Artikkelit joissa on tagi ‘internet’

Kodak – analogisesti omaan loppuun

perjantai 20. tammikuuta 2012

Kodak-mainos vuodelta 1889.

Kodak.

Keski-ikäisille, ja varsinkin vanhemmille sana tarkoittaa paljon. Muistoja. Tilanteita. Tunteita. Valokuvia, kameroita, filmin kehitystä, kuvien katselua.

Kodak.

Nyt yhtiö hakee suojaa velkojiltaan, ja on päätymässä ehkä konkurssiin.

Kodak.

Aikanaan teknologian kärjessä. Yhtiö kehitti tavallisille kuluttajille tarkoitetun kameran. Monia filmin innovaatioita. Monia kuluttajamarkkinoille suunnattuja, menestyneitä tuotteita.

Kodak.

Vankka usko omaan osaamiseen, kuluttajamarkkinan hallintaan. Vankka usko analogiseen. Vankka epäily digitaalisesta.

Kodak.

Ennen lähes 150 000 työntekijää. Nyt alle 20 000. Pörssissä kurssi parhaimmillaan lähes 100 dollaria. Nyt arvioiden mukaan 36 senttiä.

Analogisesta analogiseen. Ja omaan tuhoon.

Paul Simonkin lauloi, että Kodachrome antaa kivat, kirkkaat värit, kesän vihreyden; saa uskomaan että maailma on aurinkoinen päivä.

No, Simonilla oli myös Nikonin kamera. Mitä teki Nikon? Digitalisoitui, kun maailma digitalisoitui.

Eihän Kodak ole ainoa, joka tarrautui vanhaan, joka halusi estää maailman digitalisoitumisen, ja joka tuhosi itsensä kieltämällä maailman kehityksen, tai ainakin ymmärtämällä sen väärin.

Tietojen mukaan Kodak kehitti 1990-luvulla kuluttajille tarkoitetun digikameran, mutta ei julkaissut sitä. Yhtiö pelkäsi, että filmimyynti hupenee. No niin hupeni. Maailma meni digiin.

Samanlainen kohtalo on uhannut tietysti kaikkia analogisen kuvamaailman tekijöitä. Aikanaan Suomen valokuvien kehityksen markkinajohtaja Eiri oli myös suurissa vaikeuksissa, kun ihmiset luopuivat paperikuvista parissa vuodessa. Vaihtoehtoina oli toiminnan lopettaminen – tai digimaailman oppiminen, omaksuminen ja ymmärtäminen. Nyt Eirin nimellä voi tehdä kuvakirjoja, kalentereita, tauluja – vaikka mitä, mitä digikuvasta voi verkon kautta kuluttaja haluta.

Eiri oppi, Kodak ei.

Samanlaista touhua on ollut musiikkibisneksessä. Kun CD:t tulivat markkinoille, monet isot levy-yhtiöt uskoivat tuntevansa kuluttajan tarpeet. Ne tiesivät, että LP:n kansi on monelle niin rakas, että siitä ei luovuta. Miten kävi? Kuluttajat ratkaisivat, vinyylit jäivät marginaaliin, levy-yhtiöt olivat mennä nurin. Ottivat toki opikseen, ja siirtyivät CD-maailmaan. Kunnes CD vanheni, ja ihmiset halusivat hankkia musiikkinsa netistä MP3:lle ja iPodeille. Mitä teki musiikibisnes? Tunsi asiakkaansa, ja piti bittimusiikkia ohimenevänä vaiheena. Ja firmat olivat mennä nurin. Kunnes tuli Steve Jobs, Apple ja iTunes. Pelasti bisneksen.

Nyt kirjamaailmassa eletään samanlaista analogiseen hirttäytymisen aikaa. Tekniikka olisi valmis e-kirjoille, monen kuluttajan tarvekin, mutta kustantajat hinnoittelevat e-kirjat ihan väärin, pohtivat sinne kaiken maailman suojauksia, pitäytyvät analogisessa. Kirjan, kirjallisuuden ja lopulta myös kustantamisen ja bisneksen kannalta olisi hyvä, jos kuluttajan kuninkuus tunnustettaisiin.

Sillä siinä se on lopulta ainoa kuningas: kuluttaja.

Zuckerberg rulettaa

torstai 19. tammikuuta 2012

Koira, Zuckerberg ja avoin maailma.

USA:ssa pitävät kovaa meteliä SOPAsta ja PIPAsta. Monia verkkosaitteja suljettiin eilen joko kokonaan tai osittain, jotkut näyttivät sisältöjen kohdalla pelkkää mustaa.

SOPA on Stop Online Piracy Act ja PIPA Protect Intellectual Property Act. Näiden lakialoitteiden tarkoitus on estää internetissä esiintyvää tekijänoikeuksien, immateriaalioikeuksien loukkauksia. Tässä Mashablen uutista aiheesta. Mashable on verkkoon keskittynyt verkkolehti – ja se tietysti vastustaa Yhdysvaltain politiikan aikeita rajoittaa internetin vapautta.

Maailma ei ole lähtökohtaisesti yksinkertainen. Eivät toki myöskään sopat ja pipat. Se on harvinaisen yksinkertainen totuus, että internet on muuttanut maailmaa, pysyvästi. Hyvin nuo lakialoitteet voi nähdä takertumisena menneeseen, internetin perinpohjaisena ymmärtämättömyytenä. Hyvin ne voi myös nähdä aitona huolena siitä, että teoksella on tekijänsä, ja tekijällä pitää olla oikeus olla päättämässä, miten, missä teosta käytetetään, näytetään ja jaetaan. Tekijällä on oikeutensa, eikä sitä saa teknologia tuhota.

Yksi internetin uusia ilmentymiä on sosiaalinen media, kärjessä tällä hetkellä Facebook. Sosiaalinen mediahan on siitä hyvä, että siellä ihmiset ovat ihmisiä, eikä sitä käytetä poliittiseen vaikuttamiseen. Tai niinhän sitä luulisi, ja luultiin. Some, Facebook etunenässä, on tietenkin muuttunut.  Nyt Suomen sivuilla mainostetaan presidenttiehdokkaita, ihan rahalla. Ja kymmenet-, ellei sadattuhannet ovat kommentoineet vaalikoneiden tuloksiaan, omia mieltymyksiään.

Sosiaalinen media on sosiaalistunut, yhteiskunnallistunut, politisoitunut.

Eilen Facebookiin kirjoitti viestin Mark Zuckerberg, Facebookin perustaja. Zuckerbergin viesti oli – tietenkin – SOPAn ja PIPAn vastustaminen.

Näin kirjoitti Zuckerberg:

”Avoimemman ja yhdistyneemmän maailman luomisessa internet on vahvin väline. Emme voi antaa kehnosti ajateltujen lakien estävän internetin kehitystä. Facebook vastustaa SOPAa ja PIPAa, ja vastustamme kaikkia internetiä vahingoittavia lakeja.

Maailma tarvitsee poliittisia johtajia, jotka ovat internetin puolella. Olemme tehneet kuukausia töitä monien näiden ihmisten kanssa saadaksemme noille ehdotuksille parempia vaihtoehtoja. Kannustan sinua ottamaan näistä paremmin selvää ja kertomaan kansanedustajillesi, että haluat heidän olen internetin puolella.”

Kyseessä ei ole ihan mikä tahansa FB-postaus. Kyseessä on vakavasti otettava ja merkittävä yhteiskunnallinen puheenvuoro. Kyseessä on valtavan yrityksen viesti. Kyseessä on poliittinen kannanotto, pyrkimys vaikuttaa lainsäädäntöön.

Ja hyvä niin. Hyvä että internetiä, sosiaalista mediaa ja nykyaikaisia välineitä käytetään.

Se, että kirjoittaja on Mark Zuckerberg, antaa viestille erityistä painoarvoa. Ja varsinkin se, että eilen illalla Facebookiin tulleesta viestistä tykkää tähän mennessä (torstaina 19.1. klo 11.) jo 462 271 ihmistä. Viesti on jaettu 87 908 kertaa. Varmaan moni myös painostaa omaa kansanedustajaansakin.

Tehokasta, halpaa, vaikuttavaa. Internetin käyttöä parhaimmillaan.

Laitoin tuohon alkuun valokuvan Zuckerbergin koirasta. Samannäköinen kuin meidänkin. Taidanpa kuvalla vastustaa SOPAa ja PIPAa, ja kannattaa avointa maailmaa.

Joulu tulee, vihaa pitää

keskiviikko 21. joulukuuta 2011

On se hauska ja hassu tämä nettimaailma.

Nytkin tuli liki kahden vuoden takaiseen kirjoitukseen kommentti, ensimmäinen siihen tekstiin.

Ei pääse sanomisiaan netissä pakoon. Aina ne johonkin serverin nurkkaan jäävät. Siksipä netissä pitääkin kirjoittaa paljon harkitummin kuin paperille, joka häviää, katoaa ja tuhoutuu.

Tällä kertaa  kommentissa otettiin kantaa tähän tekstiin, otsikoltaan Viatonta, mutta tympeää. Tuolloin, maaliskuussa 2010 hämmästelin Facebookiin perustettua Sinikka Hurskainen, aivoinvalidi -ryhmää. Ja ihmisen pahuutta, kun toista lähdetään haukkumaan.

No, ei siihen silloin kommentteja tullut. Mutta toissayönä tuli. Lähettäjä – Moro Apina – lienee käyttänyt nimimerkkiä. Viesti oli lähetetty Soneran mobiililla tiistaina klo 0.52.

Ja tässä kommentti:

”Hei,
atte, mitä ”mies” no mitä sinä nyt siitä tietäisit… Tykkäätkö kirjoitella sarkastiseen sävyyn nasevia ”blogejasi” ns ”töittesi” lomassa? Kynä on mahtavampi kuin miekka jne? Oikein hienoa..”Tosi miehen merkki tarttua naisten väliseen väittelyyn isolla näppäimmistollä”. No mitä sinä siitä nyt tietäisit.. Pikku tossukka.. Joku taisi uitattaa pientä päätäsi pytyssä pienenä.. Onnea vain hirveästi! Paska haisee vieläkin! Uskomatonta ettei työkaverisi kuse päällesi. Ai hetkinen, itse asiassa ne kusevatkin! Suprise! :D
yt.”

Sellaista.

Eipä tuosta parane pahoittaa mieltään, pikku tossukkana. Mutta ei siitä hyväkään mieli tule. Lähinnä hämmästyttää, miksi joku ihminen näkee vaivan, että lukee pari vuotta vanhaa tekstiä, hermostuu jostain, tarttuu laitteeseen, pistää aivonsa suoltamaan ilkeämielistä tekstiä, ja sitten vielä lähettää sen. Ja kun minä kirjoitan nimelläni, niin miksi kommentoija pysyttelee nimettömänä. Ja mitä ihmettä pääni uittaminen pytyssä tähän kuuluu.

Mutta eihän siinä mitään. Kyllä maailmaan ääntä mahtuu, ja nettiin mielipidettä.

Moro Apina varmaan halusi saada kommenttinsa julki. Laitan sen tähän, josta joku sen ehkä näkeekin, eikä kahden vuoden takaiseen kirjoitukseen, josta sitä ei löydy.

Ellei sitten käy niin kuin Kouvolassa. Kouvolan Sanomien kahden vuoden takainen yleisönosaston kirjoitus levisi pari viikkoa sitten netissä Facebookissa niin, että lukijoita kertyi yli 70 000. On se huima määrä, ja ihmeellinen internet.

Diaarinumero ESAVI/222/04.08/2011

torstai 17. marraskuuta 2011

Suomi on tietotekniikan kehityksessä jäänyt pahasti jälkeen. Loistava tulevaisuus on haaskattu 2000-luvulla.

Kännyköissä olimme joskus maailman parhaita. Siis tekemään niitä, ei käyttämään.

Tietokoneita, älypuhelimia, tabletteja ja muita laitteita meillä kyllä riittää. Samoin verkkoja tiedon välittämiseen, ja nopeuttakin alkaa monin paikoin löytyä.

On tietoa, välineet sen jakamiseen, välineet keskusteluun. Sähköiset välineet päätöksenteon tueksi ja avuksi.

Mutta tekniikan käyttäminen, hyödyntäminen. Ihan onnetonta.

Varsinkin julkisella sektorilla.

Ei ole otettu suurten katastrofien opeista opiksi. Ei ole kehitetty tekstiviesteihin perustuvaa alueellista hälytysjärjestelmää, ei osata varata riittävästi kapasiteettia verkkoon.

Ensin hajoaa turva, heti sen jälkeen viranomaisten verkko - niin se menee.

Torstain Etelä-Saimaa tarjoaa loistavan esimerkin siitä, miten viranomainen on ihan pihalla tietotekniikan ja verkkojen mahdollisuuksista.

Tai sitten ei ole. Onhan sekin mahdollista. Mutta se kertoisi siitä, että viranomainen ei haluakaan kertoa tietoa, niin vähät välittää kansalaisista kuin olla voi.

Luultavampaa kuitenkin on, että viranomainen yksinkertaisesti rypee viranomaisuuden erinomaisuudessa ihan itsekseen.

Esimerkki sinänsä on ehkä vähän mitätön, mutta kuvaava.

Kyse on ympäristölupahakemuksesta.

Koskee kiinteistöä 405-21-2-3.. Diaarinumero ESAVI/222/04.08/2011. Kuulutus on nähtävänä 17.11.-19.12. Lappeenrannan seudun ympäristötoimessa ja Etelä-Suomen aluehallintoviraston kirjaamossa.

Siis mikä?

No, hakemus koskee Lappeenrannan Mertaniemen voimalaitoksen toiminnan muuttamista. Muutoshakemus sisältää hakemuksen päätöksen noudattamiseksi muutoksenhausta huolimatta.

Tästä viranomainen – Aluehallintovirasto Etelä-Suomi – ottaa vastaan muistutuksia ja mielipiteitä. Ne toimitetaan kirjaamoon.

Lisätietoja antaa ympäristöylitarkastaja Hilkka Hirvikallio, puh. 040 767 5448.

Tällaisen kuulutuksen, tällaisilla tiedoilla on Aluehallintovirasto Etelä-Suomi nähnyt aiheelliseksi julkaista Etelä-Saimaassa.

Miksi kuulutus on julkaistu?

Voisi ajatella, että viranomainen tahtoo kuulutuksella kertoa kansalaisille, että nyt on Mertaniemen voimalaitoksella tapahtumassa jotain sellaista muutosta, johon kansalaisilla voi olla ihan oikeasti jotain sanottavaakin.

Voisi ajatella, että muutos jopa koskee kansalaisia.

Ja voisi ajatella, että viranomainen, Aluehallintovirasto Etelä-Suomi, haluaa ihan virkansa puolesta olla suomalaisen yhteiskunnan, luvanhakijan ja varsinkin kansalaisen asialla. Kertoa, mistä on kyse. Saattaa asiat kansalaisten tietoon ennen päätöksentekoa. Pyytää näkemyksiä, ja tehdä niiden perusteella viisaan ratkaisun.

Mutta jotta kansalaisten osallistuminen yhteisten asioiden hoitoon toteutuisi, pitäisi kansalaisilla tietysti olla pääsy tuohon hakemukseen, ja tietoon. Ja mielellään myös jonkinlaiseen selkeäkieliseen tiivistelmään siitä, mistä on kyse.

Ja tokihan papereita pääsee katsomaan. Senhän lakikin turvaa. Sen kuin menee Pohjolankatu 14:ään tai Helsinkiin Ratapihantie 9:ään, ja siellä kirjaamoon.

Mutta kun olisi internet.

Toki kuulutuksessa viitataan nettiin. Näillä sanoilla: ”Kuulutus on lisäksi luettavissa osoitteessa www.avi.fi/etela.”

Ihan hyvä osoite. Mutta siellä on vain tämä sama kuulutus.

Ei hakemusta, ei tiivistelmää, ei selostusta. En ainakaan löydä.

Miksi ihmeessä ei?

Ei tätä voi tulkita muuten kuin että viranomainen Aluehallintovirasto Etelä-Suomi ei haluakaan kansalaisten toimittavan kirjallisia muistutuksia ja mielipiteitä. Että viranomainen ei halua kertoa kansalaisia koskettavasta asiasta kansalaisille. Että viranomainen on ihan tyytyväinen omaan toimintaansa, ja kaikenlainen kansalaistoiminta vain haittaisi sitä.

Ei tässä nyt sentään lakia varmaan rikota. Tokihan asiakirjat saa, kunhan menee kirjaamoon, varmaan myös soittamalla 020 6361040, varmaan pyytämällä sähköpostilla osoitteesta ymparistoluvat.etela@avi.fi Klo 8.00-16.15.

Mutta eiköhän olisi hyvää viranomaistoimintaa laittaa nämä samantien myös verkkoon kansalaisten luettaviksi, selityksellä varustettuna.

Teknisestä osaamisesta ei ole kyse, kyllä Avi dokumentit osaa verkkoon laittaa.

Ettei menisi pelkäksi Avin moittimiseksi, niin Avin ilmoituksen yläpuolella on Taipalsaaren kunnan kuulutus. Siellä laitetaan Pappilanniemen tietä uusiksi, tehdään kunnallistekniikkaa. Kai. Rakennustoimistosta tuo selviäisi. Ei netistä.

Kyse on halusta. Kyse on kyvystä ymmärtää tiedon välitystä, tekniikan mahdollisuuksia, kansalaisten toimintatapoja, ja vähän juhlallisesti sanoen, demokratiasta.

Niiden puutteesta siis.

Päällikön karvattomat pallit

maanantai 7. marraskuuta 2011

Näyttää Kalle Palander lukeneen – tai ainakin kommentoineen Facebookissa – edellistä kirjoitustani.

Olisihan sen voinut tehdä tässä blogissakin. Sitä varten tässä on kommentointimahdollisuus. Kaikki julkaisen, jos ei ihan asiatonta ole. Jotenkin ehkä reilumpaa olisi kommentoida siinä yhteydessä, missä alkuperäinen tekstikin. Mutta ei siinä mitään, käyhän se toki muuallakin.

Ja niin se netin aikana menee. Kallen latuja seuraten kommentoin tässä. Eiköhän tämäkin päädy Kallen Facebook-sivulle.

Hyvä että kommentoidaan. Mielipiteen ja sananvapaus ovat isoja ja tärkeitä asioita. Eikä sananvapaudessa kysellä, onko laatua – se on oikeusvaltion kansalaisen kiistämätön oikeus ihan sellaisenaan. Ja kiitos insinööreille, sananvapauden käyttämiseen on internetin myötä enemmän mahdollisuuksia kuin ihmiskunnan historian aikana koskaan aiemmin.

Näyttää Kalle arvelevan, että olen aivan päällikkö. Niin. Kehityspäälliköhän sitä. Onhan se sanottu tuossa blogin kuvassakin. Ja tervetuloa vain tapaamaan tätä jeppeä.

Muutoinhan kommentointi noudattelee loistavasti tavanomaisia nettikeskustelun polkuja. Itse tekstiä ei juuri kommentoida, vaan kirjoittajasta, kirjoittajan olemuksesta, lapsuudesta, elämästä ja sen puutteesta, käydään keskustelua. Vähän tulee tunne, että kovin moni kommentoijista – esimerkiksi Jukka Santavirta, Saija Tenhunen, Jarmo Niskala, Janno Männik, Harri Fleming, Pertti Heinonen – ei ole itse tekstiä lukenut.

Santavirran mielestä minulla on lääkitys pielessä. No jaa. Ei ole, kun ei ole lääkitystä. Ehkä pitäisi olla. Mutta mikä pistää Jukan tuollaista lausumaan? Ei se minua loukkaa, mutta onpahan vähän rumasti sanottu, tuntemattomasta ihmisestä. Toki Jukka sanoo sen rehellisesti omalla nimellään ja kuvallaan.

Saija Tenhusen mielestä en vaikuta urheilulliselta, ja lienen katkera. Kukkia ja myötätuntoa olisi melkein tulossa. Miten urheilullisuuteni tähän asiaan liittyy, ja mistä Saija tämän tulkinnan kehittelee, sitä en oikein ymmärrä. Kiitos kuitenkin melkein myötätunnosta.

Jarmo Niskala taas arvelee, että minulta on lapsena jäänyt äidinmaidot saamatta. Heh. Mitenhän se kirjoitukseeni liittyy? Jarmolle tiedoksi: ei ole, tietääkseni. Jos olisi, vaikuttaisiko se nykyiseen ajatteluuni?

Janno Männikin mielestä minua voidaan verrata anonyymien kommentaattoreiden kanssa, ja olisi elämä hankittava. Heitti Janno kyllä perin kuluneen fraasin peliin. Ja mitenkäs anonyymien – omalla nimellä ja kuvallakin näitä kirjoittelen.

Harri Fleming yltää suorastaan riemulliseen suoritukseen. Hänen mielestään olen voikkatunnilla kantanut muiden pallopusseja. No en nyt sentään, Harri. Jos ymmärsin oikein, Fleming olisi valmis tulemaan Lappeenrantaan, lahden toiselta puolelta. Kuonoonko hivauttamaan, vai miksi?

Flemingiä paremmaksi pistää Pertti Heinonen. Heinosen mielestä juostessani ovat pallit ja tunteet lämmeneet niin, että pallini ovat palaneet karvattomiksi. No johan. Heinosella on mielipide, jonka mukaan olen ”kunnon kade mielellä asiasta josta aina haaveillut ja jossa haluaisi olla mukana”. Mikähän se on, se asia? En kyllä kirjoituksestani löydä.

Iitu-Päivi Julkunen pistää myös itsensä peliin: ”voi **ttu”, on Iitu-Päivin mielipide suomalaista urheilujournalismia kritisoineesta tekstistäni.

Niinpä.

Kansa kuriin – nyt tuli liite

maanantai 12. syyskuuta 2011

Monta on Suomessa päivänpolttavaa ja visaista ongelmaa.

Yksi niistä on verkkokeskustelu. Ja siihen liittyvät ihmisten ajatukset ja mielipiteet.

On yleisesti tunnettua, että muut ihmiset ovat kovin usein ihan väärässä. Mielipiteet ovat hanurista. On vihapuhetta, kateutta, kaunaa, rasismiakin. Ei pitäisi. Ainahan niitä pölhöjä ajatuksia on pyörinyt monessa päässä, mutta nykymaailman vitsaukseksihan ovat insinöörit kehittäneet tämän internetin. Sen kautta hölmöt mietteet saavuttavat toisen väärässäolijan. Ja mitä siitä seuraa: pölhöä mielipidettä kommentoidaan vielä pölhömmöllä. Ihan on mennyt mahdottomaksi.

Mielipiteitä on kahdenlaisia: oikeita ja vääriä.

Oikeat ovat ne, jotka ovat oikeassa. Vääriä on ne muut.

Verkkokeskustelua on käyty, kauhisteltu ja yritetty laittaa kuriin. Tähän asti keskustelun käyminen ja kauhistelu ovat onnistuneet, kuriin laittaminen on epäonnistunut. Mutta uusia yrittäjiä riittää.

Tuorein on Julkisen sanan neuvosto. JSN on tehnyt ohjeet, kuinka yleisön tuottamaa aineistoa kohdellaan tiedotusvälineiden verkkosivuilla. Yritys on hyvä, ajatus kaunis, mutta rohkenisiko tuota kuitenkin epäillä.

Lähtökohtaisesti JSN arvelee, että valvonnalla, moderoinnilla, keskustelun laatua pystytään nostamaan. Lähtökohtaisesti tässä on se ongelma, että jos jossain verkkokeskustelussa alkaa olla kovasti rajoituksia, ihmisten mielipiteet ja keskustelu siirtyvät toisaalle. Verkossa se käy sujuvasti.

Lähtökohtaisesti JSN tuntuu myös arvelevan, että tiedotusvälineiden verkkopalvelujen sivuilla käytävä keskustelu ei ole laadullisesti riittävän hyvää. Sen valvontaa pitää siis ohjeistaa – ja valvojille antaa ohjeistus, ikäänkuin valvojiin ei luotettaisi. Lähtökohtaisesti tässä on se ongelma, että jos suomalainen verkossa käytävä keskustelu on jossain edes kohtalaisen laadukasta – aiheet ajankohtaisa, yleisesti kiinnostavia ja yhteiskunnallisesti merkittäviä, mielipiteet pohdittuja, perusteltuja ja hyvin esitettyjä – niin kyllähän ne keskustelut käydään tyypillisesti tiedotusvälineiden verkkosivuilla.

Koko verkkokeskustelun asema on ongelma. JSN lähtee siitä, että journalistin ohjeet – joiden asemaltaan tasavertainen liite uusi ohjeistus on – koskevat vain journalistista työtä. Nyt JSN tuntuu jotenkin katsovan, että verkkokeskustelu kuuluu journalistisen työn piiriin. Toisaalta ohjeistuksessa sanotaan kyllä selkeästi, että verkkokeskustelua ei pidetä toimituksellisena aineistona. Silti sitä ohjeistetaan yhtä painokkaasti.

Verkko on sotkenut ennen selkeät rajat. Nyt JSN yrittää, ansiokkaasti kyllä, määritellä toimituksellisen sisällön. Sillä tarkoitetaan ”toimituksen laatimaa, tilaamaa, käsittelemää sekä journalistisin perustein julkaistavaksi valitsemaa tai journalistisesti korostamaa aineistoa”.

Määrittelyyn sisältyy joitain ongelmia. Riittääkö, että joku noista kohdista täyttyy? Toimituksen laatima on kohtalaisen selvä. Toimituksen tilaama on kohtalaisen selvä – mutta tekeekö tilaus aineistosta toimituksellista; tuotoshan voi olla mitä vain. Toimituksen käsittelemä on jo vähän epäselvempi. Perinteinen yleisönosasto menee varmaan tähän – onhan printin yleisönosasto myös journalistisin perustein julkaistavaksi valittua, ja onhan siellä journalistisesti korostettua aineistoa.

Mutta entäs sitten tämä verkko?

Jos printtiin tarkoitettu yleisönosaston kirjoitus käsitellään niin, että se vain julkaistaan verkossa yleisölle varatulla palstalla, onko se toimituksellista aineistoa?

Jos yleisönosasto toteutetaan teknisesti niin, että tekstit voi lähettää netissä ensin verkkokeskusteluun, vaikka jälkimoderoituun, ja sieltä poimitaan printtiin, missä vaiheessa teksti muuttuu toimitukselliseksi aineistoksi? Onko sama teksti luonteelta erilainen eri käsittelyn vaiheissa?

Lähes kaikilla Suomen sanomalehdillä on tekstiviesti-palvelu. Niitä julkaistaan lehdessä ja verkkopalvelussa. Toimitus ei niitä laadi, ei tilaa, käsittely on usein vähäistä – julkaisematta toki jätetään - journalistisesti niitä ei korosteta. Ovatko nämä toimituksellista aineistoa?

Entäs sitten sosiaalinen media? Facebookissa on lähes kaikilla lehdillä omat sivut. Ovatko ne tiedotusvälineen verkkosivuja? Koskevatko nämä pelisäännöt myös Facebookia? Uuden ohjeistuksen mukaan ”yleisölle on varattava mahdollisuus ilmoittaa toimituksellelle asiasttomasta sisällöstä niin, että ilmoittaja saa siitä vahvistuksen”. Miten tämä ratkaistaan Facebookissa?

Tai edes tiedotusvälineen omassa verkkopalvelussa? Keskusteluun täytyy rakentaa ilmoita asiaton viesti -painike, josta lähtee sitten vastaus. Mutta mitähän se sitten auttaa?

Ohjeistuksen ykköskohdassa sanotaan näin: ”toimituksen tulee seurata verkkosivujaan sekä pyrkiä estämään yksityisyyden suojaa ja ihmisarvoa loukkaavien sisältöjen julkaiseminen”.

Mutta kyllähän laatujournalismia tekevät toimituksen jo nyt seuraavat verkkosivujaan. Valvonnan suhteen on kaksi ratkaisua: etukäteis- tai jälkimoderointi. Kun kaikki tekstit luetaan etukäteen, pystytään loukkaavat viestit poimimaan pois etukäteen. Jälkimoderoinnissa ne poistetaan heti kun toimitus ne huomaa.

Ongelmaa on tässäkin: toimituksen pitää ”pyrkiä estämään” mm. kansanryhmään kohdistuvat vihaa lietsovat sisällöt. Nämähän ovat lain vastaisia. Ei niitä pidä pyrkiä estämään, ne täytyy estää.

Toisaalta: ”toimituksen tulee viipymättä poistaa yksityisyyden suojaa loukkaavat sisällöt”. No, tottahan toki, mutta tässä JSN onkin jo paljon kategorisempi kuin edellä, vaikka kansanryhmää vastaan kiihottaminen on rikos.

Verkossa on jo vuosia, Web 2.0:n keksimisestä lähtien, korostettu yleisön aineiston tärkeyttä, kansalaisten sananvapauden toteutumisen merkitystä, tiedotusvälineen ja sen yleisön vuorovaikutusta. Nyt JSN:n mukaan ”yleisölle varattujen palstojen ja toimituksellisen aineiston raja on pidettävä selvänä tiedotusvälineiden verkkosivuilla”.

Tämä on vaikeaa. Tiedotusvälineiden verkkopalveluissa on monenlaisia osia, monenlaista sisältöä. Osa on olennaisesti rakennettu yleisön tuottaman aineiston varaan, osa on selkeästi toimituksen aineistoa, osassa näitä lomitetaan, rytmitetään niin, että molemmilla on tärkeä osa.

Miten näiden raja pidetään selvänä? Pitäisikö yleisön aineistolla olla joku erivärinen pohja? Toinen tekstityyppi? Pitääkö aineistojen välissä olla paksu palkki? Pitäisikö olla merkintä, varoitus: Yleisön tuottamaa aineistoa?

New York Times teki 9/11 – muistopäivän kunniaksi aivan huikean tuotteen, linkki tässä. Jo etusivulla sanotaan: Share Your thoughts. Arvelen, että tämän tyyppinen journalismi yleistyy. Pitääkö eri lähteistä tulevilla teksteillä olla erilainen kohtelu, selvä raja?

No, maailman muuttuu, ja joskus kehittyy.

Kaiken kaikkiaan JSN:n ohjeistus on erinomaisen hyvä pyrkimys paremman maailman rakentamiseen. Ja varmaan nämäkin ohjeet ajan myötä muuttuvat, täsmentyvät, paranevat.

Mutta ihan niin optimistinen en kyllä vielä jaksa olla kuin JSN:n puheenjohtaja Risto Uimonen, joka otsikoi bloginsa näin: Nettikeskusteluun tulee nyt ryhtiä. Toivottavasti Uimonen, aidosti viisas ja ajatteleva mies, on oikeammassa.

Turha nettiä syyttää, kun aivo on vino

keskiviikko 3. elokuuta 2011

Monenlaista itkua on esiintynyt viime aikoina. Norjan joukkosurman jälkeen on hämmästelty netin vihakirjoituksia, vaadittu netin vihakirjoituksille parempaa valvontaa, ehdotettu moonenlaista moderaattoria ja kirjoitusten hyväksyjää, tarjottu lainsäädännön tiukentamista. Vaadittu kansalaisia kuriin. Vaadittu mielipiteen ilmaisua kuriin. Vaadittu sananvapautta kuriin.

Vaadittu nettiä kuriin.

Paljon on ilmaistu mielipidettä siitä, että vihakirjoittelu pitäisi saada suitsittua.

Niin varmaan pitäisi.

Paljon on ilmaistu mielipidettä siitä, että nettiä on vaikea saada kuriin.

Niin on.

Paljon on ilmaistu mielipidettä siitä, että netti pitäisi saada kuriin.

Ei voi.

Paljon on ollut hurskasta toivetta siitä, että olisi kauhean kiva kun maailma olisi kivempi paikka, ja kaikki olisi kavereita keskenään. Ja tosi kiva olisi se, että kukaan ei ajattelisi rumasti, eikä sitä rumaa ajatustaan ilmaisisi. Ei paperilla eikä netissä. Olisi niin mukava, kun olisi kaikilla hyvä.

Mutta ei maailma niin mene, ei se sellainen ole.

Aina on ollut, aina tulee olemaan ihmisiä, joilla on rumia, pahoja ajatuksia. Ja pahoja tekoja.

Aina niitä on pidetty, vihapuheita. Aina on vihattu jotain, jotakuta. Erilaisuutta enimmäkseen. Outo on pelottavaa, ja sellaisena säilyy. Outoon voi suhtautua uteliaanakin, mutta se on luonnonoikku tai koulutuksen tuomaa humanismia.

Toki maailma on sillä lailla muuttunut, että vihapuheille on nyt otollisempi väline päästä laajalti muiden tietoon. Ja löytää samanmielisiä. Jaettu tyhmyys on vähintänä kaksinkertainen tyhmyys, ja netin kautta näitä tyhmiä kyllä löytyy, moninkertaisesti. Ja kun yksi vähän provosoi, niin toinen provosoituu, ja kaikki moninkertaistuu. Tyhmyyskin, ja vihapuhe. Ja aina on joku, joka haluaakin provosoida. Ja aina moninkertaistuu.

Mutta ei se ole mitenkään internetin syy, jos maailmassa on ihmisiä, joiden aivo on vino.

Vihan pito on ihan yksilön ominaisuus. Ja kun lisäksi joukossa tyhmyys ja vihanpito moninkertaistuu, niin kyllä näitä riittää. Netin rajattomalla rannalla huutaa kansalainen, ja vastarannalla huutaa toinen samanlainen.

Mutta netin syyttäminen on tosiasioiden kieltämistä, ja se vasta on tyhmyyden alku.

Yhdessä ja erikseen

tiistai 19. heinäkuuta 2011

Vaikea paikka on se kun ihmisiä kokoontuu samaan paikkaan. Ei ehkä pitäisi.

Kovasti on noussut kohua siitä, kun Turussa muutama tuhat ihmistä kerääntyi Kupittaanpuistoon. Siinä meni moni asia pieleen.

Pahin juttu on varmaan se, että kutsut esitettiin sosiaalisessa mediassa, Facebookissa.

Paha on myös se, että tilaisuudella, oikeasti ”tilaisuudella” ei ollut järjestysmiehiä, ei vastuuhenkilöitä, ei ensiapua.

Pahaa on sekin, että jäljet olivat sotkuiset.

Ja pahaa on se, että tapahtumassa oli raiskaus, kai kaksikin, tappeluja, väkivaltaa.

Näistä viimeksimainittu on oikeasti paha. Raiskaus ja väkivalta loukkaa toista ihmistä syvästi. Sellainen ei ole tällaisen kokoontumisen tarkoitus, eikä ihmiselämän noin yleisemminkään.

Mutta onko väkivalta sitten tämän ”tapahtuman” syy, seuraus? Vai olisiko kyse enemmänkin siitä, että kun paljon ihmisiä on yhdessä ja osa on päissään, tapahtuu monenlaista tyhmää.

Kun miljoonakaupungin viikonlopun yössä tapahtuu monenlaista, niin kenen on syy? Voiko edes ajatella, että syyllinen voisi löytyä? Eihän New Yorkia tietenkään Facebook ole luonut, vaan ihmisten aito tarve olla lähellä toisia. Ja siitä nyt seuraa monenmoista,  niin hyvää kuin väistämättä pahaakin.

Eihän sotkukaan ole hyvä. Voisi toki odottaa, että puistoon juopottelemaan menevillä ihmisillä olisi sen verran tolkkua etukäteen, että ottaisivat roskapussit mukaan, tai edes ajattelisivat asiaa. Sotkeminen on typeryyttä. Mutta onkohan se Facebookin syy? Vai voisikohan herkemmin syyttää vaikka järjestäytyneen Suomen koululaitosta, joka näyttäisi epäonnistuneen synkeästi perustehtävässään: sosiaalistamisessa, suomalaisten tapojen opettamisessa.

Mutta entäs tämä järjestelyvastuu-paha? Miten se voi olla paha, jota ei ole?

Sosiaalisen median olennainen piirre on yhteisöllisyys. Ollaan yhdessä. Yhdessä tehdään, kirjoitellaan ja jaetaan. Tässä, ja Turussa, näkyy vanhan ja uuden merkittävä ero. Vanhassa oli asioilla joku järjestelijä. Vaikkapa sanomalehti, joka pisti paikkakunnan asiat järjestykseen. Tai urheiluseura, joka järjesti tanssit. Nykyinen yhteisöllisyys on perustaltaan aivan toisenlaista. Anonyymimpää, yhteisempää. Onko se hyvä vai paha, on toinen asia. Mutta nykyisin ei tapahtumajärjestäjiä, vastuunkantajia ole samalla tavalla kuin vanhaan, hyvään tai ainakin analogiseen aikaan.

Onko se siis paha, että kutsut Turun tapahtumaan levisivät sosiaalisessa mediassa. Tai – onko Facebook paha?

Ei ole. Sosiaalinen media, Facebook ja Turun botellón eivät ole pahoja. Ne vain ovat. Se paha tulee ihmisten käyttäytymisestä, ja vastuu pahasta on ihmisellä. Samoin hyvästä. Yhdessä tehdään hyvä ja yhdessä paha. Ja erikseenkin ne tehdään. Hyvä Turku!

Jätkät urheilee, ja ryyppää

tiistai 17. toukokuuta 2011

Taisi olla oikeassa Tahko Pihkala (suomalainen urheiluvaikuttaja viime vuosisadan puolivälin tienoilla), joka sanoi, että on parempi, että pojat urheilee ja ryyppää kuin että ne pelkästään ryyppää.

Ennen, Kekkosen aikaan, kun julkisuuden henkilö oli pahasti juovuksissa julkisessa tilassa, siitä ei kirjoiteltu. Mistä ei voi puhua, siitä vaiettiin. Toki ihmiset tiesivät, ja silloinen sosiaalinen media, huhu, kyllä kertoi. Mutta eivät lehdet.

Eikä silloin julkisesti juopoteltu, mitä nyt Kekkonen, ja Karjalainen (Ahti, moninkertainen ministeri ja Suomen Pankin pääjohtaja), ja Leskinen (Väinö, ministeri), ja jokunen yritysjohtaja (nimen luettelemiseen ei tila eikä aika riitä).

Toiset on ajat nyt. Huppelissa voi olla julkisesti, mutta tuiskeessa ei oikein, eikä varsinkaan änkyrässä. Kauppias ja turhanpäiväinen julkku Vesa Keskinen kokeili talvella jossain tv-show’ssa, ja pahat haukut tuli. Suomessa ei olla julkisuudessa juovuksissa, eikä lasten nähden.

Mutta ehkä nyt on taas sosiaalisesti hyväksytyn rajoja paukuteltu, kuin henkseleitä ikään.

Mutta olisikohan väärin arveltu, että jätkiltä vähän mopo karkasi. Toki maailmanmestaruutta voi ja pitääkin juhlia, mutta onkohan se pakko mennä juovuksissa suoraan lähetykseen antamaan haastatteluja, kuten Anssi Salmela Ylen lähetyksessä. Pakkoruotsiakin väänsi.

Ja menipä Jutilakin kertomaan asiansa, myös YouTubessa. Samoin Nurmisen toilailu, tässä Mertarannalla lisättynä.

Optimoimaan!

perjantai 13. toukokuuta 2011

Ostin kalastusluvan. Olin hölmö. Hakukoneoptimointi kannattaa.

Kalastuslupahan ostetaan niin, että kirjoitetaan hakukoneeseen kalastuslupa, vilkaistaan hakutuloksia ja klikataan oikealle sivulle.

Niinhän sitä toimitaan, digimaailmassa.

Ja kaikki sujui hyvin, helposti ja nopeasti. Valtion kalastuksenhoitomaksu 22 euroa ja läänikohtainen viehekalastusmaksu 29 euroa. Mutta kappas: näyttääpä tulevan toimituskuluja 3 euroa. No, kun ei sen ohikaan pääse, niin maksetaan.

Lupa tulostuu pdf:lle nätisti luottokortin kokoisena. Tsup-tsup, ja siinä se.

Vähän jäi risomaan tuo toimituskulu. No, ei ihan vähän. Miten itsepalvelusta voidaan veloittaa 3 euroa toimituskulua? Vartin verran suorastaan vitutti, valtion touhut.

Meinasin jo maa- ja metsätalousministeriöön lähettää kansalaispalautetta.

Mutta kuten yleensä: kannattaa hetki istua, tuumia ja ottaa asioista selvää. Ja ymmärtää digimaailmaa.

Eihän se toimituskulu mennytkään valtiolle, ei. Olinkin tyhmyyttäni Kalastusluvat.net -palvelussa, nurmeslaisen Nuotivo Oy:n palvelussa. Ja tokihan yksityinen firma voi periä vaikka mitä maksuja. Hölmö on vain maksaja. Nuotivo on ilmeisesti tehnyt valtion kanssa asiamiessopimuksen, ja vain myy lupia.

Mutta fiksusti toimii firma. Se on ymmärtänyt, että tärkeintä nykymaailmassa on hakukoneoptimointi.

Googlessa haku kalastuslupa tuottaa Nuotivon sivut kolmen kärkeen. Neljäntenä on maa- ja metsätalousministeriö. Sitten Smilehouse ja Ahven.net. Bing antaa hieman erilaisen hakutuloksen, mutta ykkösenä on Nuotivon kalastusluvat.net.

Jotta menestyisit ja kauan eläisit, opi optimoimaan!