Artikkelit joissa on tagi ‘Media’

Mediapomo sisällön tuottajaksi

keskiviikko 9. joulukuuta 2009

Ei ole helppoa olla Yleisradion toimitusjohtaja, eikä Mikael Jungner. Sanottavaa on, viestittävää riittää, mutta ei mediatalon toimitusjohtaja pääse tekemään juttuja, ei ottamaan kuvaa, ei tuomaan omia mietteitään julki.

Paitsi nyt, kun on sosiaalinen media.

Sen käytössä Jungner on aika ylivoimainen ykkönen Suomen mediapomoista. Vaikka, kuten monella muullakin, ilmaisukeinot ovat tunnetusti vähän hakeneet muotoa. Nyt Jungren alkaa kuitenkin  löytää oikean tavan. Ja toisin kuin suurimmassa osassa sosiaalisen median viesteilystä, Jungnerilla on myös sanoma.

Jungnerin YouTube-video tässä.

Onkohan siinä jotain hassua, että Yleisradion toimitusjohtaja joutuu käyttämään sosiaalista mediaa päästäkseen ääneen, saadakseen julki mielenkiintoiset, tärkeätkin ajatuksensa median muutoksesta?

Onko mediayhtiön johtaja sosiaalisessakin mediassa mediayhtiön johtaja?

Onkohan siinä jotain hassua, että Yleisradion toimitusjohtajan mielestä enää ei toimi malli, jossa mediayhtiön johtaja kertoo, mikä sinua kiinnostaa juuri nyt?

Kun mediayhtiön johtaja puhuu sosiaalisessa mediassa siitä, minkä pitäisi minua kiinnostaa juuri nyt, niin kumoaako Jungren itse itsensä? Vai eikö minua pitäisi Jungnerin ajatusten kiinnostaakaan?

Lievästi vakavammin  puhuen Jungrenin ajatukset ovat mielenkiintoisia, samoin foorumi, väline. Video on huolella tehty, rentoudestaan huolimatta harkittu. Ja hyvinhän siinä Yleisradionkin  merkitystä korostetaan, ja firman etua ajetaan. Uudenaikaista yritysviestintää, tämä.

Tarjolla on mielenkiintoinen, punnittu puheenvuoro sosiaalisesta mediasta, viestinnästä ylipäätään, tiedon merkityksestä. Hyvä on tietää, mitä ison mediayhtiön iso johtaja ajattelee. Olkoonkin, että välillä – ehkä tarkoituksella – näkemykset ovat hieman naiiveja, yksinkertaistettuja ja idealistisia.

”Aiemmin ihmisten huomion sai huutamalla, nyt riittää kuiskaus.”

Vai niin.

”Aiemmin ideat olivat ammattilaisten heiniä, nyt kenen tahansa ideat voivat käynnistää lumivyörön.”

Niinkö?

”Enää ei toimi malli, jossa toimittaja tai mediayhtiön johtaja kertoo, mikä sinua kiinnostaa juuri nyt.”

Niinpä. On toki viestintää ja viestintää. On joukkotiedotusta, on sosiaalista mediaa. Kuka näistä miljoonista kuiskauksista ja kenen tahansa ideoista poimii sen olennaisen, yhteiskunnallisesti merkittävän, yhteisesti ja yksityisestikin kiinnostavan, jos ei joku organisaatio (mediayhtiö) tai yksilö (toimittaja) sitä tee?

Eiköhän kuluttajan haluaman olennaisen, yhteiskunnallisesti tärkeä, yksilöä kiinnostavan tiedon valinta, jalostaminen, jakelu ole pikemminkin kasvussa – tässä huutojen ja kuiskausten maailmassa.

Eikä sosiaalista ja perinteistä mediaa kannata vastakkaisina nähdä. Molemmilla on omat funktionsa, omat tehtävänsä. Molemmat täyttävät ihmisten tarpeita, molempia tarvitaan. Molemmat täydentävät median, ihmisten ja yhteiskunnan moninaisuutta.

Ihan kuten välineetkin. Sisältöä voi jakaa paperilla, verkossa, mobiililla, eReaderilla. Pushina ja pullina.

Monenlaisella liiketoimintamallilla. Maksua vastaan ja ilman maksua.

Moninaisuus lisääntyy. Valinnanvapaus lisääntyy. Vapaus lisääntyy. Kuluttaa ja tuottaa.

Paperimiehet verkosta

tiistai 8. joulukuuta 2009

UPM-Kymmenen asiakaslehti The Griffin esittelee tuoreimmassa numerossa paitsi paperin mahdollisuuksia, myös paperimiesten näkemyksiä printtimedian tulevaisuudesta. Verkossa lehti julkaistaan englanniksi, ranskaksi, venäjäksi ja espanjaksi.

Mielenkiintoisia ajatuksia.

Suomessakin alkusyksystä vieraillut Herra Aikakauslehti,  Samir Husni uskoo printtimediaan.

Sanomalehtiä mies toki muuttaisi. The Griffinin haastattelun (tässä englanniksi) mukaan sanomalehtien pitäisi lakata metsästämästä uutisia ja muuttua paljon nykyistä pienemmäksi päivittäislehdeksi. ”Vähemmän sivuja, laadukkaampaa paperia ja analyysejä siitä, kuinka eilispäivän tapahtumat vaikuttavat elämääni huomenna”, sanoo mm. Missisipin yliopiston journalismikoulua johtava tohtori Husni.

Aikamoista muutosta tarjoaa Husni.

Lisäksi hänen mielestää sanomalehtikustantajien pitäisi kunnioittaa lukijoiden aikaa, rahaa ja energiaa. Kun digitaalisen median kanssa ei pysty kilpailemaan uutisvälityksessä, pitäisi printin kertoa, mitä uutisten taustalla on.

Ei pöllömpiä ajatuksia.

Erikoisalastaan, aikakauslehdistä, Husnilla on hyvä pointti: Ihmiselle on tärkeää omistaa asioita, ja halu näyttää, mitä omistaa. Me haluamme tuntea kuuluvamme johonkin ryhmään. Siksi aikakauslehtien on tarjottava ”välttämätön, riittävä ja oleellinen sisältö, joka vastaa tarpeitani, halujani ja toiveita”, sanoo Husni Griffinissä.

Jos ihminen lukee vaikka Sotaa ja rauhaa, hän haluaa muiden näkevän sen.

Kuten Husni sanoo, printti ja online, tavara ja virtuaalinen, eivät ole vastakkaisia, vaan täydentäviä, ja vastaavat erilaisiin tarpeisiin.

Ehkä ei kovin yllätävää, että suuren paperinvalmistajan lehdessä uskotaan printin säilyvän. Sitä mieltä on myös Roman Hohol, jolla on vuosikymmente kokemus kansainvälisen paperiteollisuuden strategisesta markkinoinnista, liiketoiminnan kehittämisestä ja markkinatutkimuksesta. (Haastattelu englanniksi)

Hän ennustaa sanomalehtipaperin kulutuksen supistuvan mm. Länsi-Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa.

Aiemmin hän on kuvannut sähköisen ja printtimedian rinnakkaiseloa rauhanomaiseksi, mutta maailma on muuttunut: nyt suhde on pikemminkin myrskyisä.

Mielenkiintoinen on Hoholin huomio, että uusi media ei ole milloinkaan syrjäyttänyt vanhaa, vaan tullut aina osaksi laajempaa mediauniversumia. Ei ihan tuulesta temmattu ole sekään ajatus, että uutta teknologiaa usein yliarvostetaan lyhyellä ja aliarvioidaan pitkällä aikavälillä.

Suomalaisten mediakulutuksen kannalta Hohol voi hyvin osua oikeaan arvioidessaan, että paperilla ja printtimedialla on jatkossakin monia etuja, eivätkä ne katoa. Printti kulkee mukana, se on lähellä ja sillä voi olla esteettisiä arvoja. Ja onhan se käyttäjäystävällistä.

Vaikka siis sähköinen media, internet etunenässä, vähän printtiä uhkaakin, ei se ole printtiä mihinkään tappamassa, arvelee Hohol.

Väärin ymmärretty

maanantai 30. marraskuuta 2009

Sofi Oksasen löysistä puheista nousi kova kohu.

Ihan väärin ymmärretty, sekä Oksasen jutut ja niiden yhteiskunnallinen merkitys. Ja ennen kaikkea Oksanen on ymmärtänyt ihan väärin suomalaisen yhteiskunnan.

Oksanen esiintyi Tanskan television Deadline-ohjelmassa. Tässä linkki. Toki ohjelma kannattaa katsoa, ennen kuin siitä jyrkän mielipiteen muodostaa.

Ei anna Oksanen kovin fiksua kuvaa Suomesta, mutta ei myöskään – ja ennen kaikkea – itsestään.

Kova kohuhan noista puheista tuli. Ihan syyttä.

Onhan tällaisia ohjelmia televisiot täynnänsä. TV-ryhmä menee johonkin maahan tai kaupunkiin tekemään reportaasia todellisuudesta. Helpoiten todellisuuden saa selville, kun etsii jonkun räväkän, sanavalmiin, julkisuushakuisen puoli- tai kokojulkisen ihmisen, joka tykkää olla televisiossa. Sitten kierrellään, ja jutustellaan. Haastateltavalta tulee tekstiä, joka ei ole erityisen harkittua, ei tilastoihin tai muuhun oikeaan tietoon perustuvaa, ohjelma leikataan mukavan mittaisiksi pätkiksi ja lähetetään ulos.

Hyvää journalismia? Ei. Helpolla tehty, kiva keikka Helsinkiin oli tanskalaisilla ollut.

Jos tarkoitus oli kertoa tiivis ja totuudenmukainen kuva Suomesta, niin pieleen meni.

Mutta ei siitä pidä välittää suomalaisen. Eivät tanskalaisetkaan näitä tv-reportaaseja totuutena katso. Viihde on television genre, ja pysyy.

Eikä noista Sofi Oksasen puheitakaan sen kummempaan arvoon pidä nostaa. Televisio-ohjelman täytettä siinä missä kuvatkin.

Kuten Noam Chomsky sanoi, kielen rajat ovat maailman rajat. Siksi äidinkieli on niin tärkeä. Ja siksi ei vieraalla kielellä pitäisi kovin syvällisiä lähteä puhumaan. Litteä kieli litistää maailman. Eikä tuo Sofin englanti muuta ole kuin litteää maailmankuvaa. Ei edes kahta ulottuvuutta, yksiulotteinen Suomi. Vieras kieli ei ole mielipide, saati tieto. Sen este se usein onn.

Kun kielestä puuttuvat sävyt ja aivoista syvällinen yhteiskunnan ymmärrys, on tuloksena kärjistyksiä, vääristynyttä kuvaa todellisuudesta – toden irvikuva. Fiktio.

Ei sitä faktana pidä ottaakaan. Kuten ei sitäkään, että kaikki suomalaiset söisivät Atrian sinistä ja joisivat olutta saunan päälle. Tai että kaikki haaveilevat omakotitalosta keskellä kaupunkia järven rannalta, ja kultaisesta noutajasta. Tai että tyypillisellä suomalaisella miehellä ei ole kieltä tunteiden ilmaisemiseen. Tai että koti on ainoa paikka jossa mies voi valtaa näyttää. Tai että suomalaiset ovat perimmältään rehellisiä ja ujoja. Tai että suomesta ja Suomesta puuttuu small talk. Tai että meillä on paljon itsemurhia, kun emme kestä kasvojen menettämistä. Tai että meillä miehet voivat piestä vaimojaan, kun lainsäädäntö ei ole riittävän tiukka.

Näin Sofi väitti.

Ihan höpö-höpö-puhetta.

Mutta kiva ohjelmahan se, silti.

Ihmisten puolue on kyllä minusta parempi.

Ei senkään Suomi-kuva niin siloiteltu ole, mutta ei siitä lehdet kirjoittele.

Verot valtion maksettaviksi

maanantai 16. marraskuuta 2009

Nyt kansakunnan ikiaikainen haave – verot valtion maksettaviksi – on toteutumassa.

Sosiaali- ja terveysministeriö on asettunut pohtimaan, voisiko Yle-maksun korvata pienituloisille kansalaisille julkisista varoista.

Yle-maksu on tosiasiallisesti vero. Se koskee kaikkia. Se on pakko maksaa – vaikka ei televisiota omistaisikaan.

Kun asia on saatu päätettyä, huomataan, että ei se oikein onnistu. Pienituloisilla ei ole varaa.

Hienoa päätöksentekoa.

Pakollinen, samansuuruinen maksu koskee kaikkia asuntokuntia, päätetään.

Pakollinen, samansuuruinen maksu ei koske kaikki asuntokuntia, selvitetään heti perään.

STM:n työryhmän pohtii, maksettaisiinko kaikkia koskeva maksu verovaroista esimerkiksi työkyvyttömyyseläkeläisellä ja toimeentulotuen varassa eläville.

Ei kovin hyvää kuvaa anna tämä valmistelun ja päätöksenteon tasosta.

Aprillipäivänä tämä selviää. Siihen asti työryhmällä on aikaa soutaa ja huovata.