Artikkelit joissa on tagi ‘julkisuus’

Tapsalla on nivelreuma

tiistai 23. elokuuta 2011

Jotenkin sitä on tottunut siihen, että ihmisellä on yksityisyys.

Yksityisyyteen kuuluu ainakin terveydentila, sairaudet ja krempat. Niistä ei ole mitenkään soveliasta raportoida julkisuudessa, ei hyvän journalistisen tavan mukaan, ei edes silloin kun haastateltava niistä olisi valmis kertomaan. Terveys ja monet muut yksityiset asiat ovat yksityisiä. Ei niiden pitäisi oikeasti kuulua muille, ei edes kiinnostaa muita.

Mutta ehkä aika alkaa ajaa ohi.

Siihen nyt on joutunut tottumaan, että Kalle Palanderin kehon terveyttä raportoivat monet tiedotusvälineet tiiviisti. Aina silloin, kun Kalle itse haluaa. Kalle on kuvattu lääkärissä, tutkimuksissa.

Tähän on tietysti oma, sinänsä rationaalinen ja taloudellinen syy. Kallen – varmaan näin tuttavallinen puhuttelu sallitaan – toimeentulo on olennaisesti kiinni medianäkyvyydestä. Kun urheilun saralla ei moneen vuoteen mitään mainetekoja ole tullut, ei television ja radion sekunteja tai lehtien palstamillejä ole kertynyt. Jotta sponsorisopimusten eurot tulisivat, pitää sitten kertoa, että nyt on polvi kippee.

Mutta ei taloudellinen ajattelu, ahneus, ole minun silmissäni riittävä syy tuoda vaivojaan muiden tietoon. Eikä olisi tiedotusvälineiden, journalistien, asia niitä kertoa. No, onneksi nämä uutiset voi ohittaa helposti.

Mutta ehkä muuttuminen omaan kehoon ja yksityisyyteen on muuttumassa monimutkaisemmaksi. Yhtäältä yksityisyyden suoja on monella tapaa korostunut, ei vähiten joidenkin tuomioistuinten päätösten seurauksena, mutta toisaalta on osa ihmisiä, joille yksityisyys ei tarkoitakaan sitä, etteikö omista asioista voisi, ja herraparatkoon, pitäisi kertoa muille.

Onhan nyt toki paljon enemmän välineitä itsensä paljastamiseen kuin ennen. Ja ehkä itsensä paljastaminen – noin psyykkisessä katsannossa – on joillekin hyväksytympää kuin ennnen. Olisikohan näitä itsestään kertovia ihmisiäkin enemmän kuin ennen? Entäs toisen yksityisyydestä kiinnostuneita – onko uteliaidenkin määrä kasvanut?

Tällaista rupesin pohtimaan, kun televisiosta tuttu taitavasti brändätty maalaislääkäri Tapio Kiminkinen kirjoitti Kodin Kuvalehdessä omasta päivästään. No, onhan sekin jo vähän hämmentävää, että yksityisen ihmisen tuikitavallinen päivä muita kiinnostaisi, mutta se vasta hämmensi, kun lääkäri, korkeasti koulutettu, yksityisyyden rajat tunteva ihminen, kertoili ihan avoimesti, että hänellä on nivelreuma. Joka aiheuttaa elämään sitä sun tätä.

Mitä hittoa se muille kuuluu?

Kravatti tiukalle ja kenkää

torstai 14. lokakuuta 2010

Ei se katukuvassa näy, ei Helsingissä, ei Pasilassa, ei Kouvolassa eikä Lappeenrannassa.

Mutta kova on kuhina ihmisten toisessa todellisuudessa, digitaalisessa maailmassa.

Yle antoi sivutoimimiselle ankkurille (on siinäkin nimitys, tekstinlukija) potkut, kun tämä meni pelleilemään julkisen vakavuuden uutislähetyksessä. Oli ukko siemailevinaan olutta.

Voi olla, että uutispätkä on Ylenkin nettisivuilla. En sitä sieltä heti löytänyt. Voi olla, että se on poistettu.

Mutta ei hätää, onhan meillä kansalaisten turvaverkko, yleistiedonvälityskanava YouTube. Siellä löytyy tämä Kimmo Wilskan kevennys, linkki tässä.

Kun pistää pipon tiukalle, niin eihän se ehkä kovin hauska pila ole. Jos vähän avarammin ja rehellisemmin katselee, niin sehän on parhaita kevennyksiä mitä Suomessa on. Kun hyvä huumori yllättää, niin sen Wilska toki teki. Sai katsojat nauramaan.

Se oli liikaa Yleisradiolla. Osa-aikainen tekstinlukija sai potkut.

Asiahan olisi vanhaan hyvään, journalistien hallitseman tiedonvälityksen aikaan mennyt vähillä äänillä.

Mutta nyt on toisin. Sosiaalinen media riemastui. (media tarkoittaa tässä myös tiedon välineitä, ihmisiä).

Youtubessa puhutaan jo Beergatesta.

Facebookissa on Kimmo Wilska support groupissa tällä hetkellä 22 594 jäsentä. Ja keskustelu käy vilkkaana.

Eipä arvannut Yle, mitä seurasi, kun veti kravatin tiukalle, arvot piukalle ja pisti Wilskan pihalle.

Ei olekaan koko Suomen kansa tekopyhää, ei huumorintajutonta, ei kuolemanvakavasti Yleisradio-instituutioon suhtautuvaa, ei totaalisen alkoholi(keskiolutpullo)kielteistä.

Ei, aika iso osa ihmisistä pitää huumoria hauskana. Toivoo että Ylekin olisi muu kuin pönöttävä piikki kansakunnan lihassa.

Tällaiseksi tämä meni. Ei hallitse julkisuutta edes Yle. Ne pirut, ihmiset, kirjoittavat nyt keskustelun agendat.

Mutta mitä tekee Matti?

perjantai 3. syyskuuta 2010

Kun Matti Vanhanen ilmoitti keväällä luopuvansa pääministerin tehtävistä, julkisuudessa (no, Helsingin Sanomissa) ennakoitiin, että pian Vanhanen joutuu jo tyrkyttäytymään julkisuuteen, jos hän julkisuutta kaipaa.

Vanhanen itse antoi selkein sanoin ymmärtää, että hän ei julkisuutta enää kaipaa. Että hän on tavallinen kansanedustaja. Ja kun mies yhden päivän tavallisen kansanedustajuuden jälkeen ilmoitti lähtevänsä Perheyritysten liittoon toimitusjohtajaksi, ei hän käsityksensä mukaan olisi enää julkisuuden henkilö lain.

Tässä tapahtui kaksi inhimillistä tointa: erehdystä. Erehtyi Hesari, erehtyi Vanhanen.

Vanhanen näyttää olevan mitä suurimmassa määrin julkisuuden henkilö yhä. Julkkiksena Vanhanen on yltänyt, noussut, nostettu tai laskettu samaan kastiin kuin Matti Nykänen ja Vesa Keskinen. Eikä siitä joukosta pääse itse pois. Eikä tarvitse tyrkyttäytyä, jos julkisuutta kaipaa. Ja jos ei kaipaa, niin ei sille mitään mahda.

Moni kansalainen (tämä on journalismissa yleinen yleistys, jolla tarkoitetaan kirjoittajaa itseään) ehti jo toivoa, että Vanhanen oikeasti häipyisi julkisuudesta. Tai olisi siinä sen verran kuin nyt Perheyritysten liiton toimitusjohtaja (siis kuka?) on tavannut olla.

Mutta ei toteudu kansalaisen toive, eikä Vanhasen.

Taas on Matti otsikoissa. Ja kuten Nykänenkin, oman imagonsa vankina.

Vanhanen on naisten mies. Matti on naisten perään. Matti on häntä-Matti!

Tämä imago on betonoitu kansakunnan kollektiiviseen tajuntaan.

Nyt Matti on taas asialla. Seiskan mukaan Matilla on salasuhde alaiseensa – ja huutomerkki perään. Lehden mukaan uusi naisystävä on töissä Perheyritysten liitossa. Nimeltään Eveliina Talvitie.

Talvitielle merkittävän politiikon seura ei ole lainkaan outoa. Hän on kirjoittanut kirjan Moniottelija – Ilkka Kanerva. Kansankunnan kollektiivisen tajunnan yksilökohtainen aivo voi toki pohtia, mitä se tarkoittaa, millainen on ollut Kanervan ja Talvitien suhde, mitä on tapahtunut, onko puutarhoja hoidettu, onko hoidettu ylipäätään, ja miten monesti. No, ehkä siitäkin joskus joku journalisti jotain keksii.

Vanhasen ja Talvitien mahdollinen suhde (miten voi olla salasuhde, kun asia kerrotaan Seiskassa ja iltapäivälehdissä) kuuluu oikeasti sarjaan so what.

Vai kuuluuko?

Viihdelehdistön jutut ovat viihdettä. Mutta Matti on jotain enemmän, paljon enemmän.

Vanhasen mahdollista suhdetta käsitteli perjantaina myös Suomen laadukkain lehti Helsingin Sanomat. Hyvän journalistisen tavan mukaan lehden toimittaja Olli Pohjanpalo otti suhteesta selvää, ja soitti Perheyritysten liiton hallituksen puheenjohtajalle Anne Bernerille. Niinhän se ensi käden tietoa, toisen käden kautta. Vanhasta tai Talvitietä ei tällaisella asialla vaivattu, koskihan asia yksinomaan heitä.

Berneriltä kysyttiin, saako Vanhanen potkut. Härregyy! Jo olisi maailma mallillaan, jos poikamies saisi potkut väitetyn naissuhteen takia. Mutta tämäkin kysymys liittyy Vanhaseen, Matin imagoon.

Ei hallitse Matti enää imagoaan, eikä kukaan muukaan. Julkisuus-Matti elää omaa elämäänsä.

Tamperelaiset tappeli – journalismi hurskasteli

keskiviikko 25. elokuuta 2010
Tannoin tamperelaiset tappeli. Toinen huiteli veitsellä, ja toinen loukkaantui. Poliisi-, oikeus- ja julkisuusjuttuhan se siitä. Tuomio tuli tiistaina törkeästä pahoinpitelystä, vuosi ja neljä kuukautta vankeutta, vahingonkorvauksia.

Paljonhän näitä sattuu, Suomessamme. Jonkin verran niistä kirjoitellaan. Tässä tapauksessa tamperelaiset ei ole totta, oikeasti kyse on ylöjärveläisistä.

Tästä nimenomaisesta tapauksesta on kirjoiteltu paljon, ympäri maan. Tapausta ovat seuranneet valtakunnalliset tiedotusvälineet, Suomen tietotoimistoa myöten. STT:n välityksellä tietoa on välitetty koko maahan. Erityisen aktiivisesti asialla ovat olleet molemmat iltapäivälehdet. Asian on arveltu kiinnostavan ihmisiä, kun veitsimies on entinen mäkihyppääjä ja väkivallan kohdekin ainakin jossain määrin ns. julkisuuden henkilö, itse julkisuuteen hakeutunut ja siten yksityisyyttään alentanut henkilö.

Hyvän journalistisen tavan mukaan:”Yksityiselämään kuuluvia erityisen arkaluonteisia seikkoja voi julkaista vain asianomaisen suostumuksella tai jos niillä on poikkeuksellista yhteiskunnallista merkitystä. Yksityiselämän suoja on otettava huomioon myös kuvia käytettäessä.”

”Onnettomuuksien ja rikosten uhreista uutisoitaessa on aina noudatettava hienotunteisuutta.”

”Julkistakin aineistoa julkaistaessa pitää ottaa huomioon yksityiselämän suoja.”

”Rikoksesta tuomitun nimen, kuvan tai muita tunnistetietoja voi julkaista, ellei se tuomitun asemaan tai tekoon nähden ole selvästi kohtuutonta.”

”Tunnistamiseen johtavien tietojen käytössä on syytä olla varovainen, kun kyse on vasta rikosepäilystä tai syytteestä.”

”Jos tutkintapyynnöstä, syytteestä tai tuomiosta on julkaistu uutinen, asiaa on mahdollisuuksien mukaan seurattava loppuun saakka.”

Siinä ne pykälät, jotka määrittelevät tämänkin tapauksen uutisointia. Hyvät pykälät. Näiden mukaan toimitaan.

Enimmäkseen.

Voisikohan silti kysyä, onko tämän tapauksen uutisointi – sekä epäillyn ja nyttemmin tuomitun että pahoinpitelyn uhrin  nimien, ja usein kuvienkin julkaiseminen – täyttänyt nämä eettiset ohjeet.

Uutisissa on koko ajan kerrottu molempien nimet.

Helsingin Sanomien tuomiouutisessa ei kerrotakaan pahoinpidellyn nimeä. Tämä linjaus on selkeästi journalistin ohjeiden mukainen. On toimittu hyvän journalistisen tavan mukaan.
Muut lehdet ja STT kertoivat molempien nimet.
STT:n 11.8. tekemässä jutussa kerrotaan myös Mervi Tapolan nimi.  STT:n uutinen ja Tapolan nimi julkaistiin myös Helsingin Sanomissa 12.8.

Tapolan nimi julkaistiin lehdessä myös tammikuun alussa, kun Nykäselle määrättiin pahoinpitelyn takia lähestymiskielto. Samoin uutisessa, joka kertoi puukotuksesta.

Iltapäivälehdet, ja monet aikakauslehdet, ovat pitäneet huolen siitä, että jokainen suomalainen tietää, kuka on Matti Nykäsen nykyisin entinen puoliso, ketä Matti Nykänen pahoinpiteli, kuka on Mervi Tapola.

Nyt hyvä journalistinen tapa, yksityisyyden suojeleminen taisi nyt Hesarin viimeisessä uutisessa mennä hurskastelun puolelle. Vaikka lehti noudattikin journalistin ohjeita parhaiten Suomessa.

Journalismin tarkoitus on kertoa, mitä yhteiskunnassa tapahtuu. Ei ole hyväksi journalismille, jos jätetään kertomatta se, minkä kaikki tietävät.Iltapäivälehdet, ja muutama aikakauslehti, ovat siirtäneet yksityisyyden määrittelyn rajoja paljon journalistin ohjeita väljemmälle. Ehkä olisi aika muuttaa ohjeita. Onko se hyvä, on yksi näkökulma. Onko se todellisuuden hyväksymistä, on toinen. Onko se välttämättömyyden edessä alistumista, on kolmas. Onko julkisuuden ja yksityisyyden välille löydettävissä nykyistä parempi tasapaino?

No nyt se on ehdolla

keskiviikko 5. toukokuuta 2010

Ei ole julkisuus tasapuolista. Joillekin se lankeaa, kun he itse haluavat. Toiset saavat pinnistellä eikä onnistu sittenkään.

Julkisuutta voi yrittää hallita. Jotkut onnistuvat siinä jonkin aikaa, jotkut eivät koskaan, mutta kukaan ei kaiken aikaa.

Mikael Jungner on median tämän kevään suosikkipoika. Jos lento kestää ensi talveen, niin Mikael se menee eduskuntaan että heilahtaa.

Ainakin kampanjan alku on perin näyttävä. Työtön mies järjesti tiedotustilaisuuden, paikalla on ollut toimittajia ja tiedotusvälineitä pilvin pimein.

Tämän hetken (torstai 5.5. klo 15) tärkeimmät asiat maailmassa:

Ilta-Sanomilla Kreikan mellakoissa kuolleet, ja kakkosena Jungrenin pyrkimys eduskuntaan.

Iltalehdellä Kreikan kuolleet, Ulvilan surma ja Jungrerin pyrkimys eduskuntaan.

Ylellä Kreikka, Ville Peltosen työnantaja ja Jungnerin pyrkimys Sdp:n puoluesihteeriksi.

Hesarilla Kreikka, elintarvikelakko, bussilakko, Tehyn työtaistelu, saimaannorppa, Elisan hinnoittelu ja vasta sitten Jungner.

Aamulehdelle maailman tärkein asia on Jungner. Tampereella.

Outoa on julkisuus, journalismi.

Jungner ehti vielä Ylen toimitusjohtajana ollessaan antaa viime töikseen varmaaan kymmeniä haastatteluja. Jotenkin niistä monista huokuu se, että Mikael on nyt hyvä jätkä. Mikael pääsi aika kritiikittömästi kehumaan itseään ja saavutuksiaan. Tosiahan kuitenkin on, että viiden vuoden työsuhteen aikana oli paljon, paljon sotkuja. Jos joku vielä muistaa vaikka digitelevision tulon Suomeen. Ja Ylen tökeröt irtisanomiset. Ja epäonnistuneen rahoitusmallin hakemisen. Ja YouTube-esiintymiset.

Mutta mitäpä niitä muistelemaan.

Eikä sitäkään kannata hämmästellä, kun Jungner yhdessä haastattelussa itsekin ihmetteli, että hänet – alaa tuntematon, nuori äijä – nimitettiin Ylen toimitusjohtajaksi. Selväksi tuli monessa yhteydessä, että Jungner ei Ylen hallitusta eikä varsinkaan Ylen asioista vastaavaa ministeriä pidä missään arvossa, eikä työnantajaansa. Harva oman pesän paskaaja on selvinnyt kiitoksilla.

Julkisuus se on semmoista, että kun myönteinen kierre lähtee käyntiin, niin sitä kestää, kestää ja kestää. Näkemykset menevät journalismin seulan läpi sujuvasti.

Aikansa.

Joillakin pitempään, joillakin hyvin lyhyesti.

Ehkä Mikaelista on kansakunnalle enemmän iloa lööppimiehenä kuin suuren mediayhtiön toimitusjohtajana.