Artikkelit joissa on tagi ‘internet’

Jospa jotain hyvääkin

tiistai 22. helmikuuta 2011

Nokian ja Microsoftin yhteistyötä on pidetty jo etukäteen pahana asiana. Suurin osa kommentointiin vaipuneista on sitä mieltä, että kumpikaan ei ainakaan voita, ja Nokia vielä vähemmän, ja varsinaiset häviäjät ovat Suomi, suomalainen osaaminen sekä  kuluttajat ympäri maailman.

Olisikohan tuo niinkään, välttämättä. Voisikohan asiasta löytää jotain hyvää.

Varmaan ovat oikeassa ne kriitikot, joiden mielestä Nokia, ja miksei myös Microsoft, ovat liikaa insinöörien temmellyskenttänä. Että ihmisen ymmärtäminen on jäänyt liian vähälle. Niinhän se tahtoo olla, monessa uudessa tekniikassa. Ihmistieteitä tässä kaivataan monessa asiassa, ylipäätään.

Ja onhan Apple ja sen iPhonet ja iPadit osoittaneet, että ihminen, tavallinen käyttäjä, ei välttämättä kaipaa hienoja valikoita ja hienoja insinöörin aivoja osatakseen käyttää laitetta. Että laite ei ole enää vuosiin ollut se iso juttu, vaan sen käyttö. Yksinkertaisesti.

Kun kännykät tulivat massamarkkinoille, oli tekniikka vielä niin uutta, että kuluttajalle riitti se, että oli kännykkä. Nyt laite on niin arkipäiväistynyt, että käytön mukavuus ja helppous on tärkeintä.  Tässä Nokia ei ole kovin hyvin onnistunut.

Nokiaa ja Microsoftia on haastettu vakavasti jo vuosia. Kännyköissä jotkut ovat joissain asioissa menneet Nokian ohi, joissain Nokia on yhä varmaan paras. Microsoftin valta-asemaa tietokoneissa on horjutettu vuosikaudet. Linux oli yksi, jonka piti pistää Microsoft polvilleen. Ja jos elämä pyörii helsinkiläisten mainostoimistojen ympärillä, niin toki Apple on jo pitkään ollut ylivoimainen ykkönen.

Isoissa bisneksissä kannattaa kuitenkin ajatella massoja. Kyse on massatuotteesta, niin Nokialla kuin Microsoftillakin.

Ja massojen, ihmisten käytössä maailma on vähän toisenlainen.

Vaikka Linux ja Applen OS haastavatkin Microsoftin, niin ihmisten enemmistön silmissä ne ovat aivan marginaalisia ilmiöitä. Esimerkiksi tämän lehden verkkopalvelun asiakkaista MacOSX:ää käyttää vähän yli 5 ja Linuxia noin 1,5 prosenttia. iPhonen osuus on prosentin verran. Androidilla hivenen yli prosentti.  Symbianilla 0,1 prosenttia – olisiko sillä ollut tulevaisuutta?

Windows XP:n, Win7:n ja WinVistan käyttäjiä on 88 prosenttia, vanhemmat versiot siihen päälle.

Jos maailma muuttuu niin – kuten uskon – että yhä enemmän ihminen käyttää sekä tietokonetta, kännykkää ja ehkä jotain tablettiakin omien moninaisten juttujensa tekemiseen töissä ja vapaa-aikana, niin olisihan se yksinomaan hyvä asia, että eri laitteet olisivat mahdollisimman samanlaiset. Käyttöjärjestelmältään, tiedonsiirroltaan, tiedostomuodoiltaan. Siis käytöltään. Voisi helposti siirtää omia tekstejä, kuvia, musiikkia, kirjoja, videoita laitteesta toiseen. Kännykkä tietokoneeseen, joko johdolla tai langattomasti, ja siinä siirtyvät, mun jutut, laitteesta toiseen, käyttötarpeen mukaan.

Jos töissä on Microsoft, kännykässä Android, kotitietokoneessa Linux, tabletissa iOS, niin voisi veikata vaikeuksia.

Ihmiselle.

Jospa kehitys olisikin sellainen, että ihmisen käytössä on yksinkertaisia, helppoja laitteita, joita ihminen osaa käyttää ilman ohjekirjoja.

Jospa Nokia ja Microsoft saisivatkin aikaan varman, helpon, luotettavan ja hyvin kohtuuhintaisen laitteen (toki kaikkine käyttöjärjestelmineen, ohjelmineen, sovelluksineen, applikaatioineen – joista ei ihmisen tarvitse tietää yhtään mitään), joka on suunniteltu ihmiselle.

Ei se olisi hassumpaa.

Mitäpäs sitä, sitoutumuksista

torstai 27. tammikuuta 2011

”Olennainen virhe on korjattava heti tiedotusvälineen toimituksellisilla verkkosivuilla ja lisäksi julkaisussa, jossa virhe on alunperin ollut.”

Näin sanovat Journalistin ohjeet.

Journalistin ohjeisiin ovat sitoutuneet kaikki tärkeimmät, vakavasti otettavat suomalaiset tiedotusvälineet. Sanomalehdet, aikakauslehdet, Yleisradio, kaupalliset televisiot, paikallislehdet, radiot.

Tämä sanamuoto on ollut voimassa vuoden alusta. Näinä aikona testaan, miten tiedotusvälineet ohjetta noudattavat. Neljä viikkoa on ollut aikaa harjoitella.

Ei ihan hyvältä näytä.

Tiistaina Yleisradion Ajankohtainen kakkonen kertoi, että Nuorisosäätiö on antanut vaalitukea mm. Mari Kiviniemelle ja Juha Rehulalle, pitkässä listassa taisi olla myös Mauri Pekkarinen ja lukuisia muita keskustalaisia poliitikkoja, joku kokoomusnimikin vilahti.

Keskiviikkona ainakin Kiviniemi ja Rehula kiistivät tuen.

Keskiviikkoiltana samaisen Yleisradion toinen ajankohtaisohjelma, A-studio, palasi aiheeseen. A-studio kertoi lukeneensa esitutkinta aineiston ”pikkuisen aiempaa tarkemmin”. Ja tässä lukemisessa kävi ilmi, että ”mitään näyttöä ei kuitenkaan ole siitä, että he (Kiviniemi ainakin) olisivat saaneet Nuorisisäätiön vaalitukea”.

Eikös Ajankohtaisen kakkosen väite siis ole väärä? Eikös Ajankohtaisen kakkosen siis pitäisi oikaista tieto, kuten uudet ohjeet sanovat, heti toimituksellisilla verkkosivuilla?

Enpä sitä löytänyt.

Vai tulkitseeko Yleisradio, että oikaisuksi riittää, että seuraavan päivän toisessa ajankohtaisohjelmassa tietoa ”oikaistaan”. Ja vieläpä kertomalla, että tämä toimitus se lukikin paperit ”pikkuisen aiempaa tarkemmin”. Ja että riittää hyväksi journalistiseksi tavaksi, että todetaan, että mitään näyttöä ei saman yhtiön toisen toimituksen väitteille ole”?

Oikaisu on joskus vähän vaikea paikka. Siinä tiedotusväline tunnustaa, että on tehnyt virheen. Eikä oman virheen tunnustaminen ole kenellekään aina ihan helppoa. Mutta journalismissa, kuten elämässä ylipäätäänkin, rehellisyys kannattaa, ainakin pitemmän päälle. Oman virheen tunnustaminen luo uskottavuutta, rehellisyyttä, luottamusta.

Voihan toki olla, että Ajankohtaisessa kakkosessa katsotaan, että he eivät ole tehneet virhettä. Silloin ei tietenkään oikaisua tarvitse, eikä pidäkään tehdä.

Mutta merkilliseltä vaikuttaa Ylen touhu. Yksi sanoo yhtä, toinen kiistää. Journalistin ohjeiden ”tiedotusväline” on myös vähän epämääräisesti sanottu. Kun kyse on vaikkapa yksittäisestä lehdestä, niin rajaus on selvä. Mutta onko Yleisradio tiedotusväline, vai ovatko sen yksittäiset toimitukset tiedotusvälineitä?

No, mielenkiintoista on katsoa ensi viikon Ajankohtainen kakkonen. Palaako se aiheeseen? Tunnustaako tehneensä virheen? Vai kaivaako lisää näyttöä väitteilleen?

Oikaistaan, oikaistaan

perjantai 21. tammikuuta 2011

Julkisen sanan neuvosto JSN on hyvä keksintö. Se valvoo hyvää journalistista tapaa. Mukana on niin kustantajien, journalistien kuin yleisönkin edustajia. Tuomioistuimia ei useimmissa journalismin ongelmissa tarvita, vaan pulmat ratkotaan nopeasti, edullisesti ja uskottavasti. Sanktiotkin toteutuvat, kun hyvää tapaa rikkoneet tiedotusvälineet joutuvat julkaisemaan langettavat päätökset.

Kuten kaiken muunkin, myös JSN:n toiminnan perustana on uskottavuus ja luotettavuus. Ne täytyy tietenkin lunastaa uudestaan ja uudestaan. Hölmöillä ei saa.

Ja hyvin JSN tehtävänsä hoitanut.

Mutta nyt vähän lipsuu.

Toki internet, verkko ja verkot, on vaikea asia, niin paperille viestinsä painaville kuin sähköisillekin tiedotusvälineille. Ja näköjään myös JSN:lle.

Netissä on eri säännöt, tai pikemminkin niin, ettei sääntöjä oikein ole. Eikä sääntöjä voi päätöksillä luoda. Joka sitä yrittää, tällää kätensä pahemman kerran niin sanotusti nettiin.

Joulukuussa JSN uusi journalistin ohjeita. Yhtenä uutuutena yritetään määritellä verkkojulkaisemista. Hyvä on yritys, hyvä on tarkoitus, mutta muuta hyvää on vaikea löytää.

Uusissa Journalistin ohjeissa sanotaan näin:

”Olennainen virhe on korjattava heti tiedotusvälineen toimituksellisilla verkkosivuilla ja lisäksi julkaisussa, jossa virhe on alun perin ollut.”

Äkkiseltään vaikuttaa ihan selvältä. Jos sanomalehti, radio tai televisio tekee olennaisen virheen, se on korjattava paitsi vanhaan tapaan siinä välineessä missä virhe on ollut, nyt myös netissä.

Mutta muutama kysymys tästä herää.

Mitä JSN tarkoittaa tiedotusvälineen toimituksellilla verkkosivuilla? Sanomalehdellä on verkkopalvelu. Verkkopalvelussa on vähintään kymmeniä, pikemminkin satoja sivuja. Millä niistä oikaisu on tehtävä?

Mikä on verkkopalvelussa toimituksellinen verkkosivu? Sellainen, jossa on toimituksellista aineistoa? Voiko sivulla olla mainontaa ja markkinointia? Onko määrillä väliä, jotta kyse olisi vielä toimituksellisesta verkkosivusta? Yli puolet? Pitäisikö olla verkkosivu, jossa on yksinomaan toimituksellista aineistoa? Pitääkö olla muutakin toimituksellista aineistoa kuin itse oikaisu? Jos sanomalehti tekee oikaisuille oman sivun, niin kuuluuko se JSN:n tarkoittamiin toimituksellisiin verkkosivuihin?

Pikkuisen jää tulkinnanvaraa siinäkin, mikä on virhe on niin olennainen, että se on korjattava heti verkossa. Toki oikaisuja ovat lehdet tehneet iät ajat, ja osaavat kyllä määritellä, milloin on oikaisun paikka. Hyvin on toiminut. Mutta miten käy oikaisuille, kun ne pitäisi julkaista myös verkkosivuilla? Vähenevätkö? Tulkitaanko olennainen toisin?

Vähän – tai paljonkin – epäselväksi jää myös JSN:n näkemys verkkosivuista. Mitä ne oikein ovat? Arkikielessä www-sivuja. Mutta onhan niitä muitakin verkkoja. Useimmilla lehdillä – myös Etelä-Saimaalla, Kouvolan Sanomilla ja Kymen Sanomilla – on myös erilliset mobiilisivut, kännykällä katsottavat sivut. Sisällöt ovat paljon, paljon suppeammat kuin www-sivuilla. Verkossahan nekin silti ovat.

Kun JSN käyttää verkkosivuista monikkoa, niin voinee tulkita, että JSN tarkoittaa useampia verkkoja. Siis virheen korjaukset myös mobiilisivuille?

Entäs nämä uudet tabletit, iPadit, Galaxy tabit ja tulossa olevat kymmenet muut? Verkon kauttahan nekin toimivat, ja niille tehdään ihan omia sovelluksia, ihan omanlaisia verkkosivuja. Sinnekinkö, tabletti-sivuille?

Onkohan JSN pohtinut sitä, että tiedotusvälineen, vaikkapa sanomalehden, eri palveluilla on hyvin erilaiset yleisöt. Printin ja verkon asiakkaat eivät ole samoja ihmisiä kuin pieneltä osin. Miksi verkkoasiakkaiden pitää lukea oikaisuja asiasta, josta eivät tiedä?

Selkeästi sanottu on selkeästi ajateltu. Siihen ei JSN yltänyt tällä kertaa.

Hyvä oli JSN:n yritys ja hyvä tarkoitus. Tavoitteen ymmärtää hyvin, ja voi sen kanssa olla osittain samaa mieltäkin. Mutta sen verran epämääräisesti ajatus on muotoiltu, että ei tällainen JSN:n arvovaltaa ja arvostusta kyllä nosta. Päinvastoin, valitettavasti.

Uutisen väline

perjantai 14. tammikuuta 2011

Tiedotusvälineet ovat itsetietoista väkeä. Ne luottavat omaan brändiinsä, omiin välineisiinsä, itseensä. Luottamuksella on toki hyvä perusta: asiakkaiden – lukijoiden, kuulijoiden, katsojien – luottamus.

Luottamus ansaitaan joka kerta, kun tiedotusvälinettä käytetään. Joka kerta, kun asiakas lukee uutisia lehdestä tai verkkosivulta, tietokoneella, kännykällä tai tabletilla, hän luottaa, että tieto on oikeaa, tärkeää, totta ja merkityksellistä. Pettymyksiä tulee tietysti aina joskus jokaiselle, mutta perusluottamuksen osoitus on, että asiakkaat palaavat aina uudelleen.

Kaikkien kannalta on tärkeää, että relevantti tieto löytyy tutusta paikasta. Ettei tarvitse netistä hakukoneilla lähteä hakemaan.

Onkohan tämä peruskuvio murtumassa?

Toki moni asia on jo muuttunut. Lukija/kuuntelija/katsoja on jo aivan liian kapea termi. Niin moni tuottaa itse sisältöjä, kommentoi uutisia, että kyse ei ole enää passiivisesta median kuluttajasta, vaan aktiivisesta tiedotusvälineen asiakkaasta. Tämä on aivan mullistava muutos.

Mutta tiedotusvälineen asiakkaan kannalta on ollut tärkeää se, että uutiset löytyvät sieltä missä ne ovat olleet. Etelä-Karjalan uutiset Etelä-Saimaasta, paperilla ja sähköisesti, tietokoneella ja kännykällä. Kymenlaakson asiat Kouvolan Sanomista ja Kymen Sanomista, printissä ja verkossa. Jossain vaiheessa myös tableteilla.

Etelä-Saimaa on tärkeä brändi, sekä julkaisijalle että myös asiakkaille.

Mutta ehkä tämä on muuttumassa.

Ehkä mediatalot hakevat kanavia tietonsa levittämiseen muualtakin kuin oman brändinsä suojista.

Australian Brisbanessa on valtava tulva. Kaupungin lehti Courier Mail kertoo toki omilla sivuillaankin katastrofista, mutta ei pelkästään niillä.

Etusivulla on iso kuva, jossa teksti How can you pitch in. Siitä klikkaamalla pääsee sivulle, jossa on iso painike: Community Noticeboard – Facebook.

Lehti ohjaa sisältöjään rajusti Facebookiin. Käyttää Facebookia yhteisön ilmoitustauluna.

Toki moni suomalainenkin lehti on sosiaalisessa mediassa, ainakin Facebookissa. Mutta siellä julkaistaan uutisia niukasti. Sosiaalista mediaa ei ole käytetty uutisten välitykseen. Se ei oikein sovi sosiaalisen median luonteenseen, eikä myöskään tiedotusvälineen itsetuntoon.

Mutta ehkä tämä muuttuu.

Ehkä tiedotusvälineissä arvioidaan, että isoissa uutistapahtumissa ihmiset menevät sosiaaliseen mediaan keskustelemaan. Ja sinne täytyy uutistenkin mennä.

Ehkä se on vain hyväksi tiedotusväineen brändille. Ehkä ei. Ehkä brändin merkitys on muuttumassa.

Ehkä olisi kuitenkin mukava, että Hesarin merkittävät uutiset löytyvät Hesarin eri palveluista, Etelä-Saimaan, Kouvolan Sanomien, Kymen Sanomien ja muiden maakuntalehtien uutiset niiden omista palveluista. Ja sosiaalinen media jätettäisiin ihmisten sosiaalisuudelle.

Hyviä ihmisiä, ja pahoja

perjantai 7. tammikuuta 2011

Tällaiset arvot: Elämä on arvokasta. Jokainen elämä. Myös eläimen. Ihminen on arvokkaampi kuin eläin.

Ei niitä jokainen omikseen tunnusta.

Kova nousi meteli varsinkin Facebookissa, kun Äänekoskella kolme nuorta tappoi koiranpennun. Ihan varmaan syytäkin. Mutta hyvien ihmisten hyvä tarkoitus kyllä näyttäytyy aika oudossa valossa. Julma on moni ihminen.

Ilta-Sanomien uutisen otsikko kuului näin: Koiranpentu söi kaukosäätimen – hakattiin hengiltä.

Satu Hammar os Andersson: Tekijälle pitäisi tehdä sama.

Antti Mauri Aleksanteri Spak: Kirveelle ois töitä…

Ansku Liimatta: Tuollaiset ku saisi saunan taakse oikeiden eläinihmisten kanssa, niin olisi varmaan sen käsittelyn jälkeen sama kohtalo kuin koiranpennulla.

Päivi Vuotila: Olis tuommosten idioottien äidin ja isän käyttää tehokkaampaa ehkäisyä, ettei olis koskaan syntynyt tähän maailmaan tuommosia. Olis ollu muutama idiootti vähemmän. SENKIN SIAT!!

Miru Kallio-purhonen: niitä hakkaajia pitäs hakata paistinpannulla ja teräksisellä semmosella tai saunan taakse ja siellähän on tilaa..

Kaija Jaatinen: Kuristaisivat toisiaan , kun heikäläisiä tuntuu riittävän loputtomiin !!!

Merituuli Salama: miksei Äänekoskiset anna sakin hivutusta tolle sakille..kyl ois kirveellä töitä..ei voi ymmärtää:( HAISTAKAA IDIOOTIT Paskat:) Kyl teille vielä näytetään! Toivon pelkkää paskaa elämää..jota se jo on..ja kitumista:(

Jonna Savolainen: Silmä silmästä.

Piia Kananen: Tollasilta taliaivoilta pitäisi oikeasti kieltää eläimet kokonaan. Sairaita tollaset ihmiset. Hirteen pitäisi laittaa.Tollasilta taliaivoilta pitäisi oikeasti kieltää eläimet kokonaan. Sairaita tollaset ihmiset. Hirteen pitäisi laittaa.

Johanna Liimatainen os Järn: Tollasten ihmisten ei pidä lisääntyä, pakkosterilointi ja koppihoitoon, kassillinen kaukosäätimiä perässä leluiks.

Jarkko Johannes Liimatta: TAPAN TON!!!

Kari Rundgren: se Mia on kasvanu jossain laitoksessa tai lastenkodissa, pitäis tappaa koko laitoksen henkilökunta, kun tollasen äpärän saivat kasvatetuks!!!

Tony Paatelainen: Pannua päähän ja hihnaa kaulaan.

Sellaisia kommentteja, mielipiteitä. Ja näitä Facebookissa riittää. Pahempiakin.

Tekijöiden nimet ja kuvatkin on julkaistu Facebookissa, ja lukuisilla eläinsuojelijoiden sivuilla. Paitsi näiden kolmen, niin kovin monen muunkin ihmisen, jonka epäillään rääkänneen eläimiä.

Hyvä journalistinen tapa ei tietenkään koske yksityisten ihmisten sivuja. Mutta siellä on mainittu monia hyviä ja kestäviä eettisiä periaatteita, joita kannattaisi noudattaa – jos ei muuten  älyä olla ihmisiksi.

Kuten Sotamies Svejkissä sotilaspastori puhui sotilaille: muistakaa, että olette ihmisiä, elukat.

Elämä on arvokasta. Jokainen elämä. Myös eläimen. Ihminen on arvokkaampi kuin eläin.

Sieltä sitä, taivaasta

perjantai 10. joulukuuta 2010

Viikko sitten ihastelin englantilaisia ja ranskalaisia, jotka jakavat laajakaistaa taivaasta, satelliitin kautta.

Ja hämmästelin, että teknologian mallimaa Suomi ei pysy kehityksen tahdissa.

Inhimillistä siinä mielessä, että pieleen meni.

Satelliittilaajakaista on nimittäin tulossa Suomeenkin. Ranskalaisten Eutelsat-satelliitin kautta. Suomalainen operaattori on Sonera. Sen tavoitteena on tuoda taivallinen, nopea laajakaista markkinoille ensi vuoden alkupuolella. Palvelun luvataan kattavan koko Suomi, myös ne alueet, joille nyt ei saa laajakaistaa ollenkaan.

Eihän se ilmaista tietenkään. Hinta riippuu tietysti nopeudesta ja datan määrästä. Halvimmillaan Sonera lupailee 40 euron kuukausimaksua. Nopeammalla yhteydellä ehkä 80 euroa kuussa. Halvemmalla nopeutta on 4/1 megaa sekunnissa ja dataa sisältyy 4 gigaa kuussa; kallimmaalla numerot ovat 10/4 sekä 25 gigaa.

Lisäksi tulee lautasantenni ja modeemi. Niille hintaa tulee noin 500 euroa. Ja asennukset päälle.

Tuli moitiskeltua Suomen tiedonsiirron hitauttakin. No, enimmäkseen se sitä on, mutta onhan sitä nopeaakin tarjolla. Tarjolle on tulossa gigan, 1000 megan laajakaistaa. Tällaisiin nopeuksiin päästään valokuituverkolla. Valokuidun päässä on jo puolisen miljoonaa kotitaloutta, arvelee Sonera.

Sonera arvioi gigan yhteyden maksavan 99 euroa kuukaudessa.

Jos asuu omakotitalossa, niin valokaapelin liittymis- ja asennusmaksu on yli 2300 euroa, ja paritalossa yli 3000 euroa. Noin. Hinta määritellään tapauskohtaisesti.

Onhan siinä hintaa, bitillä.

Ja tarvitaanko tuollaisia nopeuksia? Ikinä?

Kyllä varmaan joku haluaa, ja tarvitseekin. Television ja elokuvien katsominen on siirtymässä uuteen aikaan. Videovuokraamot häviävät, tv-laitteen kautta tv-yhtiöiden määräämänä aikana tapahtuva tv:n katsominen vähenee. Netin kautta nekin tapahtuvat. Jos haluaa vaikka katsoa elokuvan ja ladata sen netin kautta, gigan yhteydellä se vie alle minuutin.

Ja mitä nopeampi verkko, sitä nopeammin myös kuluttajien tottumukset muuttuvat. Kunhan hinta on kohtuullinen.

Apua taivaasta

perjantai 3. joulukuuta 2010

Teknologian mallimaa, Suomi, tuskailee teknologian kanssa.

Laajakaista pitäisi olla joka torpassa, kohtuuhintaan. Mutta isossa maassa se ei ihan helposti käy. Operaattorit valittavat kustannuksia.

Ja samahan se oli jo digitelevision kanssa. Ihan joka notkoon ei digilähetystä saada menemään. Kun on noita mäkiä, vaaroja ja tuntureita.

Tokihan tämän visaisen pulman saisi ratkaistua. Mallia voisi ottaa vaikka Englannista ja Ranskasta. Siellä laajakaistayhteyksiä aletaan hoitaa satelliitin kautta.

Euroopassa arvioidaan olevan 30 miljoonaa taloutta, joissa on laajakaistan kanssa ongelmia.

Englantilainen Avanti Communications laukaisi viikko sitten satelliitin, jonka kautta laajakaistaa hoidellaan. Sen kautta palvelu tavoittaa 1,2 miljoonaa taloutta Euroopassa ja V’limeren alueella.

Parin, kolmen  viikon kuluttua ranskalainen Eutelsat tulee mukaan. Heid’n satelliittinsa kustannus on 350 miljoonaa euroa. Britit laittoivat rahaa suunnilleen puolet.

Kuluttajille palvelut tulevat ensi vuoden alkupuolella.

Aiheesta kirjoitti New York Times.

Nykyisin internet tulee satelliitista noin  150 000 eurooppalaiselle kuluttajalle. Avantin ja Eutelsatin palvelut ovat oikeasti laajakaistaa. Nopeutta luvataan 10 megaa sekunnissa.

Suomessa tullaan toimeen paljon hitaammalla. Valitettavasti.

Kateellinen on oltava japanilaisille. Tarjolla on 160 megan nopeus. Ja hinta ei ole kovin kaksinen. Operaattorin kulut ovat 20 dollaria taloutta kohti. Kuluttajille maksu on toki suurempi. Nyt modeemi maksaa 30 dollaria, mutta 160 megaan tarvitaan 60 dollarin modeemi.

Ei paha hinta tuosta nopeudesta.

Sanat eivät ehdi

maanantai 22. marraskuuta 2010

Suomen kieli on siitä mukavaa, että se maailman luovimpia kieliä. Se taipuu, se uusiutuu, se muuttuu.

Meillä on paljon sanoja, jotka keksitään yhteen tilanteeseen, jotka kuulijat ymmärtävät, mutta jotka sitten unohdetaan.

Meillä on paljon sanoja. Meillä on paljon vivahteita.

Kun kielen rajat ovat maailman rajat, meillä on hyvin avara, vivahteita täynnä oleva maailma.

Yhdessä asiassa suomi ei ole pysynyt vauhdissa mukana. Tietotekniikan kehitys on niin nopeaa, että sanat eivät ehdi mukaan.

Ja kun sanat, kieli, jää jälkeen, niin vaikea on maailmaa hahmottaa. Ei oikein saa selvää, mistä on kyse.

Toki uusille ilmiöille sanoja keksitään, synnytetään. Monet ovat insinöörien kehittämiä, kömpelöitä käännöksiä tai johdannaisia englannista. Insinööri ei ole kielimies, aina.

Kuten esimerkiksi älypuhelin. Älytön sana. Tulee tietysti englannin smart phonesta. Smart ei ole äly, vaan pikemmin fiksu, oivaltava. Itse laitehan ei ole millään muotoa älykäs: se tekee tasan sen minkä ihminen käskee. Toki se tekee paljon, hirvittävän paljon asioita. Mutta ei se ole oikein puhelinkaan, vaan paljon enemmän. Eikä siis varsinkaan älypuhelin.

Vielä kömpelömmän termin on insinööri keksinyt uudelle laitteelle, jota tökitään sormella, jolla pääsee nettiin, jolla voi pelata, kuunnella musiikkia, ehkä soittaakin – myös puheluja, musiikkisovelluksiahan on lukuisia -  lukea kirjoja ja lehtiä. Joka on isompi kuin puhelin. Joka on melkein kannettava tietokone, mutta ei ihan, vaan jotain muuta. Läppäriä pienempi.

Siis tabletti.

Tai – Helsingin Sanomien mukaan – kosketusnäytöllinen paneelitietokone.

Termi hakee kömpelyydessään vertaa.

Mutta toki maailma on vaikeaksi mennyt.

Nämä uudet kosketusnäytölliset paneelitietokoneet ovat vähän kuin eReadereita, mutta toisaalta vähän enemmän, kun niillä voi tehdä niin monia asioita. eReader (lausutaan alan piireissä ii-riideri) taas on laite, joka ei Suomeen ole vielä oikein kotiutunut, mutta jolla varsinkin amerikkalaiset ostavat ja lukevat kirjoja, enemmän kuin paperille painettuja. Näitä lukulaitteita – kömpelö sana sekin – on maailman markkinoilla jo vaikka miten monta. Meillä ei, kun kustantajat eivät uskalla lähteä liikkeelle, ja jos lähtevät, suojaavat aineistot niin, että niiden ostaminen, lataaminen, lukeminen ja kopioiminen toiseen laitteeseen on tehty liki mahdottomaksi.

Sama sanojen voiman puute koskee toki vanhempiakin laitteita. Onhan sana kännykkä vähän kökkö. Sana yleistyi 1990-luvulla. Laitteet ovat sen jälkeen muuttuneet ihan toisiksi, mutta sana ei ole kehittynyt maailman mukana.

Ja onhan tietokonekin sanana outo. Kyllä se varmaan kone on, mutta tiedon kanssa sillä ei ole mitään tekemistä. Nollaa ja ykköstä.

Eikä pääse kehumaan läppäriäkään. Kömpelö, perin kömpelö käännös sanasta lap top. Sylitietokonetta joskus yritetettiin, mutta ei sekään ole oikeaa suomea. Eikä kannettava tietokonekaan. Liian pitkä, mukana kannettavaksi.

Ehkä näille kännyköille ja tietokoneille on käynyt kuin hevoselle. Kun aikansa sanaa hokee (hevonen, hevonen, hevonen), se kadottaa mielessä merkityksensä. Ehkä sillä ei niin väliä: jokainen tietää suunnilleen, mikä on kännykkä. Mutta jos pitäisi kielen avulla hahmottaa, millaiseksi maailma ja itse kunkin elämä muuttuu, kun tulevat eReaderit ja kosketusnäytölliset paneelitietokoneet, niin hukassahan sitä ihminen.

Ehkä pitäisi aloittaa omasta päästä, ja yrittää keksiä, kehitellä parempia sanoja. Parempaa kieltä. Parempaa maailmaa.

Ehdotuksia toki otetaan vastaan.

Journalistin ohjeet kaipaavat uudistusta

tiistai 16. marraskuuta 2010

Julkisen sanan neuvostolla on ollut visainen syksy. Sen on pitänyt ottaa kantaa verkossa käytävään keskusteluun.

Päätöksiä on hierottu, mietitty ja tehty. Langettavat päätökset tuli Iltalehdelle ja Helsingin Sanomille.

Ei ole helppoa, itsesääntely.

Iltalehti sai langettavan päätöksen jälkimoderoidun verkkokeskustelun pelisäännöistä.

Helsingin Sanomat sai langettavan päätöksen, kaksikin, ennakkomoderoidusta verkkokeskustelusta.

Iltalehden verkkokeskustelussa kirjoittaja oli moittinut haitilaisia rasistisin sanakääntein. Toki se on tuomittavaa ja tympeää, mutta enemmän kyse onkin siitä, onko Iltalehden verkkokeskustelu jälkimoderointeineen JSN:n toimivallan piirissä. Onko verkkokeskustelu osa lehden sisältöjä, vai onko se erillään?

JSN:n mielestä Iltalehden keskustelu on osa Iltalehteä, se kun löytyy etusivun päävalikosta. Ja valikko jää näkyviin itse keskustelussa.

Helsingin Sanomien ennakkoon moderoidussa keskusteslussa oli linkki kuollutta suomalaista esittäviin valokuviin. Palstalla julkaistiin myös kommentteja, jossa kuolemaa pidettiin myönteisenä.

Tästäkin tuli langettava päätös.

Sinänsä JSN toimii loogisesti, ja oman verkkokeskustelua koskevan lausumansa mukaisesti. JSN suosittaa, että kansalaisten puheenvuorot käsitellään ennen julkaisua.

Ei ole helppoa JSN:llä. Perustuslain mukaan meillä jokaisella on sananvapaus. Internet on muuttanut sananvapauden olemusta olennaisesti. Nyt jokaisella on myös oikeasti mahdollisuus käyttää oikeuttaa sananvapauteen. Toki julkaisijalla on oikeus päättää, mitä sen omissa julkaisuissa julkaistaan, mutta netti mutkistaa tämänkin.

Mikä on lehden, JSN:n periaatteisiin sitoutuneen, omaa sisältöä? Voiko jollain teknisillä tempuilla luikerralla irti hyvän journalistisen tavan noudattamisesta? Jos Iltalehden keskustelu ei olisi etusivun valikossa, ja jos keskustelu avautuisi sivulle, jossa ei ole Iltalehden valikkoa, olisiko Iltalehden vastuu pienempi? Eikö silloin voisi soveltaa hyvää journalistista tapaa?

Onko kansalaiskeskustelu erilaista, jos se käydään tiedotusvälineen ylläpitämällä sivustolla kuin silloin, jos sivuston tarjoaa vaikkapa Suomi24.fi? Pitääkö muun kuin tiedotusvälineen ylläpitämään keskusteluun soveltaa löysempiä sääntöjä?

Ennakkomoderointi on tietysti laadun turva, ja estää useimmiten asiattomat, hyvän maun, hyvän journalistisen tavan ja lainkin vastaisten viestien pääsyn julki. Mutta kun kansalaisten kirjoittamien viestin määrä on kasvanut huikeasti, niin pian törmätään resursseihin ja kustannuksiin. Minkä verran tiedotusvälineellä on oltava resursseja valvoa keskustelua, joko etu- tai edes jälkikäteen?

Jossainhan raja tulee vastaan, jos viestien määrä vain kasvaa. Jossain vaiheessa toimitusten täytyy pohtia, lisätäänkö keskustelun valvontaan jatkuvasti resursseja ja otetaan ongelmia vastaan, vai lopetetaanko koko keskustelu.

Mitä siitä seuraa? Moderoidut, laadullisesti hyvät keskustelut kuihtuvat.

Ei se ole sananvapauden, demokratian, kansalaisten oikeuksien eikä tietenkään myös lehdistön etu.

Ei JSN tietenkään tarkoita, että verkkokeskustelusta pitäisi luopua. Mutta näillä päätöksillä sillä tiellä ollaan.

Ongelmaa on siinäkin, että korkeatasoiseen keskusteluun pyrkivä tiedotusväline – joka laittaa keskusteluun resursseja ja valvoo viestejä etukäteen – joutuu nyt kehnompaan asemaan kuin helpompaa jälkikäteismoderointia tekevä tiedotusväline.

JSN:n säännöt ovat kymmenkunta vuotta vanhoja. Ajan riento on ollut raju.

Verkkokeskustelusta JSN antoi lausuman keväällä 2007. Vielä siinä neuvosto korosti, että ”jos puheenvuoroja ei seulota tai muokata ennen niiden julkaisemista, aineistoa ei lain mukaan pidetä edes osana verkkojulkaisua. Silloin päätoimittaja ei ole juridisessa vastuussa puheenvuoroista, ja vastuun kantavat kirjoittajat yksin.”

Nyt Iltalehti – joka ei siis moderoi ennakkoon – saikin langettavan päätöksen.

JSN suosittaa ennakkomoderointia. Jos sitä ei tehdä, pitäisi palsta erottaa riittävän selvästi muusta tiedotusvälineen julkaisemasta aineistosta. Tarvitaanko ihan erilainen ulkoasu? Onko navigoinnin näkyminen riittävä syy langettavalle päätökselle? Poistaako navigoinnin piilottaminen vastuun? Riittääkö erilainen värimaailma? Saako tiedotusvälineen nimi näkyä?

Tiedotusvälineen luotettavuuden kannalta on JSN:n mukaan tärkeää, että ”verkkosivuilla kävijöiden on voitava nähdä sivuilta heti, millaisella palstalla he ovat ja millaisia sääntöjä sillä noudatetaan”.

Ei tämä ole mitenkään yksinkertaista, yksioikoista. Miten kävijä näkee heti, millaisella palstalla ollaan? Kyllähän räävittömän keskustelunkin saa asiallisen näköiseksi. Miten kävijä voi sivulta nähdä, millaisia sääntöjä noudatetaan?

Ei kansalaisilta voi olettaa hyvän journalistisen tavan tuntemusta.

Journalismi on ammattilaisten – koulutettujen, kokeneiden, eettisesti korkeatasoisesti ajattelevien – ihmisten työtä. Kansalaisten mielipiteen ilmaiseminen on ihan muuta.

Eivät ne ristiriidassa ole.

Mutta niin on netti muuttanut sananvapautta, journalismia ja julkaisemista, että journalistin ohjeiden uusimisen aika alkaa olla.

Nettiä, ei flooraa

perjantai 24. syyskuuta 2010

Mitä meillä oli, kun ei ollut Floraa, kyseltiin takavuosina mainoksessa.

Mitä meillä oli, kun ei ollut nettiä, kysellään nyt.

Netin palveluiden ei aina niin ihmeellisiä tarvitse olla. Ei aina kaivata hypeä, välkettä ja räminää, eikä iPad-sovellusta. Usein riittää, että joku ajatellut, mitä toinen ihminen tarvitsee, joku osaa vähän suunnitella verkkopalveluja ja joku sen toteuttaa.

Isoin ongelma on, miten palvelut löytävät tarvitsevansa. Miten tarvitsija löytää palvelun.

Otan pari esimerkkiä,  erilaisille kohderyhmille, tai ainakin erilaisiin tarpeisiin. Viini ja polttopuu.

Hesarissa oli torstaina vertailtu kaikki Alkossa olevat 9,99 euroa maksavat punaviinit. Niitä on kaikkiaan huikea määrä, 72. Niistä Hesarin raati oli valinnut 13 parasta. Valinnalla varmaan ohjataan suomalaisten ostoskäyttäytymistä enemmän kuin millään muulla yksittäisellä tekstillä.

Lehden, edes yhden broadsheet-sivun,  ottaminen mukaan Alkoon ei ole kovin näppärää.

Mutta onneksi Hesarilla on myös verkkopalvelut. HS.fi on tuttu ja tunnettu, mutta siellä ei printin juttuja juuri ole, tietenkään, eri välineessä.  Hesari markkinoi rajusti digilehteään, osoitteessa www.hs.fi/digilehti. Sieltä löytyy printin jutut, sekä näköislehtenä että verkkolehtenä. Maksua vastaan, tietysti, mutta ei se kallista ole, kun on tarve.

Näköislehdestä – ihan printin näköisessä sähköisessä lehdessä – viinijuttua on tietysti näppärä selailla ja zoomailla. Mutta vain katsella.

Verkkolehdessä on sähköisessä muodossa printin jutut. Sieltä on näppärä kopioida viini-juttu, vaikkapa Wordiin.

Ja sitten Alkon sivuille. Sielläkin on mainiot palvelut, ilman sen kummempaa kikkailua. Helposti voi katsoa, löytyykö jotain viiniä Etelä-Karjalasta, missä Alkossa ja minkä verran. Siitä vain Hesarin listasta copy-pastella viini nimi Alkon hakuun, ja hups vain: hetkessä näkee, onko viiniä Lappeenrannassa vai ei.

Minuutissa, parissa on lista valmis. Siitä printti, ja sen kanssa Alkoon.

Toinen mainio palvelu on mottinetti. Sattuuhan sitä, että ihminen tarvitsee polttopuuta.  Voihan sitä hakukoneella, vaikka Googlella hakea. Polttopuu Lappeenranta. Tulee pitkä lista, Suomi24:ää, Keltaista pörssiä, Fonectaa, Finderiä ynnä muuta.

Kova työ sieltä on etsiä. Mutta onhan mottinetti.fi. Jos vain tietää. Ihan netin peruspalvelu. Yksinkertainen ulkoasu, nopea toiminta, tehokkaat haut. Valitse maakunta, paikkakunta, puulaji, puun pituus, ja siinä on lista polttopuiden toimittajista, hintoineen. Yrityksen nimestä aukeaa tilauslomake, yksinkertainen ja helppo sekin.

Isoin ongelma on löytää tällainen Mottinetti. Varmaan palvelun tarjoajan – Kymppivoima-yhtiöiden, siis sähköfirmojen – pitäisi panostaa hakukoneoptimointiin, jotta Google sen paremmin löytäisi. Nyt palvelua markkinoidaan sähköyhtiöiden, ainakin Suur-Savon sähkön asiakaskirjeessä.

Motinetti on hyvä esimerkki siitä, että ei netissä kaiken tarvitse olla uutta, ihmeellistä, hienoa ja vaikeaa. Yksinkertainen on hyvä, netissäkin. Sellainenhan se on ihminenkin, perimmältään, aika yksinkertainen.