa kuin rumat tapetit.

Sellainen vie tietysti halut hiireltäkin.

Toisaalta se voi olla myös tottumuskysymys. Varsin suuri osa nykyajan nuorista ihmisistä on elänyt lapsuutensa ja nuoruutensa kodissa, jonka kalustukseen ei yksinkertaisesti ole koskaan kuulunut sitä sammakoita suustaan jatkuvasti päästävää isää.

Työelämään astuin ensimmäisen kerran vuonna 1970. Seilasin Suomen Höyrylaiva Osakeyhtiön moottorialus Angralla kesäjunkkina Etelä-Amerikkaan ja suuriin seikkailuihin. Ensimmäinen työnantajani oli siis sama yhtiö Finska Ångfartygs Aktiebolag, joka aloitti suoran reittiliikenteen Hangosta Hulliin vuonna 1891.

Niin se aika kuluu. Olen ollut mukana työelämässä tavalla tai toisella kohta 40 vuotta.

Herraonni ei ole ollut kaksinen. Aika monen työpaikan lisäksi olen aikuisen elämäni varrella tutustunut vielä useampaan pomoon, joiden kaikkien mielestä meikäläinen on aina ollut mukana työelämässä vain tavallaan.

Tekisi mieli siteerata mukaellen suosikkikirjailijaani Charles Bukowski vainaata. Eivät kaikki pomot ole riidanhaluisia riiviöitä, vain minun pomoni ovat.

Kumma juttu, eikö totta? Lukekaa joskus Douglas Adamsin Linnunradan käsikirja liftareille. Tarinan sankarit lentävät näin äärettömän epätodennäköisyyden voimalla Linnunradan reunalta toiselle.

Kun seilasin maailman meriä, puosut, perämiehet ja kapteenit olivat minua säännöllisesti noin 30 vuotta vanhempia. Nyt tämä pomoportaan ikärakenne on kääntynyt päälaelleen. Päälliköt alkavat olla säännöllisesti minua 30 vuotta nuorempia.

Se nuorentaa minuakin. Polvet ja selkä pysyvät notkeina ja olo on muutenkin kuin eskarissa ikään. Melkein joka päivä saa leikkiä ihan uutta jänis istui maassa leikkiä.

Eläkkeeseen on vielä pitkä matka, 6-10 vuotta.

En kuitenkaan kuulu professori Juha Siltalan ehdottomiin faneihin. Työelämän huonontumisen lyhyt historia ei vielä koske meitä kaikkia. Ainakin minunlaiseni lukihäirikkö on hyötynyt informaatiotekniikan kehityksestä kovasti. Korvat pysyvät yhä ihan tutkana pystyssä, töpöhäntä heiluu, kaksoiskonsonantit menevät melkein joka kerta oikeille paikoilleen ja tällaista sekoboltsin juttua tulee kuin pupulta papanoita.

Se on sitä työn iloa…

Toki tässä taiteillaan Siltalan kuvaaman globaaliin hyperkilpailun partaalla. Kulmahuoneen suuri päällikkö kuitenkin lohduttaa sillä, että suomenkielistä sisällöntuotantoa on vaikea ulkoistaa Intiaan ja Kiinaan. Tai ehkä hän pahoittelee sitä. En tiedä.

Mutta varmasti aika parantaa tämänkin puutteen. Kuten jo Johan Vilhelm Snellman aikoinaan sanoi: Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis kunnon anglosakseja.

Puhuin keskiviikkona Etelä-Karjalan ammattikorkeakoulun rehtorin Anneli Pirttilän kanssa. Hän muistutti minua ystävällisesti siitä, että kyynisyys tappaa ihmisen henkisesti.

Olen samaa mieltä, vaikka pelkäänkin, että minun kohdallani kukaan ei huomaa mitään eroa aikaisempaan.

Pitäisiköhän tällaisen zombien kasvattaa ne kalapuikkoviikset takaisin?

Ennustaminen on tunnetusti vaikeaa ja erityisen vaikeaa on tulevaisuuden ennustaminen.

Tavallisen matti meikäläisenkään, joka joutuu minun laillani lainaamaan jopa kaikki vitsinsäkin, ei kuitenkaan kannata nostaa käsiään kokonaan pystyyn. Me tavalliset ihmiset arvaamme talouden tulevat trendit lopulta aina ihan oikein pelkällä joukkovoimallamme.

Tosin tämä oikea arvaus tulee tehtyä joka kerta kohtalokkaalla tavalla karvan verran liian myöhään.

Ennustajaeukon hameisiin on helppo hypätä. Ihan oikeata ja tasokasta tietoa on nyt tarjolla vaikka kuinka paljon. Pitää vain valita, mitä omaksuu.

Esimerkiksi Suomen Pankista saa pätevien tutkijoiden kokoamaa ja analysoimaa tietoa ihan ilmaiseksi. Kaiken hyvän lisäksi Erkki Liikasen putiikista tätä arvokasta tietoa jaetaan myös suomen kielellä. Pankin tutkijoiden viikkokatsaukset on laadittu vieläpä niin, että jopa tällainen kansantaloustieteen saloihin vihkiytymätönkin lukija vakuuttuu ainakin siitä, että teksti on todellakin suomea.

Sijoitusrahastoihin pennosensa, öö siis senttisensä sijoittaneen sukankuluttajan kannalta kiinnostava tietoa maailman menosta kerää ja julkaisee muun muassa Suomen Pankin Siirtymätalouksien tutkimuslaitos BOFIT.

Tuore viikkokatsaus käsittelee Venäjän ja Kiinan taloutta.Venäjän talous kasvoi Rosstatin tilastojen mukaan viime vuonna 8,1, prosenttia.

Eteläkarjalaisiakin varmasti kiinnostaa tieto, että kasvua Venäjällä siivitti viime vuonna yksityinen kulutus. Venäjän tuonnin volyymi kasvoi peräti 30 prosenttia. Ei siis ihme, että rajalla on riittänyt rekkoja ihan pieneksi jonoksi asti.

Venäjän keskuspankki on myös yrittänyt suitsia hurjaksi äitynyttä menoa tutulla keinolla. Pankki nosti kaikkia korkojaan helmikuun alussa.

Esimerkiksi Venäjän keskuspankin yön yli -korko nousi yli kymmeneen prosenttiin. Tästä voimme vetää sen johtopäätöksen, että Etelä-Karjalasta tonttia havittelevat venäläiset ovat jatkossa entistä useammin kolkuttelemassa myös eteläkarjalaisten pankinjohtajien ovia.

Inflaatio on kiihtymässä Venäjällä, mikä tekee tietenkin kiinteistösijoituksesta Suomessa entistä kiinnostavamman.

Kasvavien öljytulojensa ansiosta Venäjän hallitus on pystynyt korottamaan myös muun muassa julkisen sektorin palkkoja 14 prosenttia.

Sitä tilastot eivät tietenkään kerro, ovatko kynnys- ja muut voitelutaksat nousseet vastaavasti. Me täällä tietenkin hartaasti toivomme, että myös Venäjällä siirrytään vähitellen siihen pohjoismaiseen käytäntöön, jossa virkamiehet pysyvät leivänsyrjässä kiinni pelkän kuukausipalkkansa turvin.

Kiinan valuuttavaranto kasvoi viime vuonna 1.530 miljardiin dollariin. Pelkästään viime vuonna se kasvoi 460 miljoonalla dollarilla. Henkeä kohti laskettuna tätä rahaksi kutsuttua hyvää eli hynää on siis jokaista kiinalaista kohti reilusti yli tuhat dollaria. Se on paljon maassa, jossa henkeä kohti laskettu bruttokansantuote oli viime vuonna 1.740 dollaria.

Kiinalaiset eivät ole myöskään jääneet istumaan taalakasojensa päälle omaa erinomaisuuttaan ihailemaan. Kiinan valtion sijoituspankin ostoslistalla ovat olleet viimeaikoina muun muassa osuudet subprime-luottojen kanssa vaikeuksiin ajautuneista pankeista. Viimeksi se osti viiden miljardin dollarin siivun Morgan Stanleystä. Tämä jättikokoinen amerikkalaispankki on tehnyt useiden miljardien alaskirjaukset subprime-luotoista.

Amerikassa oli tapana puhua aikoinaan keltaisesta vaarasta. Sillä tarkoitettiin ensin aggressiivista valloitussotaa Kiinassa ja Korean niemimaalla käyvää Japania ja toisen maailmansodan jälkeen Mao Zedongin johtamien kommunistien käsiin kaatunutta Kiinaa.

Tänään ei ole mitään pelkoa siitä, että kiinalaiset tulisivat ja jyräisivät meidät. Jyräämistä ei tarvita, kun ostamiseenkin riittää rahaa. Kommunistikin löytää maailmalta ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa, kun pöytään voi latoa biljoonia dollareita. taaloilla.

Neuvostoliiton kaduttua vuonna 1991, juhlittiin demokratian riemuvoittoa. Yhdysvallat julistettiin kylmän sodan voittajaksi. Voi olla, että demokratia tuolloin harppasi aimo askelen eteenpäin, mutta tieto diktatuurien kuolemasta oli kyllä ennenaikainen.

On myös väitetty, että moderni ja tehokas tietoyhteiskunta voi kehittyä vain demokraattisissa oloissa. Kiinan kommunistit ovat ilmeisesti päättäneet haistattaa pitkät myös näille näkemyksille. Nämä kapitalismin kriitikot ymmärtävät ehkä paremmin kuin me, että raha ratkaisee. Yhdysvallat on kaiken lisäksi dollarin alamäen takia juuri nyt alennusmyynnissä.

Ehkä se paras arvaus tällä hetkellä on kuitenkin se, että Kiinan ja Venäjän imussa maailmantalouden pyörät jaksavat edelleen pyöriä.  

Minun ohellani moni muukin on varmasti ajatellut, että Eero Heinäluoma on SAK-taustainen järjestöjyrä, edesmenneen Kalevi Sorsan kasvatti ja henkinen perillinen. Lajinsa viimeinen.

Väärin, väärin, väärin. Sdp:n puheenjohtajana Heinäluoma on kuin onkin uuden ajan airut, esimerkin näyttäjä.

Tulos tai ulos ajattelu ei tietenkään sovi sosialidemokraattiseen työväenliikkeeseen. Eikä siitä ole kysymys, kun Heinäluoma ilmoitti, että hän ei asetu enää ehdokkaaksi demareiden puheenjohtajaksi kesäkuun puoluekokouksessa.

Asiat menevät kuitenkin asemien edelle, jos halutaan ajaa poliittisen liikkeen kautta yhteisiä asioita. Uskon, että Heinäluoman päätös lähti tästä ajatuksesta.

On jo sanottu, että teollaan Heinäluoma nousi valtiomiesluokkaan. Olen samaa mieltä. Heinäluoma ei varmasti jää lopullisesti rivikansanedustajaksi. Häntä tarvitaan vielä, toivottavasti ei kuitenkaan vielä ensi kesän puoluekokouksessa.

Kirjoitin jokin aika sitten, että Erkki Tuomioja on monien mielestä poliitikko, jota ei Vanha Erkkikään äänestä ainakaan demareiden puheenjohtajaksi. En tiedä pitäisikö nyt muuttaa käsitystäni tämän vanhemman Erkin poliittisista mieltymyksistä.

Heinäluomasta on sanottu, että hän on hyvin verkostoitunut. Silti miehen suurin pulma poliitikkona on se, ettei häntä oikein tunneta.

Tuomioja on ollut julkisuuden kestosuosikki jo vuosikymmeniä. Siksi yllättävää on varmasti se, ettei hänenkään poliittista genreään ihan oikeasti tunneta. 

Tuomioja ilmoitti heti sunnuntaina, että hän on edelleen ehdolla puolueensa puheenjohtajaksi. Blogissaan hän kirjoittaa, että valinnat puolueen johtotehtäviin on tehtävä ennen muuta sen perusteella millaista ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa ja millaista talous- ja yhteiskuntapolitiikkaa sosialidemokraattien uudella johdolla voidaan ensi vaalien jälkeen toteuttaa.
Hyviä vinkkejä siitä, millainen demareiden ulkopoliittinen linja tulisi Tuomiojan kaudella olemaan, saimme edellisen hallituksen aikana, jolloin hän toimi ulkoministerinä. Entisestä radikaalista sukeutui ainakin ulkoministerinä erittäin taitava pragmaatikko. Vain suhteet Yhdysvaltoihin tuottivat ongelmia, mutta sitä ei voi laskea George W. Bushin valtakaudella pelkästään Tuomiojan viaksi.

Mutta millaista tulee olemaan Tuomiojan talous- ja yhteiskuntapolitiikka? Kaivetaanko John Maynard Keynesin opit jälleen omalle kunniapaikalleen. Varmaan olisi jo korkein aika. Mutta entä sitten?

Julkisuudessa on nostettu esiin myös Maria Guzenina-Richardsonin, Jutta Urpilaisen, Johannes Koskisen, Miapetra Kumpula-Natrin, Tarja Filatovin, Johannes Koskisen ja Kimmo Kiljusen nimet.

Ulkopoliittisen osaamisen ja kokemuksen puolesta näistä nimistä vain Kiljunen pystyy edes jollakin tavalla kilpailemaan samassa sarjassa kuin Tuomioja.

Muuten kaikki ovat lähes kirjoittamattomia lehtiä. Se ei ole varmasti näiden osaavien ja lahjakkaiden ihmisten syy, vaan kysymys on tavasta, jolla Suomessa nykyisin politiikasta julkisuudessa keskustellaan. Minä ja minun ikäiseni enot ovat pudenneet veneestä jo kauan sitten.

Sdp:lle rohkeat poliittiset aloitteet ja poliittinen ohjelma ovat puoluekokouksen jälkeenkin vasta hyvä alku. Demarit ovat todellisessa pulassa, jos laskevan kannatuksen kierrettä ei saada katkaistuksi.

Tuomiojasta voisi sukeutua hyvinkin erinomainen pääministeri Suomelle, mutta epäilen aika tavalla hänen mahdollisuuksiaan oppositiojohtajana. Tuomiojan on lähes mahdoton karistaa yltään ikuisen vastarannankiisken mainettaan.

Iltasanomien nettiäänestyksessä Sdp:n seuraavasta puheenjohtajasta Guzenina-Richardson on kirinyt jo aivan Tuomiojan kantaan. Tämän Maria –nimisen henkilön johtajuudesta on varmasti helppo muidenkin kuin gnostilaisten vakuuttua. Ikävää ettei hänen sukunimensä tahdo mahtua millään opilla otsikoihin.

Lappeenrannan kaupunginteatterin Punainen viiva täyttää kaikki ennakko-odotukset. Se on upea esitys. Luukkonen on tuonut Kiannon tarinan nykyaikaan. Lopputulos on antiutopia, joka vaatii meitä ajattelemaan.

Nuori Juha Luukkonen soittaa Lappeenrannan kaupunginteatterissa hälytyskelloja ihmisyyden ja inhimillisyyden puolesta.Punainen viiva osuu suoraan ajan hermoon. Näyttämöllä otellaan narukehässä ja myös katsoja ottaa komeasti lukua viimeistään väliaikaa seuraavan huikean irrottelun aikana.

Luukkosen dramatisointi ja ohjaus Ilmari Kiannon Punaisesta viivasta on ilmaisuvoimaista nykyteatteria. Esitys on erittäin kekseliästä, älykästä ja ajoittain suorastaan hysteerisen hauskaa teatteria.

Teatteri on yhteisön taidetta, kuten Luukkonen käsiohjelmassa korostaa, ja tässä esityksessä tämä yhteisö näyttää voimansa. Luukkonen on selvästi ohjaaja, joka saa näyttelijöistä heidän parhaat kykynsä esiin.

Esityksessä mukana olevat kaupunginteatterin näyttelijät ja teatterin harrastajat näyttelevät kuin hurmiossa. Monet näytelmän kohtauksista ovat huikean hyviä. Esimerkiksi Anne Niilola tekee aivan uskomattoman roolityön näytelmän karaokebaarin seremoniamestarina. Oli myös ilo katsella, miten vanhat konkarit Marjatta Linna ja Reijo Kanerva syttyvät ja nuortuvat parhaimpaansa, kun siihen on aihetta.

Oleellisinta tietenkin on, että Luukkonen haasta yleisönsä ajattelemaan. Vaikka ei jakaisikaan ohjaajan haastavan pessimististä tulevaisuuden visiota, Punainen viiva ei taatusti jätä kylmäksi. Sen teemoihin on pakko ottaa kantaa.

Pirjo Hämäläinen kirjoittaa hauskasti Suomi-Venäjä –seuran Kontakt-jäsenlehdessä tsuhna-sanan etymologiasta. Sana on Venäjällä yhdistetty sikaan ja likaan. Pietarilaisten silmissä me tsuhnat olemme hyväntahtoisia, luotettavia ja vähän yksinkertaisia maalaisia.
Venäläisissä klassikoissa esiintyvät suomalaiset ovat aina palvelijoita, eli eivät juuri perheen kissaa tai koiraa kummempia otuksia.
Hämäläinen siteeraa kolumnissaan herkullisesti muun muassa Dostojevskia, jonka Keskenkasvuisessa pahansisuisella kuharka Marjalla on oikein puherooli, joskin hän pitää viikkokausia mykkäkoulua. Marja haastaa emäntänsä lopulta oikeuteen, mikä huvittaa tavattomasti kirjan venäläisiä henkilöitä. Emäntä on kuitenkin kuharkaansa kiintynyt niin kuin ”jotkut ikäneidot kiintyvät ikivanhoihin, kuolaturpaisiin sylirakkeihinsa tai ilkikurisesti torkkuviin kissoihinsa”.
Myös vodkaturismin kulta-aikoina venäläiset pitivät suomalaista tsuhnaa ihmisen parhaana ystävänä, lystikkäänä lemmikkinä, jonka hauskoja toilauksia piti tulla katsomaan Leningradiin aina Moskovasta asti.
Kollega Hannu Ojala kirjoittaa maanantaina Etelä-Saimaassa Imatran tonttipolitiikasta. Hyvä kysymys kuuluu, pitääkö venäläisten tontinostoa tukea imatralaisten veronmaksajien maksamilla subventioilla?
Imatra myy omakotitontteja hinnalla, joka ei todennäköisesti kata edes tontin perustamiskustannuksia. Kaiken lisäksi asemakaava-alueella sijaitsevan tontin perustamiskustannukset ovat vain kolmasosa tontin kaupungille aiheuttamista kustannuksista pitkässä juoksussa.
Asemakaava-alueella sijaitseva raakamaa on siten sekä suomalaiselle että venäläiselle ostajalle käytännössä ilmaista. Ikään kuin kaupantekijäisiksi esimerkiksi Imatran Lempukassa tämä tontti sijaitsee vielä paikallisen kylpylän kupeessa erittäin luonnonkauniilla paikalla. Se on kuin tehty venäläisen datshan paikaksi.
Mitä järkeä tässä sitten on? No tietenkin Imatran kaupunki oletusarvoisesti lähtee siitä, että tontin ostaja rakentaa tontille omakotitalon, muuttaa rakentamaansa taloon vakituisesti asumaan ja ryhtyy imatralaiseksi veronmaksajaksi.
Venäläinen tontinostaja ei maksa verojaan Imatralle eikä hän myöskään asu talossaan kuin osan aikaa vuodesta. Kaupungin kannalta bisneksen kannattavuus riippuu tietenkin siitä, miten monta ihmistä nämä venäläiset tontinostajat jatkossa työllistät Imatralla. Ilmeisesti Imatralla lasketaan, että riittävän monta.
Imatran kaupungilla on tietenkin täysi oikeus valita kenelle se tonttinsa myy, koska se myyjänä maksaa itse suuren osan tontin perustamiskustannuksista.
Kaupungilla on samasta syystä täysi oikeus asettaa kaupalle ehtoja, joista tärkein on varmasti se, että ostaja myös rakentaa ostamalleen tontille, eikä myy sitä hyvällä voitolla kohtaa seuraavalle ostajalle.
Toinen hyvä kysymys kuuluu, miksi näin ei tehdä?
Hannu on selvästi suorastaan kiihtynyt, kun hän antaa kommentissaan huutia kaikille Karjala takaisin vaikka tontti kerrallaan tyypeille.
Toisin kuin yhä yleisesti luullaan, myös yksityinen ihminen ja jopa ulkomaalainen voi periaatteessa ostaa, myydä ja periä maata Venäjällä. Maassa on duuman hyväksymä maakaari ja siihen perustuva, viranomaisten ylläpitämä maarekisteri.
Rajoituksia on vain tuotantokäyttöön tarkoitetun maan, eli käytännössä lähinnä metsä- ja peltomaan omistuksen suhteen.
Periaatteessa kuka tahansa voi siis ostaa Venäjällä joko omakotitalo- tai huvilatontin. Se on vain käytännössä mahdotonta.
Käytännössä mahdoton muuttuu Venäjällä edelleen mahdolliseksi, jos ostajalla on riittävästi rahaa käytössään. Viranomaisten lisäksi tätä liukasta voiteluainetta haluavat todennäköisesti esimerkiksi tulevat naapurit, koska tontin lohkominen vaatii kaikkien naapureiden hyväksynnän.
Rajan molemmin puolin on olemassa jo luonnostaan kahdet eri kiinteistömarkkinat. Venäläisillä on todennäköisesti maata enemmän asukasta kohti kuin millään muulla kansakunnalla koko maailmassa. Venäjä on maantieteellisesti ylivoimaisesti maailman suurin maa.
Silti venäläisen ostajan kannalta eteläkarjalaiset kiinteistöt ovat pysyvässä alennusmyynnissä, koska tontin ostaminen Venäjän puolelta on mahdotonta, siis erittäin kallista. Halvat kiinteistöt kiinnostavat varmasti myös sikäläisiä sijoittajia, puhumattakaan käytännössä ilmaisista tonteista, joita Imatran kaupunki jakaa veronmaksajiensa kustannuksella.
Jokainen, joka on seurannut kesähuviloiden hintakehitystä Saimaan alueella, tunnistaa ilmiön.
Etelä-Karjalasta on rakennettu ostosparatiisia venäläisille. Niin pitääkin. Maan suhteen kannattaa kuitenkin muistaa, että se on hyödyke, jota ei enää valmisteta. Tai valmistetaan, mutta toimitusaika on Fennoskandian kallioperän vakaissa oloissa vähintään 200 miljoonaa vuotta.

Ohjaaja Lauri Nurksen Sooloilua ja Dome Karukosken Tummien perhosten koti tekivät molemmat minuun vaikutuksen. Suomalaiset ohjaajat, käsikirjoittajat, kuvaajat, leikkaajat, näyttelijät ja koko hela poppoo osaa kertoa tarinoita elokuvan keinoin.
Elokuvataiteena kumpikaan leffa ei ehkä vielä yllä aivan sinne terävimpään kärkeen, mutta molempia leimaa tekijöiden vankka ammattitaito. Se todellinen täysosumakin on varmasti tulossa, kun ohjaajalle ja koko tiimille kertyy tarpeeksi kokemusta ja hiljaista tietoa elokuvan tekemisestä.
Peter Lindholmin Kolmistaan ei yllä samaan kategoriaan. Se ei ole mikään kolmen tähden elokuva ja neljän tähden huippusuoritukseksi sitä voi sanoa vain kriitikko, joka on joko ohjaajan hyvä kaveri tai rakastunut korviaan myöten johonkin kyseisen elokuvan tuotantotiimin jäseneen.
Lindholm käsittelee elokuvassaan keski-ikää lähestyvien nuorten aikuisten parisuhdekuvioita. Aiheeltaan Kolmistaan on hyvin lähellä Nurksen Sooloilua. Kuin sattumalta kahden naisen loukussa rimpuilevaa miestä esittää molemmissa elokuvissa sama näyttelijä Kari-Pekka Toivonen.
Lindholm on kirjoittanut itse elokuvansa käsikirjoituksen. Hän ei ole kuitenkaan Katja Kallion veroinen virtuoosi kirjoittajana. Siinä Lindholmin ja Nurksen elokuvien ero.
Lindholmin dialogia on jopa kehuttu. Minusta se on hieman kömpelöä ja vähän epäuskottavaakin.
Kömpelö käsikirjoitus tietenkin sitoo myös näyttelijöiden kädet.
Tuoteasettelu on tullut myös kotimaisiin elokuviin jäädäkseen. Yrityksistä saatu sponsorituki on välttämätön osa elokuvien rahoitusta. Siksi katsojankin on se vain hyväksyttävä.
Lindholmin elokuvassa tämä tuoteasettelukin on aavistuksen kökköä. Siinä on samanlaista päälle liimatun tuntua kuin elokuvan seksikohtauksissakin.
On Lindholmin elokuvassa toki paljon hyvääkin. Vuonna 1960 syntynyt ohjaaja pohtii siinä nuorten aikuisten elämän reunaehtoja. Viisas vaimo ymmärtää keski-ikää lähestyvän miehensä hätää ja erotiikankaipuuta ja hankkii miehelleen toisen vaimon. Se on tietenkin erittäin kannatettava keino arkiseksi muuttuneen avioliiton piristämiseksi. Aivan toista kuin se tavanomainen pettäminen valehtelu ja muu sotku, johon naimissa olevan ihmisen rakastuminen yleensä johtaa.
Teknisesti Lindholmin elokuva etenee kuin raitiovaunu kiskoilla. Kolmistaan kapsahtaa kuitenkin siihen ainoaan katajaan, johon nimenomaan elokuva ei saisi mätkähtää korkeuksia kurottaessaan. Kolmistaan on luvalla sanottuna vähän tylsä.

Autuaita ovat yksinkertaiset, sillä he perivät maan. Kulkukissojen tulevaisuus Etelä-Karjalassa näyttää siis enemmän kuin lupaavalta. Näitä villikissan kesyttäjiä kun näköjään piisaa.
Toimittajan pitää tietenkin olla kiitollinen aina kun hänen juttunsa poikivat palautetta. Sitä ei ole kuitenkaan ihan täysin munaton mies.
Eikä lukioiden älykkyyttä voi koskaan yliarvioida. Selvä se.
Minulle on jo monella suulla vakuutettu, että kyllä villikissan voi kesyttää. Tosin ainoa villinä Suomen luonnossa elävä kissaeläin on ilves.
Mutta kesyyntyy se toki ilveskin, mistä hyvä esimerkki on esimerkiksi Poika ja ilves -elokuvassa esiintynyt Ranuan eläinpuiston Väiski.
Kotikissaa (Felis silvestris catus) ei edes tarvitse kesyttää, koska se on jo nimensä mukaisesti kesykissa. Kotikissa ei pärjää Suomen luonnossa ilman ihmisen apua. Siksi siihen ei edes törmää koskaan kaukana ihmisasutuksen ulkopuolella.
Kaikki kulkukissat, tai ainakin niiden emät ovat siten olleet aikanaan jonkun kissoja. Ne ovat kaikki ihmisen tekemän heitteillejätön uhreja joko ensimmäisessä tai toisessa polvessa.
Takapihoilla ja lähimetsissä elävät kotikissat ovat tottuneet ihmiseen, koska joku ihminen on joka tapauksessa ruokkinut niitä joko tahattomasti tai ihan tarkoituksella.
Kissa, kuten muutkin kotieläimet, leimautuu ihmiseen pentuna. Nämä villikissan kesyttäjät eivät tietenkään tiedä, ovatko he kesyttäneet villiintyneen kissan vai nuoren kissan, joka ei ole pentuna leimautunut ihmiseen. Veikkaan kuitenkin, että ensin mainittu vaihtoehto on se todennäköisempi.
Toisaalta väliäkö hällä, koska kesykissa ei nimestään huolimatta ole kovin kesy. Kissaeläimistä vain afrikkalainen savannileijona elää laumoissa. Kissa ei ole siten samalla tavalla sosiaalinen eläin kuin esimerkiksi koira eikä kissa sen vuoksi ole edes periaatteessa samalla tavalla kesytettävissä.
Tai väittääkö joku, että esimerkiksi sirkuksessa esiintyvät tiikerit ovat ihan kesyjä tapauksia.
Paljo oleellisempaa tietenkin on se, että Lappeenrannan seudulla lähes kaikki eläinsuojelulain perusteella kiinni otetut kissat joudutaan lopettamaan, koska kukaan ei halua niitä, ei kissan omistaja eikä kukaan muukaan. Samaan aikaan lähes kaikki kiinniotetut koirat haetaan omistajan toimesta takaisin kotiin.
Jos pelkästään Löytöeläinkoti Toivon häkeissä noin sata ihan tavallista kotikissaa odottaa turhaan, että niiden omistajat hakisivat ne takaisin kotiin, miksi tehdään numero siitä kesyyntyykö jossain autiotalon kellarissa syntynyt kissa vai ei?
Se on vain ihmisille tyypillistä idiotismia. Kun kulkukolli löytää omalta reviiriltään jonkun toisen kollin siittämän kissapesueen, sen pistää oikopäätä nämä suloiset pienokaiset poskeensa. Se käyttäytyy kissaeläimille tyypillisellä tavalla eli vaisto kertoo sille, ettei tässä tylyssä maailmassa kaikille ei yksinkertaisesti ole tilaa ja elinmahdollisuuksia.