Jouko Turkkaa etsimässä

30.1.2012 kello 13:06, kirjoittaja: saarela

 

Lahden kansanopiston Taivas on puoli elämää on ohjaaja Henri Tuulasjärven lopputyö. Esityksen näyttelijöistä kuvan Ella Mettänen ja Hannes Mikkelsson opiskelevat näyttelijöiksi Nätyssä.Kuva Jere Lauha

Lahden kansanopiston Taivas on puoli elämää on ohjaaja Henri Tuulasjärven lopputyö. Esityksen näyttelijöistä kuvan Ella Mettänen ja Hannes Mikkelsson opiskelevat näyttelijöiksi Nätyssä.Kuva Jere Lauha

Seitsemän katsotun esityksen ja takapuolen kestävyyttä koetelleen 16 tunnin istumisen jälkeen tekee mieli väittää, että Työväen näyttämöpäivien ohjelmiston profiili on muuttunut.

Muutos on sikäli luonnollinen, että näyttämöpäivien taiteellinen johto vaihtui kokonaan vuosi sitten. Uudessa juryssä Mikkeliin kelvolliset esitykset ovat valinneet ohjaaja Raija-Sinikka Ranta ja teatteritieteen opiskelija Anni Mikkelsson.

Kaksikon pääinkvisiittori, vuonna 1947 syntynyt Ranta istuu muun muassa Ylen hallituksessa ja hän on toiminut muun muassa Kansainvälisessä teatteri-instituutissa (ITI).

Ulkopuolisen on tietenkin mahdoton sano, millaisia esityksiä kaksikko on ennakkoon nähnyt. Ennakkohaastattelussa Mikkelsson kertoi, etteivät harrastajat tee enää puskafarsseja.

Ehkä lausunto olisi pitänyt ymmärtää varoituksena.

Joka tapauksessa tänä vuonna elämäniloiset ja omaääniset esitykset loistivat enimmäkseen poissaolollaan. Toki todellisia helmiäkin esitysten joukosta löytyi, sellaisia kuin mikkeliläisen Suomen Parhaan Poikateatterin Pirstaleita, tamperelaisten (Legioonateatteri ja Ämmäsuon teatteri) Vastakkainasettelu sekä jyväskyläläisen Teatteri Vakiopaineen upea monologiesitys Touched For The Very First Time.

Johanna Ahonen tulkitsee upeasti Zoe Lewisin monologin Touched, jonka Mirka Seppänen on kääntänyt dramatisoinut ja ohjannut Teatteri Vastavoimalle. Kuva Jere Lauha

Johanna Ahonen tulkitsee upeasti Zoe Lewisin monologin Touched, jonka Mirka Seppänen on kääntänyt dramatisoinut ja ohjannut jyväskyläläiselle Teatteri Vakiopaineelle. Kuva Jere Lauha

Taiteellista kunnianhimoa ryhmiltä ei puutu. Eikä siinä ole mitään väärää. Kuuta pitää kurkottaa taivaalta.

Kunnianhimoisen tekemisen taustalta löytyy ainakin yksi hyvä selitys. Kokkolan ”konstikoulu” ja muut ammattikorkeakoulut ovat kouluttaneet alan osaajia. Esimerkiksi lahtelaisen Nikolai Teatterin Taivas on puoli elämää on teoksen ohjaajan ja käsikirjoittajan Henri Tuulasjärven lopputyö Lahden kansanopiston teatterikoulutuslinjalta. Esityksen näyttelijöistä ainakin Ella Mettänen ja Hannes Mikkelsson opiskelevat Nätyssä näyttelijöiksi.

Tuulasjärvi on dramatisoinut näytelmänsä Anton Tšehovin pienoisromaanista Lääkärin kohtalo eli huone numero 6. Esityksessä on mukana pitkiä monen minuutin tauloja, voimakkaita tunteenpurkauksia ja sähkökitaran soittoa. Jos pitäisi arvailla Tuulasjärven taiteellisia esikuvia, niin veikkaisin, että poika on katsonut ahkerasti saksalaista teatteria.

Toisaalta muoti, se ainoa oikea tapa tehdä taiteellisesti korkeatasoista teatteria, vaihtuu nopeasti.

Koulutustason paraneminen näkyy varmasti myös siinä, että tämänvuotinen Työväen näyttämöpäivät oli oikea valotaiteilijoiden esiinmarssi.  

Esimerkiksi helsinkiläisen Studioteatterin Menetetyssä Meksikossa, Nea-Maria Törmäsen ja Hannu Tuiskun yhdessä työryhmän kanssa toteuttamassa Machbeth-mukaelmassa näyteltiin lähes koko ajan hämärän rajamailla.  

Jouko Turkan oppeihin perustuvalla harjoitusmetodilla työstetty näytelmä jäi hieman hämäräksi todennäköisesti myös produktiossa mukana olleille nuorille teatterin harrastajille, joista nuorin on vasta 13-vuotias.

Katsoja odotti turhaan koko esityksen ajan lupaavan alun jälkeen, että nuorissa näyttelijöissä kipinöivä energia ja luovuus pääsisivät valloilleen. Ryhmän nuorten näytteleminen oli jonkinlaisen tunnelukon takana. Kokonaisuus muistutti keski-ikään ehtineet teatterifriikin ponnistelua Shakespearen kaltaisen pakkopulan kanssa paikassa, jossa kuninkaatkin suorittavat uutta luovaa työtään yksin.

Shakespearen Machbeth on analyysi vallasta ja väkivallasta. Näytelmän tematiikka ei kuitenkaan yksin selitä sitä jäykkyyttä, jolla esityksen nuoret vetivät roolinsa läpi ikään kuin he olisivat juuri puhuttelussa ilkeänä ja ikävänä auktoriteettina koulussaan kauhua herättävän rehtorin kansliassa.  

Tuisku ja kumppanit ovat tutkineet Jouko Turkan metodia Teatterikorkeakoulussa ja kokeilleet konstellaattioksi kutsumaansa metodia Studioteatterin nuorten kanssa.

Yhteistä sekä Tuulasjärven että Tuiskun ohjauksille on pyrkimys ajan hidastamiseen. Äärimmäisen hitaalla rytmillä tehdään tilaa tunteille, luodaan avaruutta, jossa ne saavat rauhassa kypsyä ja kehittyä.

Tällainen teatteri on tietenkin myös älyllisesti haastavaa, jos sattuu omaamaan tavallista verkkaisemman järjenjuoksun. Katsoja saa aikaa mietiskellä kysymyksiä, joihin ei ole olemassa vastauksia.  Ihmisen pään sisään mahtuu kokonainen hermosolujen ja niitä yhdistävien synapsien maailmankaikkeus, joka suurimmalta osalta on vielä tutkimatonta aluetta, eikä tutkimusurakan suuruutta vähennä se, että tällaisia rinnakkaisia maailmankaikkeuksia on yli seitsemän miljardia, vaikka William Shakespearea ja muita jo mananmajoille siirtyneitä universumeja ei lasketa.

Suomen Paras Poikateatteri on varmasti Suomen paras poikateatteri. Katraiina Kinnusen ohjaama mikkeliläisten esitys on vapautunut ja hauska kuin mikä. Kuva Sami Funke

Suomen Paras Poikateatteri on varmasti Suomen paras poikateatteri. Katraiina Kinnusen ohjaama mikkeliläisten esitys on vapautunut ja hauska kuin mikä. Kuva Sami Funke

Työväen näyttämöpäivien käsiohjelman mukaan Kajaanin harrastajateatterin Radix tarkastelee poliittisen radikalismin ja ääriliikkeiden nykytilaa ja ilmenemismuotoja globaalissa kontekstissa.

Se on aika paljon luvattu. Silti Eino Saari on onnistunut nuorten harrastajien kanssa kaikkein tärkeimmässä. Kajaanilaisten esitys säkenöi nuorta energiaa ilman mitään rakettitiedettä.

Saari on työryhmineen tehnyt valtavan työn kootessaan ympärillämme vellovasta informaatiotulvasta tämän päivän poliittisen vasemmiston tilaa kuvaavia sirpaleita ja analysoidessaan sitä.  

Ohjaaja Susanna Kuparisen vetämän työryhmän Ylioppilasteatterille tekemä Helsingin kaupunginvaltuusto ja Ryhmäteatterille tekemä Eduskunta ovat olleet tärkeitä esikuvia kajaanilaisille nuorille.

Kajaanilaiset ovat muun muassa tehneet kansanedustajille kyselyn islamista kootessaan esityksensä aineistoa.

Myös ryhmän käyttämä metodi on tuotu näyttämölle yleisön ihasteltavaksi. Saari on ryhmineen kulkenut Jouko Turkan jalanjälkiä ainakin siinä, että fyysiset harjoitukset viedään maitohapoille asti.

Lopputulos on energistä ja elämäniloista teatteria, jossa on mukana voimakas läsnäolon tunne.

Radixin kohtaus, jossa kuoro laulaa kädet natsitervehdykseen ojennettuina Jääkärimarssia ja työväen taistelulauluja on lainaa Kristian Smedsin Kajaanin kaupunginteatterille aikoinaan ohjaamasta Huutava ääni korvesaa -esityksestä. Kaajanin harrastajateatterin esitys on energinen ja raikas. Kuva Eino Saari

Radixin kohtaus, jossa kuoro laulaa kädet natsitervehdykseen ojennettuina Jääkärimarssia ja työväen taistelulauluja on lainaa Kristian Smedsin Kajaanin kaupunginteatterille aikoinaan ohjaamasta Huutava ääni korvesaa -esityksestä. Kaajanin harrastajateatterin esitys on energinen ja raikas. Kuva Eino Saari

Toki sanottavan tarvekin on niin vahva, että se kostautuu liiallisena runsautena. Vanhalla putkimiehen viisaudella, tuosta poikki ja tuohon jengat, esityksestä olisi saanut varmasti vielä tehokkaamman. Nyt katsojalle jätettiin liikaa aikaa miettiä maailman polottavien ongelmien ohella myös allergian aiheuttamaa nenän kutinaa, maanantain odottavaa paskamaista duunia ja auton osamaksueriä.      

Näyttämöpäivien helmiin kuului ehdottomasti myös jyväskyläläisen Teatteri Vakiopaineen monologi Touched For The Very First Time. Zoe Lewisin teksti on ohjaaja Mirka Seppäsen löytö, ja Johanna Ahosen upeasti tulkitsema monologi on englantilaisen feministikirjailijan näytelmän kantaesitys Suomessa.

Seppänen on kääntänyt tekstin ja dramatisoinut sen kutkuttavalla tavalla. Näytelmän tekstin lokalisoiminen Hankasalmelle Keski-Suomeen aina oikeaa murretta myöten on kutkuttava yksityiskohta.

Teatterin harrastaminen on yhdessä tekemistä. Harrastuksessaan pitkälle ehtineen ja unelmaroolista haaveilevan kannattaa kuitenkin laittaa Zoe Lewisin nimi mieleen.

Äideistä ja tyttäristä

28.1.2012 kello 15:55, kirjoittaja: saarela
Sara Saxholm, Irja Samoil ja Maarit Väyrynen setvivät äitiyttä. Kuva Karoliina Kuvaja

Sara Saxholm, Irja Samoil ja Maarit Väyrynen setvivät äitiyttä. Kuva Karoliina Kuvaja

Kajaanin harrastajateatterin Karoliina Kuvaja, Irja Samoil, Maarit Väyrynen ja Sara Saxholm ovat tehneet teatteria omasta, itselle tärkeästä aiheesta. Omia tekstejä on täydennetty ryhmän ulkopuolelta kerätyillä tarinoilla äiteydestä.

Mies on synnytyssalissakin sivustakatsoja ja sama pätee tietenkin teatteriesitykseen, jossa naiset kertovat synnytyskokemuksistaan. Ponnistamisesta ja kohdunsuun avautumisesta kun ei ole omakohtaista kokemusta, vaikka olenkin saanut seurata tätä ihmettä vierestä omien tyttärieni syntyessä tähän maailmaan.

Hieman sama etäisyyden aste saavutetaan, kun naiset kertovat äitisuhteestaan tai suhteistaan omiin tyttäriinsä. Muun mummoni muni muun mammani ja muun mammani muni muun ja niin edelleen.

Kajaanin harrastajateatterin MUM-esityksessä ollaan perimmäisten kysymysten äärellä. Esityksen sävy on intiimi ja niin sisäänpäin kääntynyt, että Mikkelin Teatterin pieni näyttämökin on sen esityspaikaksi liian suuri.

Ammattikorkeakoulussa kulttuurituottajaksi opiskellut Saxholm on johtanut noin vuoden ajan Kajaanin harrastajateatteria. Ammattilaisen ohjaamaksi viime toukokuussa kantaesitetty MUM vaikutti kovin keskeneräiseltä. Esityksestä puuttui rytmi ja ryhti.

Ohjaaja Raija-Sinikka Rantalan ja opiskelija Anni Mikkelssonin valinnat eivät ole menneet ihan nappiin Työväen näyttämöpäivien ensimmäisenä päivänä. Minna Harjuniemen ja Juha Hurmeen Ágota Kristófin romaanista dramatisoima Iso vihko on Kuusankosken teatterin harrastajille aivan liian vaikea teksti. Katsojan kannalta Jouni Hentun kieltämättä kunnianhimoisesta ohjauksesta tulee kärsimysnäytelmä.

Samaan sarjaan kuuluu myös Nurkkanäyttämön tulkinta Sofi Oksasen näytelmästä sovitus. Kun esitettävä teksti muuttuu liian painavaksi, tahtovat teatterin tekemisen perusasiat unohtua. Nurkkanäyttämöllä on samoin kuin Kuusankosken teatterilla hyviä näyttelijöitä. Puhdistuksessa oli monta hienosti tehtyä kohtausta, mutta kokonaisuus jäi vaatimattomaksi.

Ainakaan toistaiseksi Työväen näyttämöpäivillä ei ole kivuttu sille tasolle, josta me katsojat saimme vuosi sitten nauttia. Elämänilo ja huumori ovat antaneet odottaa itseään, ellei teatteriin usein kutsumattomana vieraana tunkevaa tahatonta huumoria lasketa.

Jari Tervo maalaa ikonia pyhimyksestä

17.1.2012 kello 17:04, kirjoittaja: saarela
Jari Tervolla on kykyä ymmärtää ja myötäelää, tehdä asioita sanoilla näkyväksi. Kuva Veikko Somerpuro/WSOY

Jari Tervolla on kykyä ymmärtää ja myötäelää, tehdä asioita sanoilla näkyväksi. Kuva Veikko Somerpuro/WSOY

Olen lukenut kaikki Jari Tervon kirjat ja suuren osan niistä olen pitkillä automatkoilla ja kalastusreissuilla kuunnellut myös äänikirjoina.

Tervon uusimman kirjan kanssa meni urakoinniksi. Layla jäi naamalleen yöpöydälle yhä uudestaan, kun väliin kiilasi sitä kiinnostavampia tekstejä.

Tervo käyttää Laylassa Myyrästä ja muista romaaneistaan tuttua näkökulmatekniikkaa. Kaikki tarinan henkilöt pääsevät vuoron perään ääneen. Aidolta polyfonialta Laylan teksti ei kuitenkaan kuulosta edes äänikirjana, vaikka äänikirjalla on kaksi lukijaa Jarmo Mäkinen ja Erja Manto. Sanojen välissä on liikaa tervoa ja höyheniä.

Tervo on jo ehditty (no tietysti puoliksi piruuttaan) julistaa Suomen johtavaksi feministiksi. Kirjan loppuhuipennus ei kuitenkaan tullut ainakaan minulle yllätyksenä. Pikemminkin se oli pelkästään nolo.

Loppupelissä Laylan ja hänen sisarensa, kunniamurhan uhriksi joutuneen Asumanin kärsimysten aiheuttajaksi osoittautuu tyttöjen oma äiti, joka juonii taustalla, koska haluaa vaihtaa miehensä Memedin tämän veljeen aviosiippana.  Äiti Gülistan on kuin koirankarvahattuversio Mika Waltarin Mikael Hakimin Khurren-sultanasta.

Todella vaikeasta äitisuhteesta siis on kysymys (heh heh).

Minusta tuntuu, että Tervo kusee välillä lukijoitaan silmään oikein paloletkulla, kuten Stan Saanila asian ilmaisi kaksikon kinastellessa lauantain Uutisvuodossa Guggenheim-museohankkeesta.

Tervo tuskin käyttää nykyään oppi-isänään Ernest Hemingwayta (viinaa ja lyhyitä lauseita). Tervo on kuitenkin loistava kirjoittaja, joka ilmiselvästi hioo kielensä ja kirjojensa rakennetta loputtomiin.

Laylassa Myyrän runsaudesta on kadonnut noin parisataa sivua, vaikka Laylassa maailma on avartunut Kekkosen Suomesta koko Euroopan laajuiseksi.

Tervon jaloja ja hyviä päämääriä ei kukaan kiistä, kun hän kirjoittaa ihmiskaupasta, prostituutiosta ja naisten alistetusta asemasta niin Turkin kurdialuilla kuin Suomessa.

Ongelmaksi Laylassa tulee tarinoiden ohuus. Tervo on tiukasti kiinni ajassa, oikeastaan jopa edellä aikaansa, mutta itse tarinat on hiottu niin ohuiksi, että ne alkavat muistuttaa iltapäivälehtien uutisia, joissa kissakokoisilla otsikoilla kerrotaan, miten ennakkoaavistus toi naiselle, joka on tiennyt koko ikänsä voittavansa loton päävoiton, jättipotin.

Voi hyvin olla, että Suomessa joku puliksi ajeltu skini tai muu hörhö murhaa ministerin. Tällaisen tapauksen oraakkeliksi Tervo tuskin itsekään haluaa nousta.

Ihmisten teot ovat historian faktoja. Näiden tekojen motiivit jäävät helposti hämäriksi. Parhaillaan ihmettelemme, mikä sai italialaisen loistoristeilijän kapteenin Francesco Schettinon karauttamaan paattinsa kiville. Kapteeni halusi ilahduttaa syntymäpäiviään viettävää laivan hovimestaria ylimääräisellä kierroksella hovimestarin syntymäsaaren ympärillä.

Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla.

Jumalaisen rakkauden kuvaukset kuuluvat pääsääntöisesti viihdelukemiston piiriin. Maailmankirjallisuuden valtavirran suuret romaanit kuvaavat tavallisesti toisen ihmisen kohtaamisen vaikeutta. Näin on ollut aina maailman ensimmäisenä romaanina yleisesti pidetystä Miguel de Cervantesin Don Quijotesta lähtien.

Tervon kirjan huoraksi ajautuvan ikiteekkari Helenan ja taloudellisessa ahdingossa parittajaksi ryhtyvän Armonlahden kosmisessa yksinäisyydessä ei ole sinänsä tältä kannalta mitään uutta. Molempia ohjaavat kaiken lisäksi hyvät tai suorastaan jalot päämäärät.

Meitä ihmisiä täällä todellisessa maailmassa paiskovat syy ja seuraussuhteet ovat liian monimutkaisia selitettäviksi. Ongelmaan on myös keksitty paljon kirjoitustaitoakin vanhempi ratkaisu. Pitää turvautua myytteihin.

Niin Tervokin tekee. Layla on nykyaikaan sijoitettu versio Orléansin neitsyestä ja vastaavista pyhimystarinoista, joita on todennäköisesti ollut olemassa jo hyvin kauan ennen kristinuskoa tai islamia.

Layla on kasvaa kärsimysten kautta kirkkauteen. Tosin hänen jumalainen tehtävänsä ei ole pelastaa Ranskaa tai edes kurdeja, vaan filosofian ylioppilas Jussi Jaussin alias Kara Mustafa Jaussin aluksi nihilistisen äärioikeistolainen ja Layla-uskoon tulon jälkeen islamilaista fundamentalismia edustava sielu.

Eli se siitä feminismistä. Ei ihme, että esimerkiksi Husein Muhammed, Suomessa asuva kurditaustainen lakimies, veti kirjasta porot sieraimiinsa. Eikä kiistassa varmaan pohjimmiltaan ollut kysymys pelkästään kurdinkielisten nimien oikeaoppisesta translitteroinnista.  

Laura Ruohosen näytelmän Kuningatar K motto kuuluu: kuningatar on kaikki, nainen ei ole mitään. Eikä maailma tässä suhteessa ole juuri muuttunut 1600-luvun kustavilaisen Ruotsin päivistä.

En sano, että Jari Tervo alistaa ylistämällä. Mutta ei hänkään voi ryömiä uskottavasti 15-vuotiaan kurditytön nahkoihin. Tiettyyn kieleen ja kulttuuriin kasvetaan lapsesta.

Toki Layla todistaa, että Tervo tuntee helsinkiläiset huorat, huijarit ja ne päänsä kaljuksi ajaneet kahelit ja muut naiskammoiset paska-aivot, jotka internetin keskustelupalstoilla pitävät kovaa ääntä.

Tervolla on kykyä ymmärtää ja myötäelää, tehdä asioita sanoilla näkyväksi. Laylassa pakottava sanomisen tarve ja kirjalliset pyrkimykset eivät oikein sovi samojen kansien sisään.

Ehkä meidän maailmassa vikana on vain se, että kaikki vitsit alkavat olla jo ikivanhoja.

Kuningatar K

15.1.2012 kello 13:10, kirjoittaja: saarela
Keinulautakohtaus, jossa nuorta Karl Gustavia esittävä Samuli Punkka ja Kunigatar K esittänä Ilona Pukkila tasapainoilevat kertoo jo kuvana, miten hienosti Lija Fischer ja hänen skenografian toteuttanut tiiminsä ovat ottaneet haltuun teatteritilan. Kuva Jonne Renvall

Keinulautakohtaus, jossa nuorta Karl Gustavia esittävä Samuli Punkka ja Kunigatar K:ta esittänä Ilona Pukkila tasapainoilevat, kertoo jo kuvana, miten hienosti Lija Fischer ja hänen skenografian toteuttanut tiiminsä ovat ottaneet haltuun teatteritilan. Kuva Jonne Renvall

Filosofia on kuollut. Näin sanovat maailmankuulu kosmologi Stephen Hawking ja fyysikko Leonard Mlodinow kirjassaan Suuri suunnitelma.

Jo aiemmin olemme haudanneet samaan kuoppaan viime vuosisadalla pandemian mittakaavat saaneen psykoanalyysin.

Mitä jää jäljelle, jos vielä menetämme kaikkein rakkaimpamme, juonellisen tarinan?

Kuningatar K:ssa näkyy Laura Ruohosen biologin koulutus. Ihminen on vähintään yhtä merkillinen otus kuin ankerias tai merikrotti.

Ihminen on laumaeläin. Ihmiselle kehittyi evoluution myötä poikkeuksellisen suuret aivot, jotta hän selviäsi oman laumansa äärimmäisen monimutkaisista sosiaalisista suhteista kunnialla. Stephen Hawkingin ja kumppaneiden edustama ”rakettitiede”, teoria kaikesta tuli kuvioihin vasta paljon myöhemmin.  

Paradoksi on siinä, että suuret aivot tekevät ihmisestä yksinäisen. Hyvin suuri älykkyys voi tehdä ihmisestä äärimmäisen yksinäisen. Laura Ruohon katselee näytelmissään maailmaa usein hyvin syvän kaivon pohjalta.

Ruotsin kuningatar Kristina oli poikkeusyksilö. Yhtä selvää on myös se, mikä oli naisen asema 1600-luvun kustavilaisessa Ruotsissa. Kuningatar oli kyllä kaikki, mutta nainen ei ollut mitään.

Lahjakkuutena muun muassa seitsemää eri kieltä sujuvasti puhunut Ruotsin kuningatar Kristiina olisi kuulunut oman aikansa nerojen joukkoon, mutta ei kelvannut sellaiseksi, koska oli nainen.

Tänään huippututkijan ura, lääkärin ammatti tai vaikka ura Euroopan unionin virkamiehenä on kaikki, mutta nainen ei edelleenkään ole mitään. Tämä on minusta Ruohosen näytelmän ydinajatus, ja ohjaaja Lija Fischer nostaa sen myös Lappeenrannan kaupunginteatterin esityksen keskiöön.

Käsiohjelmassa Fischer pohtii kysymystä hieman toisesta näkökulmasta. Meillä on omassa elinpiirissämme hyvin monta roolia.  Mitä meistä jää jäljelle, jos meiltä riisutaan kaikki nämä lukemattomat roolit pois?

Jääkö jäljelle pelkkä ruumis? Voi olla, että ainakin tähän vastaukseen päätyvät ne sadat kympin tytöt, jotka vuosittain sairastuvat anoreksiaan.

Yksinkertaiset selitykset ovat kuitenkin harvoin niitä parhaita, kun etsitään vastausta kysymykseen elämän tarkoituksesta. Kuningatar K pysyy arvoituksena.

Hänen elämänsä on ollut tasapainoilua erilaisten, toistensa kanssa ristiriitaisten roolin kanssa, mitä Fischerin ohjauksessa esimerkiksi hieno keinulautakohtaus korostaa. Eikä arvoitus ratkea edes sillä, että Kuningatar K:ta näyttelevä Ilona Pukkila riisutaan näyttämöllä kaikista roolivaateistaan alastomaksi ihan konkreettisesti.  

Ihminen on outo ja elämä liukas kuin ankerias. Siitä on vaikea saada otetta. Pelottavaksi ihminen muuttuu, kun kuvaan astuu viha ja väkivalta. Myös tätä katkeraa kalkkia Fischer on annostellut taidolla. Esimerkiksi näytelmän kuningataräiti, jota tulkitsevat Pauliina Palo ja Marja-Liisa Ketola, houkuttelee katsojaa kaiken aikaa analyyttisen ajattelun hetteikölle.

Lavastuksen ja puvustuksen vierailijana tehnyt Nina Mansikka on tehnyt huikean hienoa työtä, mutta esityksen loisto ei rajoitu vain tähän aineelliseen todellisuuteen. Fischerin lahjakkuus ohjaajana näkyy siinä, miten hän ottaa näyttämötilan haltuunsa.

Ruohosen tekstissä on hyvin monta tasoa, jotka Fischer loihtii esiin usein pienillä nyansseilla. Esityksen mittasuhteet ja sisäinen avaruus alkavat huimata katsojaakin. Fischerin ohjauksessa edes nuorten eteläkarjalaisten taiteilijoiden esitystä varten maalaamat muotokuvat eivät ole päälle liimattua ”poikkitaiteellisuutta”, vaan niin elimellinen osa esityksen tematiikkaa, että maalausten valtavasta koosta huolimatta niitä tuskin huomaa.   

Lappeenrannan kaupunginteatterin Kuningatar K on älyllisesti hyvin haastavaa teatteria. Se ei päästä katsojaansa helpolla. Siinä olaan teatterin maailmassa, joka usein kantaa saksalaisen näytelmäkirjailija Bertolt Brechtin nimeä.

Vierailevan Netta Salonsaaren koreografia kuitenkin lämmittää monta astetta näytelmätekstin kalseaa älyllisyyttä. Kaupunginteatterin osaavan tiimin näyttelijäntyöstä, Mansikan lavastuksesta ja puvustuksesta ja Salonsaaren koreografiasta syntyy esteettisesti kaunis kokonaisuus, joka potkii katsojan emootiot liikkeelle. Ihminen on fyysinen olento, ja läheisyys syntyy kosketuksesta. Tätä ihmisen fyysisyyttä ja ihmiskehon kauneutta alleviivaa myös näytelmän viimeinen, aivan upeasti toteutettu kohtaus.

Näyttelijöillä ei tietenkään voi olla liikkeissään ammattitanssijoiden tuhansien harjoitustuntien tuomaa varmuutta liikkeissään. Se ei kuitenkaan ole tämän jutun juju.     

Fischer on myös oman aikansa lapsi ainakin siinä, että hän rikkoo ensimmäisen näytöksen ehjän muodon heti toisen näytöksen alussa. Väliajalta palataan Ruotsin valtiopäiville, jonne kuningatartakaan ei ensin haluta päästää, koska hän on nainen. Sen jälkeen jylhä brechtiläinen järjenpaiskonta vaihtuu hetkeksi toriteattereiden commedia dell’arte-tyyliseksi hauskanpidoksi.

Vierailevan Jussi Östermanin äänimaailma tukee kokonaisuutta, vaikka jääkin välillä arvoitukselliseksi. Toki Madonna oman aikamme Kuningatar K:na on kappalevalinnoissa varma nakki.

Ystäväni, joka ei ole pitkään aikaan käynyt Lappeenrannan kaupunginteatterissa, ihmetteli ja ihasteli sitä ryhmähenkeä, jota esitys hänestä henki. Ja sitä sopiikin ihastella. Jari Juutisen kaudella Lappeenrannan kaupunginteatterista on kehittynyt hieno ensemble.

Laura Ruohonen on tunnetuin suomalainen näytelmäkirjailija maailmalla. Eikä se ole mikään ihme. Ruohosen näytelmät muistuttavat oikeaa elämää ainakin siinä, että mukana on aina paljon myös täysin arvoituksellisia elementtejä.

Kuningatar K vaatii paljon katsojalta. Mutta sitä autuaampi on myös aivojen omien mielihyvähormonien antama tujaus tämän rääkin jälkeen. Kuningatar K on sitä lajia teatteria, joka potkii sekä katsojan ajatukset että mielikuvituksen liikkeelle.  Kuningatar K on älykästä ja juuri siksi lumoavan kaunista teatteria.

Nimeni on Holmes – Sherlock Holmes

3.1.2012 kello 20:32, kirjoittaja: saarela
Jude Law ja Robert Downey Jr. ovat uuden ajan Dr. Watson ja Sherlock Holmes. Kuva Warner Bros./Daniel Smith

Jude Law ja Robert Downey Jr. ovat uuden ajan Dr. Watson ja Sherlock Holmes. Kuva Warner Bros./Daniel Smith

Ohjaaja Guy Ritchien Sherlock Holmes: A Game of Shadows ei ole terävän älyn, vaan erikoistehosteiden leikkiä. Se on jatko-osa vuosi sitten lokakuussa Suomessa levitykseen tulleelle Sherlock Holmesille, samaa kauraa ja apetta.

Hidastuksilla estetisoitua väkivalta on jälleen runsaasti tarjolla. Tohtori Watsoninkaan arsenaali ei rajoitu revolveriin, vaan tarjolla on myös paljon järeämpiä ampuma-aseita.

Artur Conan Doylen legendaarisen romaanihahmon tutkimuksista on Ritchien käsikirjoittajatiimin hyppysissä tullut kamppailulaji. Elokuvan stuntohjaajien ja –näyttelijöiden nimilistassa on lähes 80 nimeä ja taistelukohtauksia varten ohjaajan hommia ovat tehneet lajin erikoismiehet Richar R. Ryan ja Eric Oram.

Tällaisella pataljoonalla stuntmiehiä ja -naisia voi jo käydä vaikka pienimuotoista sotaa.

Nättinaamainen Robert Downey Jr. näyttää aika erikoiselta valinnalta Sherlock Holmesin rooliin. Mutta vika voi ihan hyvin olla tässä tapauksessa myös katsojan silmässä. Brittinäyttelijä Jeremy Brett on parhaillaan ykköskanavalla pyörivän Sherlock Holmesin seikkailujen myötä iskostanut meidän tajuntaamme vahvan kuvan siitä, miltä tämän Barker Streetillä majailevan sherlockiaanisen mestarietsivän pitää näyttää.

Tohtori Watsonista Ritchie on kumppaneineen tehnyt sotasankarin ja istuttanut rooliin sankarirooleista tunnetun Jude Lawin.

Mikäs siinä. Ritchien elokuva haukotuttaa aina välillä, mutta leukalihaksiaan ei sen parissa elokuvateatterissa tarvitse sentään venäyttää.

Alexander Dumasin Kolme muskettisoturia on filmattu yli sata kertaa, eikä Doylen Sherlock Holmes jää varmaan ainakaan kovasti näistä ranskalaisista miekkamiehistä jälkeen, mitä elokuvaversioiden määrään tulee.

Tuorein Dumas-filmatisointi, Paul W. S. Andesonin Kolme muskettisoturia ja Ritchien Sherlock Holmes: A Game of Shadows ovat selvästi sukua toisilleen ainakin väärän koivun kautta. Yhteistä niille on tavattoman runsas epookki, jonka nykyaikainen digitaalitekniikka tekee mahdolliseksi kohtuullisin kustannuksin, ja viihteellinen väkivalta.

Ihmisten ampuminen, räjäyttäminen ja silpominen on kovasti hauskaa, ja vielä hauskempaa on tietenkin se, jos pahiksia toimitetaan pois päiviltä tai ainakin tajuttomaksi ihan käsipelillä. 

Nio eivät sen paremmin Dumasin kuin Doylenkaan tarinat olleet alun perinkään mitään ihmismielen syväluotausta, vaan viihdettä.

Taidetta näistä tarinoista on tullut ajan myötä, kun niiden pintaa on vuosikymmenten ja vuosisatojen saatossa kertynyt riittävä määrä patinaa, kerroksia. Ei William Shakespearenkaan tarkoitus ollut varmaa omana aikanaan ainakaan ikävystyttää ihmisiä.

Tosin tämän päivän käsikirjoittajien ja ohjaajien maailmaan ei mahdu kuin yksi kuninkaallinen hänen majesteettinsa salaisesta palvelusta, nimeni on Holmes – Sherlock Holmes, kiäh kiäh…

Parasta Ritchien elokuvassa on erittäin huolella toteutettu epookki. Tarina on sijoitettu edelliseen vuosisadan vaihteeseen aikaan, jolloin ensimmäisen maailmansodan uhka jo leijui Euroopan yllä.

Sherlock Holmes: A Game of Shadows on Stig Larssonin bestsellereiden perusteella tehtyjen elokuvien ruotsalaistähden Noomi Rapacen debyytti Hollywoodissa. Larssonin luomassa Lisbeth Salanderin roolissa loistanut Rapace ei säteile romanihenkilöprinsessa Simza Heronina.

Tarpeettomien ihmisten varasto

2.1.2012 kello 17:57, kirjoittaja: saarela
Arto Salminen oli Nobel-palkitun Dario Fon veroinen satiirikko. Taru Mäkelän ja Veli-Pekka Hännisen käsissä Salmisen tiheä teksti on vesittynyt jonkilaiseksi kansankomediaksi. Kuvassa elokuvan Raninen (Aku Hirviniemi) ja Rousku (Kari-Pekka Toivonen). Kuva Jani Häkli

Arto Salminen oli Nobel-palkitun Dario Fon veroinen satiirikko. Taru Mäkelän ja Veli-Pekka Hännisen käsissä Salmisen tiheä teksti on vesittynyt jonkilaiseksi kansankomediaksi. Kuvassa elokuvan Raninen (Aku Hirviniemi) ja Rousku (Kari-Pekka Toivonen). Kuva Jani Häkli

 Tuli tässä taannoin moitittua kavereille Etelä-Saimaan elokuvakriitikko Tuukka Vartiaista turhan kovin sanoin. Ohjaaja Taru Mäkelän ohjaama Varasto on selvästi ennakko-odotuksia kehnompi elokuva.

Ennakko-odotukset perustuivat tietenkin Arto Salmisen loistavaan pienoisromaaniin Varasto, jonka pohjalta Veli-Pekka Hänninen on tehnyt elokuvan käsikirjoituksen.

Olen nähnyt myös yhden Salmisen kirjasta dramatisoidun näytelmän. Jyväskyläläisen Vakiopaine teatterin tulkinta Salmisen synkästä yksinpuhelusta oli kerrassaan mainio.

Mikä sitten Mäkelän elokuvaversiossa mättää? No ainakin käsikirjoitus. Hänninen on Mäkelän kanssa siistinyt Salmisen rujon runollista kieltä.

Lopputulos ei ole erityisen onnistunut. Salminen kirjoitti kaikki kirjansa kielellä, johon ei ole mitään lisättävää. Äärimmäisen tiheäksi kirjoitetusta tekstistä ei voi myöskään ottaa mitään pois.

Vartiainen moitti kritiikissään elokuvan loppua täysin keinotekoiseksi ja on siinä ihan oikeassa.

Salmisen kuvaama ihmisten varasto on pohjavireeltään varsin synkkä tarina ihmiselon raadollisuudesta. Salmisen kirja ilmestyi vuonna 1998 heti maan taloushistorian pahimman lamakauden jälkeen.

Eikä tuolloin työttömiksi jääneiden puolen miljoonan suomalaisen varasto oli vieläkään loppuun myyty. Koneiston tarpeettomiksi leimaamia ihmisiä riittää, ja elämme parhaillaan jälleen uuden syvän taantuman kynnyksellä.

Hänninen on elokuvantekijäksi heittäytynyt pappi. Hesarin haastattelussa Mäkelä tunnustaa myös sen, että Salmisen tekstiä piti loiventaa rahoittajan takia.

Mäkelä haki elokuvalleen rahoitusta Kirkon mediasäätiöltä, joka ei ensin suostunut rahoittamaan hanketta Salmisen kirjan rivon kielen takia.

Hännisen ja Mäkelän käsittelyssä Salmisen satiiri on muuttunut jonkinlaiseksi kansankomediaksi, tai ”reheväksi duunarikomediaksi”, jollaisena elokuvan tuottaja sitä markkinoi.

Haastattelussa Mäkelä kertoo etsineensä elokuvalle käsikirjoittajan, jonka maailmannäkemys on juutalaiskristillinen ja joka tunnistaa Salmisen tarinassa toivon ja armon mahdollisuuden.

Elokuvan nähtyään minä jäin ihmettelemään, mikä ihme sai Mäkelän tarttumaan juuri Salmisen romaaniin. Salminen varmaan pyörii haudassaan.

Elokuva pystyy kuitenkin hengissä loistavien näyttelijöiden ansiosta. Kari-Pekka Toivonen, Aku Hirviniemi, Minttu Mustakallio, Vesa Vierikko, Juha Muje ja Esko Salminen näyttelevät tapansa mukaan upeasti.  Tarinan Rousku, Raninen, Karita ja kumppanit ovat joka tapauksessa lihaa ja verta, ihan oikean ihmisen oloisia.

Ilmaa ympärilleen elokuva saa Jouko Seppälän kuvauksesta. Helsinki elää ja hengittää Seppälän kuvissa.

Taistelu tuulimyllyjä vastaan

20.12.2011 kello 15:21, kirjoittaja: saarela
Vesa Vierikko ja Pertti Sveholm. Kuva. Ryhmäteatteri/Sakari Tervo

Vesa Vierikko ja Pertti Sveholm. Kuva: Ryhmäteatteri/Sakari Tervo

Ryhmäteatterin Don Quijote on tai oikeammin oli näytelmä teatterin tekemisen vaikeudesta. Ohjaaja Raila Leppäkosken mukaan se on taistelua tuulimyllyjä vastaan.

Leppäkosken tuskan ymmärtää. Klassikkojen tekeminen näyttämölle taitaa olla nykyisin varsin epäkiitollista puuhaa. Televisiosarjojen kautta lapsesta asti tilannekomiikkaan tottuneelle sitcom-sukupolven yleisölle oikeaa teatteria ovat vain nopearytmiset, mustalla huumorilla maustetut komediat ja satiirilla pippuroidut farssit. Kaikki muu on joko viihdettä tai ikävystyttävää paskaa.

Tämän Leppäkoski on saanut kokea myös omissa nahoissaan. Ryhmäteatterin Don Quijote on floppi. Teatteri lopetti produktion kesken kaiken, koska se ei myynyt tarpeeksi. Minä ja 34 ystävääni ja kollegaani näimme Don Quijoten viimeisen esityksen lauantaina 17.12.

Tosin valintamme ei ollut täysin vapaaehtoinen, vaan ryhmälle varatut paikat Jatkuvaan kasvuun Pengerkadulla vaihtuivat Helsinginkadun Don Quijoteksi parin tunnin varoitusajalla näyttelijän sairastumisesta johtuneen peruutuksen takia.

Se ei tietenkään ollut kovin hyvä lähtökohta ryhtyä seuraamaan esitystä, jossa Leppäkosken omien sanojen mukaan käytettiin teatterin ääri-ilmaisuja commedia dell’artea ja juhlavaan paatokseen. Sekä pää että takapuoli tahtoivat puutua noin kolme tuntia kestäneen esityksen aikana.

Leppäkosken mukaan Don Quijote kertoi myös Ryhmäteatterin omista traditioista. Käsiohjelmaan hän koonnut edustavan otoksen kritiikeistä, joilla esityksiä on lytätty vuosien varrella.

Useimmat näistä kritiikeistä näyttävät vuosien jälkeen hieman huvittavilta. Mutta todennäköisesti sama pätisi myös kritiikin kohteena olevaan esitykseen, jos se voitaisiin herättää henkiin autenttisena. Jonkinlaista osviitta tästä antaa se, miltä aikanaan ylistetyt Televisioteatterin esitykset tänään näyttävät.

Teatterista käytävä keskustelu ei Suomessa ole kummoista. Siinä Leppäkoski osuu naulan kantaan. Tavaksi on muun muassa otettu, etteivät tekijät vastaa kritiikkiin, vaikka esityksen saama ryöpytys olisi avoimen kaunaista tai umpityhmää vuodatusta.

Mark Twain pippuroi oman aikansa kirjallisuuskriitikot pistämättömällä tavalla. Ehkä Leppäkoski yrittää samaa nyt teatterikriitikoiden suhteen. Käsiohjelmaa kootessaan hän on ajatellut, ettei heistä voi tehdä pätevää parodiaa, koska he tekevät sen niin paljon paremmin itse.

Tekijällä tai teatterin tapauksessa tekijöillä ei ole omaan teokseensa tulkintaetuoikeutta. Tämä ei ole kuitenkaan mikään luonnonlaki, vaan esteettistä teoretisointia. Reipas julkinen keskustelu olisi ainakin meidän kriitikoiden kannalta hedelmällisempi vaihtoehto. Siitä voisi oppia aina jotakin.

Vaikenemiseen saattaa tietenkin olla myös toinen ja paljon ikävämpi syy, pelko. Pelätään, että kriitikon julkinen nolaaminen keskustelussa johtaa kostoon. Potut maksetaan pottuina jo seuraavan ensi-illan kritiikissä.

Kaikkein ikävintä tietysti on, jos Leppäkoski on vuosien varrella joutunut toteamaan, että tämä pelko on täysin aiheellinen.

Suomi on pieni maa, jossa antipatioiden ja tykkäämisten verkostot ovat helposti umpisolmussa. Vittuilunhalu ei ole mikään erinomainen lähtökohta kritiikille, mutta eivät kovin läheiset ystävyys- ja kaverisuhteetkaan ole se paras vaihtoehto, joka halutaan pysyä edes jonkinlaisen objektiivisuuden rajoissa.    

Yleisön antamasta tuomiosta ei voi valittaa. Näin oli jo Ludvig XIV:n hovissa 1600-luvulla ja tähän on myös Suomen vanhimman vapaan teatteriryhmän alistuttava 2000-luvun Suomessa.

Tosin aika taitaa olla vielä armottomampi kriitikko.

Iän karttumien tekee meistä itse kustakin ajan mittaa ensin tapetinvärisiä ja lopulta täysin näkymättömiä. Kysymys lienee silkasta biologiasta, ja ilmiö tietenkin koskee myös Vesa Vierikon ja Pertti Sveholmin kaltaisia loistavia näyttelijöitä.

Molemmat alkavat olla iässä, jossa Miguel de Cervantes Saavedran sankareiden tragikoominen tarina seikkailuista ihanteiden ja todellisuuden välisessä sovittamattomien ristiriitojen kuilussa alkaa.  

Myös vuonna 1950 syntynyt Leppäkoski alkaa olla pian iässä, jossa mummonpotkijat saattavat vaania jo seuraavan nurkan takana.

Mutta se vain osoittaa, että maailmassa on myös asioita, jotka eivät ole muuttuneet miksikään Cervantesin päivistä.

Sukuvika, mutta suksi luistaa

5.12.2011 kello 12:30, kirjoittaja: saarela
Joonas Savolainen, Inari Hulkkonen, Manu Penttilä ja Turkka Kylliäinen (käsi) vauhdissa. Kuva Ari Nakari

Joonas Savolainen, Inari Hulkkonen, Manu Penttilä ja Turkka Kylliäinen (käsi) vauhdissa. Kuva Ari Nakari

Nopeatempoinen farssi on teatterin kuningaslaji. Siinä punnitaan sekä ohjaajan että näyttelijöiden taidot viimeistä hikipisaraa myöten.

Vaikka Taidekolu Estradin Nuorisoteatterin esityksen nimi on Sukuvika, suksi luistaa.

Johanna Juslinin ohjauksessa kohtausten ajoitukset ja iskut osuvat monta kertaa ihan nappiin. Yleisö on herkkä mittari, ja se palkitsi onnistumiset räjähtämällä nauruun. Se on pettämätön merkki.

Nuorisoteatterin opiskelijoissa on monta lahjakasta tyyppiä. Tekisin vääryyttä, jos alkaisin nostaa tässä esiin yksittäisiä nimiä.

Esityksen suola on siinä, että Turkka Kylliäinen, Manu Penttilä, Inari Hulkkonen ja kumppanit tuovat näyttämölle rohkeasti myös aimo annoksen omaa persoonallisuuttaan. Nuorisoteatterista löytyy aivan mahtavia tyyppejä.

En tiedä, miten laajasta materiaalista Juslin on ohjaajana pääsyt miettimään näytelmän miehistystä. Hän joka tapauksessa varmasti tuntee ohjattavansa. Sukuviassa roolijako on mennyt mitä ilmeisimmin aivan nappiin.   

Se tekee esityksestä raikkaan. Tällaista harrastajien tekemä teatteri on parhaimmillaan. Tässä ei tehdä pelkällä taidolla tusinafarssia, vaan brittimamma Ray Cooneyn mamuna Lappeenrantaan rantautuneessa aristokraattisessa kreisihuumorissa on kotikutoista elämänmakua. 

Luulen, että myös Lappeenrannan kaupunginteatterin ihmiset ovat käyneet katsomassa tätä esitystä sillä silmällä. Nuorisoteatterin lahjakkaista harrastajista löytyy valinnanvaraa ja osaamista, kun teatteri tarvitsee produktioihinsa hyviä iltanäyttelijöitä ja avustajia.

Kuningatar K – valistunut itsevaltias

29.11.2011 kello 11:55, kirjoittaja: saarela
Lija Fischer on Lappeenrannan kaupunginteatterin uusi ohjaaja. Kuva Marleena Liikkanen

Lija Fischer on Lappeenrannan kaupunginteatterin uusi ohjaaja. Kuva Marleena Liikkanen

Lappeenrannan kaupunginteatterin seuraava oma ensi ilta on Laura Ruohosen kirjoittama Kuningatar K.  

”Harjoitukset alkoivat marraskuun alussa ja minä muutin tänne jo lokakuun alussa”, Lappeenrannan kaupunginteatteri ohjaaja Lija Fischer sanoo.

Fischerin mukaan Ruohosen näytelmä on tavallisesti tehty vähän pienemmällä porukalla. Lappeenrannan produktiossa ovat mukana teatterin kaikki teatterin 12 omaa näyttelijää. Fischer halusi valinnoillaan syventää tekstiin sisältyviä yhteisöllisyyden teemoja.

”Dogvillessa tutkitaan sitä, miten se yhteisö sopeutuu yksilöön. Kuningatar K:ssa asiaa katsotaan toisesta näkökulmasta. Kuningattarelle on varattu oma paikka yhteisössä. Miten yksilö kykenee olemaan siinä yhteisössä ja jos ei kykene, niin miksi?”

”Ajattelen, että näytelmä kuvaa modernin ihmisen syntyä. Se kuvaa individualismin syntyä aikana, jolloin sitä individualismia ei vielä ole.”

”Minä en lähde esittämään väitteitä, vaan lähestyn aihetta kysymysten kautta, joihin minulla itselläni ei ole vielä vastauksia. Miten meidän aikana, kun meillä on valtava yhteisöllisyyden kaipuu, samalla voimassa on totaalisen individualismin vaatimus?”

”Miten nämä kaksi asiaa on yhdistettävissä, ja ovatko ne yhdistettävissä?  Pitääkö meidän ajatella koko yhteisöllisyys jollakin tavalla uusiksi?”

Lapsuuden alku ja loppu?

Ihmisillä on tänään enemmän mahdollisuuksia toteuttaa itseään kuin koskaan historian aikana. Samaan aikaan yksinäisyydestä on tullut ongelma?

”Koskaan ihmisillä ei ole ollut näin paljon mahdollisuuksia. Vapaa-aika nykyisessä laajuudessa on uusi ilmiö. Ei ennen ollut edes koko käsitettä.”

Ruohosen näytelmä kertoo kuningatar Kristiinasta, joka hallitsi Ruotsia vuosina 1632–1654.  

”Kuningatar K kertoo ajasta, jolloin ei tunnettu edes käsitettä lapsuus. Se näkyy esimerkiksi tuon ajan vaateissa. Tuolloin ei ollut olemassa erikseen mitään lasten vaatteita ja aikuisten vaatteita. Kaikki kulkivat samanlaisissa kamppeissa. Lapsi oli pieni aikuinen.”

Mitä kiltit tytöt saavat tehdä?

”Toinen iso kysymys, mitä Ruohosen näytelmän tekstissä käsitellään, on sukupuolikysymys.  Itse en ole koskaan kokenut, että en saisi tehdä jotain, tai että minulta odotetaan jotain vain siksi, että olen tyttö.”

”Kysymys on varmasti ainakin osaksi kasvatuksesta. Minulle ei ole koskaan sanottu, että minun pitäisi tehdä jotakin siksi, että olen tyttö. En ole itse koskaan kokenut sitä varsinaisesti ongelmaksi.”

”Olen miettinyt Kuningatar K:n yhteydessä muun muassa naisjohtajuutta. Mitä on olla nainen ja johtaja? Se on aika epämääräinen alue. Mies voi tehdä johtavassa asemassa virheitä. Naiselle sitä ei sallita. Naiselta odotetaan johtaja-asemassa täydellisyyttä ja virheettömyyttä.”

”Naisesta saa käyttää ihan erilaista kieltä kuin miehestä. Suomi on sukupuolisesti hyvin neutraali kieli, mutta kun ajattelee vaikka englannin sanaa history, näkee, että historiakin on miehen tarina (his story).”

”Kysymys on varmasti hyvin vahvasti kielen ominaisuudesta. Eroa tehdään tietenkin myös pukeutumisella.”

Näkyvä ja näkymätön pakko?

”Meidän ajassamme ja barokin ajassa on paljon yhtäläisyyksiä. Luksustuotteet tulivat Euroopassa ainakin yläluokan saataville. Yhteistä on myös tietynlainen moniarvoisuus. Arvostettiin taiteita.”

Yhteistä meidän ajallemme ja 1600-luvun barokille on Fischerin mukaan myös se että yksityisestä tuli äkkiä julkista. Äärimmäisyyksiin tämä vietiin Ranskan Ludvig XIV hovissa, jossa Aurinkokuninkaaksi kutsutun Ludvigin elämästä tuli täydellisen julkista.

”Myös sitä, miltä ihmisen pitää näyttää ja miten pitää käyttäytyä, säädeltiin tarkoin.”

Aurinkokuningas pakotti äärimmilleen viedyllä julkisuudella Ranskan aateliset ruotuun ja valtansa alle. Meidän aikanamme ihmisillä on enemmän vapauksia valita kuin koskaan historian aikana. Pinnan alla on kuitenkin voimia jotka määräävät, miltä meidän pitää näyttää ja miten pitää käyttäytyä. Kuluttajat ovat tämän päivän aatelisia, joita monikansalliset suuryritykset yrittävät laittaa ruotuun?

”Kymmenenvuotiaille tytöille tarkoitetut vaatteet ovat todella seksikkäitä. On napapaitoja ja lannetta korostavia housuja ja syvään uurrettuja hameita. Pitääkö 10-vuotiaan todella näyttää seksuaalisuuttaan?”

Mitä Aku Ankka –raivari opettaa?

”Itse ohjaan aina koomisen kautta. Minulle komedia on luontainen tapa tehdä. Uskon myös siihen, että jos ihminen nauraa, hän vapautuu myös ajattelemaan. Ajattelu ei ole mitään ryppyotsaista. Ajattelu on hauskaa. Se on aikuisten leikkiä.”

”Mikään ei ole koomisempaa kuin hirveän tunnemyrskyn vallassa oleva ihminen. Tunne ja huumori kulkevat rinnakkain. Jopa suuri tuska voi ulkopuolisen silmissä näyttää koomiselta. Kun joku on Aku Akka -raivareissa, hänestä tulee helposti koominen hahmo.”

”Teatterissa voi tavoittaa nämä molemmat puolet, kokea sen valtavan tunnemyrskyn ja nähdä sen koomisuuden.”

Kaikkiruokainen teatteri?

”Teatteri on aina ollut kaikkiruokainen. Sinne ovat mahtuneet kaikki taiteen lajit. Teatteriin kuuluu elimellisesti se, että se yhdistää itseensä erilaisia tapoja olla näyttämöllä. Kuningatar K:n tulee mukaan myös muutamia nuorten taiteilijoiden maalauksia ja vähän myös tanssia.”

”Itse teen teatteria, jossa on monia eri tyylilajeja. En ole tyylilajisidonnainen. Tyylilaji valitaan aina kohtaus kerrallaan. Pyrin siihen, että teatteri on yllättävää, hauskaa ja koskettavaa, samanlaista kuin elämä itse on.”

”Teatterissa ei voi valita vain yhtä tapaa tehdä. Ei ihminen oikeassakaan elämässä voi valita vain yhtä tapaa olla. Ihmisessä on aidosti monta persoonaa. Tämä on minun elämänfilosofia ja sen yritän saada välittymään myös näyttämölle.”

”En sano, että ihmisellä on elämässään monta roolia, koska rooli merkitsee aina esittämistä. Väitän, että meillä on aidosti monta minuutta, sanoisin jopa, että meillä on monta eri persoonallisuutta.”

Teatteri on lihaa ja verta?

”Teatterin erikoislaatu moneen muuhun taiteeseen verrattuna lähtee siitä, että siellä ne ihmiset ovat ihan oikeasti olemassa, ne fyysiset kehot, mikä on aivan mieletön asia, kun nykyään kaikki on melkein kuvaa.”

”Teatterissa kuva syntyy ihan oikeasta kehosta. Kehoja on näyttämöllä ja katsomossa. Syntyy eläviä kontakteja ja esityksessä on mukana yllätyksen ja arvaamattomuuden elementti. Se on ihan mielettömän kiinnostavaa.”

Vaativa ohjaaja?

”Ohjaajan rooli on tehdä päätöksiä. Siihen minut on koulutettu. Minä teen valintoja ja päätöksiä. Kaikki työryhmän jäsenet voivat tarjota omia ehdotuksiaan ja kaikki saavat ideoida.”

”Minä puhun valistuneesta itsevaltiudesta. Kaikkien ideoita kuunnellaan ja jos jollain on parempi idea kuin minulla, sitä ilman muuta käytetään. Lopullisen ratkaisun tekee ohjaaja. Minä olen se työryhmässä, joka sanoo, että näin tehdään.”

”Seinä tulee aina jossain vaiheessa vastaan, jos jotakin yrittää ihan tosissaan ja on itselleen rehellinen. Tulee hetki, jolloin kysyy itseltään, tuleeko tästä yhtään mitään, ja olenko ajatellut tämän kaiken ihan päin hemmettiä. Miksei me saada tätä kohtausta toimimaan?”

”Kysymys on siitä, miten tästä ylipääsemättömästä esteestä mennään läpi, kaivaudutaanko ali vai mennäänkö läpi. Keinoja on monia. Joka kerta olen törmännyt seinään, mutta koskaan en ole jäänyt sen taakse.”

”Toiset esitykset ovat olleet parempia kuin toiset. Jokaisesta jutusta kuitenkin oppii jotakin uutta. Yhtään ohjausta ei ole jäänyt kesken. Kaikki ovat valmistuneet ensi-iltaan, eikä yhtään niistä ole tarvinnut hävetä.”

Yhteisön taidetta?

”Ohjaajana minä tulen teatteriin ideoiden kanssa. Sen jälkeen ne ovat yhteistä maaperää. Se on teatterissa hienoa, että siellä raksuttaa kaikilla.”

”Minä olen valmistunut viime keväänä. Minun professorini Maarit Ruikka on aina opettanut sitä, miten tehdään yhteistyössä esimerkiksi suunnitteluryhmä, millä on ohjaajan rooli, mitä äänisuunnittelija tekee ja niin edelleen.”

Miten näitä näkemyseroja sovitellaan, jos niissä joudutaan törmäyskurssille?

”Niistä keskustellaan. Yleensä asiat selviävät keskustelemalla. Myös minulla voi joskus olla jokin päähänpinttymä, ja kun kaveri kyselee tarpeeksi sitkeästi, huomaan itse, etten ole ajatellut tätä juttua loppuun asti.”

Miten sitten hoidetaan tilanne, jossa ihmiset loukkaantuvat siitä, että heidän esittämänsä idea ei kelpaakaan?

”Kyllä ihmiset itse vaistoavat, kun löydetään eri vaihtoehdoista se hyvä. Jos ryhmässä on hyvä henki ja luottamusta siihen, mikä on kenenkin idea, ei takerruta. Ei niistä olla mustasukkaisia.”

”Jokainen näyttelijä tuottaa jotakin omaa, ja jokaiselle pitää jättää tilaa siihen. Mutta pitää olla myös se yhteinen suunta ja ohjaajan tehtävä on määrittää, minne ollaan menossa.”

Ristiriitoja vähentää jo se, että ohjaaja tekee pohjatyöt huolella?

”Kun sinulla on työvälineet valmiina, ne tietyt kysymykset, aiheet ja teemat, joiden kanssa työskennellään, ne määrittelevät myös, mihin pyritään. Ohjaajan päätös ei perustu vain siihen, että minä en nyt tuosta ideasta tykkää, vaan hänen pitää perustella, miksi jokin asia ei kerro käsillä olevasta aiheesta niin tarkasti kuin jokin toinen.”

”Totta kai on joskus tullut ilmaistua oma kantansa myös siten, että ihmiset ovat loukkaantuneet. Kaikki me teemme virheitä. Myös minä teen virheitä varmaan päivittäin.”

”Toisaalta näyttelijät haluavat, että ohjaaja tekee sen lopullisen päätöksen, koska minä kannan myös vastuun.”

”Tarkkuus antaa näyttelijälle vapauden ilmaisuun. Jos sitä tarkkuutta ei ole, ei ole myöskään mitään raameja, joiden sisällä toimia. Rajat merkitsevät vapautta.”

”Se pätee myös itseeni. Minulla on tämä näytelmä ja nämä näyttelijät. Kun tekee yhden valinnan, se asettaa jälleen rajat seuraaville valinnoille.”

Kolmen eri kulttuurin välissä?

”Olen syntynyt Puškinissa. Katariina Suuren kesäpalatsi oli minun kotilinnani. Leikin sen linnan pihalla. Siellä on valtavan kaunis puisto ja kesyjä oravia.”

”Kyllä sillä juutalaisuudella on merkitystä minun elämässäni. En ole millään tavalla uskonnollinen. Olen maallistunut juutalainen, mutta kyllä minun juuret ovat tavallaan siinä, että juutalaisuus on tavallaan sellaista välissä olemista vähän niin kuin ohjaaminenkin on.”

”Se on jotakin konkreettista ihmisten ja maailmojen välissä. Se on minun paikkani tässä maailmassa.”

”On se näköalapaikka, mutta on siinä ollut myös omat ongelmansa. On se välillä itkettänyt. Miksi en voi olla ihan samanlainen kuin muut?”

”Kun asuin Puškinissa kysyin äidiltäni, mitä tarkoittaa jutku? Kun muutimme Suomeen ja menin kouluun, piti kysyä äidiltä, mitä tarkoittaa ryssä?”

”Oli myös isoja hylkäämisen kokemuksia. Mutta ne liittyvät ehkä nuoruuteen. Nuoruus on aika raadollista nykyään. Se ei liittynyt niinkään tähän minun taustaani, vaan tyttöyteen ja kasvuun.”

”Lapsethan ovat ihan hirviöitä, mutta niiden kuuluukin olla hirviöitä. Ala-aste oli aika paha. Yläasteella aloin saada ystäviä.”

”Me vielä muutettiin joka vuosi ja asuttiin aika monessa paikassa ennen kuin päädyimme sinne Kajaaniin.”

Taiteilijaksi tullaan pakosta?

”Minun suvussani ajatellaan, että ihmisen pitää tehdä sitä, mihin hänen sielunsa palaa. Minun sieluni palaa teatteriin. En oikein muuta osaa tehdä.”

”Uskon samaan kuin David Mamet eli, jos sinulla on b-vaihtoehto, käytä se. Silloin pääset paljon helpommalla. Mene teatteriin vain, jos sinulla ei ole mitään muuta vaihtoehtoa.”

Vihan veljet – ja siskot

21.11.2011 kello 16:28, kirjoittaja: saarela
Kristian Smedsin luomiin näyttämökuviin on ladattu huikea määrä merkityksiä. von Krahli Teater

Kristian Smedsin luomiin näyttämökuviin on ladattu huikea määrä merkityksiä. von Krahli Teater

 

Tallinnalaisen Von Krahli –teatterin 12 Karamazovia ei ole hätähuuto ihmisyyden puolesta. Se on korvia vihlova tuskanparkaisu.

Tämä parkaisu osoittaa, että ainakin teatteri on yhä mitä suurimmassa määrin yhä elossa. Kristian Smedsin yhdessä Tarton yliopiston teatterilinjan opiskelijoiden kanssa toteuttama tulkinta Fjodor Dostojevskin Karmazovin veljistä on raivoisan energinen ja voimauttava esitys.

Voimaa katsoja myös tarvitsee vielä esityksen jälkeenkin. Se sysää katsojansa niin syvään ahdistuksen kuiluun, että sieltä on vaikea kiivetä takaisin ylös. Omat aivot jäävät raksuttamaan tyhjää tässä merkitysten ja atavististen tunteiden viidakossa.

Partakoneen terää ei turhaan käytetä Von Krahl –teatterin julisteissa tämän esityksen symbolina. 12 Karamazovia on esitys, joka viiltää ja satuttaa.

Jos joku haluaa löytää tätä esityksestä venäläisen mielenmaiseman, niin siitä vaan. Kyllä lähtee. Kuuden veljeksen seuraksi näyttämölle on tuotu puoli tusinaa Tshehovin sisarta. Tartuntapintoja riittää meille tyhmillekin aina takertumiseen asti.

Jo esityksen alussa yleisöä suorastaan yllytetään heittämään se ensimmäinen kivi. Esityksen loppupuolella veljeksistä nuorin, hurskas Aljosha osoittautuu moottorisahamurhaajaksi.

Kysymys ei ole Artaud’n nimeä usein kantavasta julmuuden teatterista. Esityksen keskiössä on tiukasti ihmisen eksistenssi. Kysymys on ihmisenä olemisesta, veren perinnöstä, kuten esityksen lauluissa toistetaan.

Viha ja vihasta kumpuava väkivalta ovat olleet Smedsin suurennuslasin alla hänen Kajaanin kaudestaan lähtien. Karamatzoveissa törmäys tapahtuu teatteri-ilmaisun ja meitä ympäröivän todellisuuden rajapinnassa.

Murhasta on tullut normi ensiluokkaiselle viihteelle, vaikka pahuus ei tietenkään ole mikään populaarikulttuurin luoma uusi ilmiö. Perimmältään kysymys on kai siitä, että me odotamme sydän vapisten, milloin taas ryhdytään kirjoittamaan uusia lukuja tähän ihmiskunnan suureen kertomukseen myös meillä.

Temaattisesti 12 Karamazovia on lähellä hieman arvoitukselliseksi jäänyttä Mental Finlandia. Tartolaisten esityksen intensiteetti on kuitenkin vielä huikeammalla tasolla.

Von Krahli –teatterin esityksessä puhutaan ja lauletaan rakkaudesta, mutta tekojen tasolla armolle ei ole sijaa. Nuoren Kristian Smedsin uskosta ihmisen perimmäiseen hyvyyteen ja korkeampien voimien johdatukseen ei ole enää paljon jäljellä. Tässä esityksessä ei ole muuta jumalaa, kuin huda huda. Kysymys on pahuuden patologiasta.

Toteutuksen ja esityksen tematiikan välille syntyy myös luova ristiriita. Smeds on saanut kolme vuotta työskennellä huikean lahjakkaiden nuorten näyttelijäopiskelijoiden kanssa. Upeasti näyttelevä Jim Ashilevi ja kumppanit todistavat ainakin esityksen katsojalle silkalla lahjakkuudellaan, ettei mikään voi olla ihmiselle täysin ylivoimainen haaste, ei edes itsepintainen ja terveen järjen vastainen pyrkimys hyvään.

Mitään messiaskompleksia Smedsillä ei ole, vaikka esityksen nimeksi on laitettu 12 Karamazovia ja näyttämöllä on mukana kuusi naista ja kuusi miestä. Smeds vetää maton alta tällaisia epäilevältä rankalla itseironialla.

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita riittää myös silloin, kun Smeds itse heiluu näyttämöllä ohjaajan roolissa teurastuspuukon ja sinkkiämpärin kanssa. Ohjaajan kidutetulle näyttelijälle suorittaman ruumiinavauksen terän taitaa ohjaajan takaraivoon liimattu iso sidetukko, jolla on hyvä peittää oman pään saamat kolhut.  

Smedsin näyttämökuvat ovat välillä kuin suoraan Hieronymus Boschin renessanssiajan maalauksista. Näissä kuvissa näyttämölle astuu myös Kristus hännystelijänsä kanssa.

Smedsin lavastuksessa käyttämässä ITE-taiteessa on mukana kaatopaikan estetiikkaa, mikä sekin on osuva kuva maailmastamme.

Smedsistä olisi voinut tulla myös maailmanluokan kuvataiteilija. Ainakin maailmantaiteesta löytyy yksi maalaus, johon 12 Karamazovia rinnastuu helposti. Tuo maalaus on Edvar Muchin Huuto. Katsojan on itse päätettävä, kuvaako teos ihmisen sisintä kouraisevaa haltioitumista vain kauhunhuutoa.

Itse kallistuin lopulta ensin mainitun vaihtoehdon kannalle. Se selittää esityksen siltä lähtevän todellisuuden ja sitä ympäröivän mielenmaiseman välisen ristiriidan.

Esitys ei myöskään lopu Tuomari Nurmion biisiin Huda Huda! Moottorisahamurhia, raiskauksia, kidutusta ja ihmissyöntiä sisältävä bakkanaali päättyy näyttelijöiden yhdessä laulamaan ja soittamaan Hiski Salomaan Vapauden kaihoon.