Juha Myllymäen dokumenttia varten ottama kuva kirjailija Viktor Jerofejevista.
”On hävyttömän hauskaa olla vapain ihminen maailman naurettavimmassa maassa.”
Viktor Jerofejev
Ohjaaja Ari Matikaisen dokumentin alussa Viktor Jerofejev kertoo olevansa Venäjän vapain mies ja laittaa tupakaksi. Sen jälkeen rööki savuaa Jerofejevin suupielessä melkein joka otoksessa.
Kuvat kertovat, että vapaus on aina suhteellista. Venäjän vapainkin ihminen on ainakin jossain määrin huonojen tapojensa orja.
Nuori Jerofejev oli Neuvostoliitossa kirjailijoiden sensuroimattoman Metropol-kirjallisuuslehden toimittajana tunnettu toisinajattelija ja sekä rakastettu että vihattu dissidentti hän on yhä myös Putinin Venäjällä.
Neljä Jerofejevin romaaneista on myös tähän mennessä suomennettu. Silti hänen ajatuksiaan tunnetaan meillä todennäköisesti hyvin vain asiaan vihkiytyneiden joukossa.
Matikaisen dokumentissa erittäin selkeäsanainen ja johdonmukainen Jerofejev poistaa ainakin osan niistä norsun mentävistä yleissivistyksen aukoista, joita meikäläisen tietämyksessä on sekä venäläisen nykykirjallisuuden että maan lähihistorian suhteen.
Se mitä Jerofejev sanoo Venäjän nykytilasta, on jotakin todella pelottavaa. Hänen mukaansa äärinationalismiin perustuvat poliittiset liikkeet nauttivat Venäjällä hyvin laajaa kansan syvien rivien kannatusta ja odottavat vain tilaisuutta nousta valtaan. Jos Jerofejevia on uskominen, venäjän kansa voi milloin tahansa äänestää (!) valtaan Josif Staliniakin pahemman hirmuhallitsijan.
Tämän vuoksi presidentti Vladimir Putinin hallinnon ehkä kriitikkona tunnettu Jerofejev pitää Putinia välttämättömänä pahana. Venäläisellä mittapuulla Putin ei ole mikään äärikonservatiivi tai nationalisti. Jerofejevin mukaan Putin on ajatuksiltaan liberaalimpi henkilö kuin 80 prosenttia venäläisistä.
Jerefejev pudottelee dokumentissa rauhallisella äänellä Venäjän todellisuudesta näkemyksiä, jotka nostavat tällaisen tavallisen suomalaisen sukankuluttajan hiukset pystyyn silkasta kauhusta. Venäjä on todella maailman ”naurettavin maa”, jossa kirjailija löytää loputtomasti uusia inspiraation aiheita, mutta jossa maan asukkaiden on mahdoton elää.
Dokumenttia on kritiikeissä moitittu siitä, että siinä on liikaa puhuvia päitä. Itse olisin mielelläni kuullut ja nähnyt vielä paljon enemmän, mitä Jerofejevilla ja hänen pikkuveljellään Andrei Jerofejevilla ja kirjailijakollega Vladimir Sorokinilla on sanottavanaan.
Matikaisen sujuvassa kuvallisessa kerronnassa puhuvat päät vaihtuvat nopeassa rytmissä kuviksi, joissa keskeisiä elementtejä ovat liikennevirrat Moskovan ruuhkaisilla kaduilla, syksyn presidentinvaalien jälkeen järjestetyt laajat mielenositukset ja sähköiset kuvat yökerhoista, joissa kaupallinen seksi rehottaa.
Moskova on Venäjän vallan keskus, mutta kaupunkikuvien keskeinen elementti ei ole Kreml kuten jotkut arvostelijatkin ovat erehtyneet luulemaan, vaan Moskovan yliopisto, joka on nostettu näkyvästi esille myös dokumentin julisteessa.
Jerofejev valmistui kirjallisuustieteen kandidaatiksi Moskovan yliopistoista vuonna 1970. Moskovan yliopisto oli myös vielä 70-luvulla vasemmistoradikalismin kyllästämässä maailmassa juuri se paikka, jossa kaikkein tehokkaimmin nuoria idealisteja käännytettiin antikommunisteiksi, jos Moskovassa kirjallisuutta opiskelleen Jukka Mallisen viljelemää anekdoottia on uskominen.
Reaalisosialismin todellisuus avasi nopeasti jokaisen älykkään ja itselleen rehellisen ihmisen silmät.
Moskovan yliopiston päärakennus on myös yksi Stalinin hampaista, hirmuhallitsijan Moskovaan rakennuttamista seitsemästä pilvenpiirtäjästä.
Jerofejevin isä Vladimir Jerofejev työskenteli Kremlin sisäpiirissä ulkoministeri Vjatsheslav Molotovin avustajana ja Stalinin tulkkina. Hän loi merkittävän uran neuvostoliittolaisena diplomaattina ja hänestä tuli muun muassa YK:n lastensuojelujärjestön Unescon varapääjohtaja. Muun muassa Pariisissa diplomaattina työskennellyt isä Jerofejev oli jo nousemassa hierarkian huipulle, Neuvostoliiton apulaisulkoministeriksi, kun hänen poikansa julkinen toisinajattelu tuhosi miehen koko uran.
Tämä Jerofejevin tekemä ”isänmurha” on Matikaisen dokumentin toinen kantava teema.
Isä antoi pojalle anteeksi. Näin Jerofejev saa todistaa dokumentissa. Pojan on ollut vaikea antaa itselleen anteeksi.
Dokumentin katsojan mielessä herää puolestaan epäilys. Miten isä Jerofejev on voinut toimia niin pitkään vallan ytimessä ryvettymättä yltä päätä viattomien vereen. Jerofejevin on täytynyt olla täysin tietoinen siitä, että hänen edustamansa hallinto orjuutti ja murhautti miljoonia oman maan kansalaisia.
Isää ja poikaa ei tietenkään saa irrottaa noin vain heidän omasta kontekstistaan. Stalinin ajan Neuvostoliittoa on lähes mahdoton ymmärtää ainakaan tunnetasolla, jos ei itse ole elänyt tuota historiallista ajanjaksoa.
Sama pätee tietenkin myös tämän päivän Venäjään ja jopa kieleen. Kun Jerofejev puhuu venäläisten talonpoikasesta mentaliteetista Venäjän syvien yhteiskunnallisten ongelmien taustatekijänä, talonpoikaisuus ei suinkaan tarkoita samaa kuin talonpoikaisuus Suomessa.
Jerofejev viittaa vuosisatoja jatkuneen maaorjuuden jättämään henkiseen perintöön, kun hän puhuu talonpoikaisesta mentaliteetista ja siitä, miten näille venäläisille Stalin oli ja on yhä jumala, jonka tekoja ei ole mitään syytä arvioida tai arvostella.
Venäläisille historia on ollut kova koulu. Venäläiset ovat olleet sekä valloittajia että hyökkääjien julmuuksien uhreja. Kun tiedämme, miten syvät jäljet meihin suomalaisiin esimerkiksi kansalaissodan kauheudet jättivät, voimme vain kuvitella, miten syvä trauma Venäjällä on jäänyt ihmisten mieliin viime vuosisadan tapahtumista.
Kansanluonteesta puhuminen on tietenkin löysää puhetta ja vielä pehmeämmälle alueelle mennään, kun puhutaan venäläisestä sielusta. Toisaalta myös kansantaloustieteilijöiden hellimä ajatus ihmisestä aina rationaalisia valintoja toteuttavan olentona on samanlainen myytti.
Dokumentissa kerrotaan isä Jerofejevin surreen sitä, että reaalisosialismin kaatuessa menetettiin illuusio siitä, että on mahdollista rakentaa aidosti oikeudenmukainen yhteiskunta. Poika Jerofejevin mielestä venäjällä sosialismin perinnön omiin taskuihinsa haalineet oligakit eivät ole vain tarpeellisia, vaan suorastaan välttämättömiä Venäjälle.
Yhden (Mihail Hodorkovski?) tai kaksi oligarkia voi laittaa vankileirille, mutta ei kaikkia. Huolehtiessaan itsestään ja omaisuudestaan oligarkit pitävät Jerofejevin mielestä huolta myös Venäjästä.
Karl Marxin teorioista ja niiden pohjalta kehitetyistä yhteiskunnallisista ja humanistisista kokeiluista kehkeytyi viime vuosisadan pahin elämänvalhe miljoonille ihmisille. Saa nähdä, mitä ihmiset mahtavat ajatella tämän vuosisadan lopulla esimerkiksi Milton Friedmanista ja Chicagon koulukunnasta, tai suuren suomalaisen ajettelijan Björn Wahlroosin ajatuksia tapaillen, ihmiskunnan suurimpana innovaationa kautta aikojen pidetystä kapitalismista yli päätään.
Jerofejev on varmasti ihminen, josta on lähes mahdoton olla pitämättä, niin palavasti kuin muun muassa Nashi-nuoret häntä Venäjällä vihaavat. Mies viljelee huumoria, joka on ominaislaadultaan usein mustaakin mustempaa. ”On hävyttömän hauskaa olla vapain ihminen maailman naurettavimmassa maassa.”
Tutkielmansa Jerofejev teki Moskovan yliopistossa Fjodor Dostojevskista ja ranskalaisesta eksistentialismista. Hänen havaintoihinsa kuuluu tämän päivän elämänmenosta muun muassa se, että Putinin hallinto on antanut ainakin osalle venäläisistä ensimmäisen kerran maan historiassa mahdollisuuden yksityiselämään. Tämä mahdollisuus on myös Putinin aidon ja laajan kannatuksen syy.
Matikaisen työssä on varmaan omat puutteensa, mutta ainakin yhdessä suhteessa Russian libertine – Venäjän vapain mies on hyvin vaikuttava dokumenttielokuva. Se herättää katsojassa voimakkaan tunnetilan. Tuo tunne on ahdistava epäily.
