Kielipuolen päiväkirja

Humanistisen ammattikorkeakoulun ja Eteläkarjalaisten nuorisoseurojen liiton yhdessä järjestämästä Ugrijuhlasta tuli merkittävä etnokulttuuritapahtuma, kun Helsingin Sanomien kulttuuritoimittaja Kirsikka Moring kirjoitti siitä näyttävästi kesällä 2006.
On sanottu, että Helsingin Sanomilla on Suomessa suhteellisesti enemmän lukijoita kuin Neuvostoliiton kommunistisen puolueen äänitorvella Pravdalla oli Venäjällä, kun tämä suuri ja mahtava Neuvostoliitto oli vielä voimissaan.
Eli tämä totuus ei tietenkään pala tulessakaan…
Kun Juha Iso-Aho kirjoittaa 30 sivua tiivistä tekstiä Ugrijuhlasta Humanistisen ammattikorkeakoulun julkaisussa Kulttuurituottajan kyydissä, hän puhuu omasta rakkaasta lapsestaan.
Olen itse seurannut Ugrijuhlan kehitystä tapahtuman alusta saakka. Se on ollut hieno koulutusproduktio Humanistisen ammattikorkeakoulun Joutsenon yksikössä kulttuurituottajiksi opiskeleville opiskelijoille.
Myös tapahtuman taiteellinen anti on ollut aivan huippua, mistä todennäköisesti suurin ansio lankeaa nimenomaan Iso-Aholle itselleen.
Hän on löytänyt oikeat ihmiset ja rakentanut tapahtuman vaatimat yhteydet muun muassa udmurtialaiseen Ekton Korkaan ja sen vetäjään Andrei Prokopieviin, jonka asiantuntemus on varmasti tehnyt Ugrijuhlasta niin kiinnostavan kuin se on.
Iso-Ahon selvitys on monella muullakin tavalla valaiseva. Hän on haastatellut muun muassa Lappeenrannan kaupungin kulttuurisihteeri Jorma Kalliota, joka ei näköjään vieläkään, lähes 30-vuotisesta työkokemuksestaan huolimatta ymmärrä, miten lehdistö ja tiedotusvälineet noin ylipäätään Suomessa toimivat.
En enää ihmettele, miksi Kallio joutuu tiedotusvälineiden kanssa yhä uudelleen täysin turhiin kahnauksiin.
Jutut esimerkiksi Helsingin Sanomiin tai valtakunnallisiin aikakauslehtiin eivät tule jollakin yllättävällä ja epäjohdonmukaisella tavalla kuten Kallio tuntuu otaksuvan. Lehdillä on hyvin vakiintuneet toimintatavat, joita säätelevät yli sadan vuoden traditiot. Varsinkin sanomalehdet ovat hyvin konservatiivisia organisaatioita, joiden reaktioita on kohtuullisen helppo ennustaa.
Mutta ehkä näitäkin asioita pitäisi jotenkin opettaa myös kulttuuri-ihmisille.
Esimerkiksi keskiviikkona Lappeenrannassa pidettiin Inspiroiva kulttuuriseminaari. Seminaarin osanottajaluettelossa on peräti 71 nimeä Jari Juutisesta Kirsti Lajuseen ja Pete Kiisselistä Minna Pirilään.
Luettelosta ei kuitenkaan löydy esimerkiksi Etelä-Saimaan featuretoimituksen eli kulttuuritoimituksen esinaisen, Liisa Kukkolan nimeä, vaikka kyseinen muija on varmasti koko maakunnan ehkä vaikutusvaltaisin yksittäinen kulttuuritoimija.
Miksei löydy? Epäilen, ettei Liisaa ole edes pyydetty mukaan.
En ole itse ollut enää pariin vuoteen juuri missään tekemisissä lehtemme kulttuuritoimittamisen kanssa. Silti minua alkoi edellä mainitussa seminaarissa ottaa tosissaan pattiin paikallisten kulttuuri-ihmisten löysät puheet Etelä-Saimaa sitä, Etelä-Saimaa tätä ja Etelä-Saimaa tuota.
Haloo maakunnan kulttuuritädit ja -sedät! Taiteen tekemisessä ja kokemisessa on kysymys vuorovaikutuksesta!
Humanistisen ammattikorkeakoulun Joutsenon yksikköä ei muutaman vuoden päästä enää ole. Saa nähdä, miten Ugrijuhla toipuu tästä tärskystä. Sen pitäisi pärjätä ilman emoaan kovassa maailmassa, jossa käydään ankaraa eloonjäämistaistelua ihmisten ajasta. Toivotaan parasta.

Sanomalehden toimittaminen ei ole mitään valkoisen miehen hommaa. Aikoinaan meistä painomusteen tuhrijoista käytettiin erittäin epäkorrektia sanaa, joka kuitenkin kuvasi paremmin kuin hyvin työn orjuuttavaa luonnetta. Vain hilut puuttuvat kintuista.
Talven kohokohta, Työväen Näyttämöpäivät jäivät tällä kertaa melkein kokonaan väliin. Ehdin Mikkeliin vain yhtenä päivänä ja silloinkin oli mahdollisuus katsoa vain yksi esitys.
Vanhan teatterifriikin vaisto ei kuitenkaan pettänyt. Mikkelin festivaaliyleisö äänesti Jyväskylän Huoneteatterin esityksen Alastonkuvia koko tapahtuman parhaaksi esitykseksi.
En tietenkään pysty sanomaan, onko asia näin myös minun mielestäni. Jyväskylän Huoneteatteri on joka tapauksessa erittäin taitava ryhmä ja englantilainen Mark Ravenhill kiinnostava näytelmäkirjailija.
Suomessa Ravenhillin nimi nousi otsikoihin, kun Helsingin kaupunginteatteri otti vuonna 2000 ohjelmistoonsa herran kohunäytelmän Shopping & Fucking. Näin tuon Maarit Ruikan ohjauksen Tampereen Teatterikesässä, eikä se kolahtanut mitenkään erityisemmin.
Alastonkuvat Ravenhill kirjoitti vuonna 1999. Se on pisteliäs tragikomedia. KOM-teatteri otti sen ohjelmistoonsa vuonna 2003.
Myös Huoneteatteri saa varmasti osittain kiittää onnistumistaan KOM-teatterin tyyppejä. Aleksi Milonoffin käännöksessä on särmää. Revanhillin hillitön dialogi todella toimii myös suomen kielellä. Ei siis ihme, että myös Näyttämöpäivien juryn Yrjö Juhani Renvall ja Suna Vuori kiittelivät esityksen loistavaa rytmiä.
Huoneteatterin Mirka Seppänen, Tuomas Koskela, Sipriina Kauranen, Jani Ahonen, Jonas Saari ja Ari Lyttä ovat todella taitavia. Näin taitavat harrastajat eivät häviä juuri missään ammattinäyttelijöiden tulkinnoille ja voittavat monin kerroin senkin vähän takaisin tulkinnan aitoudella.
Vaatteiden riisuminen ei kuitenkaan paljasta kaikkea. Ei edes noin kuvainnollisessa mielessä. Jäin miettimään, miten uskollinen ohjaaja Antti Viitamäki on sovituksessaan alkuperäistekstille (Some Explicit Polaroids).
Huoneteatterin esittämänä Revanhillin näytelmä jää temaattisesti jollakin tavalla muotopuoleksi.
Näytelmän arvoituksellisin henkilö on tietenkin ökyrikas hyväntekijä miljonääri Jonathan (Ari Lyttä). Hän on mies, joka ei ennusta vaan julistaa varmana asiana maailmanloppua ja sijoittaa samaan aikaan miljardeja hyväntekeväisyyteen juuri Neuvostoliiton ikeestä vapautuneessa Keski-Euroopassa.
Jonathanin hahmosta tulee hakemattakin mieleen valuuttakeinottelulla rikastunut multimiljardööri George Soros.
Okei, vuonna 1966 syntynyt Revanhill kuvaa oman nuoruutensa ihmisiä, ja 80-luvulla nuoruuttaan viettäneet olivat ja ovat todella kummallisia. Kommunismi kaatui ja hedonismista tuli hetkeksi ainoa varteenotettava aate.
Näytelmän Jonathan on kuitenkin niin kumma tyyppi, että hänen hahmoaan ei vain oikein bonjaa millään tavalla.
Mutta arvoituksellinen on tietenkin myös tavattoman kiinnostavaa.

Porvarilla on oma hillitty charminsa. Kokoomuksen Nykypäivään poliittisen teatterin paluusta kirjoittava Eero Iloniemi ei ilmeisesti kuulu joukkoon.
En tiedä, ilmestyykö Nykypäivä helvetissä, mutta jos ilmestyy, Iloniemen tapa tehdä kulttuuripolitiikkaa saa varmasti sekä herra Joseph Goebbelsin että hänen venäläisen virkaveljensä, toveri Ilja Ehrenburgin pyörimään haudassaan silkasta kateudesta.
Poliittista teatteria Suomessa tehtiin taistolaiskomennossa 70-luvulla, jolloin Iloniemi ilmeisesti vasta potki kapaloitaan. Iloniemi on siis vielä nuori mies, mutta en usko, että hän sotkee asioita keskenään pelkästään tietämättömyyttään tai tyhmyyttään.
Iloniemi ei käy kulttuuripoliittista keskustelua, vaan tekee poliittista propagandaa. Politiikan tekeminen on tietenkin puoluelehden tehtävä, mutta joku tolkku siinäkin pitäisi olla.
Iloniemen käyttämä temppu on sinänsä ikivanha. Otetaan Calixto Beiton Berliinin koomiseen oopperaan (alleviivaan sanaa koominen oopperan nimessä) tekemä tulkinta Mozartin oopperasta Ryöstö seraljista ja Kristian Smedsin Kansallisteatteriin ohjaama Tuntematon sotilas ja väitetään, että ne ovat ihan samanlaisia. Molemmathan ovat vanhojen klassikoiden uustulkintoja, eikö totta?
Iloniemen mukaan Beiton ohjaamassa oopperassa harrastetaan muun muassa sadomasokismia ja suuseksiä. En väitä vastaa, mutta muistutan, että myös Mozartin elinaikana seralji oli nimenomaan paikka, jossa tällaisiakin ruumiintoimintoja oli tapana harjoittaa.
Kansallisteatterin Tuntemattoman sotilaan olen nähnyt ja se on puolestaan tiukka moraliteetti tämän käsitteen kaikessa ankaruudessa. Siinä kaikuvat väkevästi Väinö Linnan näköjään profeetalliset sanat: ”voi voittajia”.
Olen nähnyt yhtä lukuun ottamatta kaikki Smedsin ohjaukset enkä käsitä, miksi Iloniemi yrittää lyödä hänen otsaansa vasemmistoradikaalin leiman. Tai ehkä Iloniemi vain on sitä mieltä, että jokainen ihminen, jolla on vankka, kristilliseen kulttuuriin perustuva eettinen vakaumus ja korkea moraali, on vähintäänkin epäilyttävä tapaus.
Jos Smeds on pirun radikaali, niin hän on myös harvinaisen harras mies piruksi. Mies nimittäin kertoo ihan avoimesti uskovansa Jumalaan Annukka Ruuskasen toimittamassa haastattelukirjassa.
Tai ehkä Iloniemi ei vain erota Lars Leevi Laestadiusta ja Karl Marxia toisistaan. Mitä lienevät vanhoja partaäijiä kumpainenkin.
Smeds on herkkävaistoinen ja älykäs ihminen, jolla on silmää nähdä myös meidän yhteiskuntamme tyynen pinnan alla piilevä hätä ja viha. Vain siinä mielessä Smeds on poliittinen, että hän tekee suuren palveluksen suomalaiselle demokratialle nostamalla näitä asioita esille taiteen keinoin.
Metsään menee myös Ilonimen näkemys, jonka mukaan olisi olemassa jokin alkuperäinen tapa tulkita klassikkoja. Kaikki maailman taideteokset ovat aina olleet ja tulevat aina myös olemaan uustulkintoja jo syntyessään. Tässä maailmassa mikään ei synny täysin tyhjästä päästä, vaikka Iloniemen aivoituksia lukiessaan niinkin voisi kuvitella, ei edes taide.
Ei siis ole myöskään olemassa radikaalia tai konservatiivista taidetta. On vain hyvää taidetta ja sitten sitä tekemistä, joka ei ole ihan niin hyvää.
Tosin voimakkaaseen läsnäoloon perustuva teatteri muistuttaa tässä(kin) suhteessa vähän seksiä. Kun se on hyvää, se on aivan jumalaisen hyvää ja silloinkin kun se ei sitä ole, se on kuitenkin melko hyvää.
Auktoriteettinsa Iloniemi hakee Yhdysvalloista, mistä löytyy näköjään muitakin aaseja kuin demokraattisen puolueen kannattajia ihan etsimättä.
Yleisöä ei kannata väheksyä. Yleisö ei koskaan ole tyhmää kuten Iloniemi konservatiivisen City-lehden toimittaja Heather McDonaldin suulla väittää. Ihan tavalliset ihmiset osaavat tehdä eron hyvä ja huonon taiteen välillä. Olen myös varma, että niin Suomen Kansallisteatterin taiteilijoille kuin heidän newyorkilaisille kollegoilleenkin yleisö on aina kuningas, heti Jumalasta seuraava auktoriteetti.

Ohjaaja Ere Kokkonen on teatterin Mauri Pekkarinen. Kyvykkään ja aikaansaavan miehen kohtaloksi on tullut jäädä aina jonkun itseään päätään pidemmän tylsimyksen varjoon.
Kokkonen on tästä selvästi vähän katkera ja varmaan ihan syystä. Muistan hyvin, miten noin 15 vuotta sitten istuin kokonaisen viikon putkeen semiootikkojen kanssa Imatran kulttuurikeskuksessa katsomassa Uuno Turhapuro -elokuvia. Useimmat näistä Uunoista olivat ja ovat Kokkosen ohjaamia.
Suuren suosioon on aina syynsä. Ei tavallisia ihmisiä niin vain petkuteta, ei ainakaan monta kertaa peräkkäin samalla jipolla. Uuno Turhapuro on suomalaisen elokuvan elävä demoni, joka tulee kiusaamaan ainakin meitä kriitikoita vielä pitkään ja perusteellisesti.
Kirjailija Arto Paasilinna on bestsellertilastojen kunkku Suomessa, on ollut jo pitkään. Paasilinnan luomat kirjalliset hahmot eivät myöskään ole mitään Rysänperän pikkupiruja, vaan hänen kirjojaan on käännetty monelle kielelle ja niitä on myyty myös ulkomailla hyvin.
Syntyykö sitten hyvää teatteri, kun näiden kahden kansansuosikin voimat yhdistetään? Valitettavasti ei. Komediateatteri Arenan Arto Paasilinna ja Hurmaava joukkoitsemurha on esitys, jota ei hyvällä tahdollakaan voi sanoa teatterielämykseksi.
Kokkosen ideassa nostaa Paasilinna näyttämölle hänen kirjansa roolihahmojen rinnalle on toki järkeä. Ainakin minulle jäi vahva tunne siitä, että ymmärrän, miksi tämä juttu ei toimi.
Näytelmän Paasilinna on entinen toimittaja, joka kirjailijanakin noudattaa vanhan ammattinsa kultaista sääntöä, jonka itse Ernst Hemingway kiteytti sanoiksi: viinaa ja lyhyitä lauseita.
Ei turhia adjektiiveja, ei kuvailevaa kieltä.
Näytelmän Paasilinnan mukaan hänen komiikkansa syntyy siitä, että hän antaa hyvin suurten ja painavien asioiden törmätä toisiinsa.
Paasilinnan laajassa tuotannossa näitä superraskaan sarjan ikiliikkujia ovat olleet muun muassa Jumala, maailmanloppu, ihmiskunnan energiakriisi, uskonto ja kuolema, kuten Hurmaavassa joukkoitsemurhassa.
Aito toimittaja Paasilinna on edelleen myös siinä, että näiden ikuisten totuuksien totuuden kanssa on aina välillä vähän niin ja näin.
Totta on esimerkiksi se, että itsemurhat syövät Suomessa miestä kuin jatkosodan kuuluisa paskamotti ikään. Se ei kuitenkaan välttämättä tarkoita sitä, että me suomalaiset olemme poikkeuksellisen itsemurha-altista kansaa täällä kaamoksen keskellä.
Kysymys voi olla myös tilastoharhasta. Kun Suomessa mies menee hirteen, se on itsemurha. Keski-Euroopassa ja Välimeren katollisen kulttuurin maissa vastaavan tempun tehnyt heppu tilastoidaan helposti valitettavan tapaturman uhriksi, vaikka hän killuisi ihan samanlaisen, kiinalaisessa tehtaassa valmistetun nailonköyden päässä kuin suomalainen kohtalotoverinsa. Maailmaistuminen ei vielä ulotu tilastojen luotettavuuteen, mikä on monessakin mielessä kovin harmillista.
Elämisen pakko on varmasti vahvin ihmisen monista pakkomielteistä, joilla on puhtaasti biologinen viettipohja. Tälläkin rintamalla on kuitenkin omat rintamakarkurinsa, ja voi olla, että heitä tosiasiallisesti on suurin piirtein yhtä paljon kaikissa kulttuureissa.
Esittämisen kannalta ongelma on siinä, että todella suuret ja painavat teemat, joita Paasilinna omassa hiukkaskiihdyttimessään niin menetyksellisesti törmäyttelee toisiinsa, eivät yksinkertaisesti mahdu näyttämölle ja ne tarttuvat huonosti myös filmille.
Suuret ilmiöt pitää näyttämölle salakuljettaa ihmisten kautta. Tässä asiassa Kokkonen ei ohjaajana voi mitenkään turvautua samaan konstiin, jota Paasilinna käyttää. Läsnäoloon ja kaksisuuntaiseen vuorovaikutukseen perustuvassa teatterissa juuri tätä läsnäoloa ei voi mitenkään jättää pelkästään katsojien mielikuvituksen varaan.
Tätä pulmaa ei näköjään poista edes se, että Hurmaavassa joukkoitsemurhassa on Paasilinnan kirjaksi poikkeuksellisen paljon dialogia, kuten meille näytelmässä vakuutetaan.
Suomessa vaatimattomuus kaunistaa. Paasilinnalla on kuitenkin varmasti kanttia sanoa, että vain rumat sen sortin vaatimattomuutta kaipaavat. Paasilinna on kirjailija, jolla on laaja ja uskollinen lukijakuntansa.
Kokkosella on kuitenkin vähän samanlainen harha Paasilinnan suhteen kuin suurella yleisöllä median suhteen noin ylipäätään. Lehden tai kirjailijan vaikutusvaltaa ei voi suoraan mitata painosten määrällä.
Itse olen varma, että Paasilinna ”ihmismielen insinöörinä” ottelee yhteiskunnallisten vaikuttajien joukossa korkeintaan kevyessä keskisarjassa. Tavallaan hän kirjoittaa omia romaanejaan edelleen sillä muusta maailmasta eritetyllä saarella, jolla hänen koko tuotantonsa todellinen helmi, Jäniksen vuosi syntyi kolmessa kuukaudessa kesällä 1975.
Paasilinnan ominaislaatua humoristina ei ole ihan helppo määritellä. Kokkonen on selvä arvokonservatiivi. Sen pitäisi olla hyvä ponnistuspohja komiikan tekemiselle. Kaikkein hauskimmat huulenheittäjät nousevat esiin juuri tästä ”kirottujen taantumuksellisten” joukosta.
Ihmisen vilpittömien pyrkimysten ja elämän todellisen raadollisuuden välillä on aina voimakas jännite, joka vain odottaa löytäjäänsä. Kun se löytyy, virtaa riittää vaikka millaisen vitsigeneraattorin pyörittämiseen.
Nauru ei vain oikein irronnut Komediateatterin lehtereillä torstaina.
Olen aina välillä ihmetellyt, minne meidän 60-luvun lasten ihailemat Eero Melasniemi ja Kristiina Halkola, nuo 70-luvun taistolaisen kulttuurivallankumouksen lipunkantajat ovat oikein kadonneet?
Esitys antoi tähän kysymyksen vastauksen. Molemmat näyttelevät Komediateatteri Arenassa. Melasniemi esittää Paasilinnan roolin.
Muista näyttelijäsuorituksista en oikein uskalla sanoa mitään. Arto Paasilinna ja Hurmaava joukkoitsemurha on varmasti näyttelijäntyön kannalta jo lähtökohtaisesti mahdoton tehtävä.

Olen nähnyt elämäni aikana aika monta sovitusta Mihail Bulgakovin mestariteoksesta Saatana saapuu Moskovaan.
Esa Leskisen dramatisoima ja ohjaama esitys painii niiden joukossa ihan omassa sarjassaan. Ryhmäteatterin Saatana saapuu Moskovaan on kekseliäs, koskettava ja hauska.
Varsinkin viimeksi mainittua ansiota ei voi liikaa korostaa, koska Bulgakovin kirja on edelleen mustan huumorin lyömätön mestariteos. Ryhmäteatterin esityksen video- ja live-kuvauksen toteuttaneet Jyrki Väisänen ja Joona Kivirinta ovat tuoneet näytelmään aivan uuden ja raikkaan ulottuvuuden.
Koko esityksen ajan minua kuitenkin kiusasi epämääräinen tunne siitä, että näyttämöllä on kuitenkin esillä vasta toisen tuoreusluokan tavaraa.
Tässä suhteessa Leskinen ryhmineen osuu tavallaan Bulgakovin kirjan ytimeen ainakin yhdellä sen monista tasoista. Olen varma, että sama epäilys vaivasi myös ”Mestaria” hänen kirjoittaessaan kirjaansa.
Väitetään että Bulgakov poltti uunissa yhden version kirjastaan. Hän ei myöskään koskaan saanut sitä täysin valmiiksi. Bulgakov lopetti kirjansa kirjoittamisen vain viikkoa ennen kuolemaansa ja sen viimeisteli julkaisukuntoon hänen vaimonsa.
Kirja on ollut Bulgakoville jollakin tavalla äärettömän henkilökohtainen ja jotakin hyvin henkilökohtaista hänen saatanallisista säkeistään tarttuu kohta myös kirjan varomattomaan lukijaan. Pirullinen kirja on niin täynnä tasoja, merkityksiä ja ulottuvuuksia, että siihen on pakko tarttua yhä uudelleen.
Yksi kirjan tai näytelmän avainrepliikeistä kuullaan heti sen alussa, kun kirjailijaliiton puheenjohtaja, kriitikko Berlioz (Ari-Kyösti Seppo) kysyy salaperäiseltä herra Wolandilta (Vesa Vierikko), onko hän koskaan ollut mielisairaalassa?
Taidetta tai taiteen tekijöitä ei huoli mystifioida. Silti varmasti on totta myös se, että todella lahjakkaita ihmisiä ajaa usein eteenpäin luomisen pakko, joka helposti muuttuu myös pakkomielteen omaiseksi hulluudeksi.
Jokainen mestariteos on vaatinut tekijältään valtavan määrän rationaalisen ajattelun ohjaamaa työntekoa. Se ei kuitenkaan yksin riitä, vaan lisäksi tarvitaan vielä se jokin, jota on vaikea määritellä. Wolandin hahmossa Moskovaan ilmestynyt paha henki ei siis turhaan kysy kirjallisuuskriitikko Berliozilta, eikä hän todella usko saatanaankaan.
Olen varma, että Bulgakov on kirjaa kirjoittaessaan palanut usein näkyjensä kanssa niin sanotusti helvetin tulessa.
Bulgakovin saatana demoneineen pystyy mihin tahansa. Ihmisen on tunnustettava oma rajallisuutensa. Hän ei kuulu valaistuneiden joukkoon.
Näytelmän Pontius Pilatus (Pertti Sveholm) on ihminen, samoin ihminen on näytelmän Jeesus, Jeshua Ha-Notsri (Martti Suosalo). Ihminen on myös Josef Stalin, joka ei ole henkilönä mukana Bulgakovin kirjassa, mutta joka heittää sitäkin pidemmän ja synkemmän varjon tarinan tapahtumien ylle.
Bulgakov pohtii hyvin mielenkiintoisella tavalla meille kaikille kristillisessä kulttuurissa kasvaneille keskeistä armon käsitettä. Ryhmäteatterin esityksessä Leskinen osaa myös dramaturgiassaan nostaa tämän kirjan keskeisen teeman mestarin ottein näyttämölle.
Kirjassa Pilatus istuu yksinäisellä vuorella lähes kaksi tuhatta vuotta odottamassa armahdusta rikoksesta, jonka hän teki palvellessaan valtaa vallan nimissä.
Bulgakov taisi olla myös loistava ennustaja tai ainakin hän tunsi oman kansansa. Keskustelua Stalin ajasta ja kommunistien rikoksista ihmisyyttä vastaan ei Venäjällä ole vieläkään kunnolla edes aloitettu. Pikemminkin päinvastoin, Stalinia ollaan täyttä päätä rehabilitoimassa takaisin venäläisten suurmiesten, tai pitäisikö sanoa suurten tsaarien joukkoon.
No ehkä asiat otetaan esille uudestaan, kun aikaa on kulunut vuosituhat tai kaksi, ja surutyö pääsee vihdoin alkamaan.
Saatana saapuu Moskovaan on Ryhmäteatterin 40-vuotisjuhlaesitys. Niin se aika rientää.
Sitä esitetään teatterin uudella näyttämöllä Helsinginkadulla. Ryhmäteatteri on nyt siis tukevasti kahden näyttämön loukussa.
Vierikko sanoo ennen väliaikaa Wolandin hahmossa, että yleisö kyllästyy meihin kohta. Sen jälkeen hän päästää demoninsa valloilleen ja näyttämöllä siirrytään maustan teatterin keinoin toteutettuun huikeaan esitykseen.
Keskiviikon näytös näytti tungoksen perusteella loppuunmyydyltä. Paineita Ryhmäteatterilla varmasti silti on kuten jokaisella suomalaisella teatterilla.
Kilpailu ihmisten vapaa-ajasta kiristyy kaiken aikaa. Helsinginkatu ei ole mikään Broadway, mutta tarve yhä kovempien ja näyttävämpien keinojen käyttöön kasvaa tietenkin myös meillä Suomessa.
Leskinen ei tuo näyttämölle alastomuutta, vaikka Bulgakovin kirja antaisi sille ihan hyvät perusteet. Minusta se osoittaa paremmin kuin hyvin, että Ryhmäteatterissa pidetään edelleen tinkimättä kiinni omista taiteellisista lähtökohdista ja periaatteista. Hienoa!
Ryhmäteatterissa näytellään tietenkin suurenmoisesti. Vanhat herrat Vierikko, Sveholm ja Suosalo tekevät työtään paremmin kuin ehkä koskaan. Mene ja tiedä. Mutta ehkä jotakin myös puuttuu.
Olisi hauska tietää, vaivaako herroja itseään joskus sama tunne? Miten syvälle tuo Bulgakovia riivannut saatana on työntänyt pukinsorkkansa Ryhmäteatterin soppaan?

Nuoren Sofi Oksasen esikoisnäytelmä Puhdistus on hämmästyttävän, suorastaan hämmentävän kypsä ja eheä teos.
Oksasen terävä äly leikkaa kuin partaveitsi. Kansakuntien kokemat katastrofit ovat tuhansien, satojen tuhansien ja miljoonien yksilöiden tragedioita. Viron lähihistoriaan sijoitetulla tarinallaan Oksanen kertoo jotakin oleellista meistä ihmisistä yleensä.
Oksasen tekstissä riittää ulottuvuuksia. Myös hänen käyttämänsä symbolit ovat puhuttelevia. Oksasen näytelmässä on mukana todella paljon oikean klassikon aineksia.
Minua hämmästytti, miten hyvin Oksanen ymmärtää luomiensa roolihenkilöiden vaikuttimia. Ihmiset eivät ole lähtökohtaisesti hyviä tai palhoja. Poikkeuksellisissa olosuhteissa selviytyjät joutuvat turvautumaan myös oman vakaumuksensa vastaisiin keinoihin.
Näytelmän käsiohjelmassa Oksanen käyttää voimakkaan puheenvuoron raiskausta vastaan. Sodassa raiskausta käytetään yhä aseena ja se on varmasti yksi kauheimmista kidutuksen muodoista, mitä kuvitella saattaa. Raiskaus jättää uhriinsa pysyvät psyykkiset vammat, jotka voivat periytyä vielä kolmanteen ja neljänteenkin polveen.
Toisen maailmansodan vaiettuihin salaisuuksiin kuuluu se, että edetessään Keski-Eurooppaan ja Saksaan Puna-armeija käytti raiskausta aivan systemaattisesti valloitettujen maiden alistamiseen. Tappakaa ja raiskatkaa kuului sotapropagandan tekijöiden huuto tuolloin Neuvostoliitossa.
Nämä rikokset ihmisyyttä vastaan ovat yhä lähes käsittelemättä. Kansallisteatteri vieraili Puhdistuksen kanssa Tallinnassa lokakuussa ja siellä Eestin Draamateaterin johtajat Priit Pedajas ja Rein Oja myönsivät, että näytelmän tapahtumista on Virossa vielä niin monta totuutta, ettei kyseistä näytelmää vielä voi kirjoittaa siellä.
Oksasen näytelmä on tavallaan psykologinen trilleri, jonka juoni paljastetaan yleisölle vähitellen. Se on kuin sipuli, jota kuoriessa itkettää yhä enemmän ja enemmän. Tarinan juonta ei siksi ole syytä tässä kertoa.
En tiedä, miten paljon Oksasen tekstiä on pitänyt sovittaa näyttämölle, mutta lopputulos on joka tapauksessa aivan erinomainen. Ohjaaja Mika Myllyaho saa kahdella eri aikatasolla liikkuvan tarinan elämään näyttämöllä.
Vanha rouva Tea Ista vangitsee katsojan mielenkiinnon jo pelkällä läsnäolollaan. Myös muut roolisuoritukset ovat enemmän kuin hyviä.
Tavallaan Oksasen kirjoittama tarina on kuitenkin niin vahva, että se jättää jopa näyttelijät varjoonsa. Hän ottaa näytelmässään voimakkaasti kantaa esimerkiksi kaikkialla rehottavaa seksiteollisuutta vastaan.
Pornosta tulee näytelmässä symboli sille moraaliselle rappiolle, johon 70 vuotta kestänyt neuvostovalta johti. Mutta onko alistavan katseen hirmuvalta kadonnut maailmasta mihinkään? Onko meillä oikeutta tuntea moraalista ja eettistä ylenkatsetta niitä kohtaan, joiden on ollut pakkoa selviytyä täysin mahdottomissa olosuhteissa?
Hyviä kysymyksiä riittää.
Kustantajan mukaan Oksasen Stalinin lehmät on vahvasti feministien esikoisromaani. Kirjan nimi on tarttunut jo aikaisemmin mieleen. Nyt aion myös hankkia kirjan käsiini ja lukea sen.
Ainakin Puhdistus on nuoren ihmisen esikoisnäytelmäksi aivan uskomaton saavutus.

Paniikkiin ei ole mitään syytä. Hyvät kansalaiset, ei syytä paniikkiin. Toistan! Paniikkiin ei ole mitään syytä…ei syytä huoleen.
Onko eilinen pörssikurssien notkahdus lopun alkua ja joko lama kourii känsäisin kourin maailmantaloutta? Kuka tietää.
Yhdestä asiasta rahamaailman asiantuntijat ovat kuitenkin yhtä mieltä: paniikkiin ei ole mitään syytä.
Reaktio on tietenkin odotettu. Vai onko joku ihan oikeasti odottanut iltauutisiin pääministeriä, valtionvarainministeriä, pankin pääekonomistia tai pörssiyhtiön analyytikkoa, joka ilmoittaa naama peruslukemilla, että paniikkiin on syytä!
Verta, hikeä ja kyyneleitä meiltä vaaditaan vasta sitten, kun seuraavan talouslaman laskut pitää maksaa.
Eikä paniikkiin ole syytä niillä, jotka ovat siirtäneet hyvissä ajoin omat sijoituksensa pörssiosakkeista johonkin hieman turvallisempaan vaihtoehtoon. Talo on toki tulessa, mutta paloa parin korttelin päästä seuraavalla ei ole todellakaan syytä huoleen.
Niiden jotka ovat vielä talossa, kannattaa siirtyä rauhallisesti kohti hätäuloskäytäviä.
Tosin piensijoittajilla taitaa tällä hetkellä olla saman verran vaihtoehtoja kuin syyskuun yhdentenätoista Word Trade Centerin ylimpiin kerroksiin loukkuun jääneillä ihmisillä. Vain hyppääminen alla häämöttävään katukuiluun vaatii omaehtoista päätöksentekoa.
Muuten kannattaa vain odottaa ja toivoa, että huiman korkeaksi kasvanut korttitalo pysyy kuin pysyykin vielä tämän kerran pystyssä.
Tavallaan kuuluu systeemiin, että piensijoittajat keritään perusteellisesti kerran kymmenessä vuodessa. Lampaan keritään ja ne, jotka nyt ryntäävät kanaparven tavoin myymään, kynitään perusteellisesti.
Tässä mielessä osakesijoittaminen muistuttaa vähän nettipokeria. Sielläkin pyramidin huipulla olevat tekevät voittonsa niiden kustannuksella, joille pelkkä yhteen ja vähennyslaskukukin tuottaa vaikeuksia hieman monimutkaisemmasta todennäköisyyslaskennasta nyt puhumattakaan.
Yhdysvalloissa presidentti George Bush, kongressi ja keskuspankki Fed ovat käärineen hihansa ja ryhtyneet lamantorjuntatalkoisiin.
Vielä emme tiedä, miten tavoitteessa onnistutaan. Elämme mielenkiintoisia aikoja.
Ikävä kyllä pörssikurssit heijastelevat reaalitalouden muutoksia. Tällä hetkellä eivät vain jenkit, vaan koko ihmiskunta elää yli varojensa. Pitkässä juoksussa Bushin ja kumppaneiden yritykset elvyttää amerikkalaisten kulutuskysyntää on kuin bensiinin heittämistä jo ilmiliekeissä roihuavaan taloon.
Ja kaikkihan me tiedämme, miten helkkarin kallista bensiini nykyisin on.
Lyhyellä tähtäimellä kysymys on luottamuksesta. Ilman luottamusta raha ja arvopaperit eivät ole edes niihin käytetyn painopaperin arvoisia. Jopa Yhdysvaltojen hallituksen tyrät alkavat rytkyä, jos satojen miljardien dollarien luottotappioiden sijasta ryhdytään äkkiä puhumaan tuhansien miljardien luottotappioista.
Koko maailman pankkijärjestelmän uskottavuus joutuu kovaan puntariin. Silloin kysytään jo myös korkorahastojen ja pankkitilien turvallisuuden perään. Eli palo voi vielä levitä sinne katsomonkin puolelle.
Yhdysvallat on sentään avoin talous. Samaa ei voida sanoa Kiinasta. Jos Yhdysvalloissa on pelattu huimaa sököä subrime-luottoja paketoimalla, niin millaista intiaanipokeria pelataan parhaillaan esimerkiksi kiinalaisissa maakuntapörsseissä?
Minä en tiedä. Toivottavasti joku tietää.
Kiina on maailman tehdas, mutta tietenkin maailmantehtaallakin pitää olla maksavia asiakkaita. Oikeasta, maailmanlaajuisesta kysyntälamasta on pitkä aika. Ehkä me olemme unohtaneet sen opetukset.
Kiinan kaltaisella diktatuurilla on omat karut keinonsa myös tässä tilanteessa. Miten lienee meidän eurooppalaisten laita, jos hupenevista asiakkaista ryhdytään 30-luvun suuren laman malliin kilpailemaan hinnoilla oikein toden teolla?

Epäilin muutama päivä sitten, ettei Erkki Tuomiojan ehdokkuutta sosialidemokraattisen puolueen puheenjohtajaksi kannata Vanha Erkkikään.
Olin väärässä, tapani mukaan. Varsinkin Tuomiojan ehdotus neuvoa-antavasta jäsenäänestyksestä on saavuttanut yllättävää vastakaikua.
Vasemmistoliiton Paavo Arhinmäki sinnittelee blogissaan tipattoman tammikuun loppumetreillä. Lähdekriittisen poliittisen kommentaattorin pitää tietenkin kysyä itseltään, onko jäsenäänestystä kannattava Arhinmäki juuri nyt täysin oma itsensä.
Kokoomuksen puoluevaltuuston varapuheenjohtaja, opetusministeri Sari Sarkomaa on kuitenkin vasemmistoliiton Arhinmaan kanssa ihan samoilla linjoilla. Hän pitää Tuomiojan ehdotusta jäsenäänestyksestä puoluejohtajien valinnassa tervetulleena uudistusehdotuksena.
Myös kristillisdemokraattien Päivi Räsänen kannattaa jäsenäänestystä, mikä on hienoa. Kristillisdemokraatit ovat puolue, joka saa minut aina vakuuttumaan siitä, että Herran tiet ovat todella tutkimattomia. Kannanotollaan Räsänen kuitenkin todistaa ihan konkreettisesti, että kristillisdemokraatit ovat ihan oikeasti paitsi kristittyjä myös demokraatteja.
Jopa keskustan puheenjohtaja, pääministeri Matti Vanhanen siirtyi keskustelussa samoille linjoille palattuaan Yhdysvalloista, jossa juuri käydään kiihkeitä esivaaleja. Nettipäiväkirjassaan Vanhanen piti jäsenvaalia varteenotettavana vaihtoehtona. Vanhasen mielestä Suomeen voitaisiin näin tuoda Yhdysvaltain presidentinvaalien esivaalien hyvät puolet.
Tuomiojan esitys jäsenäänestyksestä on siis ottanut tuulta siipiensä alle. SDP:n puheenjohtajalle Eero Heinäluomalle ja puolueen seitsemän eteläisen piirijärjestön johdolle jäsenäänestyksestä alkaa tulla pikkuhiljaa oikea kuuma peruna.
Sosialidemokraatit voivat viimeisinä lähteä kieltämään puolueorganisaatioiden rämettymistä. On turha vedota enää siihen, että porukka on asian näin päättänyt, kun kaikki vähänkin asioista perillä olevat tietävät vallan hyvin ketkä kaikki kolme nimeltä mainittua toveria tämän porukan puolueosastossa, kunnallisjärjestössä tai piirijärjestössä muodostavat.
Puoluejohdon pulmana on kuitenkin se, että Amerikan malliin järjestetyssä esivaalissa, jossa jokainen sosialidemokraattisen puolueen kannattajaksi rekisteröitynyt äänestäjä saisi myös äänestää, Tuomioja voisi hyvinkin järjestää Heinäluomalle oikean rökäletappion maalein 10-0.
Siinä on ajattelemisen aihetta SDP:n puoluejohdolle.
Maanantaina Iltalehdessä puolueen kellokas, kansanedustaja Maria Guzenina-Richardson lyö lisää löylyä kiukaalle kannattamalla jäsenäänestystä.
Omasta ehdokkuudestaan Guzenina-Richardson kieltäytyy päättäväisesti ja ihan fiksusti. Hän voisi kuitenkin olla hyvä kompromissi, jos Tuomiojan valjastamat pasifistiratsut intoutuvat todella kunnon laukkaan SDP:n puoluekokouksen alla.
Heinäluomalla on kaikki mahdollisuudet voittaa seuraavat eduskuntavaalit, jos Yhdysvaltain talousvaikeudet johtavat maailmanlaajuiseen lamaan ennen eduskuntavaaleja. Kukaan täysjärkinen ei luota Matti Vanhasen kykyyn luotsata maata todellisissa kriisitilanteessa. Vanhasen pragmaattisuutta kuvaa paremmin kuin hyvin hänen takavuosina rivikansanedustajan eduskunnassa tekemänsä ydinvoimaponsi.
Maailmantalouden taantuminen lamaan ei ole kuitenkaan kovin todennäköistä. Se on suurin piirtein yhtä todennäköistä kuin se, että Heinäluoman johtama SDP voittaa seuraavat eduskuntavaalit.
Mutta miltä näyttäisi SDP, jota johtaa nuori, älykäs, kielitaitoinen ja koulutettu nainen?

Moni saattaa jättää väliin Lauri Nurksen elokuvan Sooloilua sen höpsön nimen ja vielä hassumman markkinoinnin takia.
Tämä elokuva kannattaa kuitenkin ehdottomasti löytää. Se on ihan oikeasti pieni helmi kotimaisen tarjonnan joukossa.
Kirjailija Katja Kallio kirjoittaa napakkaa ja psykologisesti terävänäköistä dialogia.
Nurksen esikoisohjaus on raikkaan ilmava. Elokuvan kerronnassa on lämpöä ja mukava rytmi. Nurkse on ilmiselvästi ohjaajana nimi, joka kannattaa painaa mieleen vastaisen varalle. Oikea lahjakkuus.
Elokuvassa myös näytellään erinomaisesti. Kristiina Elstelä on tietenkin aivan oma lukunsa elokuvan dementoituvana äitinä ja vanhuksena.
Kari-Pekka Toivonen on tehnyt viime vuosina useita elokuvarooleja ja on jälleen mies paikallaan.
Saija Lehtosesta suomalainen elokuva on saanut uuden ja ilmeikkään naispääosien esittäjän. Minusta Lehtonen on kehittynyt hurjasti näyttelijänä. Tosin nyt roolikin on ihan toista maata kuin esimerkiksi tympeän oloisessa Levottomat 3:ssa.
Kansallisteatterin Minttu Mustakallio on näköjään hyvä roolissa kuin roolissa. Mustakalliossa on huomattavan paljon luontaista karismaa silloinkin, kun hänet laitetaan näyttelemään ilkimystä.
Mainososaston tyyppien mielestä Sooloilua on draamakomedia. No on Nurkseen esikoisleffa tietenkin sitäkin, mutta ennen muuta se on hyvin tehty ja sisäistetty moraliteetti.
Eikä siinä ole mitään keskiaikaista. Käsikirjoittajana Kallio pohtii terävästi sitä, millaista elämää tämän päivän kolmekymppiset, uralleen omistautuneet ihmiset oikein yrittävät elää.
Opit tähän elämäntapaan on toki saatu jo suuriin ikäluokkiin kuuluvilta vanhemmilta. Kallio ja muut elokuvan tekijät kysyvät ihan oikein, kannattaako tälle itsekkäälle elämäntavalle todella uhrata vanhukset, lapset ja lopulta rakkauskin.

Pikkuveli täytti keskiviikkona 50 vuotta. Poika ihmetteli asiaa itsekin Radio Suomen haastattelussa. Mihin nuo kaikki vuodet ovat oikein menneet?
Vasta eilenhän tuo sama kölvi rämpytti sähkökitaraa ja piti meitä parikymppisiä epäilyttävän vanhoina ja kaikkia kolmekymppisiä jo toivottomina tapauksina.
Syntymäpäiväjuhlat Tavastialla Helsingissä olivat hulppeat. Kutsuvieraslistassa oli noin 400 nimeä ja kutsumattomia vieraita oli niin paljon kuin tupaan suinkin vain sopi.
Juhlissa esiintyvät kaikki Mikon entiset bändit U-Bayou (tuttavallisemmin Juupa juu), Organ, Freud Marx Engels & Jung ja tietenkin Eppu Normaali.
Hauskaa oli. Korvissa humisee vieläkin, eikä kysymys ole pelkästään krapulasta.
Parhaiten korvaan tarttui kuitenkin tuo edellä mainittu haastattelu. Pikkuveli väitti, ettei ihmisen musiikkimaku kehity, se voi korkeintaan laajentua. Lapsuuden ja nuoruuden musiikki on ihmiselle kuin äidinkieli. Siinä on parhaiten kotonaan.
Mikko työskenteli pitkään Maailmanmusiikin keskuksessa. Hän on käynyt useita kertoja muun muassa Afrikassa, joka on meidän kaikkien alkukoti ja siis myös kaiken inhimillisen musiikin ensimmäinen esityspaikka.
Jotenkin näin se menee. Yhden kylän nuotiopiiri on ehtinyt tässä välillä laajentua maapallon kokoiseksi, fanien määrä määrättömäksi ja bändien keikkapalkkiot tähtitieteellisiksi, mutta hyvän meiningin peruselementit ovat pysyneet ennallaan.
Kyllä pikkuveli tietää. Tämä teorianpoikanen antaa varmasti paljon ajattelemisen aihetta esimerkiksi niille, jotka ihmettelevät minne klassisen musiikin yleisö on oikein kadonnut esimerkiksi Sibelius Akatemian resitaalikonserteista.
Mikon huumorille on ominaista lempeä sarkasmi. Se näkyy hyvin esimerkiksi hänen sanoituksissaan. Voikilon aravayksiössä oppii pian rakastamaan jopa sitä tulevaakin koppia, jossa pehmusteita löytyy enää pohjasta.
Irvikissan virnuilun takana piilottelee kuitenkin pesunkestävä idealisti. Mikko lähti opiskelemaan biologiaa, koska hän halusi pelastaa maailman.
Minä pyrin aikanani samaan päämäärään opiskelemalla Tampereen yliopistossa sosiaalipolitiikkaa ja valmistumalla aikanani sosiaalitantaksi, öh eli siis yhteiskuntatieteiden kandidaatiksi.
Tänään me molemmat olemme todennäköisesti sitä mieltä, että olisi pitänyt opiskella sittenkin insinööriksi. Maailman voivat pelastaa vain he, joka ovat viimeiset parisataa vuotta pedanneet sen pikaista loppua.
Meitä veljeksiä yhdistää ehkä myös se, että kumpikin on tehnyt vain muutaman kuukauden sitä työtä, johon kallis yliopistokoulutus tähtäsi.
Minusta tuli lopulta uutissuoleen uutta täytettä graafisen alan makkaratehtaassa työkseen tunkeva vaihetyöläinen. Mikon vuoden ovat kuluneet erilaisissa projekteissa, joista erilaiset bändit ja työskentely niiden kanssa ovat olleet vain osa kokonaisuutta.
Helsingin Sanomien haastattelussa Mikko arveli, että hänen seuraava projektinsa on jälleen Organ.
Ainakin syntymäpäiväjuhlien mieleenpainuvin biisi oli Mikon 80-luvun alussa sanoittama Kärpästen juhlat. Livenä kuultuna tässä biisissä on oikeaa maailmanlopun meininkiä.
Nasan käynnistämä SETI-hanke on etsinyt merkkejä älyllisestä elämästä muualla avaruudessa kohta 20 vuotta. Terkkuja ei ole tullut vielä mistään suunnasta.
Avaruuden mykkyys on herättänyt myös huolestuneita kysymyksiä. Miksei naapureista ole kuulunut mitään?
Avaruus on toki todella suuri tila, niin suuri, ettei sitä voi käsittää. Naapureihin ei välttämättä törmää ihan heti, vaikka heitä olisi paljonkin.
Samaan kysymykseen on kuitenkin myös toinen, hyvin ilmeinen vastus. Ainakin fossiilisten polttoaineiden massiiviseen käyttöön perustuvat sivilisaatiot ovat kovin lyhytikäisiä. Avaruuden mittakaavassa muutama vuosisata on kovin mitätön aika edes lähimpien naapureiden etsimiseen.
Siitä huolimatta, onnea pikkuveli. Kärpästen juhlat kertoo, ettei pessimismi suinkaan ole meidän vanhojen pierujen helmasynti. Päinvastoin, kun aivojen verisuonet alkavat pikkuhiljaa kalkkeutua ja ymmärrys vähitellen hämärtyä, elämänilokin irtoaa entistä helpommin.
Tämä on elämän ehdottomasti parasta aikaa. Todella upeeta!