Kaksi miestä kävi baarissa. Ensimmäinen oli puhunut, jotain josta toinen ei pitänyt. Tämän toinen mies kertoi ensimmäiselle. Olivat äijät hyvin eri mieltä.
Paljonhan sitä tällaista sattuu, päivittäin. Ihmisten vapaa-ajalla.
Tähän asti on lähdetty siitä, että vapaa-ajan sanomiset ovat yksityisasioita. Sellainen on ollut maan tapa, että näistä ei sen kummempaa meteliä nosteta.
Se on ollut ihan hyvä tapa, monella tapaa.
Työajan, virallisen roolin ulkopuolella on ollut alue ja aika, jossa ihminen on voinut olla yksityishenkilö. Puhua omana itsenään. Kertoa, mikä korpeaa. Luoda tuttavuus- ja ystävyyssuhteita. Vaihtaa mielipitetä, kysellä kommentteja.
Se on nähty hyväksi vastapainoksi työelämän rooleille. Töissä, työroolissa, sanomisia täytyy harkita. Edustaa työnantajaa, ajaa työnantajan etua, puolustaa oman työnsä arvoja, tekemistensä perusteluja. Aina ei ihminen ole – tietenkään – samaa mieltä edes itsensä kanssa, mutta töissä ollaan töissä.
Työn ja vapaa-ajan erottaminen on ollut hyvä asia. Oli ihminen sitten johtaja, asiantuntija, työntekijä. Taikka politiikko.
Nyt tämä muuttui.
Sanaton, kirjoittamaton sopimus on ollut, että politiikoilla, kansanedustajilla, ministereillä, avustajilla, ehkä virkamiehillä, ja myös medialla on ollut yksi paikka, jossa ollaan yksityisesti.
Kuten sosiaali- ja terveysministeri Juha Rehula kirjoitti Facebookissa: ”…johon kuka tahansa voi avata oven, tavata tuttuja tuntemattomia, keskustelua on syntynyt ja syntyy. Jos on ollut ”juttuj” tai ”uutisia” ne on tehty tavalla tai toisella myöhemmin”.
Se on ollut pienen maan hyvänä pidetty tapa.
Mutta niin muuttuu maailma.
Suomessa tämä paikka on ollut Manala, ravintola eduskuntatalon lähellä.
Viime viikolla Sauli Niinistö ja Timo Kalli kävivät Manalassa sanailua. Kalli oli päivällä eduskunnassa pitänyt keskustan ryhmäpuheenvuoron, jossa sanoi keskustan varoittaneen Euroopan rahaliiton ongelmista. Lipposen sinipunahallitus ei ollut varoituksia kuunnellut.
Tästä Niinistö riemastui. Eduskunnassa puhemies, tasavallan kakkonen, ei tietenkään voi puheenvuoroja kommentoida. Mutta Manalassa voi. Tähän asti. Ja tähän astista vapauttaa Niinistö käytti.
Taannoin asia olisi jäänyt siihen, kokeneiden politiikkojen sanailuksi.
Mutta nyt Helsingin Sanomat nosti Kallin ja Niinistön puheet uutiseksi.
Toimittaja Jarkko Hautamäen uutisen otsikko oli: Puhemies Niinistö ripitti oudosti keskustan Kallia Manalassa. Uutinen tässä.
Keskustelu aiheesta jatkuu tänään iltapäivälehdissä. Ilta-Sanomilla aiheesta on aukeama. Etusivulla pääjuttuna.
Helsingin Sanomien politiikan toimituksen esimies Marko Junkkari jatkaa keskustelua kolumnissaan. Junkkarin mukaan ”Niinistön Botta-purkauksessa ei ole olennaista nautittujen ”normaalien ruokajuomien” määrä, vaan se, että eduskunnan puhemies ryhtyy ripittämään toisen puolueen ryhmäpuheenvuoron pitäjää”.
Niinhän se on, jos siltä näyttää.
Voisihan ehkä olla niinkin, että eduskunnan puhemies ei ripittänyt ryhmäpuheenvuoron pitäjää. Voihan olla, että Niinistö ja Kalli olivat Bottalla kaljalla ihan Saulina ja Timona. Vanhoina työkavereina. Ehkä vähän kaljapäissään – kuten moni muukin suomalainen ravintolassa. En osaa pahana pitää.
Voisihan ehkä olla niinkin, että Sauli ei Timoa ripittänyt. Kunhan vittuili. Vittuiluhan on ikiaikainen suomalainen tyylilaji. Eritoten Itä-Suomessa se on merkki kiintymyksestä. Ei ole mies sen paremmin osannut toisesta sanoa pitävänsä kuin vittuilemalla. Ja mitä enemmän vittuillaan, sitä enemmän pidetään. Kyllä tämä pitäisi journalistinkin ymmärtää.
Se nyt on selvää, että jos työnä on eduskunnan puhemiehuus tai ison puolueen ryhmäjohtajuus, niin eihän työaikana, työroolissa tätä tyylilajia voi käyttää. Mutta vapaa-aikana voi. Jos on kavereiden kesken, yksityishenkilönä.
On ollut sanaton sopimus, maan tapa, että Bottan juttuja ei levitellä. Se on ollut ihan hyvä tapa, pienessä maassa. Antanut mahdollisuuden verkostoitumiselle, kavereiden hankkimiselle, omien ajatusten testaamiselle.
Mutta mennyttä maailmaa on se. Nyt eletään avoimuutta.
Mihinkään nämä keskustelut eivät kyllä häviä. Siirtyvät vain johonkin muualle. Eikä niitä tavalla tai toisella myöhemmin tehtäviä uutisia enää kuulla.
Sellaista avoimuutta.
