Kielipuolen päiväkirja

Miehellä, joka ei nuorena ole radikaali, ei ole sydäntä. Miehellä, joka vielä nelikymppisenäkin on itsekeskeinen ja omahyväinen besserwisser, ei ole järkeä.
Setien ja tätien Helsingin Sanomat on päättänyt tehdä rohkean loikan yli sukupolvia erottavan kuilun. Lehti on antanut kirjailija Jarkko Tontin käyttöön kokonaisen sunnuntaisivun.
Aikaisemmin muun muassa vihreiden eduskuntaryhmän lainsäädäntö- ja eduskuntasihteerinä toiminut Tontti kiittää ja kuittaa. Hän kertoo laveasti vihreistä aatteistaan ja omasta taiteilijan kutsumuksestaan.
Jostain syystä koko komeus on vielä painettu pinkinpunaiselle väripohjalle. Väri näyttää merkillisellä tavalla samalta, johon tyttövauvat on tässä maassa maailman sivu puettu.
Tontin vuodatuksen lukeminen oli minulle itsetutkiskelun paikka. Miksi koko juttu ensi harmitti ja sitten saattoi lähes raivon partaalle? Oikeustieteen tohtorin tutkinto vaatii ihmiseltä sentään paljon muutakin kuin piukkoja istumalihaksia.
Sitten helpotti. Tontin tekstin ja oppineisuuden väliseen ristiriitaan löytyy selitys. Mies provosoi. Hän huitoo kieli poskella nasevia koukkuja oikealle, vasemmalle ja keskelle. Muutama avokämmenen huitaisu menee vielä uskovaistenkin piikkiin. Tontti mesoaa ja odottaa silmät naurusta sirrillään, että ihmiset provosoituvat.
Tietenkin on olemassa myös se toinen, huonompi vaihtoehto. Tontti on tosissaan. Hän ei puhu leikkiä vakavalla naamalla, vaan vihreä liike on Tontille oman egon jatke. Itse olen törmännyt edellisen kerran tällaiseen mielipidevaikuttajaan 70-luvulla.
Jos tontti kirjoitus oikeasti edustaa sitä, mitä keskiverto vihreä meillä ja muualla ajattelee, ihmiskunnalla ei todellakaan ole enää mitään toivoa. Eikä se mitään toivoa ansaitsekaan.
No, tietenkin on olemassa vielä se kolmaskin vaihtoehto. Omasta autosta luopuminen nyt vain kerta kaikkiaan hatuttaa jopa tällaista vihreää apostolia niin paljon, että se saa aikaan primitiivireaktioita.
Itseluottamusta Tontilta ei toki puutu. Hänelle kansanedustajaehdokkuus ja kansanedustajan ura ovat yksi ja sama asia. Tontin kaltaiselle nerolle siihen väliin sijoittuvat vaalit ovat pelkkä muodollisuus.
Onneksi Tontilla on kuitenkin myös aito taiteilijan kutsumus. Se estää häntä ryvettämästä itseään tavallisten ihmisten asioilla.
Tontti pelkää juttunsa alussa, että hän löytää itsensä vielä joskus toimittaja Aarno ”Loka” Laitisen ja hänen hengenheimolaistensa joukosta. Tontin mukaan mikä tahansa ihmiskohtalo olisi parempi.
No tässä asiassa Tontin pelko on onneksi turha. Kaikessa jumalalttomassa kyynisyydessäänkin Loka Laitinen on joka tapauksessa oikeasti huippuälykäs, madollisesti jopa viisas ihminen.

Teemu Kaskisen Rauhan ruhtinas on kiinnostava teksti. Kaskisen tyylilaji on musta komedia ja tekstissä on lajityypin vaatimaa moniulotteisuutta.
Kaskinen on itse elänyt lapsuutensa ja nuoruutensa Joutsenon Korvenkylässä. Lukion hän on käynyt Imatralla.
Korvenkylä tunnetaan edelleen Rauhan mielisairaalasta. Esimerkiksi Jehovan todistajille ja muillekin uskonlahkoille Rauhan Ruhtinas on Jeesus.
Siinä sitä kontrastia.
Rauhan ruhtinas kertoo elämässään ajelehtivista nuorista aikuisista. Erityisen kiinnostavaa on esimerkiksi se, miten sota kiehtoo Kaskisen luomaa roolihahmoa Henri Piirtoa.
Piirto on kolmekymppinen nössö idealisti, joka ihailee Al-Qaidan terroristeja, Puna-armeijaa ja natsi-Saksan sukellusvenemiehiä.
Suurten ikäluokkien lapset ovat siis jonkinlaisia kolmannen polven sotainvalideja? No, perimätiedon mukaan Jumala rankaisee isien pahat teot vielä neljänteenkin polveen.
Rauhan ruhtinas on 28-vuotias epäonnistuja ja pullistelija Jussi Kasurinen, joka etsii kadonnutta identiteettiään lapsuutensa Korvenkylästä ja karjalaisuudesta.
Kasurinen bodaa ja pyrkii kaikkien muiden uskonnollisten johtajien tavoin kontrolloimaan oman suvun naisten ja sitä kautta kaikkien maailman naisten seksuaalisuutta.
Ulkonäköpaineiden kanssa kamppailevalle nuorelle aikuiselle lihavuus on kaikista synneistä suurin. Se tulee selväksi myös Kaskisen näytelmässä. Me lihavat olemme paarialuokan kansalaisia, tuskin ihmisiä lainkaan, kuten muun muassa Helsingin Sanomat on koko arvovallallaan pitkin vuotta toitottanut. Siinä on turha läskin kapinoida tutkainta vastaan.
Kasuriselle Viipurin menetys jatkosodassa oli karjalaisten diaspora ja tilaa uudelle Jerusalemille eli Viipurille hän alkaa raivata naapurista polttamalla Imatran kulttuurikeskuksen.
Kaskisen tekstissä on kaikki ainekset suorastaan hysteerisen hauskaan esitykseen. Valitettavasti Antti Majanlahti on ohjannut näytelmän Lappeenrannan kaupunginteatteriin makkaramestarin opeilla – kaikki herkut on työnnetty samaan suoleen yhtenäiseksi pötköksi.
Käsiohjelmassa ei kerrota, kuka on sovittanut Kaskisen tekstin Lappeenrannan näyttämölle. Ilmeisesti ei kukaan. Ainakin siltä esitys näytti ja tuntui.
Rauhan ruhtinas on tavallaan kaupunginteatterin johtajan paikan jättäneen Majanlahden jäähyväistyö. Ehkä Majanlahdella ei ole ollut enää aikaa tai viitseliäisyyttä tehdä tätä työtä kunnolla.
Tosin Majanlahden aikaisemmat ohjaukset Lappeenrannassa ovat vakuuttaneet minut siitä, ettei ohjaajan kyvyt kuulu muutenkaan tämän teatterisuvun vesan suuriin vahvuuksiin.
Teatteri-lehteen kirjoittavan Helena Anttosen mielestä Rauhan ruhtinaan hauskuus on jotain mukavampaa kuin peruskomedian askelmerkityt yllätykset ja naurunpaikat.
Totta, mutta varsinkin Kaskisen tapaan kirjoitetussa mustanpuhuvassa komediassa näyttelijät tarvitsevat tuekseen selkeän ja loppuun asti mietityn struktuurin. Jokainen kohtaus pitää ajatella perusteellisesti, oikein ajan kanssa ja punnita sen painoarvo kokonaisuuden kannalta.
Nyt tekstin monet herkulliset ulottuvuudet jäävät piiloon yksi-ilmeisen näyttelijätyön alle.
Rooleissa Liisa Vuori, Seppo Kaisanlahti, Jarno Kolehmainen Anne Niilola, Sanna Kemppainen ja Samuli Punkka tekevät sen, minkä osaavat, eikä se ole vähän.
Esimerkiksi Punkka olisi kuitenkin tarvinnut tuekseen paljon tarkempaa ohjausta. Nyt Punkan tulkitsema Kasurinen saa katsomon puolelta heti kohta diagnoosin AD/HD.
Toisaalta Kaskisen kuvamaan, nuorten aikuisten hyvin kompleksisen maailmaan käy hyvin myös se, että Lappeenrannan Kasurinen sopisi roolityönä hyvin vaikkapa Poliisiopisto-elokuvien 8. jatko-osaan, Mission to South Carelia.

Åke Lindmanin ja Sakari Kirjavaisen Tali-Ihantala 1944 ei ole suuri, eeppinen sotaelokuva, eikä yritäkään olla. Se on elävällä kuvalla kuvitettu katsaus Suomen kohtalonhetkiin kesällä 1944.
Meillä on sotaan tavallisesti kaksi näkökulmaa, taisteluissa mukana olleiden miesten kertomukset, se sammakkoperspektiivi ja rintaman takana, esikunnissa syntyneet tilannekartat ja taktiset suunnitelmat. Tali-Ihantalassa ne molemmat ovat mukana.
Lindmanin elokuvan sota on sekä pientä ja arkista että jotakin käsittämättömän suurta.
Tätä sodan arkea ovat esimerkiksi kapea päällystämätön tie keskellä korpea ja väsyneiden miesten ankeat ilmeet. Suurta on puolestaan koko ajan läsnä oleva väkivaltaisen äkkikuoleman mahdollisuus.
Tali-Ihantalan taisteluissa 150.000 venäläistä yritti murtaa rintaman, jota puolusti 50.000 suomalaista sotilasta. Pohjoismaiden historian suurimmassa taistelussa kaatui tuhansia miehiä.
Arkikokemuksemme perusteella me emme voi kuitenkaan mitenkään ymmärtää, mitä tuhansien tai kymmenien tuhansien ihmisten väkivaltainen kuolema rintamalla tarkoittaa. Me emme pysty edes kuvittelemaan sitä.
Tätä arvoitusta ei voi elokuvan keinoilla ratkaista. Sodalla on siis myös abstraktio.
Suomalaisen kirjallisuuden sotakamreeri Reino Lehväslaiho antaa elokuvalle täyden kympin ja plussat päälle.
Mikä on antaessa. Lehväslaiho on saanut elokuvaan oman tarinansa ja panssarikersantti Lehväslaihon ja kenraalimajuri Laguksen panssarivaunujen taistelu venäläisiä panssareita vastaan on elokuvan komeinta katsottavaa.
Ymmärrän jollakin tavalla sen, mitä Lehväslaiho näkee elokuvassa. Muistan hyvin vielä, miten voimakkaasti Edvin Laineen ohjaama Tuntematon sotilas vaikutti omaan enooni, joka oli mukana Karjalan kannaksen taisteluissa, joissa hän myös haavoittui vaikeasti.
Sota on elämänalue, jota pystyvät ymmärtämään täysin vain sen kokeneet.
Talvi- ja jatkosodassa pieni ja köyhä Suomi ja sen puutteellisesti aseistettu armeija joutui taisteluun suurvaltaa vastaan.
Tali-Ihantalassa Suomen edelleen rutiköyhä elokuvateollisuus on saanut liikkeelle hämmästyttävän määrän sotakalustoa. Siksi esimerkiksi suomalaisten Sturm-rynnäkkötykkien ja venäläisten T-34 panssarivaunujen yhteenotto Kuuterselässä tuntuu katsojasta hyvin autenttiselta.
Puvut, aseet ja monet muut yksityiskohdat ovat kohdallaan. Lavastaja Risto Karhula, puvustaja Marjatta Nissinen ja maskeeraaja Eija-Leena Lehmuskallio ovat tehneet upeaa työtä.
Ilmataistelujen kuvauksessa elokuvan tekijät ovat turvautuneet arkistomateriaaliin.
Saksalaisen lentoyksikkö Kuhlmeyn ratkaisevaa panosta korostetaan sillä, että elokuvan tekijät kävivät kuvaamassa Saksassa maailman ainoata lentokelpoista Focke Wulf 190-hävittäjää, joka kuvauksia varten maalattiin lentäjä-ässä Erich Rudorffin nimikkokoneeksi.
Venäläisten lentoarmadaa tai valtaisia panssarikolonnia ei elokuvassa loihdita valkokankaalle tietotekniikan keinoin, mikä nykyisin on uusissa sotaelokuvissa paljon käytetty keino.
Valinta on onnistunut. Kohtausten autenttisuudella voitetaan enemmän kuin niiden näyttävyydessä hävitään. Arkistomateriaalin käyttö sopii hyvin myös elokuvan luonteeseen.
Käsikirjoittajat ovat olleet tietenkin kovilla, kun sodan kokeneiden ja siitä kirjoittaneiden miesten muistikuvista on lähdetty tekemään eläviä kuvia. Stefan Forss, Benedict Zilliacus ja Esko Salervo ovat selvästi päättäneet painottaa tarinan historiallisuutta.
Nuoren polven katsojille tehdään muun muassa selkoa siitä, miksi suomalaisten panssarivaunujen torneja koristivat hakaristit. Hakaristi on ikivanha onnea tuova symboli, jonka Suomen armeija otti käyttöön jo kauan ennen Hitlerin valtaantuloa.
Oikeastaan ainoa, mikä on elokuvan tekijöiltä hieman hukassa, on äärimmäisen uhrautuvasti ja sisukkaasti asemiaan puolustaneiden suomalaisten motiivi. Se jää muutaman irtolauseen varaan. Puna-armeijan sotilaat raiskaavat suomalaisten äidit, vaimot ja tyttäret, jos he pääsevät läpimurtoon.
Niinpä niin.
Tunnepuolta elokuvassa nostatetaan Timo Hietalan musiikilla. Hietalan musiikissa on mukana aimo annos sentimentaalista paatosta.
Ratkaisu ei oikein toimi. Hiljaisuus olisi paljon parempi kontrasti sodan valtavalle pauhulle.
Euroopassa oli sodan jälkeen vain kolme sotaan osallistuneen maan pääkaupunkia, joita ei missään vaiheessa miehitetty: Lontoo, Moskova ja Helsinki.
Suomalaiset olivat myös ainoita, jotka pystyivät torjumaan sodan aikana puna-armeijan massiivisen suurhyökkäyksen eli strategisen iskun.
Tali-Ihantalassa ratkaisevaan rooliin nousi suomalaisten tykistö. Tykistö ampui tykistökenraali Vilho Nenosen kehittämillä metodeilla, joilla vanhahtavasta kalustosta saatiin paljon tehoa irti.
Tali-Ihantala on vanhojen miesten elokuva ja sellaisena varmasti kympin arvoinen suoritus kuten Lehväslaiho sanoo.
Ehkä vielä joskus näemme tämän jo myyttiseksi kasvaneen sankaritarinan myös uuden sukupolven näkökulmasta kuvattuna, jos esimerkiksi Nenosen tyttärenpoika Aku Louhimies tarttuu aiheeseen.

Arto Paasilinna kirjoittaa salaviisaita tarinoita, joiden todellinen juoni piiloutuu pyhän yksinkertaisuuden valekaavun alle. Se on yhdistelmä, joka saa fiksunkin helposti astumaan vipuun.
Parhaat kirjansa Paasilinna kirjoitti nuorena. Ulvova mylläri on traaginen kuvaus suvaitsemattomuudesta ja syrjäytymisestä. Jäniksen vuosi käsittelee vieraantumisen teemoja.
Paasilinnan uusin Rietas rukousmylly nousee lähes näiden kahden mestariteoksen rinnalle. Setämäistä mässäilyä ja juopottelua on nyt vähemmän ja silkkaa asiaa enemmän. Tarinan aiheena on (yllätys, yllätys) uskonto.
Uudessa kirjassa on mukana aimo annos nuoren Paasilinnan yhteiskunnallista valveutuneisuutta. Kunniansa saavat kuulla niin Tiibetiä laittomasti miehittävät kiinalaiset kuin joutavanpäiväiset filosofiset pohdiskelutkin.
Paasilinnan kirjoista on turha hakea väkivaltaa, seksiä tai rumia puheita. Paasilinnalle tyypilliset piruilut on piilotettu siloisen pinnan alle.
Silti tarinan kaverukset Lauri Lonkonen ja Kalle Homanen ovat pulassa Homasen kehittämän rukousmyllyn kanssa. Homasen keksintö on joko sokean sattuman tai luojansa nerokkuuden ansiosta saanut oman inhimillisen tahdon. Itsepäisesti vekotin julistaa kaverusten estelyistä huolimatta riettauksista ja solvauksista koostuva evankeliumiaan maailmalla.
Siinä ranskalaisille filosofeille jälleen pohtimisen aihetta.
Kirjallisuuskriitikot saavat puolestaan miettiä tapaa, jolla Paasilinna tällä kertaa aloittaa tarinansa. Se on niin mielikuvituksellinen, että kirjan avauksen on melkein pakko perustua johonkin kirjoittajan kuulemaan tositarinaan.
Paasilinna on poikkeus suomalaisten kirjailijoiden joukossa myös siinä, että hän on päässyt jopa vaurastumaan tässä taloudellisesti kovin epäkiitollisessa ammatissa.
Rahoillaan Paasilinna on rakennuttanut koko joukon saunoja ja kiertänyt maailmaa. Itseoppineen sankarimatkailijan kokemukset maailman ihmeistä näkyvät mukavalla tavalla myös hänen uusimmassa kirjassaan.
Paasilinnan kustantaja WSOY tekee laadukkaitta äänikirjoja. Ja mikä on tehdessä, kun kustantajan rullissa on peräti kaksi tämän lajin ehdotonta huippuosaajaa Suomessa, Lars Svedberg ja Veikko Honkasalo.
Honkasalo on elementissään juuri suomalaisten kertojien lukijana. Hänellä on hieno ääni ja upea rytmitaju. Honkasalo lukee, ei tulkitse, mutta loistava ajoitus tekee hänen luennastaan todella nautittavaa kuultavaa.
Kun Honkasalo lukijana tarttuu esimerkiksi Jari Tervon Myyrään tai Väinö Linnan Tuntemattomaan sotilaaseen, äänikirjan kuuntelijaa odottaa liki täydellinen elämys.

Englantilaisen Douglas Adams vainaan sci-fi-parodiassa Linnunradan käsikirja liftareille muinainen rotu rakentaa maailmankaikkeuden suurimman tietokoneen pohtimaan elämän tarkoitusta. Laskettuaan parametrejaan 10 miljoonaa vuotta Syvämietteeksi ristitty tietokone ilmoittaa, että vastaus kysymykseen elämän tarkoituksesta ja kaikesta muusta sellaisesta on 42.
Filosofi ja kirjailija Tuomas Nevanlinna pistää sunnuntain Hesarissa paremmaksi. Vastaus perimmäiseen kysymykseen löytyy körttiläisyydestä.
Suomalainen ihminen on jukuripää, joka ei tottele, vaikka Jumala käskee. Sitä se teettää, tämä perisynti.
Tosin toimittaja Jussi Ahlrothin kirjoittama haastattelu tavoittelee taiteellisia tyylipisteitä sen verran vaativalla kertoimella, että jutun lukija ei välttämättä tiedä, missä Nevanlinnan sanomiset loppuvat ja Ahlrothin tulkinnat alkavat.
Nevanlinnan mukaan olisi naurettavaa väittää, että uskonto olisi naurettavaa. Väite on varmasti tosi, jos lakaisemme maton alle pappien selibaatin, neitseestä syntymisen, ulkokultaisuuden, kaksinaismoraalin, hurskastelun, dogmaattisuuden ja muutamia muita pikkujuttuja, joista keskieurooppalainen karnevaaliperinne on repinyt ilon irti ainakin kerran vuodessa jo satoja vuosia.
Mutta toki ymmärrän, että pitää tehdä ero kirkon ja uskossaan vahvojen seurakuntalaisten välillä.
Tästä näkökulmasta uskonto on pelkästään pelottavaa. Pienten tyttöjen ja poikien sukuelinten silpominen jonkin sortin uskonnollisena rituaalina ei naurata yhtään. Eivätkä kiiluvasilmäiset fanaatikot, kristityt ja muslimifundamentalistit ole hekään erityisen mukavia tuttavuuksia.
Nevanlinnan mukaan kristinusko oli syntyessään köyhien ja vähäväkisten radikaali liike. Ateenassa Paavalille naurettiin jo hänen elinaikanaan ja nauretaan yhä. Mitä uskottavuutta on miehessä, joka käskee naisia vaikenemaan seurakunnassa?
Tosin hymy hyytyi aika pitkäksi aikaa, kun katollisen kirkon inkvisitio keksi kärventää pahasuisimpia akkoja noitina roviolla.
Nevanlinnan päätyy siihen, että perisynti ei tarkoita pahuutta tai itsekkyyttä, vaan se selittää ihmisen erikoisen luonteen. Se tarkoittaa, että me emme ole kuin Jumala, robotti tai eläin suhteessa saamiimme käskyihin.
Tai ainakin näin Ahlroth kirjoittaa.
Tällainen ihmisen määritelmä on suurin piirtein yhtä järkevä kuin Syvämietteen vastaus kysymykseen elämän perimmäisestä tarkoituksesta. 42 on oikea vastaus vain, jos tietää, mikä on perimmäinen kysymys.
Robotti tietenkin tottelee automaattisesti samaansa käskyä, jos määrittelemme robotin koneeksi, joka tottelee automaattisesti saamansa käskyä. Douglas Adamsin kirjassa seikkailee kuitenkin myös sähköllä toimiva murjotuskone, androidi Marvin, jolla on planeetan kokoiset aivot ja oma vapaa tahto.
Ihminen puolestaan on eläinlaji muiden eläinlajien joukossa. Tämä ei ole mikään filosofinen kysymys, vaan empiirinen fakta.
Esimerkiksi ihmisen lailla kehittyneisiin nisäkkäisiin kuuluvia koiria koulutetaan ehdollistamalla. Jokainen oikea koiranomistaja kuitenkin tietää, että koira tottelee ”jumalansa” käskyjä vain itsensä kannalta järkevissä rajoissa. Omat koiramaiset vaistot pääsevät valloilleen heti, kun ”jumala” katoaa näköetäisyydeltä.
Uskonto on useimmille maailman kaikista ihmisistä niin voimakas pakkoajatus, että se asettaa kyseenalaiseksi koko idean ihmisen vapaasta tahdosta.
Kaikille uskonnoille on ominaista, että ne pyrkivät säätelemään voimakkaasti ihmisen seksuaalisuutta ja lisääntymistä. Kysymys voi ihan hyvin olla mekanismista, joka edesauttaa luonnon monimuotoisuutta ylläpitävää lajiutumista.
Biologisessa mielessä ihminen eroaa muista kädellisistä vain siinä, että suurten aivojensa ansiosta ihminen on pystynyt murtamaan oman ekologisen lokeronsa rajat.
Lehtijutun tekeminen on tiivistämisen taidetta. Varsinaiseen asiaan Nevanlinna pääsee oikeastaan vasta Ahlrothin jutun lopussa.
Kristinusko ja psykoanalyysi eivät ole vain lähisukulaisia, vaan identtisiä veljeksiä. Uskoon voi tulla kuka tahansa ja psykoanalyysiin voi mennä kuka tahansa. Tällä ihmisen pienten ja suurten aivojen välisellä taistelukentällä järjen käytöstä ei ilmeisesti ole kuin haittaa.

Yhteiskuntatieteiden tohtori Risto Volanen tekee ihan oikean kysymyksen, kun hän pohtii Helsingin Sanomien kulttuuriosaston Keskustelua -palstalla, onko Kristian Smedsin tuotannossa kysymys julistuksesta vai hälytyksestä?
Vastaus Volasen kysymykseen löytyy Smedsin tuotannosta. Olen nähnyt yhtä lukuun ottamatta kaikki Smedsin ohjaukset. Jatkuvasti kehittyvän omaperäisen ilmaisun lisäksi niitä yhdistää vahva humanismi.
Joukkoon ei mahdu yhtään kohtausta, jossa katsojana olisin joutunut kokemaan myötähäpeää näyttelijöiden puolesta. Tämä on jotakin nykyteatterissa, jossa monet muut nuoren polven ohjaajat piiskaavat näyttelijöihin omaa taiteellista kunnianhimoaan Jouko Turkan ja Jukka Parviaisen opeilla.
Annukka Ruuskasen haastattelukirja Kätketty näkyväksi -mielikuvituksen ja toden tilat Kristian Smedsin teatterissa kertoo meille, että Smedsin humanismi perustuu kaiken lisäksi uskonnolliseen vakaumukseen, jonka juuret ovat syvällä meidän kristillisessä kulttuurissamme.
Vuonna 1970 syntynyt Smeds ei varmasti ole syyllinen siihen, että Suomen kulttuurieliitti hurahti taistolaisuudeksi kutsuttuun äärivasemmistolaisuuteen samalla vuosikymmenellä.
Tämän päivän nuorten kannalta taistolaisuus on sitä paitsi täsmälleen yhtä kiinnostava asia kuin suomalainen äärioikeistolaisuus 30-luvulla Lapun liikkeineen.
Ihminen on biologisena lajina ollut samanlainen ainakin viimeiset 100 000 vuotta. Höyrykoneen keksimisestä ja industrialismin alkamisesta on vajaat 300 vuotta. Jokainen ajatteleva ihminen ymmärtää, että onnen pitää potkia ihmiskuntaa todella syytingit jalassa, jos nykyisenlainen globaali teknokulttuuri on olemassa vielä 300 vuoden kuluttua. Se on tietenkin mahdollista, mutta ei kovin todennäköistä.
Globaali maailmantalous on merkinnyt sadoille miljoonille ihmisille mahdollisuutta päästä äärimmäisestä köyhyydestä. Globaalin talouden mahdollistava tietotekniikka on antanut miljardeille ihmisille uusia mahdollisuuksia päästä tiedon lähteille ja kehittää itseään.
Toisaalta ilmastomuutos ja maapallon öljyvarojen ehtyminen merkitsevät sitä, että jo meidän elinaikanamme maapallon miljardit köyhät ihmiset ajautuvat nälkäkuoleman partaalle ja lähtevät liikkeelle. Satsaukset biopolttoaineisiin ovat jo nyt nostaneet elintarvikkeiden maailmanmarkkinahinnat ennätyksellisen korkealle.
Globaali maailmantalous ei ole mikään rusinapulla, josta me voimme napsia vain parhaat palat. Talouden ennen näkemättömän nopea muutos on muuttanut myös rajusti meidän omia asenteitamme ja käyttäytymistämme.
Kehityksen asettamiin eettisiin haasteisiin ei löydy yksiselitteisiä vastauksia. Useimmat meistä turvautuvatkin silmien sulkemiseen oman mielenrauhansa vuoksi. Omat silmänsä sulkemalla voi olla näkemättä myös sitä vihaa, joka kuplii osattomiksi jääneiden tai sellaisiksi itsenä kokevien keskuudessa yhteiskunnan tyynen pinnan alla.
Näytelmässään Huutavan ääni korvessa Smeds käsittelee juuri tätä kysymystä. Tämän päivän ihmisiltä puuttuu ”synnintunto”, kyky tuntea empatiaa ja syyllisyyttä.
Suurilta ikäluokilta on ehkä jäänyt oman hyvinvointinsa keskellä havaitsematta, että heidän omien vanhempiensa vaivalla rakentamasta hyvinvointiyhteiskunnasta on jäljellä vain vallan ja vaurauden kulissit. Psyykkisessä mielessä Muumimamman ja Ransu-koiran Suomi on tyhjä kuori.
Silmien sulkemisessa piilee myös totalitarismin siemen. Kulissit pitääkin kaataa ja näyttää taiteen keinoin, millainen maailma todella on. Demokratiaa ja ihmisoikeuksia pitää puolustaa tässä ja nyt. Kristian Smeds ansaitsee työryhmineen rohkeudestaan mitalin.

Graafikko, näytelmäkirjailija ja kolumnisti Aimo Vuorinen on suurien sanojen mies. Diminutiivi Vuorisen sukunimessä on todennäköisesti suvun perihämäläistä vaatimattomuutta, joka ei ole vaatimattomuuden laji lainkaan.
Vuorinen on selvästi edesmenneen pilapiirtäjän Kari Suomalaisen hengenheimolainen. Niin hauska mies, että hänelle huumorikin on kuolemanvakava juttu. Vuorinen ei flirttaile lukijoidensa kanssa eikä keksi veikisteleviä juttuja.
Vuorinen kuvaa itseään hämäläiseksi jurnuttajaksi. Ehkä takkasilmäinen lukija löytää hänen kolumneistaan ja pakinoistaan joskus myös aitoa hämäläistä viuruamista, tyyliä, jonka tämän päivän taitureita ovat esimerkiksi Syrjän veljekset Ylöjärveltä.
Näytelmäkirjailijana Vuorisen parhaat vuodet osuivat 70- ja 80-luvuille. Näytelmä Votkaturistit oli radikalismia 70-luvulla, jolloin koko Suomi näytteli hyviä ja luottamuksellisia naapuruussuhteita ja taistolaisuuteen hurahtanut kulttuurieliitti otti tämän ulkopoliittiseksi liturgiaksi kutsutun skeidan ihan tosissaan.
Tätä ei pidä kuitenkaan lukea Vuoriselle viaksi. Jos mies ei ole nuorena radikaali, hänellä ei ole sydäntä.
Kollega Antti Munnukka kertoo eräässä haastattelussa, että Vuorinen rantautui Lappeenrantaan junalla vuonna 1951. Se on melkoinen saavutus jopa uraansa aloittelevalta kirjailijalta.
Joka tapauksessa Vuorinen on ”junan tuoma”, kuten Etelä-Karjalassa on tapana sanoa. Viha-rakkaus –suhde palasjalkaisiin alkuasukkaisiin on säilynyt elävänä lähes 50 vuotta. Tuoreessa haastattelussa hän ilmoittaa inhoavansa edelleen ohjelmallista miesie, säähää –karjalaisuutta.
Edes Marianne-karkkien mainetta niittäneeseen käärepaperiin eivät kelvannen Karjalan väreistä kuin se punainen.
Vuorisella on silti myös paljon kavereita kuin ulkoministeri Ilkka Kanervalla ikään. Toki miehillä on muutakin yhteistä. Myös Vuorinen osaa arvostella sujuvasti maanrakoon myös näytelmän, jota hän ei ole koskaan nähnyt.
Vuorinen tietää, että Lappeenrannan kaupungin johdolta on yleensä hukassa muutakin kuin Pallo. Vuorisen yli 40 vuotta sanan miekalla käymän taistelun tulokset voimme nähdä joka päivä ympärillämme. Luonnonolosuhteiltaan kaupunki on edelleen kaunis kuin karamelli, mutta kaupungin johto on tehnyt kaikkensa peittääkseen tämän kukoistuksen betonin alle.
Enää ei tarvita muuta kuin niitä tuulimyllyjä saarnaamaan rumuuden evankeliumia.
Kolumnistina Vuorinen on todellinen instituutio. Tämän päivän hektisessä maailmassa 40 vuotta on pieni ikuisuus. Moni kollega on siinä ajassa jo ehtinyt ikävystyä kuoliaaksi tai poistua muuten vaan keskuudestamme.
Tämän pitkän rupeaman jälkeen Vuorinen ilmoitti sunnuntain Etelä-Saimaassa, että se on loppu nyt!
Tosin tarinat jatkuvat kuulemma jossakin toisessa mediassa.
Vuorisen ilmoittaa päätökselleen hyvin vuorismaisen syyn. Kolumni kerran kuussa ei riitä miehelle, jolla on paljon sanottavaa. Se on aika hyvin mieheltä, joka ei ole koskaan keksinyt yhtään kolumnin aihetta.
Mies on 78-vuotias ja virtaa piisaa kuin pienessä kylpylässä. Tekisi mieli heittäytyä oikein karjalaisen kateelliseksi.
Toivottavasti tämä kaupungin älyllisesti rehellinen kansalaismielipide saa edelleen äänensä kuuluville. Me jäämme kaipaamaan Vuorisen kolumneja. Monta uutisankkaa, joista paikallinen media tai edes päättäjät eivät tiedä juuri mitään, jää ampumatta alas, jos Vuorisen sarjatulelle kytketty verbaalimörssäri vaikenee.

Hitaasti hyvää tulee. Ohjaaja Lauri Törhösen elokuvalleen valitsema verkkainen ja eleetön kerronta tulee hyvin elokuvan teemoja. Raja 1918 on todellinen helmi Törhösen tuotannossa. Se on Törhösen uran paras ohjaus.
Raja perustuu elokuvan tuottajana toimineen Jörn Donnerin isän muistelmiin. Nuori idealistinen kapteeni määrättiin juuri itsenäistyneen Suomen ja Neuvostoliiton vasta perustetun rajan valvojaksi.
Käsikirjoittaja Aleksi Bardy on istuttanut näihin historian kehyksiin romanttisen rakkaustarinan. Se on selvä kumarrus elokuvataiteen asettamille vaatimuksille.
Suuren yleisön tarpeista lähtevä ratkaisu toimii kuitenkin yllättävän hyvin elokuvaan valittujen loistavien näyttelijöiden varassa. Raja 1918 on rakkausdraama, mutta ei mikään sentimentaalinen nyyhkytarina.
Elokuvan roolihenkilöt ovat kiinnostavia. Kapteeni von Munck (Martin Bahne) on oppinut idealisti, hänen venäläinen kollegansa majuri Gentsch (Leonid Mozgovol) yläluokkainen humanisti ja vääpeli Muranen (Hannu-Pekka Björkman) humaani kansanmies.
Minna Haapkylän näyttelemä opettaja Maaria Lintu on oikeastaan aivan liian ylevä ja ihana hahmo ollakseen millään tavalla uskottava. Tarinan Lintu ei oikeastaan ole nainen ollenkaan, vaan rakastuneen miehen mielessä syntynyt ideaali naisesta.
Haapkylän vahva persoonallisuus ja karisma välittyvät kuitenkin myös valkokankaalta ja antavat roolihahmolle rutkasti uskottavuutta.
Tärkeitä henkilöitä tarinan kannalta ovat myös teknokraattista ajattelua edustava kenraali Jyrinkoski (Hannu Kahakorpi) ja sotilaan sokeaa tottelemista ideaalinaan pitävä luutnantti Suutari (Lauri Nurske)
Kiinnostavinta Törhösen elokuvassa on ilman muuta sen historiallinen perspektiivi. Elokuvan roolihahmojen välille syntyvät jännitteet kuvaavat hyvin yksilöiden tapaa reagoida sodan luomaan raakaan todellisuuteen.
Elokuvan raakuutta ja väkivaltaisuutta on arvosteltu. Todellisuudessa elokuva ei liioittele vuoden 1918 todellisuutta, vaan silottelee sitä omalle taidelajilleen tyypillisesti.
Tämä ei kuitenkaan johdu tekijöiden tarkoituksesta, vaan meistä katsojista. Meille on reilussa sadassa vuodessa kehittynyt kyky sietää yhä raaemmin esitettyä fiktiivistä väkivaltaa.
Suomessa puhkesi 1918 nälänhätä, kun viljan tuonti Venäjältä loppui rajan sulkeutumiseen. Suomessa oli saksalaisia joukkoja ja liittolaisuus Saksan kanssa eristi Suomen täydellisesti myös ensimmäistä maailmansotaan käyvistä ympärysvalloista.
Vasta itsenäistyneet maan johto ajatteli kylmästi, että sen turhiksi katsomista ihmisistä piti päästä eroon tavalla tai toisella, koska kaikkia ei pystytty ruokkimaan. Sisällissota oli kärjistänyt sortovuosien aikana poliittiseksi ideologiaksi aivan tietoisesti muokatun russofobian äärimmilleen ja likvidointien kohde oli sillä selvä. Tekosyynä käytettiin kulkutautien pelkoa.
Törhösen elokuvan hätkähdyttävin yksityiskohta on se avoin antisemitismi, jota suomalaiset korkeat päättäjät ja viranomaiset elokuvassa osoittavat.
En tiedä, onko elokuvan tekijöiden antama kuva suomalaisten päättäjien asenteista täysin tai edes likimäärin oikea. Elokuvan kenraali Jyrinkoski edustaa pelottavassa määrin samaa teknokraattista ajattelutapaa, joka Hitlerin natsi-Saksassa johti miljoonien ihmisten murhaamiseen tuhoamisleireillä.
Suomi myös menetti valtavan määrän potentiaalisia mahdollisuuksia, jos ja kun se torjui vallankumousta paenneen venäläisen sivistyneistön ja juutalaisten maahantulon.
Törhösen elokuva antaa paljon ajattelemisen aihetta. Ilmastomuutos toisaalta ja maapallon öljyvarojen ehtyminen toisaalta ajavat ehkä vielä meidän elinaikanamme miljardit köyhät ihmiset nälkäkuoleman partaalle ja liikkeelle. Millaisia päätöksiä me olemme silloin valmiita tekemään rajalla.

Lappeenrannan kaupunginteatterin uuden johtajan Jari Juutisen kausi alkaa lupaavasti. Georg Büchnerin Woyzeck on rohkea valinta. Esitys perustuu Kristian Smedsin sovitukseen, josta lappeenrantalaiset ovat työstäneet energisen ja räväkän esityksen.
Juutinen panee tekstiin myös omiaan. Tarinaa paikallistavat heitot toimivat hyvin. Teatterin veteraaneihin kuuluva Reijo Kanerva intoutuu näytelmän kapteenina varmaan yhteen uransa parhaista roolisuorituksista tämän osaksi kotikutoisen tekstin kanssa.
Nuorena kuollut Büchner ehti kirjoittaa vain kolme näytelmää. Näistä kolmesta viimeinen, Woyzeck jäi kirjoittajaltaan kesken. Büchneriä pidetään kuitenkin yhtenä näytelmäkirjallisuuden suurista nimistä.
Lappeenrannan Woyzeck on istutettu erittäin kovalla volyymilla soitetun rockmusiikin tuottamaan akustiseen ympäristöön. Visuaalisen ilmeen esitykselle antavat Tapani Kokon veistokset, jotka tuovat mieleen väistämättä riemastuttavan ITE-taiteen eli nykykansantaiteen.
Lappeenrannan kaupunginteatterin näyttelijöistä löytyy osaavia soittajia ja lauluvoimaa. Woyzeck on myös esitys, josta selvästi huokuu läpi se, että näyttelijät itse nauttivat täysillä sen esittämisestä.
Esityksessä on virtaa. Kanervan ohella Jarno Kolehmainen onnistuu Woizeckin vaativassa roolissa, samoin Heikki Pirhonen loistaa näytelmän tohtorina.
Näytelmän tyylilaji on absurdi draama, tai oikeastaan, sen äärimmäisen vakavista teemoista huolimatta, absurdi komedia.
Mukana on paljon yllätyksiä. Näyttämöllä tapahtuu asioita, jotka aukeavat aivan yhtä hyvin tulkinnalle kuin suden hetkeen liittyvät painajaisunet.
Ohjaajan kannalta Woyzeck on myös vaikea pala. Marraskuun lopussa ensi-iltaan tullut esitys ei ole vieläkään täysin valmis. Ongelmia on kohtausten ajoituksessa. Kaikkea ei ole ehditty vielä miettiä ihan loppuun asti.
Smedsin sovitus Woyzeckista on kaikessa raadollisuudessaan paitsi äärimmäisen koskettava myös poskettoman hauska biisi. Lappeenrannan kaupunginteatterin esitysten kohtauksista puuttuu usein se kaikkein terävin kärki. Kohtausten sisäiset jännitteet eivät laukea terävänä piikkinä, vaan välillä ilma pihisee koko hoidosta pois omia aikojaan.
Lappeenrannan kaupunginteatterin Woyzeck on joka tapauksessa elämys. Se asettaa ainakin minun toiveeni korkealle. Juutisen kaudelta voi odottaa jotakin niiden monien pettymysten jälkeen, joita kaupungin oma teatteri on viime vuosina tuottanut.
Toivottavasti Juutisen kantti pitää. Räväkkä ja taiteellisesti tinkimätön linja ohjelmapolitiikassa myös karkottaa todennäköisesti osan teatterin vakiintuneesta katsojakunnasta pois katsomosta.
Siinä on yhdelle miehelle haastetta kerrakseen. Älä Jari silti ihmeessä vielä painu Imatralle, vaikka kaupunginhallituksen tomppeliosastolta jo tällaista viestiä on annettu.

Suomen Kansallisteatterin Tuntematon sotilas on raju kokemus myös katsojalle. Näyttelijät heittäytyvät rooleihinsa valtavalla energialla – kuin henkensä kaupalla. Tätä lähemmäksi sodan todellisuutta teatterin keinoin on varmasti vaikea päästä.
Kristian Smedsin ohjaus ja dramaturgia ovat terävää, välillä suorastaan viiltävää älyllistä leikkiä. Esitys on loppuun asti mietittyä ja esteettisesti komeaa teatteria, joka haastaa katsojan ajattelemaan.

Kaiken huipuksi Kansallisteatterin Tuntematon on ajoittain myös suorastaan hysteerisen hauska. Pidäkkeetön nauru ja Kansallisteatterin upeasti restauroitu, sata vuotta vanha teatterisali luovat kontrastin, jota muistelee edelleen vedet silmissä.
Tuntematon sotilas on loistavaa teatteria. Mutta se on vielä enemmän. Vihreiden kansanedustaja Heidi Hautala osui julkisessa kommentissaan naulan kantaan, kun hän sanoi, että Smeds on dramaturgiallaan tuonut Väinö Linnan romaanin hahmoista kasvaneet suomalaisen miehen arkkityypit nykyaikaan.

Tämän päivän Lammio on narsistinen kiipijä, jolla kusi on noussut niin pahasti päähän, että hatussakin jo loiskuu. Jokainen tunnistaa Antti Luusuaniemen loistavasti tulkitseman tyypin omalta työpaikaltaan.
Muita nuorempi sotamies Hauhia ei ole hiljainen ja ujo, vaan paikallisradioista ja tosi-tv:stä tuttu narsistinen pelle, jolle julkisuus on kaikki kaikessa.

Näytelmän alussa keskeiseksi hahmoksi nostetaan Riitaoja. Smeds todistaa tulkinnallaan vahvasti, ettei syrjäytyminen joukosta ja yhteiskunnasta ole kiinni vai yksilön ominaisuuksista. Globaalissa maailmassa järjestelmän kyykyttämäksi voi joutua kuka tahansa.
Toisaalta heikoin eväin tähän yhteiskuntaan syntyneestä tulee väistämättä myös järjestelmän uhri. Tätä Smeds alleviivaa teloituskohtauksella, johon ensimmäinen näytös huipentuu.

Smedsin ja hänen työryhmänsä vahvaa tulkintaa on myös näytelmän viimeinen, kohua herättänyt kohtaus, jossa ammutaan suomalaisten poliitikkojen ja julkkisten kuvia sekä lauletaan yhdessä, että Suomi on kuollut.
Linna päättää romaaninsa kohtaukseen, jossa konekiväärikomppanian viimeinen päällikkö kävelee metsään aseiden vaiettua ja itkee sitä, että Suomi on kuollut. Ilkka Malmberg muistuttaa kirjassaan Tuntemattomat sotilaat, että Linna on valinnut tälle uuden ajan johtajalle sukunimen Jalovaara.

Linnan trilogia Täällä Pohjantähden alla päättyy 50-lukuun ja idylliin, jossa Suomesta rakennetaan Janne Kivivuoren kaltaisten poliittisten johtajien johdolla sosialidemokraattista hyvinvointivaltiota.
Tätä Muumimamman ja Pikku kakkosen Ransu-koiran Suomea ei enää ole olemassa. Myös presidentti Tarja Halosen edustamasta hyvinvointivaltiosta on jäljellä vain kulissit, jotka pitääkin kaataa.
Talvisodan henkeä kuvattaan käsitteellä kaveria ei jätetä. Tänään kaverillekaan ei jätetä. Vitsi on jo vanha, mutta sen totuus arvo pitää edelleen kutinsa.

Ihminen on biologisena lajina ollut lähes samanlainen viimeiset satatuhatta vuotta. Ympäristö, jossa me elämme, on muuttunut ja muuttuu yhä hurjempaa vauhtia.
Tämän päivän ihmiset eivät ole sen pahempia tai parempia kuin edellisten sukupolvien ihmiset. Kysymys on siitä, että teknologian kehitys on tehnyt mahdolliseksi globaalit markkinat ja näillä markkinoilla hunni Attilan askelin harppova superkapitalismi on sodankäyntiä toisin keinoin.

Ihmisten on pakko sopeutua ja tämän sodan sankareita ja uhreja Smeds työryhmineen kuvaa. Loistava oivallus on esimerkiksi Henry Hannikan valinta Rokan rooliin. Upeasti roolin näyttelevä Hannikka kertoo jo pelkällä olemuksellaan, mistä Suomi voi vielä ammentaa uutta, luovaa energiaa ja löytää uuden sukupolven työnsankareita.
Talvi- ja jatkosota olivat metsä- ja maataloustöissä karaistuneiden työmiesten suuri savotta. Kansallisteatterissa rikotaan moukareilla pesukoneita.

Kysymys ei ole kuitenkaan moderneista luddiiteista. Smeds on vain työryhmineen tuonut yksinkertaisella, mutta sellaisena nerokkaalla keinolla näyttämölle kaikki ne vieraantumisen elementit, jotka riivaavat tämän päivän työelämää.
Smedsin ja videototeutuksesta vastaavan Ville Hyvösen kehittämät keinot hallita uudella tavalla teatterin tilaa ja aikaa ovat tuttuja jo kaksikon Kajaanin kaudelta.

Itseäni kiehtoi kovasti esityksessä Petteri Mannisen tulkinta sotamies Honkajoesta. Kansallisteatterissa Honkajoki on pyörätuoliin sidottu CP-vammainen.
Esitys ei tee pilkkaa vammaisista. Tänään poliitikkojen juhlapuheissa lähdetään yksinkertaisesti siitä, että kaikkien pitää työllistyä. Myös vajaakuntoiset ovat globaalissa maailmantaloudessa vipurahastojen katapultteihin sopivaa tykinruokaa. Valtionvarainministeriön virkamiehet eivät laiskoja verovaroin ruoki.
Honkajoen roolin voi tulkita myös toisin, vaikka ohjaaja kysyttäessä sen kieltääkin.
Linnan kirjassa sotamies Honkajoki on omistanut sekä oman verensä että pullosta sotasairaalassa saamansa veripalveluveren aseveljiensä viihdyttämiselle.

Kansallisteatterin Honkajoen voi helposti tulkita myös sarkastiseksi, jopa hieman pilkalliseksi kommentiksi taiteen ja taiteilijan mahdollisuuksista tämän päivän yhteiskunnassa. Mitään vastakaikua et saa, vaikka kuinka kiemurtelisit näyttämöllä, perkele! Keksi sitten tässä ikiliikkujaa.

Hauska ja tavallaan kipeäkin yksityiskohta on myös se, että näyttämöllä dysfasiasta kärsivän Honkajoen tulkkina toimii sotilaspappi.
Kirkko ja teatteri ovat ainakin yhdessä suhteessa veljeksiä. Molemmilla on ainutlaatuinen kyky tuottaa seurakuntalaisilleen voimakkaita läsnäolon kokemuksia.

Papeilla ja taiteilijoilla on ollut myös aina ikimuistoinen oikeus tulkita ihmismielen syvien kerrosten ja todellisuuden välisiä jännitteitä.
Tosin viime vuosisadalla analyyttiseksi psykiatriaksi kutsuttu hurraauskovaisten seurakunta kaappasi tämän tulkintaetuoikeuden omaksi monopolikseen ja jätti papeille ja taiteilijoille vai rippeet pureksittaviksi. Tämän päivän tappotantereilla ei ratsasta von Döbeln aukkoja katsellen, vaan sinne rientää aina kokonainen terapeuttien armeijakunta.
Kansallisen Tuntematon on suomalaisen teatterin merkkiteos. Se repii alas kuvia, jotka on aika repiä alas. Rohkea koukkaus yhteiskunnan kivettyneitä asenteita vastaan on oikea sankariteko näiltä teatteri tuntemattomilta sotureilta. Tällaisella rohkeudella teatteri lunastaa oman paikkansa yhteiskunnassa.

Smeds tietää, miten temppu tehdään. Mitalin saisivat antaa! Ajankohtaisuus on tämän päivän teatterille elinehto.