Lahden kansanopiston Taivas on puoli elämää on ohjaaja Henri Tuulasjärven lopputyö. Esityksen näyttelijöistä kuvan Ella Mettänen ja Hannes Mikkelsson opiskelevat näyttelijöiksi Nätyssä.Kuva Jere Lauha
Seitsemän katsotun esityksen ja takapuolen kestävyyttä koetelleen 16 tunnin istumisen jälkeen tekee mieli väittää, että Työväen näyttämöpäivien ohjelmiston profiili on muuttunut.
Muutos on sikäli luonnollinen, että näyttämöpäivien taiteellinen johto vaihtui kokonaan vuosi sitten. Uudessa juryssä Mikkeliin kelvolliset esitykset ovat valinneet ohjaaja Raija-Sinikka Ranta ja teatteritieteen opiskelija Anni Mikkelsson.
Kaksikon pääinkvisiittori, vuonna 1947 syntynyt Ranta istuu muun muassa Ylen hallituksessa ja hän on toiminut muun muassa Kansainvälisessä teatteri-instituutissa (ITI).
Ulkopuolisen on tietenkin mahdoton sano, millaisia esityksiä kaksikko on ennakkoon nähnyt. Ennakkohaastattelussa Mikkelsson kertoi, etteivät harrastajat tee enää puskafarsseja.
Ehkä lausunto olisi pitänyt ymmärtää varoituksena.
Joka tapauksessa tänä vuonna elämäniloiset ja omaääniset esitykset loistivat enimmäkseen poissaolollaan. Toki todellisia helmiäkin esitysten joukosta löytyi, sellaisia kuin mikkeliläisen Suomen Parhaan Poikateatterin Pirstaleita, tamperelaisten (Legioonateatteri ja Ämmäsuon teatteri) Vastakkainasettelu sekä jyväskyläläisen Teatteri Vakiopaineen upea monologiesitys Touched For The Very First Time.
Johanna Ahonen tulkitsee upeasti Zoe Lewisin monologin Touched, jonka Mirka Seppänen on kääntänyt dramatisoinut ja ohjannut jyväskyläläiselle Teatteri Vakiopaineelle. Kuva Jere Lauha
Taiteellista kunnianhimoa ryhmiltä ei puutu. Eikä siinä ole mitään väärää. Kuuta pitää kurkottaa taivaalta.
Kunnianhimoisen tekemisen taustalta löytyy ainakin yksi hyvä selitys. Kokkolan ”konstikoulu” ja muut ammattikorkeakoulut ovat kouluttaneet alan osaajia. Esimerkiksi lahtelaisen Nikolai Teatterin Taivas on puoli elämää on teoksen ohjaajan ja käsikirjoittajan Henri Tuulasjärven lopputyö Lahden kansanopiston teatterikoulutuslinjalta. Esityksen näyttelijöistä ainakin Ella Mettänen ja Hannes Mikkelsson opiskelevat Nätyssä näyttelijöiksi.
Tuulasjärvi on dramatisoinut näytelmänsä Anton Tšehovin pienoisromaanista Lääkärin kohtalo eli huone numero 6. Esityksessä on mukana pitkiä monen minuutin tauloja, voimakkaita tunteenpurkauksia ja sähkökitaran soittoa. Jos pitäisi arvailla Tuulasjärven taiteellisia esikuvia, niin veikkaisin, että poika on katsonut ahkerasti saksalaista teatteria.
Toisaalta muoti, se ainoa oikea tapa tehdä taiteellisesti korkeatasoista teatteria, vaihtuu nopeasti.
Koulutustason paraneminen näkyy varmasti myös siinä, että tämänvuotinen Työväen näyttämöpäivät oli oikea valotaiteilijoiden esiinmarssi.
Esimerkiksi helsinkiläisen Studioteatterin Menetetyssä Meksikossa, Nea-Maria Törmäsen ja Hannu Tuiskun yhdessä työryhmän kanssa toteuttamassa Machbeth-mukaelmassa näyteltiin lähes koko ajan hämärän rajamailla.
Jouko Turkan oppeihin perustuvalla harjoitusmetodilla työstetty näytelmä jäi hieman hämäräksi todennäköisesti myös produktiossa mukana olleille nuorille teatterin harrastajille, joista nuorin on vasta 13-vuotias.
Katsoja odotti turhaan koko esityksen ajan lupaavan alun jälkeen, että nuorissa näyttelijöissä kipinöivä energia ja luovuus pääsisivät valloilleen. Ryhmän nuorten näytteleminen oli jonkinlaisen tunnelukon takana. Kokonaisuus muistutti keski-ikään ehtineet teatterifriikin ponnistelua Shakespearen kaltaisen pakkopulan kanssa paikassa, jossa kuninkaatkin suorittavat uutta luovaa työtään yksin.
Shakespearen Machbeth on analyysi vallasta ja väkivallasta. Näytelmän tematiikka ei kuitenkaan yksin selitä sitä jäykkyyttä, jolla esityksen nuoret vetivät roolinsa läpi ikään kuin he olisivat juuri puhuttelussa ilkeänä ja ikävänä auktoriteettina koulussaan kauhua herättävän rehtorin kansliassa.
Tuisku ja kumppanit ovat tutkineet Jouko Turkan metodia Teatterikorkeakoulussa ja kokeilleet konstellaattioksi kutsumaansa metodia Studioteatterin nuorten kanssa.
Yhteistä sekä Tuulasjärven että Tuiskun ohjauksille on pyrkimys ajan hidastamiseen. Äärimmäisen hitaalla rytmillä tehdään tilaa tunteille, luodaan avaruutta, jossa ne saavat rauhassa kypsyä ja kehittyä.
Tällainen teatteri on tietenkin myös älyllisesti haastavaa, jos sattuu omaamaan tavallista verkkaisemman järjenjuoksun. Katsoja saa aikaa mietiskellä kysymyksiä, joihin ei ole olemassa vastauksia. Ihmisen pään sisään mahtuu kokonainen hermosolujen ja niitä yhdistävien synapsien maailmankaikkeus, joka suurimmalta osalta on vielä tutkimatonta aluetta, eikä tutkimusurakan suuruutta vähennä se, että tällaisia rinnakkaisia maailmankaikkeuksia on yli seitsemän miljardia, vaikka William Shakespearea ja muita jo mananmajoille siirtyneitä universumeja ei lasketa.
Suomen Paras Poikateatteri on varmasti Suomen paras poikateatteri. Katraiina Kinnusen ohjaama mikkeliläisten esitys on vapautunut ja hauska kuin mikä. Kuva Sami Funke
Työväen näyttämöpäivien käsiohjelman mukaan Kajaanin harrastajateatterin Radix tarkastelee poliittisen radikalismin ja ääriliikkeiden nykytilaa ja ilmenemismuotoja globaalissa kontekstissa.
Se on aika paljon luvattu. Silti Eino Saari on onnistunut nuorten harrastajien kanssa kaikkein tärkeimmässä. Kajaanilaisten esitys säkenöi nuorta energiaa ilman mitään rakettitiedettä.
Saari on työryhmineen tehnyt valtavan työn kootessaan ympärillämme vellovasta informaatiotulvasta tämän päivän poliittisen vasemmiston tilaa kuvaavia sirpaleita ja analysoidessaan sitä.
Ohjaaja Susanna Kuparisen vetämän työryhmän Ylioppilasteatterille tekemä Helsingin kaupunginvaltuusto ja Ryhmäteatterille tekemä Eduskunta ovat olleet tärkeitä esikuvia kajaanilaisille nuorille.
Kajaanilaiset ovat muun muassa tehneet kansanedustajille kyselyn islamista kootessaan esityksensä aineistoa.
Myös ryhmän käyttämä metodi on tuotu näyttämölle yleisön ihasteltavaksi. Saari on ryhmineen kulkenut Jouko Turkan jalanjälkiä ainakin siinä, että fyysiset harjoitukset viedään maitohapoille asti.
Lopputulos on energistä ja elämäniloista teatteria, jossa on mukana voimakas läsnäolon tunne.
Radixin kohtaus, jossa kuoro laulaa kädet natsitervehdykseen ojennettuina Jääkärimarssia ja työväen taistelulauluja on lainaa Kristian Smedsin Kajaanin kaupunginteatterille aikoinaan ohjaamasta Huutava ääni korvesaa -esityksestä. Kaajanin harrastajateatterin esitys on energinen ja raikas. Kuva Eino Saari
Toki sanottavan tarvekin on niin vahva, että se kostautuu liiallisena runsautena. Vanhalla putkimiehen viisaudella, tuosta poikki ja tuohon jengat, esityksestä olisi saanut varmasti vielä tehokkaamman. Nyt katsojalle jätettiin liikaa aikaa miettiä maailman polottavien ongelmien ohella myös allergian aiheuttamaa nenän kutinaa, maanantain odottavaa paskamaista duunia ja auton osamaksueriä.
Näyttämöpäivien helmiin kuului ehdottomasti myös jyväskyläläisen Teatteri Vakiopaineen monologi Touched For The Very First Time. Zoe Lewisin teksti on ohjaaja Mirka Seppäsen löytö, ja Johanna Ahosen upeasti tulkitsema monologi on englantilaisen feministikirjailijan näytelmän kantaesitys Suomessa.
Seppänen on kääntänyt tekstin ja dramatisoinut sen kutkuttavalla tavalla. Näytelmän tekstin lokalisoiminen Hankasalmelle Keski-Suomeen aina oikeaa murretta myöten on kutkuttava yksityiskohta.
Teatterin harrastaminen on yhdessä tekemistä. Harrastuksessaan pitkälle ehtineen ja unelmaroolista haaveilevan kannattaa kuitenkin laittaa Zoe Lewisin nimi mieleen.
