Kodak.
Keski-ikäisille, ja varsinkin vanhemmille sana tarkoittaa paljon. Muistoja. Tilanteita. Tunteita. Valokuvia, kameroita, filmin kehitystä, kuvien katselua.
Kodak.
Nyt yhtiö hakee suojaa velkojiltaan, ja on päätymässä ehkä konkurssiin.
Kodak.
Aikanaan teknologian kärjessä. Yhtiö kehitti tavallisille kuluttajille tarkoitetun kameran. Monia filmin innovaatioita. Monia kuluttajamarkkinoille suunnattuja, menestyneitä tuotteita.
Kodak.
Vankka usko omaan osaamiseen, kuluttajamarkkinan hallintaan. Vankka usko analogiseen. Vankka epäily digitaalisesta.
Kodak.
Ennen lähes 150 000 työntekijää. Nyt alle 20 000. Pörssissä kurssi parhaimmillaan lähes 100 dollaria. Nyt arvioiden mukaan 36 senttiä.
Analogisesta analogiseen. Ja omaan tuhoon.
Paul Simonkin lauloi, että Kodachrome antaa kivat, kirkkaat värit, kesän vihreyden; saa uskomaan että maailma on aurinkoinen päivä.
No, Simonilla oli myös Nikonin kamera. Mitä teki Nikon? Digitalisoitui, kun maailma digitalisoitui.
Eihän Kodak ole ainoa, joka tarrautui vanhaan, joka halusi estää maailman digitalisoitumisen, ja joka tuhosi itsensä kieltämällä maailman kehityksen, tai ainakin ymmärtämällä sen väärin.
Tietojen mukaan Kodak kehitti 1990-luvulla kuluttajille tarkoitetun digikameran, mutta ei julkaissut sitä. Yhtiö pelkäsi, että filmimyynti hupenee. No niin hupeni. Maailma meni digiin.
Samanlainen kohtalo on uhannut tietysti kaikkia analogisen kuvamaailman tekijöitä. Aikanaan Suomen valokuvien kehityksen markkinajohtaja Eiri oli myös suurissa vaikeuksissa, kun ihmiset luopuivat paperikuvista parissa vuodessa. Vaihtoehtoina oli toiminnan lopettaminen – tai digimaailman oppiminen, omaksuminen ja ymmärtäminen. Nyt Eirin nimellä voi tehdä kuvakirjoja, kalentereita, tauluja – vaikka mitä, mitä digikuvasta voi verkon kautta kuluttaja haluta.
Eiri oppi, Kodak ei.
Samanlaista touhua on ollut musiikkibisneksessä. Kun CD:t tulivat markkinoille, monet isot levy-yhtiöt uskoivat tuntevansa kuluttajan tarpeet. Ne tiesivät, että LP:n kansi on monelle niin rakas, että siitä ei luovuta. Miten kävi? Kuluttajat ratkaisivat, vinyylit jäivät marginaaliin, levy-yhtiöt olivat mennä nurin. Ottivat toki opikseen, ja siirtyivät CD-maailmaan. Kunnes CD vanheni, ja ihmiset halusivat hankkia musiikkinsa netistä MP3:lle ja iPodeille. Mitä teki musiikibisnes? Tunsi asiakkaansa, ja piti bittimusiikkia ohimenevänä vaiheena. Ja firmat olivat mennä nurin. Kunnes tuli Steve Jobs, Apple ja iTunes. Pelasti bisneksen.
Nyt kirjamaailmassa eletään samanlaista analogiseen hirttäytymisen aikaa. Tekniikka olisi valmis e-kirjoille, monen kuluttajan tarvekin, mutta kustantajat hinnoittelevat e-kirjat ihan väärin, pohtivat sinne kaiken maailman suojauksia, pitäytyvät analogisessa. Kirjan, kirjallisuuden ja lopulta myös kustantamisen ja bisneksen kannalta olisi hyvä, jos kuluttajan kuninkuus tunnustettaisiin.
Sillä siinä se on lopulta ainoa kuningas: kuluttaja.
