Artikkelit joissa on tagi ‘journalismi’

Hevosmiesten journalismia

torstai 5. tammikuuta 2012

Hevosmiesten tietotoimisto HTT on yksi Suomen vanhimmista, käytetyimmistä ja epäluotettavimmista tiedon jakajista. Sen toimintatapoihin ei ole ikinä kuulunut faktojen tarkistaminen, mikä vakavamman journalismin puolella onkin pilannut valtavan määrän hyviä juttuja.

Tämä ei nyt tietotoimistoon sinänsä liity, mutta tiedon jakamiseen ja hevosiin.

Hevospelit siirtyivät vuoden vaihteessa Veikkaukselta Finntotolle. V5:stä ja V75:stä tuli Toto75, Toto65 ja Toto5.

Sinänsä muutos ei ollut iso, eikä kovin paljon näy pelaajille. Pelipisteiden määrä väheni, mutta pelejä saa kyllä varmasti pelattua.

Hevospelien myynti on Veikkauksella ollut noin 50 miljoonaa euroa vuodessa. Peleistä saatua rahaa Veikkaus on jakanut kuten se rahojaan jakaa, mm. oopperalle. Tästä raviväki on ollut katkera.

Nyt hevosrahojen pitäisi sitten pyöriä hevosten ympärillä paremmin.

Eikä siinä mitä. Varmaan ihan hyvä, ainakin hevoshommien kannalta. Eikä pelaamisen kannaltakaan suurta muutosta tullut. Jos hevoset voittivat, niin pieniä häviäjiä tietysti on. Ooppera ja muut, mutta ei varmaan mitään suurta muutosta sielläkään.

Suurin muutos on varmaan Fintoton kannalta. Yhtiön liikevaihto kasvaa merkittävästi, ja tuotot oletettavasti myös. Bisnes luistaa entistä paremmin.

Semminkin, kun markkinointia ja mainontaa yhtiö ei niin kovin hirveästi tarvitse. Sen hoitaa julkisen palvelun Yleisradio. Yle paukuttaa Urheiluruudussaan hevospelien lähtöjä perin anteliaasti. Kertoo jokaisen lähdön jälkeisen rahapelitilanteen. Ja on tehnyt hienon – ja kahden näkemisen ja kuulemisen jälkeen ärsyttävän – videopätkän lähtöjen väliin. Ihan kuten markkinoinnin sisällöissä on tapana.

Mikäs siinä. Varmaan ihan perusteltua. Näytetäänhän lottoarvontakin, ja Jokeri. Ja niillä edistetään Veikkauksen bisneksiä. Varmaanhan se yleishyödyllistä kaikin puolin. Ja kaipa se Fintoton touhukin on sitten yleishyödyllistä, ja julkista palvelua.

Rynnäs. Rynnäs. Ryntäät

torstai 27. lokakuuta 2011

Nyt tekisi mieli käydä Mauri Pekkarista rynnäkseen ja rynnäkseen. Niin sanotusti ryntäisiin.

Mitä menit, Mauri, tekemään?

Ja miksi, Mauri?

Menit olemaan hauska. Ei sellainen sovi.

Menit olemaan inhimillinen. Ei sellainen sovi.

Menit keventämään tunnelmaa. Ei sellainen sovi.

Sait naiset nauramaan. Ei sellainen sovi.

Ei sovi, että mies naurattaa naisia. Se nöyryyttää naisia, loukkaa ja halventaa. Se osoittaa, että mies on  pohjimmiltaan - nyt, aina ja iankaikkisesti – täysi sika. Vonkamies on mies.

Menit, Mauri, pilaamaan kaikkien miesten maineen.

Ei sellainen sovi.

Jos nyt jotain myönteistä, niin ehkä biologisesta katsannosta. Onhan ihmisellä ryntäät. Naisella on rynnäs ja rynnäs. Ja miehelläkin. Ryntäät.

Ja jos nyt jotain faktaakin, niin osoittaahan Yleisradion kohuvideo ilmiselvästi, että Mauri toimi ihan asiallisesti, avuliaasti, kohteliaasti. Jos siihen toimintaan yhdistyy huumori ja ihan tyylikäs suoritus kaikin puolin, niin sehän on pelkästään hyvä. Itse tilaisuudessa kaikilla tuntui olleen hauskaa.

Ongelma taitaakin olla jyväskyläläinen vihreä kaupunginvaluutettu Maia Fandi. Närkästyksensä perusteella varsinainen tosikko.

Ja vielä isompi ongelma taitaa olla politiikan toimittajiin iskenyt kollektiivinen hysteria. Politiikan toimittajat – nuo Suomen journalismin kirkkaimmat ja parhaiten palkatut tähdet (minäkin olin aikanani Politiikan toimittajien yhdistyksen jäsen, jotta omaa entistä pesää tässä) – menivät kuin yhteisellä sopimuksella tekemään hyttysen pierusta ydinkatastrofin vertaisen jutun.

Ihan mitätöntä asiaa paukutettiin eilen Yleisradion uutislähetyksissä aamupäivästä lähtien, vielä illan pääuutislähetyksessä. Pekkarista haastateltiin, ja muitakin. Ns. laatumediakin (tällä tarkoitan lähinnä Helsingin Sanomia) aiheeseen tarttui, ihan asiallisen jutun sisänsä, mutta oliko tässä muuta uutisaihetta kuin se, että Yle meuhkasi.

Ja iltapäivälehdet tietysti. Iltalehdenkin mielestä maailman tärkein asia eilen, etusivun pääjuttu. Otsikkona ”Mauri Pekkarinen häpäisi naisjohtajan yleisön edessä”. Ja höpöhöpö – eihän häpäissyt.

Mikä meissä on vikana?

On mies. On nainen. Niin on, ja niin on aina oleva. Ellei sitten fandilaisuus lopeta ihmiskuntaa näihin sukupolviin.

Mies koostuu erilaisista osista, niin nainenkin. Ihmisellä on rynnäs, toinenkin, yhdessä ryntäät. On kädet.

Ja on aivot. Niitäkin voi käyttää.

Hammas hampaasta

torstai 28. heinäkuuta 2011

Jokohan olisi Alexin vuoro?

Joutua median hampaisiin (sic!). Tulla kohdelluksi kaltoin. Päätyä ihmiseksi, julkkikseksi, jota voi, saa ja ehkä joskus pitääkin vähän pilkata, ivata ja tölväistä.

Tähän asti Alexander Stubbin yhteiselo median kanssa on ollut ruusuilla tanssia. Stubb on ollut paljon julkisuudessa, häntä on kohdeltu hyvin. Luottamustehtävässään mies on päässyt esille varmaan silloin kun on halunnut ja on ollut tarve, viesti on mennyt perille sellaisena kuin Stubb on toivonut. Yksityiselämääkin on raotettu sopivasti – Alex juoksee, Alex pyöräilee, Alex hymyilee. Tietoa perheestä, vanhemmista on ollut tarjolla. Stubb on ilmiselvästi ollut median tavoitettavissa hyvin, ja hyväntuulisena.

Suhde on ollut hyvä, puolin ja toisin.

Mutta eihän mikään hyvä tässä maailmassa loputtomiin jatku.

Jokohan nyt alkaisi Alexinkin osalta lehti kääntyä? Jokohan alkaisi olla ivan ja pilkan aika?

Pientä merkkiä on.

Helsingin Sanomien pakinoitsija Kaisla – taitava sananpyörittäjä, parhaimmillaan vallan mainio kielellä leikkijä – käsitteli keskiviikon lehdessä Stubbia. Sävy oli ivaileva, henkilön puuttuva. Ehkä nyt on tie auki pienemmillekin ivailijoille.

Pakinan otsikko oli Stubbisuu. Onhan jo siinä vähän viittausta Stubbin ulkoiseen olemukseen.

Perinteistä poliittista pakinaakin mukana oli, ihan vanhaan kunnon tapaan: ”Mikä pätevöittää parhaiten ulkoasiainhallinnon korkeisiin virkoihin ja tarvittaessa mihin vain – Alexander Stubbin kaveruus…(Toveruus ei tule kyseeseen.)”

No, tuo nyt menee, kun tietää viime aikaiset nimitykset.

Ja vielä tämäkin: ”Työllisyyden kannalta on toivottavaa, että ulkomaankauppa- ja Eurooppa-ministeri ilmoittaa pikaisesti, mssä ja miten hän ottaa uusia kavereita.”

Mutta sitten parin poliittisen herjan jälkeen Kaisla menee henkilökohtaisuuksiin, ulkonäköön. ”Ministeri on kyllä ylentänyt kavereitaan, mutta hän on aina tehnyt sen todistettavasti pitkin hampain.” Ja: ”Tuomioja ei ole mikään Stubbisuu.”

Voihan se olla, että olen taas liian tosikko, enkä ymmärrä huumoria. Sen ymmärrän että julkisissa ja vastuullisissa viroissa olevien ihmisten yksilönsuoja on pienempi kuin tavan tallaajalla. Mutta sitä en ymmärrä, että matala yksilönsuoja oikeuttaisi jonkun toisen ihmisen puuttumaan yksilön ulkonäköön, irvailevaan sävyyn, julkisessa sanassa. Sellaisesta tulee tympeä mieli. Kyllä jokaisen ihmisarvoa on kunnioitettava, ihan inhimillisistä syistä, ja myös hyvän journalistisen tavan mukaan.

No, saa nähdä. Nyt on ensimmäinen kivi lentänyt. Ehkä niitä tulee Stubbin suuntaan lisää, pieniä, sitten vähän isompia.

Voimaton voi yksilö olla, kun iso lehti kääntyy.

Naisen puute – vai älyn

maanantai 25. heinäkuuta 2011

Norjan joukkomurha on kirvoittanut monenlaista kommenttia. Omassa lajissaa ykköseksi, varmaan myös maailmanlaajuisesti, nousee tamperelaisen Aamulehden toimittajan Markus Määttäsen kolumni, pakina, rykäisy, mikä nyt lieneekään. Otsikoksi on Määttänen keksinyt tällaisen: Tytön puute sairastuttaa miehenalun.

Koko teksti tässä.

Ei ehkä pitäisi provosoitua, kun provosoidaan.

Mutta täysin järjettömiä näkemyksiä voi kyllä kritisoida, hämmästellä, ja niistä vähän provosoituakin.

Määttäsen mielestä Norjan joukkomurhan syynä on siis naisen puute. Aivan samoin kuten Pekka-Eric Auvisen ja Matti Saaren tapauksessakin. Syynä joukkomurhiin ovat siis naiset.

Määttänen ajautuu käyttämään oman ajattelun loistavaa korviketta, sitaattia. Sitaatin hän löytää Little Miss Sunshine -elokuvasta, ja se kuuluu näin: ”Nai montaa naista, poika, ei vain yhtä, vaan monia”.

Näin estetään joukkomurhat, ajattelee Määttänen.

Tästä Määttänen vetää itse vääjämättömän johtopäätöksen: ”Jos Auvinen, Saari tai Breivik olisivat saaneet vähän seksiä ja edes välillä jonkun tyttöystäväkseen, kenestäkään heistä ei olisi tullut joukkomurhaajaa”.

Huh-huh.

Määttänen on tällä hetkellä Suomen kuuluisin journalisti. Valitettavasti, kuten Ahtisaarella oli tapana sanoa. Miehen hengen tuotoksia on käännetty englanniksi, ja ne pyörivät netissä, aidosti globaalisti.

Hämmästyttävän hyvin on Määttänen saanut selvitettyä Auvisen, Saaren ja Breivikin sukupuolielämän. No, tutkivalla journalistilla on keinonsa.

Määttäsen katsannossa perin onneton on tämä kolmikko. Määttäs-loogisesti on väistämätöntä, että maailman nuorista miehistä juuri kukaan muu ei ole jäänyt naista vaille. No, onhan näitä seksittömiä joukkomurhaajia muutama muukin, mutta ei kovin monta.

Ehkä olisi paras laskea kymmeneen, tai sataan, tai tuhanteen, rauhoittaa mielensä, ja kunnioittaa Määttäsen sananvapautta. Onhan netti – ja ihmisten aivot – tulvillaan tällaisia typeryyksiä. Se mikä ehkä eniten tässä hämmentää, näkemysten lisäksi, on, että arvovaltaisena ja laadukkaana pitämäni  Aamulehti on tällaista sontaa mennyt julkaisemaan.

Ja kuten markkinoilla tavataan sanoa: eikä tässä vielä kaikki.

Vastaava päätoimittaja Jouko Jokinen puolustelee vahvasti Määttäsen mietteitä.

Digimaailman, netin ihanuuksia ja inhottavuuksia on se, että viestit leviävät. Kolumnisti ja muusikko Tommy Lindgren oli lukuisien muiden lailla provosoitunut, ja lähettänyt palautteen Aamulehden päätoimittajille, Jokiselle ja Jorma Pokkisellle. Hyvän tavan mukaan Jokinen oli vastannut, henkilökohtaisesti. Mutta mitä teki Lindgren: roiskaisi palautteensa ja vastauksen Facebookiin. Siellä se nyt leviää.

Näin Lindgren väittää Jokisen vastanneen:

”Minulle kirjoitus kertoi, mitä rakkeudettomuus, kykenemättömyys rakastaa ja/tai olla rakastettu, voi vaikuttaa. Niin kuin sanotaan: Jos ihmiseltä puuttuu rakkaus, hänellä ei ole mitään. Millaisen empiirisen aineiston tarvitset huomataksesi, kuinka suuret ovat yksinäisten miesten itselleen ja usein myös muille aiheuttamat ongelmat. Minulle riittää, että katson ympärilleni. Kannattaisiko kirjoitus lukea vielä kerran rauhassa läpi. Sanavalinnoista voimme kiistellä, mutta kirjoitukssen keskeinen sanoma rakkauden puutteesta on mielestäni kirkas ja tärkeä.”

Siinäpä niputetaan näppärästi rakkaus ja seksi.

Määttänen päättä tekstinsä näin: ”Lopuksi ei voi muuta kuin esittää vetoomuksen kaikille nuorille naisille: menkää puhumaan ja tekemään tuttavuutta ujojen, syrjään vetäytyvien hiljaisten nuorten miesten kanssa. Se pelastaa heidät, ja joissain tapauksissa myös kymmeniä muita.”

Lievästi mutkia oikovaa pirkanmaalaista psykologiaa, logiikkaa ja seksuaaliterapiaa.

Syvä paheksuntani

keskiviikko 8. kesäkuuta 2011

Journalismin eettiset pelisäännöt, Journalistin ohjeet, ovat perin ymmärrettävää ja hyväksyttävää tekstiä.

Otetaan esimerkiksi 15. kohta: ”Otsikoille, ingresseille, kansi- ja kuvateksteille, myyntijulisteille ja muille esittelyille on löydyttävä sisällöstä kate.”

Niin pitää ollakin. Tämä on uskottavuuden ja lukijan kunnioituksen kannalta päivän selvää, ja pitäisi olla myös itsestäänselvää.

Lööpeissäkään ei saa johtaa harhaan. Niiden on oltava totta.

Kun ihmiset tekevät journalismia, niin virheitähän sattuu. Usein kyse on vahingosta, ajattelemattomuudesta, mutta voipa joskus taustalla olla ihan tahallista harhaanjohtamista.

Tämän päivän (8.6.) Iltalehden etusivun pääjutun otsikko kuuluu näin: Lauri Tähkä & Elonkerjuu HAJOAMISEN VAIETUT TAUSTAT selvisivät.

Ja sisäsivuilla sitten varmaan, hyvää journalistista tapaa noudattaen, kerrotaan, mitä olivat ne tausta.

Mutta mitä vielä.

Liki aukeaman jutussa kerrotaankin bändin yhtiön tilinpäätöksistä. Todetaan että ei hirveän hyvin ole mennyt. Liikevaihto on laskenut huippuvuosista. Viime tilikauden 740 000 euron liikevaihdosta jäi tulokseksi 30 000 euroa. Ei se kovin kaksinen tulos ole, mutta plussalla kuitenkin.

Ja ainoa kohta, jossa ”vaietuista taustoista” puhutaan on tämä: ”Voi vain arvailla, oliko bisneksen raju lasku syynä siihen, että Lauri halusi lopettaa bändin.”

Siis hetkinen: voi vain arvailla? Eikös etusivulla luvattu kertoa todellinen syy? Jäikö tämä nyt ihan tällaisen ilmassa olevan arvailun varaan?

Bändin jäsenistä oli haastateltu vain yhtä, joka ei kommentoinut asiaa.

Eihän tämä yhden orkesterin lopettamisen syy nyt tietenkään mitenkään merkittävä, tärkeä tai olennainen asia ole. Mutta asian mitättömyys ei kai mitenkään vähennä sitä, että journalistin ohjeita pitää noudattaa. Ja että kansitekstillä ja myyntijulisteella on oltava sisällössä kate.

Huijatuksi tässä itsensä tuntee.

Nähdäkseni Iltalehti on rikkonut hyvää  journalistista tapaa, ja annan sille syvän paheksuntani. Hyi.

Desimaalin riemu

perjantai 18. maaliskuuta 2011

Taas on gallupeja tehty, ennen vaaleja.

Ja taas Suomen toimitukset riemuitsevat, tekevät uutisia, kommentoivat, analysoivat, hämmästelevät. Desimaaleista.

Ja tuntuu olevan kiistaa siitä, kumpi on oikeassa, Ylen vai Hesarin tilaama gallup.

Ja mielenkiintoista tuntuu olevan se, mikä puolueista on oikeasti suurin.

Ja tällainen totuus on tarjolla:

Kokoomus: Hesari 20,7; Yle 20,1.

Perussuomalaist: Hesari 18,4; Yle 17,2.

Demarit: Hesari 17,4;  Yle 18,1.

Keskusta: Hesari 18,3; Yle 18,1.

Ja näitä lukuja sitten analysoidaan, pyöritellään, tehdään johtopäätöksiä kansan mielenliikkeistä. Pääministeriäkin jo valitaan, ja hallituspuolueita, ja kysellään jopa, löytyykö ministereitä.

Ja tehdään oikein uutinen siitä, miten kahden gallupin luvut voivat olla erilaisia. Pohditaan, onko Hesarilla poliittinen tendenssi muutella lukuja, vai onko sittenkin Yleisradiolla.

Ja höpöhöpö.

Kivaa leikkiä, mutta vakavalla asialla – demokratialla ja eduskuntavaaleilla – ei pitäisi ehkä leikkiä. Eikä journalismillakaan, sen uskottavuudelle,  ole hyväksi, että ei olla uskottavia.

Gallupien virhemarginaali on iso. Hesarilla 2 ja Ylellä 1,6 prosenttia ylös- tai alaspäin.

Nämä huikeat kannatuksen erot ovat siis ihan mitä vain.

Oikeasti tulokset pitäisi ilmaista näin:

Hesari:

Kokoomus: 18,7 – 22,7

Perussuomalaiset: 16,4 – 20,4

Demarit: 15,4, – 19,4

Keskusta: 16,3 – 20,3.

Yle:

Kokoomus: 18,5 – 21,7

Perussuomalaiset: 15,6 – 18,8

Demarit: 16,5 – 19,7

Keskusta: 16,5 – 19,7.

Puolueiden kannatus voi olla ihan mitä tahansa noiden lukujen välillä.

Eikä kannatus ole edes näiden lukujen sisällä mitenkään sataprosenttisesti. Varmaankin on käytetty 95 prosentin tasoa.

Ja kun näin on, niin on ihan turha riemuita desimaalin, parin, tai parin prosentinkaan muutoksista ja eroista.

Kokoomus voi ihan hyvin olla neljänneksi pienin, ja persut voi ihan hyvin olla ykkönen, kakkonen, kolmonen tai nelonen. Eikä demareista ja kepustakaan voi sanoa yhtään sen enempään.

Millään muotoa ei näistä gallupeista voi päätellä, mikä puolue olisi tällä hetkellä suurin. Jos on tosissaan. Jos aikoo kertoa totuuden. Jos on rehellinen. Jos on journalisti.

Mutta viihdettä voi toki harrastaa, ja mukavampaahan se usein onkin. Sitä ei vain pidä pukea laatujournalismin kaapuun.

Oikaistaan, oikaistaan

perjantai 21. tammikuuta 2011

Julkisen sanan neuvosto JSN on hyvä keksintö. Se valvoo hyvää journalistista tapaa. Mukana on niin kustantajien, journalistien kuin yleisönkin edustajia. Tuomioistuimia ei useimmissa journalismin ongelmissa tarvita, vaan pulmat ratkotaan nopeasti, edullisesti ja uskottavasti. Sanktiotkin toteutuvat, kun hyvää tapaa rikkoneet tiedotusvälineet joutuvat julkaisemaan langettavat päätökset.

Kuten kaiken muunkin, myös JSN:n toiminnan perustana on uskottavuus ja luotettavuus. Ne täytyy tietenkin lunastaa uudestaan ja uudestaan. Hölmöillä ei saa.

Ja hyvin JSN tehtävänsä hoitanut.

Mutta nyt vähän lipsuu.

Toki internet, verkko ja verkot, on vaikea asia, niin paperille viestinsä painaville kuin sähköisillekin tiedotusvälineille. Ja näköjään myös JSN:lle.

Netissä on eri säännöt, tai pikemminkin niin, ettei sääntöjä oikein ole. Eikä sääntöjä voi päätöksillä luoda. Joka sitä yrittää, tällää kätensä pahemman kerran niin sanotusti nettiin.

Joulukuussa JSN uusi journalistin ohjeita. Yhtenä uutuutena yritetään määritellä verkkojulkaisemista. Hyvä on yritys, hyvä on tarkoitus, mutta muuta hyvää on vaikea löytää.

Uusissa Journalistin ohjeissa sanotaan näin:

”Olennainen virhe on korjattava heti tiedotusvälineen toimituksellisilla verkkosivuilla ja lisäksi julkaisussa, jossa virhe on alun perin ollut.”

Äkkiseltään vaikuttaa ihan selvältä. Jos sanomalehti, radio tai televisio tekee olennaisen virheen, se on korjattava paitsi vanhaan tapaan siinä välineessä missä virhe on ollut, nyt myös netissä.

Mutta muutama kysymys tästä herää.

Mitä JSN tarkoittaa tiedotusvälineen toimituksellilla verkkosivuilla? Sanomalehdellä on verkkopalvelu. Verkkopalvelussa on vähintään kymmeniä, pikemminkin satoja sivuja. Millä niistä oikaisu on tehtävä?

Mikä on verkkopalvelussa toimituksellinen verkkosivu? Sellainen, jossa on toimituksellista aineistoa? Voiko sivulla olla mainontaa ja markkinointia? Onko määrillä väliä, jotta kyse olisi vielä toimituksellisesta verkkosivusta? Yli puolet? Pitäisikö olla verkkosivu, jossa on yksinomaan toimituksellista aineistoa? Pitääkö olla muutakin toimituksellista aineistoa kuin itse oikaisu? Jos sanomalehti tekee oikaisuille oman sivun, niin kuuluuko se JSN:n tarkoittamiin toimituksellisiin verkkosivuihin?

Pikkuisen jää tulkinnanvaraa siinäkin, mikä on virhe on niin olennainen, että se on korjattava heti verkossa. Toki oikaisuja ovat lehdet tehneet iät ajat, ja osaavat kyllä määritellä, milloin on oikaisun paikka. Hyvin on toiminut. Mutta miten käy oikaisuille, kun ne pitäisi julkaista myös verkkosivuilla? Vähenevätkö? Tulkitaanko olennainen toisin?

Vähän – tai paljonkin – epäselväksi jää myös JSN:n näkemys verkkosivuista. Mitä ne oikein ovat? Arkikielessä www-sivuja. Mutta onhan niitä muitakin verkkoja. Useimmilla lehdillä – myös Etelä-Saimaalla, Kouvolan Sanomilla ja Kymen Sanomilla – on myös erilliset mobiilisivut, kännykällä katsottavat sivut. Sisällöt ovat paljon, paljon suppeammat kuin www-sivuilla. Verkossahan nekin silti ovat.

Kun JSN käyttää verkkosivuista monikkoa, niin voinee tulkita, että JSN tarkoittaa useampia verkkoja. Siis virheen korjaukset myös mobiilisivuille?

Entäs nämä uudet tabletit, iPadit, Galaxy tabit ja tulossa olevat kymmenet muut? Verkon kauttahan nekin toimivat, ja niille tehdään ihan omia sovelluksia, ihan omanlaisia verkkosivuja. Sinnekinkö, tabletti-sivuille?

Onkohan JSN pohtinut sitä, että tiedotusvälineen, vaikkapa sanomalehden, eri palveluilla on hyvin erilaiset yleisöt. Printin ja verkon asiakkaat eivät ole samoja ihmisiä kuin pieneltä osin. Miksi verkkoasiakkaiden pitää lukea oikaisuja asiasta, josta eivät tiedä?

Selkeästi sanottu on selkeästi ajateltu. Siihen ei JSN yltänyt tällä kertaa.

Hyvä oli JSN:n yritys ja hyvä tarkoitus. Tavoitteen ymmärtää hyvin, ja voi sen kanssa olla osittain samaa mieltäkin. Mutta sen verran epämääräisesti ajatus on muotoiltu, että ei tällainen JSN:n arvovaltaa ja arvostusta kyllä nosta. Päinvastoin, valitettavasti.

Manalan porteilla

torstai 16. joulukuuta 2010

Kaksi miestä kävi baarissa. Ensimmäinen oli puhunut, jotain josta toinen ei pitänyt. Tämän toinen mies kertoi ensimmäiselle. Olivat äijät hyvin eri mieltä.

Paljonhan sitä tällaista sattuu, päivittäin. Ihmisten vapaa-ajalla.

Tähän asti on lähdetty siitä, että vapaa-ajan sanomiset ovat yksityisasioita. Sellainen on ollut maan tapa, että näistä ei sen kummempaa meteliä nosteta.

Se on ollut ihan hyvä tapa, monella tapaa.

Työajan, virallisen roolin ulkopuolella on ollut alue ja aika, jossa ihminen on voinut olla yksityishenkilö. Puhua omana itsenään. Kertoa, mikä korpeaa. Luoda tuttavuus- ja ystävyyssuhteita. Vaihtaa mielipitetä, kysellä kommentteja.

Se on nähty hyväksi vastapainoksi työelämän rooleille. Töissä, työroolissa, sanomisia täytyy harkita. Edustaa työnantajaa, ajaa työnantajan etua, puolustaa oman työnsä arvoja, tekemistensä perusteluja. Aina ei ihminen ole – tietenkään – samaa mieltä edes itsensä kanssa, mutta töissä ollaan töissä.

Työn ja vapaa-ajan erottaminen on ollut hyvä asia. Oli ihminen sitten johtaja, asiantuntija, työntekijä. Taikka politiikko.

Nyt tämä muuttui.

Sanaton, kirjoittamaton sopimus on ollut, että politiikoilla, kansanedustajilla, ministereillä, avustajilla, ehkä virkamiehillä, ja myös medialla on ollut yksi paikka, jossa ollaan yksityisesti.

Kuten sosiaali- ja terveysministeri Juha Rehula kirjoitti Facebookissa: ”…johon kuka tahansa voi avata oven, tavata tuttuja tuntemattomia, keskustelua on syntynyt ja syntyy. Jos on ollut ”juttuj” tai ”uutisia” ne on tehty tavalla tai toisella myöhemmin”.

Se on ollut pienen maan hyvänä pidetty tapa.

Mutta niin muuttuu maailma.

Suomessa tämä paikka on ollut Manala, ravintola eduskuntatalon lähellä.

Viime viikolla Sauli Niinistö ja Timo Kalli kävivät Manalassa sanailua. Kalli oli päivällä eduskunnassa pitänyt keskustan ryhmäpuheenvuoron, jossa sanoi keskustan varoittaneen Euroopan rahaliiton ongelmista. Lipposen sinipunahallitus ei ollut varoituksia kuunnellut.

Tästä Niinistö riemastui. Eduskunnassa puhemies, tasavallan kakkonen, ei tietenkään voi puheenvuoroja kommentoida. Mutta Manalassa voi. Tähän asti. Ja tähän astista vapauttaa Niinistö käytti.

Taannoin asia olisi jäänyt siihen, kokeneiden politiikkojen sanailuksi.

Mutta nyt Helsingin Sanomat nosti Kallin ja Niinistön puheet uutiseksi.

Toimittaja Jarkko Hautamäen uutisen otsikko oli: Puhemies Niinistö ripitti oudosti keskustan Kallia Manalassa. Uutinen tässä.

Keskustelu aiheesta jatkuu tänään iltapäivälehdissä. Ilta-Sanomilla aiheesta on aukeama. Etusivulla pääjuttuna.

Helsingin Sanomien politiikan toimituksen esimies Marko Junkkari jatkaa keskustelua kolumnissaan. Junkkarin mukaan ”Niinistön Botta-purkauksessa ei ole olennaista nautittujen ”normaalien ruokajuomien” määrä, vaan se, että eduskunnan puhemies ryhtyy ripittämään toisen puolueen ryhmäpuheenvuoron pitäjää”.

Niinhän se on, jos siltä näyttää.

Voisihan ehkä olla niinkin, että eduskunnan puhemies ei ripittänyt ryhmäpuheenvuoron pitäjää. Voihan olla, että Niinistö ja Kalli olivat Bottalla kaljalla ihan Saulina ja Timona. Vanhoina työkavereina. Ehkä vähän kaljapäissään – kuten moni muukin suomalainen ravintolassa. En osaa pahana pitää.

Voisihan ehkä olla niinkin, että Sauli ei Timoa ripittänyt. Kunhan vittuili. Vittuiluhan on ikiaikainen suomalainen tyylilaji. Eritoten Itä-Suomessa se on merkki kiintymyksestä. Ei ole mies sen paremmin osannut toisesta sanoa pitävänsä kuin vittuilemalla. Ja mitä enemmän vittuillaan, sitä enemmän pidetään. Kyllä tämä pitäisi journalistinkin ymmärtää.

Se nyt on selvää, että jos työnä on eduskunnan puhemiehuus tai ison puolueen ryhmäjohtajuus, niin eihän työaikana, työroolissa tätä tyylilajia voi käyttää. Mutta vapaa-aikana voi. Jos on kavereiden kesken, yksityishenkilönä.

On ollut sanaton sopimus, maan tapa, että Bottan juttuja ei levitellä. Se on ollut ihan hyvä tapa, pienessä maassa. Antanut mahdollisuuden verkostoitumiselle, kavereiden hankkimiselle, omien ajatusten testaamiselle.

Mutta mennyttä maailmaa on se. Nyt eletään avoimuutta.

Mihinkään nämä keskustelut eivät kyllä häviä. Siirtyvät vain johonkin muualle. Eikä niitä tavalla tai toisella myöhemmin tehtäviä uutisia enää kuulla.

Sellaista avoimuutta.

Sopisiko epäillä?

torstai 2. joulukuuta 2010

STT:n keskiviikkona tekemän ja välittämän, sanomalehtien torstaina julkaiseman uutisen mukaan kolme neljästä suomalaisesta nuoresta ei ole koskaan käynyt omasta aloitteestaan hiv-testissä.

Niinkö?

Eikös tämä pidä lukea niin, että yksi neljästä suomalaisesta nuoresta on käynyt omasta aloitteestaan hiv-testissä.

Pitäisikö tuo uskoa?

En usko.

STT:n välittämä tieto perustuu Maalman aids-päivän toimitukunnan teettämään kyselyyn. Siihen vastasi noin tuhat 20-29 -vuotiasta suomalaista. Kyselyn teki Taloustutkimus.

Muutoinhan kysely osoitti suomalaisten nuorten (nuorten aikuisten, itse asiassa) hiv-tietämyksen surkeaksi. Yli 20 prosenttia sukioo, että hiv tarttuu hyönteisen pistosta, sanoo selvitys. No, ehkä vastaus kuvaa pikemminkin sitä, miten tällaiseen kyselyyn on suhtauduttu. Tai sitten tieto on todella huteraa.

Suurin osa kyselyyn vastanneista koki, ettei hiv kosketa heitä.

Pitäisiö oikeasti uskoa, että niistä muista – vähemmistöstä – suurin osa kokee hivin koskettavan heitä niin paljon, että on käynyt omasta aloitteestaan hiv-testissä.

En usko.

Aika ajaa etuuksien ohi

maanantai 15. marraskuuta 2010

Vaikka tuloerot Suomessa ovat kasvaneet ja kasvavat yhä, niin jotain tasa-arvoistumistakin on yhteiskunnassa nähtävissä.

Sellaista moralismia on ilmassa, että etuja – saavutettuja, ansaittuja, ansaitsemattomia – käydään näköjään läpi, ja jos ei löydy erityisiä perusteita säilyttämiselle, niistä luovutaan.

Tällaisia uhattuja etuja on mitä erilaisimmilla ryhmillä. Kansanedustajilla on ollut niitä paljon, yritysjohtajilla on vieläkin paljon. Mutta myös monella ammattiliitolla on jäsenilleen vaikka minkälaista etua: alennuksia bensan hinnasta, vakuutusmaksuista ja vaikka mistä. Monella yrityksellä on lomanviettopaikkoja henkilöstölle.

Näinä kirkassilmäisen moraalin ja keskinäisen kytistelyn aikana nämä perataan tarkasti.

Yritykset tutkailevat, onko niiden ydinliiketoimintaa lomakylän ylläpitäminen (ei).

Bensayhtiöt miettivät, mitä ne voittavat antamalla alennuksia vaikka opettajille (ei mitään).

Ammattiliitot varmaan pohtivat, onko järkeä ylläpitää Lapissa kelomajaa (rehellisesti sanoen, ei ole).

Ja mikäs, niin pitääkin. Pitää tehdä sitä, mikä on tarpeellista ja välttämätöntä.

Etujen antaminen ei sitä välttämättä ole.

Yksi aika vähälle julkiselle huomiolle jäänyt etu on ollut Linnanmäellä. Linnanmäkeä ja muita huvipuistoja ylläpitävä Lasten Päivän Säätiö on antanut Suomen Journalistiliiton jäsenille maksuttomat rannekkeet iät ajat. Nyt se on loppu. Aika ajoi käytännön ohi, perustelee säätiö.

Lisäksi säätiö on joutunut maksamaan myöntämistään eduista vähennyskelvotonta arvonlisäveroa.

Säätiö on ihan oikeassa. Tänä vuonna se jakaa noin 3,2 miljoonaa euroa lastensuojelun hyväksi. Journalistien saama etu on ollut säätiön mukaan satoja tuhansia euroja vuodessa. On toki oikein ja kohtuullista, että nekin rahat menevät lasten, ei journalistien hyväksi.

Sitä tässä vain ihmetellyt, että kovin vähällä julkisuudella on tämä satojen tuhansien eurojen tulonsiirto mennyt. Eivät ole journalistit kyselleet säätiöltä, miksi ei toiminnassa keskitytä oikeasti lastensuojelun hyväksi, vaan annetaan yhdelle ammattiryhmälle tällainen etu.

Eduskunnan torkkupeitteistäkin nousi pirullinen äläkkä.

No, pikkurahojahan nuo. Eikä kyseessä ole ehkä mikään yhteiskunnallinen, olennainen epäkohta. Eikä asia, josta jokaisella olisi välttämättä oikeus vastaanottaa tietoja ja mielipiteitä.

Eikä sekään, että VR ja Matkahuolto antavat journalisteille matkoista alennusta neljänneksen. Työmatkoilla etuhan valuu tietysti journalistin työnantajalle.

Olisikohan ihan hassua kysyä, miksi VR ja bussiyhtiöt tukevat vaikka Yleisradiota? Tai jotain muuta isoa mediafirmaa.

Mutta hyvä, että näitä käydään läpi ja asioista keskustellaan. Monenlaiset edut vääristävät kilpailua, ja johtavat mitä omituisimpiin tukimuotoihin, joiden perusteet on aikaa sitten unohdettu. On vain ns. maan tapa – ja sitä tässä ajassa nyt kyseenalaistetaan. Keskustelun on syytä ulottua muihinkin kuin poliitikkoihin.

Se täytyy vielä mainita, että Journalistiliitto ei näitä etuja ole kinunnut, eikä niistä neuvotellut. Liitto ei suosittele ”perusteettomien etuuksien  kerjäämistä ammatin varjolla”.

Onhan journalistien eduissa sekin näkökulma, minkä Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Risto Uimonen nosti esille alkuvuodesta: ilmaisrannekkeet saattavat heittää varjoa uskottavuuden ylle.

Niinpä. Eivätkä matka-alennukset poikkea eettisesti rannekkeista.