Kielipuolen päiväkirja

Monimutkaisten yhteiskunnallisten ilmiöiden kuvaaminen draaman keinoin on vaikeaa. Miten sovittaa 70-luvun Suomen poliittinen todellisuus, sen moniulotteiset taloudelliset ja sosiaaliset riippuvuussuhteet vain yhdeksän näyttelijän miniatyyriyhteiskuntaan.
Pelkistäminen ei aina kirkasta kuvaa. Ihmisten teot ovat toki historian faktoja, mutta näiden tekojen motiiveista syntyy näyttämölläkin helposti ehdottomia puolitotuuksia.
Näytelmäkirjailija Ilpo Tuomarila pohtii tätä ongelmaa näytelmänsä Beljakovin talven käsiohjelmassa.
Vastausta näihin kysymyksiin ei Tuomarilallakaan ole. Hänen mielestään draaman totuus on aina saavuttamattomissa.
Onneksi estetiikan kaksiulotteisessa maailmassa Helsingin kaupunginteatterin Beljakovin talvesta uskaltaa sanoa yhden totuuden. Tuomarila on löytänyt kiinnostavan näkökulman 70-luvun taistolaisuuteen ja Milko Lehto on ohjannut tekstistä erittäin hyvän esityksen. Tarina pitää pihdeissään ja laittaa katsojan ajatukset liikkeelle.
Tuomarilan mukaan näytelmä perustuu professori Kimmo Rentolan tutkimukseen vallankumouksen aave: Vasemmisto, Beljakov ja Kekkonen.
Minulla ei ole kompetenssia lähteä arvioimaan Rentolan tutkimusta. Totta kuitenkin varmasti on se, että todelliset vaaran vuodet Suomessa koettiin heti toisen maailmansodan jälkeen. Suomen poliittisesta tulevaisuudesta taisteltiin kommunistien ja sosialidemokraattien välillä työväenyhdistys työväenyhdistykseltä, ammattiosasto ammattiosastolta ja urheiluseura urheiluseuralta.
Pieni ja sisukas Suomi lopulta myös voitti tämän taistelun ja Neuvostoliitto ei vain jäänyt kakkoseksi, vaan hävisi lopulta kokonaan maailmankartalta.
Näytelmässä Neuvostoliiton suurlähettiläs Beljakov puuhaa Suomessa sosialistista vallankumousta talvella 1970. Beljakov oli aikanaan tärkeä NKP:n puoluemies. Liennytysmiehenä hän joutui Neuvostoliitossa epäsuosioon ja nimitys Suomen suurlähettilääksi oli tälle siperialaiselle hirmulle lähinnä kai hyllytys.
Beljakovin puuhastelu suomaisten taistolaiskommunistien kanssa taisi olla miehen ikioma bisnes. Ainakaan aikalaiset eivät suhtautuneet aina kovin vakavasti Taisto Sinisalon ja kumppaneiden johtamaan äärivasemmistoon.
Sosialidemokraattisen puolueen puheenjohtajan ja Suomen pitkäaikaisimman pääministerin Kalevi Sorsan vakiovitseihin kuului 70-luvulla tarina vuorineuvoksesta, jolla on kaikkea maallista hyvää ylen määrin paitsi sitä stalinistipoikaa.
Myös tuolloin vielä kokoomuslaisen Aamulehden päätoimittaja saattoi jopa vähän ylpeillä sillä, että lehdessä on töissä uutisvuoro, jonka kaikki toimittajat ovat taistolaisia.
Vähemmistökommunistien nokkamiehen nimestä saanut taistolaisuus sai kannatusta lähinnä opiskelijapiireissä ja suomalaisen kulttuurieliitin parissa. Ammattiyhdistysliikkeessä he eivät saaneet juuri jalansijaa ja yleisissä vaaleissa vähemmistökommunistien kannatus jäi marginaaliseksi.
Mikä sitten teki 60-luvun kukkaislapsista ja vapaan rakkauden nimiin vannoneista nuorista vasemmistoradikaaleista seuraavalla vuosikymmenellä kivikasvoisia sarvikuonokommunisteja? Ja näin kävi, vaikka Neuvostoliitto ja NKP olivat juuri näyttäneet oikean karvansa Tshekkoslovakian miehityksellä.
Tässä Tuomarilan näytelmän ydinkysymys.
Helppoja vastauksia tähänkään kysymykseen ei löydy.
Totta on, että NKP:n huippuunsa trimmattu propagandakoneisto pystyi tehokkaasti pesemään mustan valkoiseksi. Hyvä esimerkki tästä oli tuolloin muodikas valtiomonopolistisen kapitalismin käsite. Se kuvasi itse asiassa hauskan osuvasti keynesiläistä talouspolitiikka, joka oli tuolloin vielä hallitseva taustieteellinen paradigma länsimaissa.
Keynesin hyvinvointivaltioon tähtäävä talousoppi johti kehitysmaissa usein katastrofaalisiin lopputuloksiin. Muissa länsimaisissa yliopistoissa taloustieteen keskeinen paradigma olikin jo tuolloin vaihtumassa, kun meillä vielä vannottiin Keynesin tai tieteellisen sosialismin nimiin. Monetaristisen taloustieteen isä Milton Friedman palkittiin taloustieteen Nobelilla vuonna 1976.
Historian myllyt vain pyörivät välillä vähän hitaasti myös meidän omassa mielessämme. Kukapa tajusi vielä 80-luvullakaan, että meidän tuntemamme ja kohtuullisen pirteältä näyttävä Neuvostoliitto oli jo silloin hyvin säilynyt vainaja.
Voittamaton puna-armeija ja kommunistien invaasio Kiinassa heti sodan jälkeen jättivät varmasti lähtemättömät jäljet ennen sotia syntyneisiin sukupolviin.
Asevelisosialisti Väinö Leskinen oli sen toisen jatkosodan sankareita. Urho Kekkoselle idänpolitiikka oli tanssia paholaisen kanssa. Leskinen oli jo 70-luvulla pahasti alkoholisoitunut. Kekkosen vallantäytetyttä taas varjosti hitaasti etenevä Alzheimerin tauti.
Leskisen, Beljakovin ja Kekkosen matsi taisi siten olla pelkkä veteraanisarjan koitos. Suomalaisia vuorineuvoksi ei todennäköisesti huolettanut kommunismi, vaan parhaan työvoiman kiihtyvä pako Ruotsiin.
Tuomarilan piirtämä kuva näistä herroista ei ole kovin näköinen eikä uskottava. Heidän rooleilleen näytelmässä on pikemminkin dramaturgiset kuin historialliset syyt.
Tuomarilan sinipaidat tunnistaa jokainen, joka itse ei nuoruuttaan 70-luvulla.
Nuori runoilija Lefa (Niko Saarela) tekee näytelmän lopussa itsemurhan, kun illuusiot ovat karisseet.
Todellisessa elämässä useimmille taistolaisuuteen hurahtaneille nuorille on käynyt kuitenkin hyvin. Jos vihreää oksaa yhteiskunnassa ei ole löytynyt siitä yhdestä etujoukosta, niin sitten toisesta. Fiksut pärjäävät aina kuten esimerkiksi Björn ”Nalle” Wahlroos näyttävällä finanssineron urallaan todistaa.
Kaikkia onni ei tietenkään ole potkinut ihan syytingit jalassa. Useimmat taistolaiset ovat kuitenkin toipuneet hyvin ”nuoruuden hairahduksestaan”. He jakavat yhä sen kaikille uskovaisille yhteisen kokemuksen, että me olemme joka tapauksessa parempia ihmisiä kuin muut. Me olemme valaistuneita, herran valittu kansa.
Beljakovin talvessa näytellään hienosti, kuinkas muutenkaan. Tapa, jolla Lehto aloittaa tarinan, on komea. Se saa varmasti ainakin kuvataiteilijat röyhistämään rintaansa.
Mattijuhani Koposen flyygeliperformanssi on jäänyt elämään. Koponen ei kärsinyt ihan turhaan taideteoksestaan langetettua seitsemän kuukauden vankeusrangaistusta. Flyygeliperformanssista tuli koko 60-lukulaisen sukupoven symboli.

Sekä demaripuolueen johdon että maan johtavien poliittisten kommentaattoreiden reaktio oli odotettu – Erkki Tuomiojaa ei Vanha Erkkikään valitsisi sosialidemokraattisen tai minkään muunkaan puolueen puheenjohtajaksi.
Tukea ja sympatiaa Tuomioja on saanut lähinnä vain siltä sekalaiselta seurakunnalta, joka kirjoittaa verkkolehtiin tai pitää omia blogejaan Tuomiojan tapaan.
Tosin monet, ilmeisen nuoret kirjoittajat ihmettelevät sitä, miksi Tuomioja lähtee jo ennalta häviäjäksi tuomittuna haastamaan Eero Heinäluoman.
Tähän on tultu. Yhden ainoan totuuden ja yhden ainoan vaihtoehdon kulttuuri on onnistuttu juurruttamaan syvälle suomalaisen demokratiaan. Tai ainakaan toistaiseksi kukaan niin kutsuttu politiikan asiantuntija ei ole ääneen ihmetellyt sitä, että puolueensa rökäletappioon viime eduskuntavaaleissa johtanut Heinäluoma valitaan noin vain ja ilman mutinoita uudelleen.
Moderniin parlamentaariseen demokratiaan kuvio sopii aika huonosti. SDP:n seuraavan puoluekokouksen viesti meille äänestäjille on se, että puolueen huono menestys ei suinkaan ollut puoluejohdon, vaan äänestäjien vika.
Ainakaan minusta se ei näyttäisi uudelta alulta sosialidemokraattisen puolueen ja sosialidemokraattisen työväenliikkeen yli satavuotiaassa ja kunniakkaassa historiassa, vaan lopun alulta.
Tuomioja tekee siis jälleen kerran suuren palveluksen puolueelle, jossa häntä niin usein avoimesti parjataan.
Synkkinä 70-luvun taistolaisvuosina opin ajattelemaan, että työväenliike tarvitsee sivistyneistöä suurin piirtein yhtä kipeästi kuin duunari märkivää paisetta takalistoonsa.
Tuomioja on älykäs, oppinut ja sivistynyt henkilö, joka puhuu useita kieliä ja ymmärtää myös niitä, jotka ovat erimieltä hänen kanssaan. Hän on siis ihan oikea eurooppalainen ja varmasti jo tämän takia punainen vaate kaikille niille, joiden mielestä välttävä englannin kielen taito ja suuret luulot omasta itsestä tekevät heistä maailmankansalaisia.
Ennen vuoden 1994 presidentinvaaleja SDP järjesti kansanäänestyksen puolueen presidenttiehdokkaasta. Martti Ahtisaari voitti menen tullen puoluettaan yli vuosikymmenen diktaattorin ottein johtaneen Kalevi Sorsan tässä äänestyksessä.
Puoluekoneisto on tietenkin ottanut oppia tällaisesta vahingosta. Tuomiojan on turha tyrkyttää sille ehdotustaan neuvoa antavasta jäsenäänestyksestä.
Tosin myös oikeassa, vain puolueen jäsenille tarkoitetussa jäsenäänestyksessä Tuomioja häviäisi todennäköisesti kirkkaasti Heinäluomalle. Vuoden 1994 presidentinvaaleja edeltäneeseen ”kansanäänestykseen” saivat osallistua kaikki, jotka vain kynnelle kykenivät.
Otaksun, että sosialidemokraattisen puolueen jäsenistön aktiiviseen ydinryhmään kuuluu lähinnä ihmisiä, joille puolueen jäsenyydestä on ollut tai on odotettavissa selvää henkilökohtaista hyötyä.
Paikallistasolla yhteisestä asiasta tuli myös demareiden piirissä takavuosina ikävän usein meidän asiamme. Tosin pahimmat rönsyt taisivat kaatua ”edistyksellisen” osuusliikkeen mukana.
Suomalaisen demokratian juuret ovat syvällä paikallishallinnossa. Paikallistasolta alkaa myös tämän demokratian rämettyminen. Sunnuntain Helsingin Sanomissa oli hätkähdyttävä juttu ahdingosta, jossa sosiaalityöntekijät yrittävät tehdä erittäin vaativaa työtään.
Peruskunnat ovat taloudellisessa ahdingossa heittämässä köyhät ja syrjäytyneet yli laidan. Köyhät eivät ole enää kunnallispoliitikoille kansalaisia tai edes äänestäjiä, vaalikarjaa, vaan ongelma, joka tavalla tai toisella ja tietenkin mahdollisimman halvalla pitää lakaista maton alle.
Yhteiskunnallisista asioista kiinnostuneet nuoret ja naiset hakeutuvat vihreisiin, eikä se ole vihreiden vika jos ei suuri ansiokaan. Sosialidemokraattisen puolueen ikääntyvien huru-ukkojen kannattaisi kysyä toisenkin kerran itseltään, miksi muita vaihtoehtoja ei ole.

Jokaiseen hyvään teatteriesitykseen liittyy aina monta pohtimisen arvoista arvoitusta. Helsingin kaupunginteatterin Täydellinen persikka herättää vain yhden kysymyksen – miksi se on otettu ohjelmistoon?
Ensimmäinen vastaus on hyvin ilmeinen. Kaupunginteatteri on tällä näyttämökaudella satsannut upeaan ja ylettömän kalliiseen The Producers –musikaaliin.
Rahkeet eivät Helsingissäkään riitä kaikkeen. Huolimatta Hannu Lindholmin erittäin näyttävästä lavastuksesta Täydellinen persikka on ilmiselvä halpatuotanto. Se on kahdeksan, tai oikeammin vain seitsemän näyttelijän salonkikomedia, joka on vain olevinaan suuren näyttämön produktio.
Toinen syy lienee kaupunginteatterin ohjelmapolitiikassa. Myös Helsingissä väki vanhenee hurjaa vauhtia ja tämän vanhusväestön tarpeita pitää palvella. Ehkä teatterissa ajatellaan, että tällainen sähäkkä, mutta sisällöltään täysin harmiton hupailu on mummojen ja heidän teatteriin pakottamiensa pappojen mieleen.
Se kolmas syy lienee siinä, että sanavalmiin älykkökirjailijan rooli sopii kaupunginteatterin johtajalle Asko Sarkolalle aina kuin nenä päähän. Näytelmäkirjailija Sándor Turain rooli oli varmaan lähellä unkarilaisen Ferenc Molnárin omaa alter egoa, kun edesmennyt kirjailijasuuruus sepitti tämän menestysnäytelmänsä viime vuosisadan alussa.
Teatteri markkinoi Täydellistä persikkaa ovelasti muun muassa Woody Allenin nimellä. Molnária ja Allenia yhdistää varmasti se, että molemmat ovat lähteet juutalaisesta kodista. Sitä en kyllä menisi ihan suoralta kädeltä silti allekirjoittamaan, että Allen olisi nykyisen Amerikan keskieurooppalaisin taiteilija.
Keski-Euroopassa katollisen kirkon mahdottomia vaatimuksia vastaan käytetään karnevalistista pilkkaa. Ainakin Woody Allenin, Philip Rothin ja kumppaneiden tuotannossa juutalaisuuden tutkainta vastaan potkitaan itseironian keinoin.
Ero voi tuntua hiuksenhienolta, mutta se on varmasti olemassa. Unkarilainen stand up –komiikka kautta aikojen kilpailee todennäköisesti edelleen ihan hyvällä menestyksellä maailman pienimmän kirjan tittelistä.
Täydellisessä persikassa Molnárin itseironia kohdistuu vain teatteriin, joka on selvästi näytelmän Turain egon laajentuma. Muita tarinan henkilöitä ja viime vuosisadan alussa erittäin suosittua ranskalaista näytelmäkirjallisuutta näytelmän Turai pilkkaa avoimesti omien kykyjensä ylivertaisuuteen luottaen.
Tarinan persikat, kirsikat, ja banaanit ovat aika hedelmätön lähtökohta näytelmän henkilöhahmojen analysointiin. Toki teksti vihailee muun muassa jotakin Turain ja hänen työtoverinsa, näytelmäkirjailija Manskyn suhteen luonteesta, mutta tällaisesta tuskin edes piilevän homofobian pahimmasta muodosta kärsivä katsoja saa tänä päivänä mitään erityisiä säväreitä. Elämme kuitenkin jo 2000-luvulla.
Helsingin kaupunginteatterissa näytellään komeasti ja niin nytkin. Carl-Kristian Rundman ei ole tämän esityksen ainoa sankarinäyttelijä. Ammattimiehen tunnistaa teatterissa siitä, että hän tekee roolin vaikka talikonvarressa.
Paras terä Molnárin tarkasta ja sähäkästä dialogista karkaa kuitenkin kaupunginteatterin suuren näyttämön avaruuteen.
Täydellinen persikka on puhdasta viihdettä, tai ainakin se on puhdasta verrattuna vaikka siihen sokerihuurrettuun roskajournalismiin, jota lehtien ja televisiokanavien viihdetoimitukset työntävät ulos tuutista.
Mutta jos katsoja on ihan oikeasti kiinnostunut teatterista ja sen tarjoamista mahdollisuuksista, kannattaa ehdottomasti valita toisin.
Itselläni oli esityksen jälkeen olo kuin jouluporsaalla, joka joulun kauhuista selvittyään oli eksynyt juhlimaan uuttaa vapauttaan makkaratehtaalle.

Alussa näyttämöllä on kuusi matkalaukkua ja kuusi ruumisarkkua. Näyttämökuva on selvä: matkalle tässä ollaan lähdössä.
Samasta asiasta kertoo varmaan esityksen kafkamaisen moniselitteinen nimi No Return. Elämä on matka ja taivalta tehdään yksisuuntaisella kadulla.
Mitään kiirettä ohjaaja Cezarisilla ei ole saatella teatteriseuruettaan Oklahoma-teatterin enkelikuoroon. Ajattelin heti näytelmän alussa kaikkia liettualaisia lämmöllä. Ehkä liettualaiset ovat meidän hämäläisten Suomenlahden eteläpuolelle eksyneitä heimoveljiä.
Näytelmän alun verkkaisuus oli yksinkertaisesti myhäilyttävän ihana asia. Jokaisella hyvällä esityksellä on tietenkin oma sisäinen rytminsä, mutta ei sen tarvitse aina olla turboahdettua rock’n rollia.
Cezarisin maailmassa elämä on pitkä kuin henkilökunnan herkuilla katettu illallispöytä maailman suurimmassa Oklahoma-teatterissa. Pöytäliinakin on valkoinen kuin lumi.
Perustarinassa tarinan henkilöillä on tehtävä, jonka suorittamiseksi heidän pitää vaeltaa pisteestä a pisteeseen b. Tässä suhteessa oikea elämä ja tarina eroavat toisistaan – oikeassa elämässä meille määrättyä tai langennutta tehtävää ei ole yhtä helppo keksiä.
Cezarisin maailmassa teatteri on elämän metafora. Paitsi tietenkin Oklahoman teatterissa, jossa teatteri voi olla vielä parempaa ja ihmeellisempää kuin elämä.
Franz Kafka, jonka teksteihin No Return perustuu, on kuin onkin siis vahvasti läsnä Viiruksen esityksessä.
Elämän aloittaminen on helppoa, meiltä ei kysytä. Tarinan aloittaminen voi tietenkin olla vähän vaikeampaa, kun pitää itse keksiä, miten sen tekisi.
Cezaris on tuonut mimiikan suomalaiseen teatteriin. Taiteellisena johtajana hän on vienyt Viiruksen suoraan teatterin juurille antiikin Kreikkaan.
Jokainen tunnistaa No Return -esityksessä esimerkiksi hämmentyneet lapset, jotka itselleen yllättävässä ja oudossa tilanteessa pyrkivät piiloon toinen toistensa selän taakse.
Cezarisin tapa tehdä teatteria vaatii näyttelijöiltä paljon. Jokainen pienikin ele ja ilme pitää harjoitella ja ottaa haltuun viimeistä piirtoa myöten.
Viiruksen näyttelijät myös onnistuvat työssään suurenmoisesti. No Return on virkistävällä tavalla erilaista ja nautittavaa teatteria. Se on elämys, joka laittaa vipinää katsojan aivonystyröihin. No Return on kuin toisen näytöksen murhamysteeri. Näyttämö on täynnä arvoituksia, jotka haastavat esityksen katsojaa keksimään niille selityksiä.
Tutkimukset paljastavat, että tämä murha on tapahtunut…Niin, mutta miksi?
No Return on myös teatteria teatterista. Cezaris tuo avoimesti näyttämölle oman metodinsa. Esitys perustuu prosessiin. Prosessi taas lähtee ideoista, joista prosessin aikana jalostetaan kohtauksia, näytöksiä ja kokonaisia esityksiä lukemattomien toistojen avulla.
Tällä kertaa kokonaisuudesta tekee melkein täydellisen Vytautas Narbutasin ihmeellinen värimaailma näytelmän skenografiassa ja Martynas Bialobzhekisin musiikki.
Näytelmää on ollut tekemässä hyvin kansainvälinen joukko. Ruotsinkielinen Viirus on siis tässäkin asiassa ollut suomalaisen teatterin edellä kulkija.
No Return on saanut ylistystä kriitikoilta ja Viirus on kiertänyt maailman teatterifestivaaleilla keräämässä mainetta ja kunniaa.
No Return on esitys, joka todennäköisesti toimisi ihan hyvin jopa ilman sanoja. Viirus on joka tapauksessa tehnyt hienon kulttuuriteon työstämällä esityksestä suurelle yleisölle Suomessa helpommin tavoitettavan suomenkielisen version.
Esityksen suomenkielinen kantaesitys nähtiin Viiruksen näyttämöllä perjantaina. No Return on ehdottomasti jotakin, jonka takia kannattaa vaivautua. Esitys on kutkuttavan hauska, älyllisesti inspiroiva ja visuaalisesti komea juttu.

Elmer Diktoniuksen romaanihenkilö Janne Kubik on karu karju. Romaani Janne Kubik on Diktoniuksen omien sanojen mukaan puupiirros sanoin.
Ohjaaja Juha Hurme veistää omaa painolevyään vanerille isolla astalolla. Välillä kaivertimen hantaakissa taitaa olla kiinni henkiolentona myös Hurmeen vanha tuttava Antonin Artaud.
Diktonius oli modernisti. Artaud luokiteltiin eläessään kaiketi surrealistiksi. Artaud halusi vapauttaa teatterin kirjallisuuden ja kielen diktatuurista. Juha Hurmeen teatteri-ilmaisu ei minusta kaipaa mitään luokituksia.
Totta toki varmasti on, että miestä kiehtoo Artaud’n Julmuuden teatteri, teatteri ilman sanoja.
Minulla on ollut onni ja etuoikeus nähdä aika monta Hurmeen ohjaamaa produktiota. Miehellä on selkeästi tunnistettava käsialansa.
Hurme on näyttelijöiden ohjaaja. Siriuksen Janne Kubikissa kakki muu: lavasteet, valot ja äänitehosteet on karsittu minimiin. Näyttämökuvat ovat hyvin pelkistettyjä.
Ilmaisun keskiössä on näyttelijän läsnäolo näyttämöllä. Hurme korostaa sitä tosiasiaa, että sanoilla on vasta toissijainen merkitys ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Jos ilmeet ja eleet ovat ristiriidassa sen kanssa, mitä ihminen sanoo, me pidämme totuutena vaistomaisesti sitä, mitä kehonkieli meille kertoo.
Vahva vuorovaikutus yksilöiden välillä toimii ilman sanoja.
Janne Kubikissa Hurme korostaa tätä kehon kieltä voimakkailla fyysisillä kontakteilla. Näyttelijät ottavat näyttämöllä tiukkaa matsia toistensa kanssa.
Jo heti ensimmäisessä, upeasti rakennetussa kohtauksessa esityksen katsojalla on mahdollisuus virittyä oikealle aaltopituudelle.
Näytelmä alkaa samoin kuin Diktoniuksen kirja. Punakaartilainen Janne Kubik seisoo yksin pakkasyössä vartiossa kevättalvella 1918. Siriuksen esityksessä Jannen ahdistus ei ole mitään pään sisällä liikkuvia virvatulia, vaan häntä piinaavat näyttämöllä hyvin konkreettiset demonit.
Jo ensimmäisen kohtauksen raju kehonkieli tuo näyttämölle Artaud’n ”julmuuden teatterin” myös toisessa mielessä. Hälytyskellot alkavat kilistä katsojan alitajunnassa. Niskakarvat nousevat pystyyn. Tiedostamattaan katsoja varautuu joko pakenemaan tai taistelemaan, vaikka järki koko ajan vakuuttaa, että teatterissa tässä nyt vain istutaan.
Erittäin vahva on myös seuraava kohtaus, joka kuvaa noin 10-vuotiaan Jannen lapsuutta Nurmijärvellä. Varhaispuberteettiaan elävälle Jannelle orastava seksuaalisuus ei merkitse vain lupausta, vaan siihen liittyy myös väkivaltaisen kuoleman pelko.
Ihmisellä on vaistot kuten muillakin eläimillä. Omanlaisensa ihmisestä tekee kuitenkin puhuttu kieli. Kieli on meidän isojen aivojemme tärkein työkalu.
Hurme tuo myös tämän puolen ihmisenä olemisesta esiin loistavasti. Punavankileirillä Jannen kohtaaman väkivalan mittakaava muuttuu niin massiiviseksi, että siitä tulee abstraktio.
Punaisten perääntyminen valkoisten ja saksalaisten joukkojen tieltä on näyttämöllä vielä raakaa fyysistä ponnistelua. Kun Jessica Grabowsky kertoo näyttämöllä Jannen vankileirillä näkemästä sadistisesta väkivallasta, tyylilaji muuttuu täysin seesteiseksi. Sanat eivät enää kaipaa rinnalleen mitään korostuksia.
Meillä ei ole kykyä kohdata tunnetasolla raakuutta, jonka todistajaksi Janne vankileirillä joutuu. Sellaisen käsittely on mahdollista vain työkaluilla, joita järki ihmiselle antaa, jos on antaakseen.
Hurme on tehnyt hienoja juttuja ja usein amatöörien kanssa. Nuorille ammattinäyttelijöille tällaisen ”hurmeisen” teatterin tekeminen on varmasti kuin vastaus rukouksiin.
Ainakin Siriuksen näyttelijät tekevät roolityönsä valtavalla energialla. Tällaisesta teatterista voi joko pitää kuin hullu puurosta tai sitä voi vihata, mutta välinpitämättömäksi se ei ketään jätä katsomonkaan puolella.
Sirius esiintyy ruotsin kielellä. Se ei ole minulle äidinkieli, vaan isän kieli. En ole ruotsin kielessä millään tavalla sisällä tai kotonani. Sen nyanssit menevät helposti yli ymmärryksen.
Ruotsi on kuitenkin minun maailmassani erikoisasemassa. Siihen liittyy paljon pienen pojan kaipausta.

Naapuriblogin pitäjä Antti Rinkinen suomii poliitikkoja puuttumisesta Stora Enson asioihin. Antin lista kelvottomista poliitikoista loppuu kuitenkin vähän kesken.
Esimerkiksi pääministeri Matti Vanhanen (kesk.) torjuu julkisesti moitteet hallituksen toimettomuudesta Stora Enson Kemijärven sellutehdasasiassa. Vanhasen mukaan hallituksen eri ministerit ”ovat olleet paljon yhteydessä Stora Ensoon.”
Keskustan superministeri Mauri Pekkarinen ehti jo joulukuun alussa suorasanaisesti vaatia Stora Ensoa jatkamaan toimintaansa Kemijärvellä. Tammikuussa Pekkarisen aktiivisuus asiassa on vain lisääntynyt.
Tällä viikolla samaa virttä alkoi veisata yllättäen myös valtionvarainministeri Jyrki Katainen (kok.), joka kertoo olevansa toiveikas puunjalostuksen jatkumisesta Kemijärvellä.
Enkä yhtään ihmettelisi, vaikka valtionyhtiöiden sisällä omistajan ääntä käyttävän puolustusministeri Jyri Häkämiehen (kok.) takataskusta löytyisi vielä jokin aivan uusi ja yllättävä aloite asian suhteen.
No ei siinä mitään. Sekä kannattavuuden että kannatuksen maksimointi ovat molemmat syvästi inhimillistä toimintaa. Jo lyhyt katsaus Stora Enson yrityshistoriaan kertoo meille, että yhtiön johtajat ovat osanneet sotkea firmansa asiat ihan omin päinkin ilman poliitikkojen apua muun muassa ostamalla Amerikan ihmemaasta tehtaita hyvin kalliilla ja myymällä niitä sitten muutaman epäonnisen vuoden jälkeen erittäin halvalla.
Globaaleilla maailmanmarkkinoilla Kemijärven sellutehtaan lopettaminen vaikuttaa selluloosan maailmanmarkkinahintaan vähemmän kuin hyttysen hukkapäästö erämaassa. Eikä mitään suurempaa törähdystä markkinoilta kuuluisi, vaikka kaikki Suomen sellutehtaat ajettaisiin alas.
Juuri tässä suhteessa suomalaistaustaisten metsäyhtiöiden strategia meni niin sanotusti metsään 90-luvulla. Suuruuden ekonomia ei toiminut. Se ei tuottanut kassaan muuta kuin nipun kartellisyytöksiä.
Sen sijaan suomalaisten metsänomistajien puustaan saamaan kantohintaan tehtaiden lopettamisella on vaikutusta, ja juuri se hiertää nyt pahasti kepulaista kenkää. Kymenlaaksossa tuontipuun varassa toimineen Summan tehtaan lopettaminen ei ole Vanhaselle, Pekkariselle ja kumppaneille yhtä iso juttu.
Venäjän hallitus kyykyttää suomalaista metsäteollisuutta raakakapuun vientitulleilla ja suomalainen metsäteollisuus kyykyttää Itä-Lapin metsänomistajia lopettamalla Kemijärven tehtaan.
Keskusta kyykyttää hallituskumppaniaan kokoomusta tällä asialla leikkimällä oppositiota hallituksen sisällä ja kokoomus yrittää hädissään kyykyttää oppositiota väittämällä, että oppositio pelaa Kemijärvi-peliä väärillä korteilla. Näin se pallo pyörii.
Ja voihan se olla niinkin, että jossain tuolla vielä tuntemattomassa universumissa sijaitsee se kansantaloustieteilijöiden ekonometrinen ihmemaailma, jossa yritysjohtajat johtavat yrityksiä, yritysten omistajat vahtivat näitä johtajia, poliitikot päättävät yhteisistä asioista äänestäjien tiukassa kontrollissa ja duunarit paiskivat hiki päässä hommia ilman työehtosopimuksia, ammattiliittoja ja muita monopolistisia turhakkeita.
Suomalaisyhtiöistä lähelle tätä ihannevaltakuntaa on päässyt valtionyhtiö Fortum. Kaikki mihin toimitusjohtaja Mikael Lilius koskee muuttuu kullaksi meidän suomalaisten sähkönkäyttäjien kustannuksella. Mutta mehän tiedämme jo kokemuksesta, että vapaa kilpailu on kannattavan liiketoiminnan pahin vihollinen.

Elmer Diktoniuksen Janne Kuution pehmeäkantinen painos lojui ensi äitini sitten minun kirjahyllyssäni vuosikymmeniä, kunnes se erään muuton yhteydessä katosi.
Kirjan katoamisessa ei sinänsä ole mitään kummallista. Tavallinen, keskituloinen ihminen voi omistaa vain rajallisen määrän perittyjä ja itse hankittuja kirjoja. Silti se harmittaa nyt.
Janne Kuutio olisi kannattanut lukea jo nuorena. Diktonius kirjoittaa hämmentävän modernia ja suorasukaista tekstiä.
Ainutlaatuiseksi Diktoniuksen kirjan Janne Kubik teki sen ilmestyessä 1932 se, että kirjailija kuvasi kansalaissodan tapahtumia punaisten näkökulmasta.
Diktoniuksen kirjan punainen Janne Kuutio ei ole mikään sankari. Pikemminkin hän näyttää ihmiseltä. Kuva on pelkistetty, kuin puupiirros. Diktoniuksen Janne Kuutio onkin kirjailijan oman määritelmän mukaan piirros sanoin.
Lukija tulkitsee kirjan Janne Kuution tietenkin myös kirjailijan omakuvaksi.
Diktonius ei säästä sanan ruoskalta kansalaissodan voittajia. Valkoisten joukossa on säälimättömiä sadisteja ja Lapuan liikkeen asiaa ajatetaan muilutusautolla palkattujen pirtutrokarien voimin.
Diktonius astui kirjallaan aikansa kulttuurieliitin varpaille. Ei vain siksi, että kirjan kuva ihmisestä on niin karu, vaan myös siksi, että Diktoniuksen kirja rikkoi modernismin hengessä perinteisen romaanin rakenteen.
Tavallaan Janne Kuutio on intertekstuaalinen kirja. Kirjoittaja on kirjoittanut näkyviin myös viittauksia kirjan lähdeaineistoon ja ajatuksensa siitä, miksi tarinan henkilö on sellainen kuin on. Tämä kaikki jo 70 vuotta ennen internetin keksimistä.
Minut sai tarttumaan Janne Kuutioon vihdoin ja viimein Juha Hurme. Hän ohjaa ruotsinkieliselle Sirius Teaternille näytelmän Janne Kubik.
Hurme kertoo ihastuneensa Diktoniuksen kieleen. Kirjoittajana Diktonius on ihminen, jonka käsissä metrin pätkä ratakiskoakin on kuin sulaa vahaa. Niin vahva hän Hurmeen mukaan on.
Hurme on varmasti oikeassa. Kieli hallitsee mieltä. Kieleen musertavaan voimaan törmää esimerkiksi silloin, kun yrittää ajatella jotakin älykästä vaikkapa uskonnosta. Kielen kääntäminen uuteen suuntaan vaatii uskomattoman määrän henkistä energiaa.
Tällaisen teatterifriikin näkökulmasta kiinnostavaa on myös se, että Hurmeen ohella ainakin Juha Luukkonen on tarttunut samaan kirjaan. Luukkonen on Projektori-ryhmänsä kanssa ottanut esitykseensä aineistoa myös Diktoniuksen kirjasta Suomen tasavallan kansalaisia ja laittanut esityksen alaotsikoksi kuvaavan lauseen ”-karkeaa aatedraamaa aatteettomassa Suomessa.”
Luukkonen esiintyy helmikuussa dramaturgi-ohjaajan ominaisuudessa Myös Lappeenrannassa, jonne hän sovittaa ja ohjaa esityksen Ilmari Kiannon Punaisesta viivasta.
Tosin Hurme ja Luukkonen eivät ole ainoat, jotka ovat innostuneet tästä suomalaisen modernismin merkkiteoksesta. Ainakin Kurt Nuotio on tehnyt 80-luvun lopulla Janne Kuutiosta sovituksen, joka perustuu Claes Anderssonin käännökseen.

Junassa, matkalla Helsinkiin ajattelin Charles Bukowskia. Tuo vanha, likainen äijä tai oikeammin hänen kirjansa eivät hellitä helposti otettaan. Minun kohdallani addiktiota on kestänyt varmasti kohta neljännesvuosisadan.
Ihmisen on ilmeisen helppo olla asioistaan huolehtiva, elämässään eteenpäin pyrkivä, sosialidemokraatteja tai kokoomusta äänestävä työnarkomaani. Paljon vaikeampi on tulla juopoksi retkuksi ja vielä vaikeampaa on vajota renttukirjailijaksi.
Sen täytyy olla yhtä tuskaa. Tilastot eivät tässä asiassa valehtele. Tilanneraittiit ovat edelleen kansakunnan suuri enemmistö.
Bukowskin Siinä sivussa on kirja lahjakkaan nuoren syrjäytymisestä. Saksassa syntynyt Bukowski oli lapsena koulukiusattu muukalainen Los Angelesissa. Hänellä oli kiusanaan myös ongelmallinen isäsuhde ja murrosiässä puhjennut ”maailmankaikkeuden pahin” akne.
Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille opettajille, jotka ovat huolissaan tämän päivän nuorten syrjäytymisestä ja väkivaltaisuudesta. Osattiin sitä 30-luvullakin.
Jo Bukowskin omaelämänkerrallisen romaanin Postitoimisto ensimmäisessä lauseessa kirjailija kiteyttää alter egonsa Henry Chinaskin suulla koko elämänfilosofiansa: ”Sattumalta siinä niin kävi…”
Siinä on ajatusta. Ehkä omassa elämässäni Postitoimiston tarina olisi voinut jatkua vaikka näin: …Juoppo ystäväni Suhonen väitti, että Ylä-Vuoksi palkkaa toimittajaksi kenen helkkarin hyvänsä. Eikä aikaakaan, kun kävelin pitkin Lappeentietä kameralaukku olallani ensimmäiselle keikalleni…

Kaakon teatterien johtajat hiihtävät kohti kevättä samoilla suksilla. Myös suunta on tietenkin sama. Herrojen hymy näyttää olevan herkässä, vaikka kintereillä kirii pelko katsojalukujen romahtamisesta.
Kaakon teattereiden vuoden ensimmäisen yhteisen mainoslehden kansikuva kertoo meille myös sen, että jokaisen Kaakkois-Suomen teatterin johdossa on nyt keski-ikäinen mies.
Näiden neljän ammattiteatterin johto on siis sataprosenttisesti toisen näköistä väkeä kuin se joukko, joka teatterin katsomot yleensä täyttää, jos on täyttääkseen.
Tällaiselle teatterifriikille esite ei lupaa kovin paljoa.
Lappeenrannan Jari Juutisen ei tarvitse enää pelätä katsojalukujen romahtamista. Teatteri on jo valmiiksi tässä suhteessa niin pohjalla kuin olla voi.
Kaakon teattereiden kevätkauden ennakolta kiinnostavin ensi-ilta on joka tapauksessa Juha Luukkosen Punainen viiva Lappeenrannassa. Luukkonen on sovittanut Ilmari Kiannon romaanin henkilöt nykyaikaan.
Esitteen mukaan Punainen viiva on musta komedia tai räväkkä farssi. Mukana ovat Topi Romppasen ja muiden kainuulaisten arkkityyppien lisäksi muun muassa Pentti Linkola, Jumala, Saatana ja helluntaiherätys.
Jos tällainen teatterin Kristian Smeds junior pysyy luojansa hyppysissä ja teatterin näyttelijät laittavat itsensä todella likoon, luvassa on teatterielämys, joka laittaa villapöksyt pyörimään mummojen jaloissa.
Jukka Vienon Oulun kaupunginteatterissa vuonna 1989 kantaesitetyssä komediassa Se ainoa oikea on suosionsa perusteella klassikkoainesta. Nähtäväksi jää, miten seksuaaliseen identiteettiin liittyvän tematiikan ympärille kehrätty tarina on kestänyt aikaa.
Kriitikot ovat verranneet Vienoa kirjoittajana jopa herraan nimeltä Shakespeare.
Se on jotakin se.
Sen ainoa oikean ohjaa Lappeenrannassa Antti Majanlahti ja me tiedämme jo kokemuksesta minkä sortin Shakespeare Antti on. En luota yhtään Majanlahden kykyihin vetävän farssin ohjaajana.
Ranskalaisen Eric-Emmanuel Schmittin Kahden maailman hotelli on erittäin kiinnostava teksti. Pekka Laasonen ohjasi näytelmästä onnistuneen version Imatralla kymmenkunta vuotta sitten. Kotkan kaupunginteatteriin tämän todellisuutta syväluotaavan näytelmän ohjaa Joel Elstelä.
Neljäs tärppi on Imatran kesäteatterin Piukat paikat. Klassikkomusikaalin Imatralle ohjaa Laasonen. Ohjaajana Pekka osaa hommansa. Esimerkiksi Laasosen Mikkeliin muutama vuosi sitten ohjaama versio Martin McDonaghinin Tyynymiehestä oli vahva näyttö tästä osaamisesta.
Helsinkiläisen Universum -teatterin kantaviin voimiin kuuluva Anna Krogerus on hyvä kirjoittaja. Rakkaudesta minuun Krogerus sai vuonna 2006 Kritiikin kannukset.
Kouvolassa Krogeruksen näytelmän ohjaa Kaija Viinikainen.
Esitys on siis kaikin puolin kiinnostava. Se sopii erinomaisesti esimerkiksi koululaisryhmille. Ainoa miinus tulee teatterin tiedottajille. Pitääkö esitystä todella mainostaa koskettavana kotimaisena nykynäytelmänä?
Teatterista yleensä kritiikkejä kirjoittavien täti-ihmisten kritiikeissä hehkutus esityksen koskettavuudesta tarkoittaa lähes aina käytännössä sitä, että esitys on kaikin puolin jumalattoman tylsä.
Kotkan Juurakon Huldan tai Kouvolan Amerikan morsiamen takia tuskin kannattaa vaivautua. Tosin tuoreesti tulkittuina ja raikkaasti toteutettuina klassikot ovat määritelmänsä mukaisia juttuja, ajankohtaista ja nautittavaa teatteria.

Ohjaaja-dramaturgi Laura Ruohonen on loistava kirjoittaja. Hän kutoo arjen sattumuksista ja pienistä yksityiskohdista todellisia kollaaseja meistä ihmistä ja ihmisenä olemisesta.
Ruohosen teksti on samalla kertaa sekä syvällistä että hauskaa. Ei siis ihme, että hänen näytelmiään on käännetty usealle kielelle ja Ruohonen palkittu näytelmäkirjailijana monella teatteripalkinnolla.
Ruohosen maailmassa ihminen ja luonto ovat yhtä. Ruohosen ihminen on myös laumaeläin. Siksi leprasairaiden säilytyspaikkana käytetyllä saarella on myös voimakas symbolinen merkitys. Yksinen on näytelmäteksti, jonka merkityksistä löytyisi varmasti eväitä vaikka puoleen tusinaan väitöskirjaan.
Lappeenrannan kaupunginteatterin Yksinen ei saa kaikkia tehoja Ruohosen tekstistä irti. Teatterin vakituiseen kalustoon kuuluvalla Teija Hyvärisellä on oma, selvästi tunnistettava käsialansa ja siihen on katsojan tyytyminen. Hyvärisen ohjaamissa näytelmissä ikävää pidetään aina samalla tavalla olipa näytelmän alkuperäinen tyylilajia mikä tahansa.
En tiedä, millainen uuden produktioon harjoitusprosessi Lappeenrannan kaupunginteatterissa on. Aika varmasti on kortilla, mutta välillä epäilen, että myös se viimeinen rutistus puuttuu.
Teatterin esitykset eivät tavallisesti kypsy vanhetessaan, vaan laimenevat. Tämä kielii siitä, että esitettävää tekstiä ei ole analysoitu kunnolla harjoitusvaiheessa. Lappeenrannassa on tyyntä myös Yksistä ympäröivän meren pinnan alla.
Ruohosen tekstit ovat joka tapauksessa niin mielenkiintoisia, että jokainen hänen näytelmänsä kannattaa kokea tulipa se vastaan missä pääiin maailmaa hyvänsä.