Artikkelit joissa on tagi ‘politiikka’

Lex Penttilä

perjantai 3. helmikuuta 2012

Ei piittaa Keskuskauppakamari demokratiasta.

Ei välitä Risto E.J. Penttilä kansalaisten tahdosta.

Ei kunnioita kokoomus kansanvaltaa.

Ei, kova kolmikko asettaa oman edun demokratian edelle. Kova kolmikko määrittelee itse, mikä on demokraattisessa Suomessa hyväksi. Kova kolmikko nostaa itsensä kansanvallan yläpuolelle. Kova kolmikko päättää itse, mikä on isänmaan etu.

Kun itselleen kumartaa, pyllistää kaikille muille.

Eurovaaleissa Risto E.J. Penttilä oli kokoomuksen ehdokkaana. Tavanomaista massiivisempi kampanja toi varapaikan.

Kokoomuksen valittu euroedustaja Ville Itälä valittiin Euroopan tilintarkastustuomioistuimeen, ja tästä aukeni Penttilälle paikka europarlamenttiin.

Lain, järjen, kohtuullisuuden, demokratian kunnioituksen ja isänmaan edun kannalta vaihtoehtoja on vain yksi: Penttilä lähtee europarlamenttiin. Lainsäädännössä ei itse asiassa ole edes pohdittu vaihtoehtoa, että Suomesta löytyisi ehdolla ollut ihminen, joka antaisikin piutpaut parlamentille – vaikka on sinne tieten tahtoen pyrkinyt.

Vaan löytyipä.

Perin hupaisia – myös surkuhupaisia – ovat uutisten otsikot: Penttilä ei saa lupaa lähteä europarlamenttiin.

Kyllä demokratiassa lupa tulee kansalta. Jos joku kävelee sen luvan yli, kävelee kansanvallan yli.

Penttilä mietti tosissaan, että voisi hoitaa sekä Keskuskauppakamarin toimitusjohtajan ja europarlamentaarikon tehtäviä yhtäaikaa. Ei sellainen ole mahdollista – ellei sitten kumpikin työ hoidu ihan puolipäiväpohjalta. Vaikea on sitä uskoa. Ja vaikea on ymmärtää, että joku tällaista edes pohtisi. Ettei haluaisi sitoutua kumpaankaan tehtävään tosissaan.

Kaksi vasenta kättäkö on Penttilällä? Niilläkö tehtäviä hoidetaan?

Entäs tämä Keskuskauppakamarin hallitus? STT:n uutisen mukaan ”Penttilä ei saa lupaa lähteä europarlamenttiin”. Miten KKK:n hallitus voi asettaa itsensä määrittelemään, saako vaaleilla valittu, kansan luottamusta nauttiva ihminen luvan lähteä edustamaan isänmaataan?

Periaatteessa asia on päivänselvä: jos ihminen valitaan parlamenttiin, työnantaja antaa  edustajan työn ajaksi vapautta siviilitehtävistä. Jos on niin pöljä, että ei anna, niin sitten valitun on itse tehtävä ns. johtopäätös: kun parlamentti kutsuu isänmaan asialle, sinne mennään. Siviilityö on sitten jätettävä. Ei kelvannut Penttilälle tämä, vaan verhoutui työnantajansa selän taakse: en mene, kun en kerran saa lupaa.

KKK:n hallitus tosin taisi kyllä ajatella niin (kuin asia on), että näitä kahta tehtävää ei voi hoitaa yhtä aikaa. Että Penttilän on tehtävä ratkaisu. Ehkä STT:n otsikointi ei kerro ihan totuutta.

Aikamoista venkoilua on Penttilän parlamentaarikon ura ollut. Syyskuun hän kertoi Ylelle, että lähtee Europarlamenttiin, jos valitaan. Seuraavana päivän hän ilmoitti Ylelle, että käy vain kääntymässä ja eroaa saman tien. Välillä hän siis aikoi hoitaa molempia tehtäviä, ja nyt on sitten päättänyt, että hoitaa vain nykyisen tehtävänsä.

Toki Penttilän tapaus on yksittäinen, eikä sitä voi varmaan laajentaa muihin tapauksiin. Mutta kun lainsäädännössä kerran tällainen aukko on, että kieltäytymistä, katumista ei ole otettu huomioon, niin ehkä lakia voisi täsmentää.

Vaalilaki 94§ sanoo nyt näin:  ”Euroopan parlamentin jäseneksi valitun varajäsenen määräämisestä on soveltuvin osin voimassa, mitä kansanedustajan varaedustajasta 92 §:ssä säädetään”.

Ja kansanedustajan varaedustajasta laki sanoo näin:  ”Kansanedustajan varaedustaja määrätään siten, että varaedustajaksi tulee ensimmäinen valitsematta jäänyt ehdokas siitä puolueesta tai yhteislistasta taikka, jos on muodostettu vaaliliitto, ensimmäinen valitsematta jäänyt ehdokas siitä vaaliliitosta, johon valittu kuului”.

Ehkä tarvitaan Lex Penttilä: ”Jollei varaedustajaa huvita tai kiinnosta ottaa vastaan edustajan tehtäviä yleisistä, yksilöllisistä, yksityisistä, palkkauksellisista tai mistä tahansa syistä, hänellä on oikeus ilman minkäänlaisia perusteluja kieltäytyä tehtävästä. Tässä tapauksessa varaedustajan varaedustajaksi tulee toinen tai kolmas tai niin mones kuin sattuu suostumaan valitsematta jäänyt ehdokas siitä puolueesta tai yhteislistasta taikka, jos on muodostettu vaaliliitto, toinen tai kolmas tai niin mones kuin sattuu suostumaan valitsematta jäänyt ehdokas siitä vaaliliitosta, johon valittu kuului. Ellei varaehdokasta saada näistä valittua, ensimmäisellä varasijalla oleva valitsee tehtävänään hyväksi katsomansa henkilön”.

Rynnäs. Rynnäs. Ryntäät

torstai 27. lokakuuta 2011

Nyt tekisi mieli käydä Mauri Pekkarista rynnäkseen ja rynnäkseen. Niin sanotusti ryntäisiin.

Mitä menit, Mauri, tekemään?

Ja miksi, Mauri?

Menit olemaan hauska. Ei sellainen sovi.

Menit olemaan inhimillinen. Ei sellainen sovi.

Menit keventämään tunnelmaa. Ei sellainen sovi.

Sait naiset nauramaan. Ei sellainen sovi.

Ei sovi, että mies naurattaa naisia. Se nöyryyttää naisia, loukkaa ja halventaa. Se osoittaa, että mies on  pohjimmiltaan - nyt, aina ja iankaikkisesti – täysi sika. Vonkamies on mies.

Menit, Mauri, pilaamaan kaikkien miesten maineen.

Ei sellainen sovi.

Jos nyt jotain myönteistä, niin ehkä biologisesta katsannosta. Onhan ihmisellä ryntäät. Naisella on rynnäs ja rynnäs. Ja miehelläkin. Ryntäät.

Ja jos nyt jotain faktaakin, niin osoittaahan Yleisradion kohuvideo ilmiselvästi, että Mauri toimi ihan asiallisesti, avuliaasti, kohteliaasti. Jos siihen toimintaan yhdistyy huumori ja ihan tyylikäs suoritus kaikin puolin, niin sehän on pelkästään hyvä. Itse tilaisuudessa kaikilla tuntui olleen hauskaa.

Ongelma taitaakin olla jyväskyläläinen vihreä kaupunginvaluutettu Maia Fandi. Närkästyksensä perusteella varsinainen tosikko.

Ja vielä isompi ongelma taitaa olla politiikan toimittajiin iskenyt kollektiivinen hysteria. Politiikan toimittajat – nuo Suomen journalismin kirkkaimmat ja parhaiten palkatut tähdet (minäkin olin aikanani Politiikan toimittajien yhdistyksen jäsen, jotta omaa entistä pesää tässä) – menivät kuin yhteisellä sopimuksella tekemään hyttysen pierusta ydinkatastrofin vertaisen jutun.

Ihan mitätöntä asiaa paukutettiin eilen Yleisradion uutislähetyksissä aamupäivästä lähtien, vielä illan pääuutislähetyksessä. Pekkarista haastateltiin, ja muitakin. Ns. laatumediakin (tällä tarkoitan lähinnä Helsingin Sanomia) aiheeseen tarttui, ihan asiallisen jutun sisänsä, mutta oliko tässä muuta uutisaihetta kuin se, että Yle meuhkasi.

Ja iltapäivälehdet tietysti. Iltalehdenkin mielestä maailman tärkein asia eilen, etusivun pääjuttu. Otsikkona ”Mauri Pekkarinen häpäisi naisjohtajan yleisön edessä”. Ja höpöhöpö – eihän häpäissyt.

Mikä meissä on vikana?

On mies. On nainen. Niin on, ja niin on aina oleva. Ellei sitten fandilaisuus lopeta ihmiskuntaa näihin sukupolviin.

Mies koostuu erilaisista osista, niin nainenkin. Ihmisellä on rynnäs, toinenkin, yhdessä ryntäät. On kädet.

Ja on aivot. Niitäkin voi käyttää.

Muutoin poissa

perjantai 16. syyskuuta 2011

Europarlamenttivaalit järjestettiin 2009. Niissä Suomen kansa – jolle valta kuuluu – valitsi edustajansa europarlamenttiin.

Lain mukaanhan sitä mentiin. Ja olisi hyvä mennä edelleen.

Valituiksi tuli muun muassa Ville Itälä, kokoomuksen listoilta.

Nyt Suomi on vaihtamassa edustajansa EU:n tilintarkastustuomioistuimessa. Tehtävään valitaan näillä näkymin Ville Itälä. Vaalilain 164 pykälän mukaan mm. tässä organisaatiossa työskentelevä ihminen ei voi olla europarlamentin jäsen. Tämä on ihan selvää. Itälä eroaa europarlamentista.

Samaisen lain 97 pykälän mukaan tilalle valitaan varajäsen, ihan samoin perustein kuin eduskuntaankin, eli lain 92 pykälän määräys. Se sanoo, että ”varaedustajaksi tulee ensimmäinen valitsematta jäänyt ehdokas siitä puolueesta…johon valittu kuuluu.”

Tämäkin on ihan selvää.

Lain mukaan europarlamentin jäseneksi tulee Risto E.J. Penttilä. Tämä on ihan selvää.

Penttilä sai vaalissa 50 881 ääntä, vertailuluvukseen 96 604,000, kertoo Tilastokeskus.

Mutta mitä tekee Penttilä?

Kun Itälän valinta oli selvä, Penttilä ilmoitti näin, keskuskauppakamarin sivuilla: ”Nykytilanteessa pystyn parhaiten ajamaan koko Suomen ja suomalaisten asiaa nykyisessä työssäni.”

KKK:n sivuilla tiedote oli otsikoitu: Penttilä jatkaa Keskuskauppakamarissa.

Näin sitä KKK vain ohittelee Suomen lainsäädäntöä. No, ehkä siellä osataan määritellä asian ajaminen paremmin kuin parlamentissa.

On se vaan hienoa, että meillä on niin vahva, joustava ja yksilökeskeinen demokratia, että yksilö saa ihan itse määritellä, miten palvelee parhaiten isänmaan etua.

On peräti toivottavaa, että muutkin kansalaiset ottaisivat oppia Risto E.J:stä.

Yksinomaan vahventaisi demokratiaa, jos itse kukin itse määrittelisi, miten palvelee parhaiten isänmaan etua. Suorastaan yhteiskunnalliseksi ongelmaksihan on noussut se, että nykyisin kysellään, mitä yhteiskunta voi tehdä minun eteeni, eikä mitä minä voisin tehdä yhteiskunnan eteen. Nyt keskuskauppakamarin johtaja näyttää esimerkkiä. Ei riitä, että kysyy, mitä voi tehdä isänmaan eteen, vaan Risto astuu askelen pitemmälle. Hän jopa vastaa: minä määrittelen itse, miten palvelen isänmaatani.

Tällaista itsensä peliin heittämistä isänmaa totisesti kaipaa.

Hakematta tulevat mieleen esimerkiksi asevelvolliset. Heidänkin pitäisi vastata itselleen, onko armeijaan meno se tapa, jolla parhaiten palvelee Suomen etua. Jos muuta löytyy, niin siitä vain.

Entä veronmaksu? Onko se aina ja kaikissa tapauksissa paras tapa palvella isänmaan etua? Onko henkilökohtaisille verovaroille parempaa käyttöä, ainakin joidenkin kohdalla, ainakin joskus?

Vaalilaki on siinä mielessä kehno, että siinä ei ole edes ajateltu sellaista mahdollisuutta, että Suomesta löytyisi joku penttilä, joka asettuu ehdolle, valitaan – vaikkakin varasijalta – ja sitten antaa piut paut kansanvallalle, demokratialle, vaalilaille. Lainsäätäjä on lähtenyt siitä, että jos vaaleissa valitaan, niin totta kai valittu ottaa tehtävän vastaan.

No, lain hyvin tuntevien mukaan Penttilän on pakko ottaa tehtävä vastaan. Käytännössä homma menee ilmeisesti niin, että Penttilä lentää Brysseliin, menee europarlamenttiin, esittää siellä valtakirjansa, jättää eroanomuksensa, ja lentää takaisin.

Eihän siinä tietysti mitään katastrofia tapahdu.

Laissahan toki määritellään, mitä tapahtuu, kun Penttilästä tulee europarlamentin jäsen. ”Jos varaedustaja tulee edustajaksi tai muutoin poistuu, vaalipiirilautakunnan tulee määrätä edustajalle uusi varaedustaja.”

Ja tässä tapauksessa Risto E.J. Penttilä ilmeisesti muutoin poistuu.

Hänen tilalleen valitaan seuraavaksi eniten ääniä kokoomuksessa saanut. Petri Sarvamaa on miehen nimi. Saammehan uuden euroedustajan Sarvamaasta.

Vai saammeko?

Sillä mitä sanoi Sarvamaa STT:lle: ehdollinen kyllä. Ehdollinen!

Kyllä näissä vaalihommissa pitää olla ehdotonta.

No, onneksi Sarvamaa pyörsi kantansa, eikä edes yön yli tarvinnut nukkua. Hän ottaa paikan vastaan.

Mutta kummalliselta näyttää kokoomuslaisten venkoilu. Sitä ollaan niin isänmaan asialla, niin isänmaan asialla, mutta sitten ei ollakaan.

Mitenhän nuo muut kokoomuslaiset?

Manalan porteilla

torstai 16. joulukuuta 2010

Kaksi miestä kävi baarissa. Ensimmäinen oli puhunut, jotain josta toinen ei pitänyt. Tämän toinen mies kertoi ensimmäiselle. Olivat äijät hyvin eri mieltä.

Paljonhan sitä tällaista sattuu, päivittäin. Ihmisten vapaa-ajalla.

Tähän asti on lähdetty siitä, että vapaa-ajan sanomiset ovat yksityisasioita. Sellainen on ollut maan tapa, että näistä ei sen kummempaa meteliä nosteta.

Se on ollut ihan hyvä tapa, monella tapaa.

Työajan, virallisen roolin ulkopuolella on ollut alue ja aika, jossa ihminen on voinut olla yksityishenkilö. Puhua omana itsenään. Kertoa, mikä korpeaa. Luoda tuttavuus- ja ystävyyssuhteita. Vaihtaa mielipitetä, kysellä kommentteja.

Se on nähty hyväksi vastapainoksi työelämän rooleille. Töissä, työroolissa, sanomisia täytyy harkita. Edustaa työnantajaa, ajaa työnantajan etua, puolustaa oman työnsä arvoja, tekemistensä perusteluja. Aina ei ihminen ole – tietenkään – samaa mieltä edes itsensä kanssa, mutta töissä ollaan töissä.

Työn ja vapaa-ajan erottaminen on ollut hyvä asia. Oli ihminen sitten johtaja, asiantuntija, työntekijä. Taikka politiikko.

Nyt tämä muuttui.

Sanaton, kirjoittamaton sopimus on ollut, että politiikoilla, kansanedustajilla, ministereillä, avustajilla, ehkä virkamiehillä, ja myös medialla on ollut yksi paikka, jossa ollaan yksityisesti.

Kuten sosiaali- ja terveysministeri Juha Rehula kirjoitti Facebookissa: ”…johon kuka tahansa voi avata oven, tavata tuttuja tuntemattomia, keskustelua on syntynyt ja syntyy. Jos on ollut ”juttuj” tai ”uutisia” ne on tehty tavalla tai toisella myöhemmin”.

Se on ollut pienen maan hyvänä pidetty tapa.

Mutta niin muuttuu maailma.

Suomessa tämä paikka on ollut Manala, ravintola eduskuntatalon lähellä.

Viime viikolla Sauli Niinistö ja Timo Kalli kävivät Manalassa sanailua. Kalli oli päivällä eduskunnassa pitänyt keskustan ryhmäpuheenvuoron, jossa sanoi keskustan varoittaneen Euroopan rahaliiton ongelmista. Lipposen sinipunahallitus ei ollut varoituksia kuunnellut.

Tästä Niinistö riemastui. Eduskunnassa puhemies, tasavallan kakkonen, ei tietenkään voi puheenvuoroja kommentoida. Mutta Manalassa voi. Tähän asti. Ja tähän astista vapauttaa Niinistö käytti.

Taannoin asia olisi jäänyt siihen, kokeneiden politiikkojen sanailuksi.

Mutta nyt Helsingin Sanomat nosti Kallin ja Niinistön puheet uutiseksi.

Toimittaja Jarkko Hautamäen uutisen otsikko oli: Puhemies Niinistö ripitti oudosti keskustan Kallia Manalassa. Uutinen tässä.

Keskustelu aiheesta jatkuu tänään iltapäivälehdissä. Ilta-Sanomilla aiheesta on aukeama. Etusivulla pääjuttuna.

Helsingin Sanomien politiikan toimituksen esimies Marko Junkkari jatkaa keskustelua kolumnissaan. Junkkarin mukaan ”Niinistön Botta-purkauksessa ei ole olennaista nautittujen ”normaalien ruokajuomien” määrä, vaan se, että eduskunnan puhemies ryhtyy ripittämään toisen puolueen ryhmäpuheenvuoron pitäjää”.

Niinhän se on, jos siltä näyttää.

Voisihan ehkä olla niinkin, että eduskunnan puhemies ei ripittänyt ryhmäpuheenvuoron pitäjää. Voihan olla, että Niinistö ja Kalli olivat Bottalla kaljalla ihan Saulina ja Timona. Vanhoina työkavereina. Ehkä vähän kaljapäissään – kuten moni muukin suomalainen ravintolassa. En osaa pahana pitää.

Voisihan ehkä olla niinkin, että Sauli ei Timoa ripittänyt. Kunhan vittuili. Vittuiluhan on ikiaikainen suomalainen tyylilaji. Eritoten Itä-Suomessa se on merkki kiintymyksestä. Ei ole mies sen paremmin osannut toisesta sanoa pitävänsä kuin vittuilemalla. Ja mitä enemmän vittuillaan, sitä enemmän pidetään. Kyllä tämä pitäisi journalistinkin ymmärtää.

Se nyt on selvää, että jos työnä on eduskunnan puhemiehuus tai ison puolueen ryhmäjohtajuus, niin eihän työaikana, työroolissa tätä tyylilajia voi käyttää. Mutta vapaa-aikana voi. Jos on kavereiden kesken, yksityishenkilönä.

On ollut sanaton sopimus, maan tapa, että Bottan juttuja ei levitellä. Se on ollut ihan hyvä tapa, pienessä maassa. Antanut mahdollisuuden verkostoitumiselle, kavereiden hankkimiselle, omien ajatusten testaamiselle.

Mutta mennyttä maailmaa on se. Nyt eletään avoimuutta.

Mihinkään nämä keskustelut eivät kyllä häviä. Siirtyvät vain johonkin muualle. Eikä niitä tavalla tai toisella myöhemmin tehtäviä uutisia enää kuulla.

Sellaista avoimuutta.

Kusitolppa

torstai 28. lokakuuta 2010

Keskustan kansanedustaja Hannes Manninen sen tiivisti: 41 vuotta julkisena kusitolppana riittää.

Manninen luopuu kansanedustajan tehtävistään. Tai ei siis tehtävään enää pyri. Miehelle on tullut mitta täyteen.

Eikä ihme. Sen verran on poliitikkojen niskaan tullut rapaa viime aikoina.

Osa on toki ihan syystäkin. Vaalirahoituksen pitää olla avointa. Sitä se ei ole kaikin osin ollut. Asiasta noussut meteli on suurilta osin kohtuutonta, mutta joidenkin politiikkojen ämpyily on ollut kyllä demokratialle, kansanvallalle ja politiikalle pahasta.

Jotenkin viime aikojen keskustelusta on jäänyt tunne, että sana poliitikko tarkoittaa omaa etua tavoittelevaa vastenmielistä hahmoa, jolle rehellisyys, avoimuus, yhteisen hyvän etsiminen ovat hyvin kaukaisia asioita. Ja poliitikoissa erityisen paha on kansanedustaja – kusitolppa, kuten Manninen sanoi.

Se on kyllä ihan väärä kuva.

Kaikki kansanedustajat, joita olen muutaman vuosikymmenen saatossa tavannut, ovat asiantuntevia, asioihin hyvin perehtyviä, rehellisiä, yhteistä etua ajavia, avomielisiä, tolkuttoman työmäärän tekeviä ihmisiä. Jotka jaksavat kiinnostua ihmisten asioista ja puheista. Jotka eivät työtunteja laske. Joiden pitää lukea hillitön määrä papereita, ja perehtyä hillittömään määrään asioita.  Joiden pitää tulla toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa. Ja joiden pitää olla myös poliitikkoja.

Se ei tarkoita, että olisin kaikkien kanssa samaa mieltä, tuttava, saati sitten ystävä. Monen kanssa olen ollut asioista, tavoitteista, vaihtoehdoistakin ihan eri mieltä. Mutta äärimmäisen harvoin olen tavannut ylimielisyyttä. Jokainen on tietysti omanlaisensa, oma itsensä ja erilainen. Eikä kansanedustajiakaan voi yhteen muottiin laittaa.

Ihan ihmisten – niiden kusitolppien – tapaamisessa on kuitenkin tullut sellainen suomalaisen peruspolitiikon peruskuva. Ja se on – sori vain – hyvin rehellinen, avoin ja uuras ihminen.

Hyvin sellainen kuin suomalaiset itsensä kuvittelevat olevan, parhaimmillaan. Weberiläisessä katsannossa protestanttisen etiikan läpitunkemia ihmisiä. Kaikella hyvällä.

Voihan se olla, että olen läpikehno ihmistuntija, ja altis kusetukselle. Ja että kansanedustajat ovat osanneet minut manipuloida. Soppii kyllä epäillä.

Opposition oppositiossa

keskiviikko 12. toukokuuta 2010

Demareiden piti saada opposotiopolitiikkansa kuntoon, kun Eero Heinäluoma valittiin eduskuntaryhmän puheenjohtajaksi.

Puolueen puheenjohtaja Jutta Urpilainen ei roolissa onnistunut, osaaminen ja esiintyminen ei riittänyt. Heinäluomalla piti olla sitä mitä Urpilaiselta puuttui, lisäksi tietoa, sanan- ja asianhallintaa sekä räväkkyyttä.

Mutta ei ole Sdp onnistunut oppositiopolitiikassa. Äänestäjänä olen ajautunut opposition oppositioon.

Demareilla olisi ollut mainio mahdollisuus tarjota hallituksen politiikalle vaihtoehtoja. Talouden tilanne antaisi erinomaiset eväät tarjota demokratialle ja parlamentarismille, äänestäjille, vaihtoehtojen mahdollisuus, luoda toisenlaista poliittista näkymää, antaa äänestäjille tilaisuus valita erilaisten linjojen, erilaisen politiikan välillä.

Mutta ei ole onnistunut. Heinäluoman, demareiden oppositiopolitiikka on jäänyt räksytykseksi, näköalattomaksi jurputukseksi, vastustamiseksi vastustamisen vuoksi. Äänestäjälle ei ole tarjolla hyvin harkittuja, oikeita vaihtoehtoja. Ei vaihtoehtoista politiikkaa, ei toisenlaista arvomaailmaa.

Voihan se olla, että politiikka on niin talouden hoitamista, että vaihtoehtoja ei ole, välttämättömyys ja makrotalous ovat politiikan ainoaa sisältöä. Toivottavasti ei. Toivottavasti politiikassa on myös arvoja, strategioita, visioita, näkemyksiä, vaihtoehtoja. Opposition merkitys niiden esittelyssä on tärkeä.

Sdp:n kommentit Kreikan tukipaketista ovat toki looginen jatko räksytykselle. Oppositio-politiikaksi sitä ei voi sanoa, vaan vastustamiseksi vastustamisen vuoksi.

Nyt pedetaan jo vuoden päästä käytäviä hallitusneuvotteluja. Räksytyksellään Heinäluoma ajaa Sdp:n jo nyt asemaan, jossa hallitukseen pääsy alkaa olla tukossa. Kokoomuksen ja keskustan välejä heinäluomalainen politiikka lähentää, ja vahvasti. Jotta Sdp voisi edes haaveilla seuraavaan hallitukseen pääsystä – mikä on jokaisen vastuullisen puolueen tavoitee- on puolueiden kannatuksessa tapahduttava valtavia muutoksia. Demareiden täytyy nousta kiistattomaksi ykköseksi, tai sitten joko kokoomuksen tai keskustan kannatuksen on romahdettava vallan perusteellisesti. Jos kolme suurinta ovat edes suunnilleen samalla hehtaarilla, nykypohja jatkaa.

Vanhanen ja Katainen kiittävät Heinäluomaa.

Attribuuttia kerrakseen

tiistai 6. huhtikuuta 2010

Joistakin asioista, ihmisistä, yrityksistä, tehdään julkisuudessa niitä itseään suurempia liittämällä nimeen mitä oudoimpia määritteitä, attribuutteja.

Nokia on useimmiten kännykkäjätti. Vaikka kaikki tietävät, että se on suuri kännyköiden valmistaja.

Microsoft on ohjelmistojätti. Vaikka kaikki tietävät, että se on softa puolen suuria.

Nyt Arto Merisalosta on tehty kohuliikemies.

Ihmettelen mie tuota.

Ei pelkästään Merisalon attribuuttia, vaan koko Merisalon kohtelua tiedotusvälineissä. Ikäänkuin journalismin tolkku, järki ja ylevät periaatteet eivät koskisi tätä Merisaloa. Vähän samanlaista on Merisalon kohtelu kuin Peter Fryckmanin. Äijät saavat viestinsä perille.

Narussahan se kulki pässikin.

Mikä se on tämä Merisalo? Vähän näyttää, että pientä bisnestä suurilla kustannuksilla. Vähän näyttää, että pientä vaikutusvaltaa suurella uholla. Vähän näyttää, että perinpohjaista väärinymmärrystä suomalaisen yhteiskunnan – niin bisneksen kuin politiikankin – toiminnasta. Mutta toki suurta taitavuutta median pyörittämisessä, ns. kusettamisessa.

Mies oli Nova Groupin toimitusjohtaja. Konkurssi tuli. Oikeudenkäynti kai tulee.

Mies oli Kehittyvien Maakuntien Suomi ry:n aktiivi. Rahoitti toki avokätisesti muiden rahoilla, luuli liikaa, ja nolosti kävi.

Nyt mies pyörittää mediaa mennen tullen Tiura-jupakassa.

Ilmeisesti Merisalo on kuvitellut, että voi vaikuttaa puolueiden hallitusneuvotteluihin ja ministerivalintoihin.  Ilmeisesti jotkut vähemmän ammattitaitoiset poliitikot, Tiura siis, ovat olleet yhteyksissä Merisaloon ja puhuneet läpiä päähänsä, puolin ja toisin. Nyt Merisalo kertoo, että nauhoilla on kaikki keskustelut. No, ei ihan kaikki mutta tärkeimmät. No, ei ehkä tärkeimmät, mutta jotakin olennaista. No ehkä ei välttämättä olennaista, mutta kuunnellaan lomailevan juristin kanssa läpi ensi viikolla. Henkivakuutus muka.

Höpö-höpö.

Merisalon selitykset ovat sujuvasanaisia, sopivan pelottavan kuuloisia, hienosti annosteltuja, sopivan epämääräisiä, hyvin käsikirjoitettua saippuaopperaa. Enemmän fiktiota kuin faktaa. Ja tätä Suomen politiikan toimitukset seuraavat ja tekevät, tämän hetken tärkeimpänä asiana.

Kukas se politiikan viihteellistääkään?

Näyttää vähän siltä, että Tiuralla ja tämän taustajoukoilla on mopo karannut. Pirkanmaalta piti saada kokoomusministeri, nimenomaan Tiura kun ääniäkin oli niin hirveästi. Eihän siinä mitään  – tottahan jokainen vaalipiiri soisi saavansa ministerin. Kyse on siitä, miten ammattiataitoisesti asiat hoidetaan, miten ja millä eväillä, millaisella yhteistyöllä ja työllä tavoitteet saavutetaan. Miten puolueet valintansa tekevät. Ja tietysti siitäkin, millaiset edellytykset tavoitteisiin pääsemiseen on.

Jos ministeripaikat jaettaisiin niin, että aktiviisin tarjokas olisi vahvoilla, ei siitä hyvää seuraisi. Kunkin puolueen valinnat ovat monen tekijän yhteensovittamista. Alueellisuus ja sukupuoli ovat mukana kriteereissä, mutta eivät ne saa keskeisiä olla. Kyllä ammattitaito, osaaminen, yhteistyökyky ja ihan älykin ovat tärkeämpiä. Jos niistä on kapelo, niin ei tyrkkyä pidä ministeriksi kelpuuttaa.

Viatonta, mutta tympeää

maanantai 8. maaliskuuta 2010

Sosiaalinen media ei tee ihmisestä yhtään sen parempaa kuin ihminen itsessään on. Ei se toisaalta tee huonommaksikaan. Antaapahan vain oivat keinot jakaa omia ajatuksiaan. Jotkut ihmisen ajatuksen ovat perin tympeitä, mutta ei ole sosiaalisen median, vaikkapa Facebookin vika, että ihmisellä on tympeitä ajatuksia.

Suomessa Facebookissa on näitä tympeitä ajatuksia esitelty muun muassa Astrid Thorsista ja Joel Hallikaisesta. Molempia on uhkailtu.

Kaakkois-Suomessa Karjalassa ollaan sentään vähän viattomampia, vaikka varmaan täältäkin on noissa tympeissä ryhmissä jäseniä.

Viattomuus näkyy vaikkapa siinä, että Kymen vaalipiirin kansanedustajat – joita on jostain syystä nykyisin lupa halveksia – ovat saaneet olla perin rauhassa. Vastustavia, uhkaavia ryhmiä ei ole juuri perustettu.

Yksi pieni poikkeus on: Sinikka Hurskainen. Facebookissa on ryhmä nimeltään Sinikka Hurskainen-aivoinvalidi.

Mikä ihme saa ihmisen perustamaan tällaisia ryhmiä? Onko se hauskaa, hupaisaa, kivaa? Onko ihminen katkeroitunut, väärinkohdeltu?

Anti-Hurskainen ryhmä ei paljon suosiota ole saanut. Jäseniä on tasan yksi, ryhmän perustaja Sini-Claudia Rollke. Facebookin tietojen  mukaan kyseessä on nainen Imatralta. Facebookin mukaan hän on kiinnostunut mm. Aku Ankasta, Saimaasta, villasukista, saunasta, Barack Obamasta, Frasierista, Lady Gagasta.

Muttei näköjään Sinikka Hurskaisesta.

Viatonta on vielä poliitikkojen tölväily. Mutta ehkä sekin kaakossa yleistyy, kunhan poliitikot itse alkavat käyttää sosiaalista mediaa enemmän.

Sinikka Hurskaisella on Facebookissa 155 kaveria. Vertailun vuoksi: internetiä ja sosiaalista media ahkerasti käyttävällä kansanedustaja Jyrki Kasvilla kavereita on 1350.

Mutta ehkä politiikka ja sosiaalinen media eivät oikein sovi yhteen. Sosiaalisessa mediassa ollaan ihmisiä, useimmiten myös ihmisiksi. Paitsi tietysti nämä kaiken vastustajat, joilla on lupa vittuilla.

Väyrysen mainostoimisto

torstai 7. tammikuuta 2010

Yksi poliitikko piti tiedotustilaisuuden tiistaina.

Niitähän riittää, julkisuuteen pyrkiviä poliitikkoja. Tiedotteita, näkemyksiä ja tarjontaa tulee Suomen toimituksiin kymmeniä joka päivä. Suurin osa ei aiheuta mitään toimenpiteitä, jotkut pääsevät pienesti julkisuuteen. Suurempaan ei ole syytä – yksittäisen politiikon näkemys on useimmiten vain yksittäisen  ihmisen näkemys.

Mutta mitä tapahtui loppiaisaattona?

Poliitikon infossa olivat paikalla tärkeimmät tiedotusvälineet, Yleisradion tv- ja radiouutiset, Hesarit ja muut. Ja perin nöyrästi antoivat kaikki poliitikolle tilaa ja aikaa.

Toki kyseessä oli Paavo Väyrynen. Ja toki infon aihe oli tärkeä: Paavo Väyrynen. Tällä  kertaa Väyrynen kertoi Väyrysen kirjoittaneen kirjan Väyrysestä. Tällä kertaa ei pelkästään Paavosta, vaan myös tämän 100-vuotiaasta isästä. Sitä täytyy ihailla, sekä 100-vuotiasta ukkoa, ja sitäkin, että ministeriltä löytyy aikaa kirjan kirjoittamiseen. Ehkä ne ministerin tehtävät eivät niin aikaa vieviä olekaan kuin kokemattomammat antavat ymmärtää.

Ja kyllähän Väyrynen puhui myös yleispolitiikkaa, keskustan puheenjohtajatilanteesta. Väyrynen asettui itse ehdolle tai sitten ei – siinä infon substanssianti.

Se sentään tuli selväksi, että konkaripolitiikon mielestä keskustan johtoon on syytä valita konkari. Kun Kääriäinen on jo kieltäytynyt, vaihtoehdoksi jäävät Väyrynen ja Mauri Pekkarinen, näyttäisi Väyrynen arvelevan.

Onhan pääministeripuolueen puheenjohtajan valinta yhteiskunnallisesti tärkeä asia, ja onhan keskustan keskeisellä, vuosikymmeniä mukana olleella vaikuttajalla siihen painavia, yleisesti kiinnostavia näkemyksiä.

Kyse ei kuitenkaan ole yhden ihmisen mielipidettä tärkeämmästä asiasta.

Mutta mitä teki Yleisradion tv-uutiset, toimittajana Jyri Rantala? Nöyrästi kuten Väyrynen toivoi, jopa paljon enemmän. Päälähetyksessä tärkeämpiä olivat vain Sellon ampumisten seuraukset ja  junaliikenteen takkuilut törmäyksen jälkeen.

Tässä uutiset, nähtävänä 5.2. asti.

Väyrynen sai uutisaikaa 2,5 minuuttia. Ja laatuaikaa.

Väyrynen oli valinnut oman henkilökohtaisen infonsa pitopaikaksi ulkoministeriön komeat tilat Katajanokalla. Mikäs siinä, ministeriön ajallahan info järjestettiin.

Uskottavuus oli paras mahdollinen.

Tuskin olisi mainostoimisto pystynyt parempaa pätkää tekemään. Kuvissa oli hymyilevä Väyrynen, kun oli hymyn aika (kirjan markkinointia). Vakava Väyrynen, kun oli vakavat aiheet (eduskuntavaalit). Harkitseva Väyrynen, kun oli miettimisen paikka (kansankunnan tila). Välillä lähikuvaa käsistä, välillä yleiskuvaa UM:n tiloista, välillä näytettiin toimittajia, jotta paikalla tiedettäisiin olevan politiikan toimittajien kerma.

Ylen journalismin pohjanoteeraus oli kuitenkin se, kun Väyrynen puhui keskustan puheenjohtajuudesta, ja pohti onko kyseessä Idols vai Voimamiesmittelö.  Idolsilla Väyrynen tietenkin viittasi nuoriin naisiin puheenjohtajaehdokkaina, Väyrysen kilpailijoihin. Kuvaan valittiin Paula Lehtomäki laulamassa karaokea!

Ei voisi Yleisradio selkeämmin ottaa kantaa Lehtomäen puoluejohtajan kykyihin. Ei voisi Yle selkeämmin liputtaa oman puheenjohtajasuosikkinsa puolesta.

Eikä voisi mainostoimistokaan härskimmin esitellä Väyrysen mahdollisia puheenjohtajakilpailijoita.