Näissä vaaleissa tuntuu vaalisalaisuus olevan perin löyhässä.
On tullut vahvasti tunne, että monet ihmiset haluavat kertoa, ketä äänestävät. Ja on tullut tunne, että tiedotusvälineet kyselevät aiempaa hanakammin, ketä ihmiset äänestävät.
Onhan se vähän outoa.
Kyllä kansanvaltaan olennaisesti kuuluu se, että ihmisellä on oikeus vaalisalaisuuteen. Eihän se tietysti mikään velvollisuus ole, mutta ihan kohtalaisen hyvä periaate.
Tähän vaalisalaisuuteen ei ole demokratiassa ja oikeusvaltiossa päädytty ihan ilman perusteita. Sen yksi tarkoitus on estää painostaminen, joko aktiivinen tai sitten hienovarainen. Toinen tarkoitus on, että jokaiselle taataan ihan yhtäläinen äänioikeus, kun äänestyspäätöksen voi tehdä ihan itse, tietäen ettei kukaan muu sitä saa tietää.
Tämä on tärkeä asia. Se antaa ihmiselle mahdollisuuden olla rehellinen edes itselleen. Ja takaa sen, ettei vahvempi pääse painostamaan heikompaa, ei ryhmä yksilöä.
Vähän juhlavasti tulkiten voi siteerata perustuslakia. Jo toisessa pykälässä sanotaan näin: ”Kansanvaltaan sisältyy yksilön oikeus osallistua ja vaikuttaa yhteiskunnan ja elinympäristönsä kehittämiseen”. Tämän oikeuden on oltava yhtäläinen. Ja yksi näkökulma siihen on, että vaalisalaisuuteen on oikeus.
Minusta on monia perusteita, jotka puoltavat sitä, ettei ehdokastaan ole syytä kertoa muille kuin äänestyslipulle kopissa.
Oikeus salaisuuteen ei ole toki velvollisuus. Onhan sananvapauskin perustuslaissa turvattu jokaiselle.
Ja voihan sitä ajatella, että vaalisalaisuus on vähän erilainen erilaisilla ihmisillä. Jos on politiikassa aktiivisesti, niin kaipa politiikkaa voi ajatella tehtäväksi niinkin, että kertoo julkisesti ketä äänestää. Tarkoitus poliitikolla on luonnollisesti vaikuttaa vaalin tulokseen. Mikään ei siihen kuitenkaan velvoita. Ei mikään.
Sitten on ”tavalliset” ihmiset. Heillä on varmaan ihan omassa harkinnassa oleva päätösvalta siitä, kertooko äänestämisestään vai ei, ja kenelle, ja miten.
Kolmas ryhmä voisi olla ihmiset, jotka ovat tehtävässä, jossa on yhteiskunnallista vaikutusvaltaa, usein edustamansa organisaation kautta. Tähän joukkoon kuuluvat vaikkapa toimittajat, ja suurten yritysten johtajat. Heidän olisi syytä käyttää vakavasti harkintaa, jos kertovat julkisesti oman näkemyksensä.
Näissä vaaleissa näyttää olevan tapana, että monet tiedotusvälineet utelevat ihmisiltä, ketä nämä aikovat äänestää. Minusta se on vähän kyseenalaista journalismia.
Viimeksi eilen oli Ylen tv-uutiset kysellyt kansanedustajilta. Osa kertoi, osa ei. Minun sympatiani ovat niiden puolella, jotka eivät kerro. Ja kaikki kunnia Sdp:lle, joka päätti – molempia ehdokkaita kuultuaan – että eivät puolueena asetu kummankaan taakse. Miksi pitäisi? Sdp:lla oli oma ehdokas, josta ei presidenttiä tule. Nyt on uusi tilanne, Sdp:llä ei ole ehdokasta. Jokainen äänestäköön miten omatunto, järki ja tunne sanoo.
Olipa ns. tavallisiltakin ihmisiltä kysytty, ketä aikoo äänestää. Minusta kysymys on epäkorrekti, kun vastaus pitäisi antaa maan suosituimmissa tv-uutisissa omalla nimellä, omilla kasvoilla. Ylipäätään ns. tavis-journalismi on muoti-ilmiö, johon liittyy paljon vastenmielisiä piirteitä.
Tämä on kyllä vaikea ja monimutkainen asia. Ei ihmisen perustuslain takaamia kansalaisoikeuksia voi varmaan vähentää työn takia.
Vai voiko, ja jos, niin kuka, ja keneltä?
Voi ajatella, että tiedotusvälineen kannalta aivan keskeistä on sitoutumattomuus ja uskottavuus. Se syntyy ainoastaan teoilla, uskottavalla toiminnalla, päivästä toiseen.
Jos jonkun tiedotusvälineen edustajat, lähinnä toimittajat mutta ehkä myös muut ammattiryhmät, asettuvat vaaleissa julkisesti jonkun ehdokkaan kannalle, niin mitenhän tuo uskottavuus mahtaa säilyä?
Sama kysymys koskee tiedotusvälineen ohella toki myös yksittäistä toimittajaa, joka kertoo julkisesti kannatuksensa. Voiko sellaisen toimittajan sitoutumattomuuteen, puolueettomuuteen ja uskottavuuteen luottaa? Vastaus ei ole millään muotoa yksinkertainen.
Sosiaalinen media, Facebook etunenässä, ei ole ollenkaan helpottanut tätä ongelmaa.
Näyttää, että näissä vaaleissa Facebookissa kovin moni ilmaisee oman kantansa, ja antaa tukensa ehdokkaille monilla tavoilla.
Kun toimittaja on Facebookissa, hän on siellä toki ensisijaisesti yksityishenkilönä, mutta ei sosiaalisessa mediassakaan pääse ammattiroolistaan irti.
Uskottavuus ei ole sillä lailla itsestään uusiutuvaa, että kun sen on tänään menettänyt, se palautuisi heti huomenna.
Yleisradiolle täytyy antaa tunnustus ryhdikkäästä toiminnasta. Kun Ylen Etelä-Karjalan radion päällikkö Sari Lehtinen antoi julkisen tukensa Sauli Niinistölle, Yle siirsi Lehtisen sivuun vaaliuutisoinnista, kuten Etelä-Saimaa kertoo. Minusta Lehtinen toimi harkitsemattomasti. Toki hän on ensisijaisesti kansalainen, jolla on sama yhtäläinen oikeus kuin kellä tahansa. Mutta hän on myös merkittävän tiedotusvälineen – vieläpä yhteisesti omistetun Yleisradion – esimiestehtävässä oleva ihminen. Nyt mieleen jää, että Lehtinen tukee Niinistöä. Mieleen tulee kysymys, tukeeko hän myös kokoomusta? Onko tuki väliaikainen vai pysyvä? Entäs Lehtisen johtama Etelä-Karjalan radio? Vaikuttaako esimiehen ilmaisema tuki alaisten ratkaisuihin?
Uskottavuus ei välttämättä palaudu huomenna.
Jokainen tekee tietysti, miten parhaaksi näkee, ja siihen on jokaisella täysi oikeus. Minä en kerro, ketä äänestin tai äänestän.
”
