Artikkelit joissa on tagi ‘journalismi’

Aika ajaa etuuksien ohi

maanantai 15. marraskuuta 2010

Vaikka tuloerot Suomessa ovat kasvaneet ja kasvavat yhä, niin jotain tasa-arvoistumistakin on yhteiskunnassa nähtävissä.

Sellaista moralismia on ilmassa, että etuja – saavutettuja, ansaittuja, ansaitsemattomia – käydään näköjään läpi, ja jos ei löydy erityisiä perusteita säilyttämiselle, niistä luovutaan.

Tällaisia uhattuja etuja on mitä erilaisimmilla ryhmillä. Kansanedustajilla on ollut niitä paljon, yritysjohtajilla on vieläkin paljon. Mutta myös monella ammattiliitolla on jäsenilleen vaikka minkälaista etua: alennuksia bensan hinnasta, vakuutusmaksuista ja vaikka mistä. Monella yrityksellä on lomanviettopaikkoja henkilöstölle.

Näinä kirkassilmäisen moraalin ja keskinäisen kytistelyn aikana nämä perataan tarkasti.

Yritykset tutkailevat, onko niiden ydinliiketoimintaa lomakylän ylläpitäminen (ei).

Bensayhtiöt miettivät, mitä ne voittavat antamalla alennuksia vaikka opettajille (ei mitään).

Ammattiliitot varmaan pohtivat, onko järkeä ylläpitää Lapissa kelomajaa (rehellisesti sanoen, ei ole).

Ja mikäs, niin pitääkin. Pitää tehdä sitä, mikä on tarpeellista ja välttämätöntä.

Etujen antaminen ei sitä välttämättä ole.

Yksi aika vähälle julkiselle huomiolle jäänyt etu on ollut Linnanmäellä. Linnanmäkeä ja muita huvipuistoja ylläpitävä Lasten Päivän Säätiö on antanut Suomen Journalistiliiton jäsenille maksuttomat rannekkeet iät ajat. Nyt se on loppu. Aika ajoi käytännön ohi, perustelee säätiö.

Lisäksi säätiö on joutunut maksamaan myöntämistään eduista vähennyskelvotonta arvonlisäveroa.

Säätiö on ihan oikeassa. Tänä vuonna se jakaa noin 3,2 miljoonaa euroa lastensuojelun hyväksi. Journalistien saama etu on ollut säätiön mukaan satoja tuhansia euroja vuodessa. On toki oikein ja kohtuullista, että nekin rahat menevät lasten, ei journalistien hyväksi.

Sitä tässä vain ihmetellyt, että kovin vähällä julkisuudella on tämä satojen tuhansien eurojen tulonsiirto mennyt. Eivät ole journalistit kyselleet säätiöltä, miksi ei toiminnassa keskitytä oikeasti lastensuojelun hyväksi, vaan annetaan yhdelle ammattiryhmälle tällainen etu.

Eduskunnan torkkupeitteistäkin nousi pirullinen äläkkä.

No, pikkurahojahan nuo. Eikä kyseessä ole ehkä mikään yhteiskunnallinen, olennainen epäkohta. Eikä asia, josta jokaisella olisi välttämättä oikeus vastaanottaa tietoja ja mielipiteitä.

Eikä sekään, että VR ja Matkahuolto antavat journalisteille matkoista alennusta neljänneksen. Työmatkoilla etuhan valuu tietysti journalistin työnantajalle.

Olisikohan ihan hassua kysyä, miksi VR ja bussiyhtiöt tukevat vaikka Yleisradiota? Tai jotain muuta isoa mediafirmaa.

Mutta hyvä, että näitä käydään läpi ja asioista keskustellaan. Monenlaiset edut vääristävät kilpailua, ja johtavat mitä omituisimpiin tukimuotoihin, joiden perusteet on aikaa sitten unohdettu. On vain ns. maan tapa – ja sitä tässä ajassa nyt kyseenalaistetaan. Keskustelun on syytä ulottua muihinkin kuin poliitikkoihin.

Se täytyy vielä mainita, että Journalistiliitto ei näitä etuja ole kinunnut, eikä niistä neuvotellut. Liitto ei suosittele ”perusteettomien etuuksien  kerjäämistä ammatin varjolla”.

Onhan journalistien eduissa sekin näkökulma, minkä Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Risto Uimonen nosti esille alkuvuodesta: ilmaisrannekkeet saattavat heittää varjoa uskottavuuden ylle.

Niinpä. Eivätkä matka-alennukset poikkea eettisesti rannekkeista.

Romanttista jännitettä

tiistai 9. marraskuuta 2010

Urheilujournalismi on  parhaimmillaan kuin näytelmää. Draamaa, rakkautta, vihaa, pettymystä, iloa, onnea.

Urheilujournalismin tuotokset ovat on kuin Shakespearea parhaimmillaan. Romanttista jännitettä, ja paljon melua tyhjästä.

Tyhjyyden ylistys oli Janne Ahosen maanantaina tiedotustilaisuus.

Tiedotustilaisuuden keskeisin anti oli, että Ahosella ei ole mitään kerrottavaa.

Tai on, mutta ei kerro.

Ja tästä raportoivat Suomen mahtiviestimet: Yleisradion urheiluruutu, Helsingin Sanomat, molemmat iltapäivälehdet, Suomen tietotoimisto, ja sitä kautta valtaosa lehdistöstä.

Ja palstatilaa riitti. Iltapäivälehdissä melkein aukeama, Hesarissakin melkein puoli sivua.

Hesarin otsikko oli oivaltava: Janne Ahonen tuppisuuna välineistä. Missä uutinen?

Infossa oli kerrottu, että uutta sidettä on kehitelty. Mukaan on valjastettu akateemisen vapauden haltijat, Tampereen teknillisen yliopiston väki. Siellä kuulemma ”parhaillaan viimeistellään Ahoselle mittatilauksena valmistettavia siteitä”.

Mitäs ihmettä tämä on? Yliopisto tekee siteitä? Yhdelle äijälle? Kai ne siellä sentään osaavat ja älyävät rahastaa tällaisesta palvelusta? Ei kai sentään julkisista varoista ison osan rahoistaan saava yliopisto tee tällaista tutkimus-, tuotekehitys- ja valmistutyötä ilman kunnon korvausta? Vai onkos se yliopisto?

Tähän much ado about nothing -kirjoitteluun kuuluu myös draaman rakentaminen sinne missä sitä ei ole.

Ahonen  on epämääräisten vihjailujen mukaan vaihtamassa suksimerkkiä!

Fischer saa jäädä, paitsi ei ihan. Fischerin suksen päälle lyödään uudet tarrat! Joku keskieurooppalainen urheilukauppa on hankkinut tällaista näkyvyyttä, annetaan journalismissa ymmärtää. Mutta ei ymmärretä antaa tietoa.

Markkinoinnin jippoihin kuuluu, että asiaa ei vielä kerrota. Meitä kaikkia pidetään jännityksessä. Ahonenkin ”sulki suunsa”. Ahosen mukaan tarrojen tekstin kertomininen on ”jonkun muun kuin J. Ahosen tehtävä julkistaa”.

Journalismia tämäkin? Vai markkinointia?

Ennen vanhaan journalismin tehtävänä oli kertoa yhteiskunnallisesti merkittävät asiat. Perusteena oli jokaisen oikeus vastaanottaa tietoja ja mielipiteitä. Ja faktoissa piti pysyä. Huhu ei ollut  journalismia.

Urheilujournalismi on tämän – demokraattisen yhteiskunnan perustan, sananvapauden – hylännyt aika päiviä. Journalismin etiikka ei koske ammattiurheilusta ja urheilusponsoroinnista kirjoittelevia skribenttejä.

Ennen ei journalistista päätösvaltaa, juttujen sisällöstä päättämistä, missään oloissa luovutettu toimituksen ulkopuolelle. Urheilujournalismissa päätösvalta on toimituksissa vain näennäisesti. Kun kutsu käy Kallelta, Tanjalta, Jannelta, Aino-Kaisalta, Tommilta tai joltain painijaltakin, niin urheilujournalistihan hyppää, kuuntelee, kirjoittaa ja julkaisee.

Ja eihän siinä mitä. Kun tällaista halutaan, niin tällaista saadaan.

Onhan se nyt jännittävää seurata, mitä Jannen suksen päällä lukee, millainen side mahtaa olla.

Millaista draamaa saamme tiedotusvälineistä seurata? About nothing, Shakespeare sanoi.

Ihmisen käsi

keskiviikko 13. lokakuuta 2010

Sitä tässä ihmetellyt – viimeksi maanantaina – että miksi urheilijan terveys on julkinen asia. Sanoisinko jopa: julkisen palvelun asia.

Journalistin ohjeet ja hyvä journalistinen tapa sanovat yksiselitteisesti, että sairaustapauksista on uutisoitaessa on aina noudatettava hienotunteisuutta.

Ja että yksityiselämään kuuluvia erityisen arkaluonteisia seikkoja voi julkaista vain asianomaisen suostumuksella tai jos niillä on poikkeuksellista yhteiskunnallista merkitystä. Yksityiselämän suoja on otettava huomioon myös kuvia käytettäessä.

Niin.

Maanantain urheiluruutu esitteli nuoren ihmisen kättä. Oli mennyt poikki. Nyt nuori mies oli sairaalassa. Sairaanhoitaja asetteli käden päälle jotain laitetta, sitten esiteltiin röntgenkuvaa, ja vieläpä lääkärikin oli saatu tv-kuvaan esittelemään nuorelle miehelle kuvia.

Vähän täytyy kysellä, että miksi ihmeessä lääkäri suostuu julkisuudessaa, julkisen palvelun Yleisradiossa näyttämään potilaansa kuvia. Mikä on motiivi, missä on lääkärin etiikka. Sama koskee tietysti sairaanhoitajaa.

Kolmas ammattiryhmä, jonka etiikkaa, motiivia ja tässä tapauksessa myös ammattitaitoa voi kyseenalaista, on tietysti toimittajat. Miksi Yleisradion urheilutoimittaja lähtee tekemään uutista yhden miehen kädestä? Miksi hänen esimiehensä laittaa toimittajan ja kuvausryhmän sairaalaan? Ja miksi joku esimies päättää, että yhden ihmisen terveydentilasta tehty juttu perin intiimeine – eikös luun näyttäminen ole intiimiä ja alastonta – kuvineen lähetetään Yleisradion Urheiluruudussa.

Neljäntenä voisi tietysti hämmästellä nuorta miestä, ammattiurheilijaa, painijaa, joka alistaa yksityisyytensä näin avoimesti ja törkeästi julkisuuteen. Voi tietysti olla, että sponsorisopimuksissa on taattu paitsi tietty rahakorvaus, myös tietty näkyminen mediassa. Ja kun on käsi paskana, ei voi painia, ja ainoaksi keinoksi jää medianäkyvyyden turvaaminen sairautta levittelemällä.

Mahtaa olla sponsori tyytyväinen. Tosin ei logoja näkynyt.

Ehkä logottomuus kertoo siitä, että painijoilla on vielä oppimista. Tai sitten Ylellä on joku selkäranka, ja se sijaitsee tässä kohtaa.

Kun Kalle Palander esittelee kipeää jalkaansa MTV3:lle, niin logot ovat kyllä näkyvissä. Ja Kallehan esittelee, kun ei oikein muuta esitettävää viime vuosilta ole.

Ja journalismi raportoi.

Mutta mitä tekee Matti?

perjantai 3. syyskuuta 2010

Kun Matti Vanhanen ilmoitti keväällä luopuvansa pääministerin tehtävistä, julkisuudessa (no, Helsingin Sanomissa) ennakoitiin, että pian Vanhanen joutuu jo tyrkyttäytymään julkisuuteen, jos hän julkisuutta kaipaa.

Vanhanen itse antoi selkein sanoin ymmärtää, että hän ei julkisuutta enää kaipaa. Että hän on tavallinen kansanedustaja. Ja kun mies yhden päivän tavallisen kansanedustajuuden jälkeen ilmoitti lähtevänsä Perheyritysten liittoon toimitusjohtajaksi, ei hän käsityksensä mukaan olisi enää julkisuuden henkilö lain.

Tässä tapahtui kaksi inhimillistä tointa: erehdystä. Erehtyi Hesari, erehtyi Vanhanen.

Vanhanen näyttää olevan mitä suurimmassa määrin julkisuuden henkilö yhä. Julkkiksena Vanhanen on yltänyt, noussut, nostettu tai laskettu samaan kastiin kuin Matti Nykänen ja Vesa Keskinen. Eikä siitä joukosta pääse itse pois. Eikä tarvitse tyrkyttäytyä, jos julkisuutta kaipaa. Ja jos ei kaipaa, niin ei sille mitään mahda.

Moni kansalainen (tämä on journalismissa yleinen yleistys, jolla tarkoitetaan kirjoittajaa itseään) ehti jo toivoa, että Vanhanen oikeasti häipyisi julkisuudesta. Tai olisi siinä sen verran kuin nyt Perheyritysten liiton toimitusjohtaja (siis kuka?) on tavannut olla.

Mutta ei toteudu kansalaisen toive, eikä Vanhasen.

Taas on Matti otsikoissa. Ja kuten Nykänenkin, oman imagonsa vankina.

Vanhanen on naisten mies. Matti on naisten perään. Matti on häntä-Matti!

Tämä imago on betonoitu kansakunnan kollektiiviseen tajuntaan.

Nyt Matti on taas asialla. Seiskan mukaan Matilla on salasuhde alaiseensa – ja huutomerkki perään. Lehden mukaan uusi naisystävä on töissä Perheyritysten liitossa. Nimeltään Eveliina Talvitie.

Talvitielle merkittävän politiikon seura ei ole lainkaan outoa. Hän on kirjoittanut kirjan Moniottelija – Ilkka Kanerva. Kansankunnan kollektiivisen tajunnan yksilökohtainen aivo voi toki pohtia, mitä se tarkoittaa, millainen on ollut Kanervan ja Talvitien suhde, mitä on tapahtunut, onko puutarhoja hoidettu, onko hoidettu ylipäätään, ja miten monesti. No, ehkä siitäkin joskus joku journalisti jotain keksii.

Vanhasen ja Talvitien mahdollinen suhde (miten voi olla salasuhde, kun asia kerrotaan Seiskassa ja iltapäivälehdissä) kuuluu oikeasti sarjaan so what.

Vai kuuluuko?

Viihdelehdistön jutut ovat viihdettä. Mutta Matti on jotain enemmän, paljon enemmän.

Vanhasen mahdollista suhdetta käsitteli perjantaina myös Suomen laadukkain lehti Helsingin Sanomat. Hyvän journalistisen tavan mukaan lehden toimittaja Olli Pohjanpalo otti suhteesta selvää, ja soitti Perheyritysten liiton hallituksen puheenjohtajalle Anne Bernerille. Niinhän se ensi käden tietoa, toisen käden kautta. Vanhasta tai Talvitietä ei tällaisella asialla vaivattu, koskihan asia yksinomaan heitä.

Berneriltä kysyttiin, saako Vanhanen potkut. Härregyy! Jo olisi maailma mallillaan, jos poikamies saisi potkut väitetyn naissuhteen takia. Mutta tämäkin kysymys liittyy Vanhaseen, Matin imagoon.

Ei hallitse Matti enää imagoaan, eikä kukaan muukaan. Julkisuus-Matti elää omaa elämäänsä.

Viiniä ja laatujournalismia

torstai 5. elokuuta 2010

Kaada lasi viiniä ja istu nauttimaan laatujournalismista.

Siinäpä sitä elämänohjetta.

Näin suosittelee Suomen Kuvalehti markkinointikirjeessään. Viini näyttää olevan ylipäätään vahvasti mukana Suomen Kuvalehden imagon rakentamisessa. Viini ja journalismi kuuluvat yhteen. Viini ja lehden lukeminen kuuluvat yhteen. Viini ja lehden tilaaminen kuuluvat yhteen. Viini ja tilaajalahja kuuluvat yhteen.

Onpahan – kuten Suomen Kuvalehti sanoo – yksi hyvä syy lisää odottaa viikonloppua. Varmaan se viini.

Tarjouskirjekuoren etusivulla sanotaan tormakkaasti: hallitse uutistulva. Viinihän se pistää tulvan kuriin.

Kuoren takasivulla sanotaan: Sinulle laadukas lahja!

Kuten kuoren sisältä paljastuu, se on tietysti viinisetti. Laadukas. Täydelliseen viininautintoon. Siksi Kuvalehti antaa arvokkaan viinitarvikesetin. Se sisältää aidon viininystävän tärkeät välineet. Puinen kotelo on kätevä säilyttää kotona tai antaa lahjaksi.

Vastauskuoren päälle on sentään ylimmäiseksi printattu, että tilaamalla saa lehden, mutta kakkostilalla onkin – laadukas viinisetti.

Selväksi tulee, laatujournalismin ystävälle. Tilaustarjouksessa sana viini mainitaan ainakin 20 kertaa.

Laadukasta markkinointia. Ja lasi viiniä päälle.

No nyt se on ehdolla

keskiviikko 5. toukokuuta 2010

Ei ole julkisuus tasapuolista. Joillekin se lankeaa, kun he itse haluavat. Toiset saavat pinnistellä eikä onnistu sittenkään.

Julkisuutta voi yrittää hallita. Jotkut onnistuvat siinä jonkin aikaa, jotkut eivät koskaan, mutta kukaan ei kaiken aikaa.

Mikael Jungner on median tämän kevään suosikkipoika. Jos lento kestää ensi talveen, niin Mikael se menee eduskuntaan että heilahtaa.

Ainakin kampanjan alku on perin näyttävä. Työtön mies järjesti tiedotustilaisuuden, paikalla on ollut toimittajia ja tiedotusvälineitä pilvin pimein.

Tämän hetken (torstai 5.5. klo 15) tärkeimmät asiat maailmassa:

Ilta-Sanomilla Kreikan mellakoissa kuolleet, ja kakkosena Jungrenin pyrkimys eduskuntaan.

Iltalehdellä Kreikan kuolleet, Ulvilan surma ja Jungrerin pyrkimys eduskuntaan.

Ylellä Kreikka, Ville Peltosen työnantaja ja Jungnerin pyrkimys Sdp:n puoluesihteeriksi.

Hesarilla Kreikka, elintarvikelakko, bussilakko, Tehyn työtaistelu, saimaannorppa, Elisan hinnoittelu ja vasta sitten Jungner.

Aamulehdelle maailman tärkein asia on Jungner. Tampereella.

Outoa on julkisuus, journalismi.

Jungner ehti vielä Ylen toimitusjohtajana ollessaan antaa viime töikseen varmaaan kymmeniä haastatteluja. Jotenkin niistä monista huokuu se, että Mikael on nyt hyvä jätkä. Mikael pääsi aika kritiikittömästi kehumaan itseään ja saavutuksiaan. Tosiahan kuitenkin on, että viiden vuoden työsuhteen aikana oli paljon, paljon sotkuja. Jos joku vielä muistaa vaikka digitelevision tulon Suomeen. Ja Ylen tökeröt irtisanomiset. Ja epäonnistuneen rahoitusmallin hakemisen. Ja YouTube-esiintymiset.

Mutta mitäpä niitä muistelemaan.

Eikä sitäkään kannata hämmästellä, kun Jungner yhdessä haastattelussa itsekin ihmetteli, että hänet – alaa tuntematon, nuori äijä – nimitettiin Ylen toimitusjohtajaksi. Selväksi tuli monessa yhteydessä, että Jungner ei Ylen hallitusta eikä varsinkaan Ylen asioista vastaavaa ministeriä pidä missään arvossa, eikä työnantajaansa. Harva oman pesän paskaaja on selvinnyt kiitoksilla.

Julkisuus se on semmoista, että kun myönteinen kierre lähtee käyntiin, niin sitä kestää, kestää ja kestää. Näkemykset menevät journalismin seulan läpi sujuvasti.

Aikansa.

Joillakin pitempään, joillakin hyvin lyhyesti.

Ehkä Mikaelista on kansakunnalle enemmän iloa lööppimiehenä kuin suuren mediayhtiön toimitusjohtajana.

Korpin silmä

perjantai 12. maaliskuuta 2010

Journalisti-lehden päätoimittaja Markku Lappalainen on rohkea mies. Suomalaisuuteen ei ole kuulunut omien etujen kyseenalaistaminen. Maan tapana on ollut noudattaa maan tapaa.

Maan tapa oli muun muassa vaalirahoitus, jota toimittajat ovat innolla ja kirkasotsaisesti moittineet.

Maan tapa on monen muun ammattiryhmän hiljaiset edut. Lääkäreillä on niin sanottu seminaarimatkoja, joiden kuluista vastaavat lääkefirmat. Ammattiyhdistysväellä on monenlaista alennusta, halpoja kesämökkejä. Yritysjohtajilla on kovat palkat ja usein ilmaiset ruuat ja juomat. Jääkiekonpelailijoilla käsittämättömät palkat.

Toimittajilla on omansa. Niistä ei ole uutisia tehty. Kun on se maan tapa.

Toimittajien edut ovat eettinen ongelma, josta on syytäkin keskustella. Hyvä, että keskustelu avataan journalistien omassa ammattilehdessä. Ja hyvä, että se tehdään pääkirjoituksessa.  Sekin on hyvä, että Journalistiliitto sanoutuu irti näistä eduista. Se ei neuvottele eduista eikä suosittele jäsenilleen perusteettomien etujen kerjäämistä.

Pressikortti avaa monet ovet. Esimerkiksi Linnanmäki – ja Tykkimäki myös – antaa toimittajille tuhansia ilmaisia rannekkeita ja satoja aluelippuja. Edun arvo on noin puoli miljoonaa euroa. Kuudesosa Linnanmäen lastensuojelutyöhön lahjoittamista rahoista.

Kuten ei ole ilmaista lounasta, ei ole ilmaista rannekettakaan. Linnanmäki kertoo, että toimittajien eduilla se pyrkii välttämään kielteistä julkisuutta.

Suomen Hiihtokeskusyhdistys on tarkistanut yhteistyötään toimittajien kanssa. Yhdistyksen mukaan toimittajien yleinen harhaluulo on saada ilmaiset hissiliput pressikortilla.

Lappalainen kysyykin, miksi ihmeessä toimittajan pitäisi päästä ilmaiseksi rinteeseen.

Pressikortilla saa alennusta VR:ltä ja Matkahuollosta. Juna- ja bussimatkat ovat toimittajille 30 prosenttia halvempia.  Museoihin ja moniin urheilukilpailuihin kortilla pääsee ilmaiseksi, vaikka ei töissä olisikaan.

Toki työ ja vapaa-aika on pidettävä erillään. Kun toimittaja käy urheilukilpailussa töissä, tekee siis jutun tai ottaa kuvaa, niin ei silloin pidäkään omasta pussista lippuja maksaa.

Mutta, kuten Lappalainen kirjoittaa, ilmaispalvelut ja alennukset synnyttävät tilanteita, jotka asettavat journalistin riippumattomuuden kyseenalaiseksi.

Journalismin välttämätön edellytys on luotettavuus. Jos journalistin riippumattomuuteen ei voi luottaa, ei voi luottaa myöskään journalistin edustamaan tiedotusvälineeseen, eikä journalismiin. Tästä on syytä puhua myös tiedotusvälineissä – vaikka maan tapa onkin ollut, ettei korppi korpin silmää noki.

Ihan sekaisin

tiistai 9. maaliskuuta 2010

Ylen teksti-tv:n mukaan lumimyräkkä sekoitti Barcelonan. Kouluja on suljettu ja liikenne on mennyt pahasti sekaisin, kertoo uutinen. Oppitunnit peruttiin 142 000 oppilaalta 476 koulussa. Bussit eivät kulkeneet, ja paikkallisjunienkin vuoroja peruttiin.

Mahtaa olla Barcelonassa rajusti lunta.

Vai onko?

Nettikameroillahan sen näkee. Barcelonan kameroita löytyy vaikka tästä linkistä.

Las Ramblasin nettikamera on tässä, liikennekameroita tässä.

No, onhan siellä lunta, mutta kameroiden mukaan ei kyllä kovin paljon. Liikennekameroiden tuoreen kuvan mukaan ajokaistat ovat sulina, aurinko paistaa, ihan kaunis päivä näyttäisi olevan. AccuWeatherin mukaan tosin kylmää, vain kaksi astetta lämmintä, mutta päivällä nousee yhdeksään asteeseen. Fallingrain-sääpalvelun mukaan ainakaan viikkoon ei sada enää yhtään.

Kansalainen menee ihan sekaisin: onko Barcelona sekaisin, kuten uutinen kertoo. Vai eikö, kuten kameroista voisi päätellä. Mihin voi uskoa? Ei kai internet ole luotettavampi kuin luotettava tiedotusväline ja luotettava uutisten välitys?

”Ei kohtuuton” on kohtuutonta

perjantai 19. helmikuuta 2010

Hölmöilystä seuraa rangaistus. Näin on ihmiskunta toiminut ainakin 3696 vuotta, Hammurabin ajoista asti. Hemmohan kuoli – kuten tunnettua on – vuonna 1686 ennen ajanlaskun alkua.

Jos rikoslakia rikkoo ja kiinni jää, niin rangaistushan siitäkin tulee.

Poliisin tietoon tuli 12 036 rattijuopumusta vuonna 2008, kertoo Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen Rikollisuustilanne 2008 -raportti.

Sinänsä hassusti sanottu, poliisin tietoon tuleminen.

Järkevästi on taas sanottu Journalistin ohjeiden yksityistä ja julkista koskevassa kohdassa 31: ”Rikoksesta tuomitun nimen, kuvan tai muita tunnistetietoja voi julkaista, ellei se tuomitun asemaan tai tekoon nähden ole selvästi kohtuutonta”. Siinä on vallan taitavasti tasapainoiltu yhteisen hyvän ja ihmisen yksityisyyden välillä. Linjaus on niin selkeä kuin sanotuksi saa.

Ei tarvitse tietää kuin mikä on selvästi kohtuutonta.

Mika Myllylä on yhden olympiakullan voittanut ihminen, jonka hiihtoura loppui liki tasan 9 vuotta sitten häpeälliseen dopingiin.

Mika Myllylä on nykyisin ihan tavallinen yksityishenkilö. Tosin entinen julkkis urheilun saralta.

Mika Myllylä on myös rikkonut laki, syyllistynyt rattijuoppouteen – kuten ne 12 000 muutakin.

Mika Myllylä on saanut rangaistuksen. 30 päivää ehdollista vankeutta ja sakkoja 120 euroa.

Pitäisikö tästä kertoa kansalaisille?

Julkisen sanan neuvosto on linjannut julkisuutta rikosuutisissa jo vuonna 1981. Hämmästyttävän hyvin on lausuma aikaa kestänyt.

Lausumassa otetaan huomioon teon yleinen merkittävyys. Neliportaisen asteikon alimpana ovat rikkomukset ja muut merkitykseltään vähäiset teot. Eiköhän Myllylän rattijuopumus tähän kategoriaan kuulu. Tekijöille on kolmiportainen asteikko. Vähän voi kättä vääntää siitä, onko Myllylä julkisuuden henkilö vai tavallinen kansalainen. Melkeinpä väittäisin, että nykyisin tavallinen kansalainen.

Nimen julkaisemisen pääperiaatteesta ei sentään tarvitse saivarrella. Se on JSN:n mukaan kristallinkirkas: ”nimen julkaiseminen rikosuutisissa on perusteltua vain, milloin huomattava yleinen etu sitä vaatii”.

Eilen Suomen toimituksissa katsottiin, että huomattavaa yleistä etua on liikkeellä. Tieto Myllylän tuomiosta tuli STT:n kautta, useampana versiona. Eilen toimituksissa katsottiin, että pelkkä nimen julkaiseminen ei riitä. Ei, kansalaisilla on oikeus myös saada tulla muistutetuksi, minkä näköinen tämä Mika Myllylä on. Kuvan kanssa siis tuomiouutinen lehteen.

Eilen siis katsottiin, että Myllylän nimen ja kuvan voi julkaista. Eikä se ole tekoon nähden selvästi kohtuutonta.

Minusta linjaus on kohtuuton.

No nyt sitä vastuuta kannettiin

perjantai 11. joulukuuta 2009

Kun on kärhämä, vaaditaan herroilta aina vastuunkantamista – eroamista.

Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Pekka Hyvärinen kantoi vastuunsa, ja erosi.

Hyvä juttu. Kansa kiittää.

Onkohan syytä?

Kovin hyvää kuvaa JSN:n toiminnasta ei anna se, että puheenjohtaja eroaa Ylen lautakasa-juttua koskevan vaikean päätöksen seurauksena. Eikä Hyvärinen ole ainoa – kaksi edeltäjääkin erosi kesken kauden.

Hyvärinen on tehnyt JSN:n puheenjohtajana erinomaista työtä. Hän on ollut aktiivisesti julkisuudessa, nostanut keskusteluun tärkeitä asioita ja yrittänyt tuoda JSN:a ja eettistä keskustelua lähemmäs kansalaisia. Kouvolassa järjestettiin keväällä avoin keskustelutilaisuus. Niitä oli tarkoitus jatkaa. Nyt Hyvärisen työ jäi valitettavasti kesken.

Puheenjohtajana ja keskustelijana Hyvärinen on ollut vähintään uskottava. Erittäin vankka journalistinen kokemus on näkynyt kannanotoissa ja puheenvuoroissa.

Onko JSN:ssa jotain sellaista, ettei se pysty kriiseissä ja vaikeuksissa toimimaan, niitä ratkomaan, ja menemään eteenpäin? Ilmeisesti on. Ja jos on, niin silloin täytyy systeemiä muuttaa.

Julkisen sanan neuvosto valvoo journalismin etiikkaa ja journalistin ohjeiden noudattamista. Se on alan vapaaehtoinen neuvosto, jossa on työnantajien, toimittajien ja yleisön edustajia. Tähän asti on nähty hyväksi, että eettiset ongelmat on ratkottu alan sisällä, ilman tuomioistuimia. Se on ollut myös kansalaisten kannalta hyvä ratkaisu, kun oikeudenkäynnit ja juristit ovat tunnetusti kalliita. Moni on saanut oikeutta ilman kustannuksia.

Nyt tämä perusratkaisu taitaa olla vaarassa. Neuvosto, jossa eroaminen on ainoa ratkaisu vaikeuksien tullessa, on huono neuvosto. Siihen ei voi luottaa.

Luottamuksen tuo ainoastaan hyväksyttävä toiminta – päätökset, joiden etiikka, journalistin ohjeiden  tulkinta ja perustelut, ovat hyväksyttävissä ja ymmärrettävissä.

JSN:n torstainen päätös Ylen lautajupakassa ei näitä kriteereitä välttämättä täytä. Ei Hyvärisen mielestä, eikä monen muunkaan. JSN:n jäsenistä päätöksen allekirjoittajista puuttuvat myös Pekka Iivanainen ja Janne Laukkanen, jotka poistuivat kokouksesta ennen päätöstä.

Journalismi ei ole pelkkiä journalistin ohjeita. Journalismi on yhteiskunnallista toimintaa, olennainen osa demokraattista yhteiskuntaa. Myös journalistin ohjeet ovat kiinni yhteiskunnassa. Samoin JSN:n päätökset ovat osa yhteiskunnallista toimintaa. Ihan kuten Ylen lautakasa-väitekin.

On selvää, että journalismia, sen etiikkaa, tuotoksia ja yhteiskunnallisia seurauksia, pitää pystyä arvioimaan avoimessa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Jos Julkisen sanan neuvosto osoittautuu siihen kykenemättömäksi, pitää kehittää joku toinen vaihtoehto yhteiskunnallisesti hyväksyvän arvioinnin tekemiseksi. Tuomioistuin taitaa olla ainoa vaihtoehto – ellei JSN pysty uudistumaan ja osoittamaan pystyvänsä tehtävänsä hoitamaan. Ja pikaisesti.