Artikkelit joissa on tagi ‘etiikka’

Syvä paheksuntani

keskiviikko 8. kesäkuuta 2011

Journalismin eettiset pelisäännöt, Journalistin ohjeet, ovat perin ymmärrettävää ja hyväksyttävää tekstiä.

Otetaan esimerkiksi 15. kohta: ”Otsikoille, ingresseille, kansi- ja kuvateksteille, myyntijulisteille ja muille esittelyille on löydyttävä sisällöstä kate.”

Niin pitää ollakin. Tämä on uskottavuuden ja lukijan kunnioituksen kannalta päivän selvää, ja pitäisi olla myös itsestäänselvää.

Lööpeissäkään ei saa johtaa harhaan. Niiden on oltava totta.

Kun ihmiset tekevät journalismia, niin virheitähän sattuu. Usein kyse on vahingosta, ajattelemattomuudesta, mutta voipa joskus taustalla olla ihan tahallista harhaanjohtamista.

Tämän päivän (8.6.) Iltalehden etusivun pääjutun otsikko kuuluu näin: Lauri Tähkä & Elonkerjuu HAJOAMISEN VAIETUT TAUSTAT selvisivät.

Ja sisäsivuilla sitten varmaan, hyvää journalistista tapaa noudattaen, kerrotaan, mitä olivat ne tausta.

Mutta mitä vielä.

Liki aukeaman jutussa kerrotaankin bändin yhtiön tilinpäätöksistä. Todetaan että ei hirveän hyvin ole mennyt. Liikevaihto on laskenut huippuvuosista. Viime tilikauden 740 000 euron liikevaihdosta jäi tulokseksi 30 000 euroa. Ei se kovin kaksinen tulos ole, mutta plussalla kuitenkin.

Ja ainoa kohta, jossa ”vaietuista taustoista” puhutaan on tämä: ”Voi vain arvailla, oliko bisneksen raju lasku syynä siihen, että Lauri halusi lopettaa bändin.”

Siis hetkinen: voi vain arvailla? Eikös etusivulla luvattu kertoa todellinen syy? Jäikö tämä nyt ihan tällaisen ilmassa olevan arvailun varaan?

Bändin jäsenistä oli haastateltu vain yhtä, joka ei kommentoinut asiaa.

Eihän tämä yhden orkesterin lopettamisen syy nyt tietenkään mitenkään merkittävä, tärkeä tai olennainen asia ole. Mutta asian mitättömyys ei kai mitenkään vähennä sitä, että journalistin ohjeita pitää noudattaa. Ja että kansitekstillä ja myyntijulisteella on oltava sisällössä kate.

Huijatuksi tässä itsensä tuntee.

Nähdäkseni Iltalehti on rikkonut hyvää  journalistista tapaa, ja annan sille syvän paheksuntani. Hyi.

Oikaistaan, oikaistaan

perjantai 21. tammikuuta 2011

Julkisen sanan neuvosto JSN on hyvä keksintö. Se valvoo hyvää journalistista tapaa. Mukana on niin kustantajien, journalistien kuin yleisönkin edustajia. Tuomioistuimia ei useimmissa journalismin ongelmissa tarvita, vaan pulmat ratkotaan nopeasti, edullisesti ja uskottavasti. Sanktiotkin toteutuvat, kun hyvää tapaa rikkoneet tiedotusvälineet joutuvat julkaisemaan langettavat päätökset.

Kuten kaiken muunkin, myös JSN:n toiminnan perustana on uskottavuus ja luotettavuus. Ne täytyy tietenkin lunastaa uudestaan ja uudestaan. Hölmöillä ei saa.

Ja hyvin JSN tehtävänsä hoitanut.

Mutta nyt vähän lipsuu.

Toki internet, verkko ja verkot, on vaikea asia, niin paperille viestinsä painaville kuin sähköisillekin tiedotusvälineille. Ja näköjään myös JSN:lle.

Netissä on eri säännöt, tai pikemminkin niin, ettei sääntöjä oikein ole. Eikä sääntöjä voi päätöksillä luoda. Joka sitä yrittää, tällää kätensä pahemman kerran niin sanotusti nettiin.

Joulukuussa JSN uusi journalistin ohjeita. Yhtenä uutuutena yritetään määritellä verkkojulkaisemista. Hyvä on yritys, hyvä on tarkoitus, mutta muuta hyvää on vaikea löytää.

Uusissa Journalistin ohjeissa sanotaan näin:

”Olennainen virhe on korjattava heti tiedotusvälineen toimituksellisilla verkkosivuilla ja lisäksi julkaisussa, jossa virhe on alun perin ollut.”

Äkkiseltään vaikuttaa ihan selvältä. Jos sanomalehti, radio tai televisio tekee olennaisen virheen, se on korjattava paitsi vanhaan tapaan siinä välineessä missä virhe on ollut, nyt myös netissä.

Mutta muutama kysymys tästä herää.

Mitä JSN tarkoittaa tiedotusvälineen toimituksellilla verkkosivuilla? Sanomalehdellä on verkkopalvelu. Verkkopalvelussa on vähintään kymmeniä, pikemminkin satoja sivuja. Millä niistä oikaisu on tehtävä?

Mikä on verkkopalvelussa toimituksellinen verkkosivu? Sellainen, jossa on toimituksellista aineistoa? Voiko sivulla olla mainontaa ja markkinointia? Onko määrillä väliä, jotta kyse olisi vielä toimituksellisesta verkkosivusta? Yli puolet? Pitäisikö olla verkkosivu, jossa on yksinomaan toimituksellista aineistoa? Pitääkö olla muutakin toimituksellista aineistoa kuin itse oikaisu? Jos sanomalehti tekee oikaisuille oman sivun, niin kuuluuko se JSN:n tarkoittamiin toimituksellisiin verkkosivuihin?

Pikkuisen jää tulkinnanvaraa siinäkin, mikä on virhe on niin olennainen, että se on korjattava heti verkossa. Toki oikaisuja ovat lehdet tehneet iät ajat, ja osaavat kyllä määritellä, milloin on oikaisun paikka. Hyvin on toiminut. Mutta miten käy oikaisuille, kun ne pitäisi julkaista myös verkkosivuilla? Vähenevätkö? Tulkitaanko olennainen toisin?

Vähän – tai paljonkin – epäselväksi jää myös JSN:n näkemys verkkosivuista. Mitä ne oikein ovat? Arkikielessä www-sivuja. Mutta onhan niitä muitakin verkkoja. Useimmilla lehdillä – myös Etelä-Saimaalla, Kouvolan Sanomilla ja Kymen Sanomilla – on myös erilliset mobiilisivut, kännykällä katsottavat sivut. Sisällöt ovat paljon, paljon suppeammat kuin www-sivuilla. Verkossahan nekin silti ovat.

Kun JSN käyttää verkkosivuista monikkoa, niin voinee tulkita, että JSN tarkoittaa useampia verkkoja. Siis virheen korjaukset myös mobiilisivuille?

Entäs nämä uudet tabletit, iPadit, Galaxy tabit ja tulossa olevat kymmenet muut? Verkon kauttahan nekin toimivat, ja niille tehdään ihan omia sovelluksia, ihan omanlaisia verkkosivuja. Sinnekinkö, tabletti-sivuille?

Onkohan JSN pohtinut sitä, että tiedotusvälineen, vaikkapa sanomalehden, eri palveluilla on hyvin erilaiset yleisöt. Printin ja verkon asiakkaat eivät ole samoja ihmisiä kuin pieneltä osin. Miksi verkkoasiakkaiden pitää lukea oikaisuja asiasta, josta eivät tiedä?

Selkeästi sanottu on selkeästi ajateltu. Siihen ei JSN yltänyt tällä kertaa.

Hyvä oli JSN:n yritys ja hyvä tarkoitus. Tavoitteen ymmärtää hyvin, ja voi sen kanssa olla osittain samaa mieltäkin. Mutta sen verran epämääräisesti ajatus on muotoiltu, että ei tällainen JSN:n arvovaltaa ja arvostusta kyllä nosta. Päinvastoin, valitettavasti.

Korpin silmä

perjantai 12. maaliskuuta 2010

Journalisti-lehden päätoimittaja Markku Lappalainen on rohkea mies. Suomalaisuuteen ei ole kuulunut omien etujen kyseenalaistaminen. Maan tapana on ollut noudattaa maan tapaa.

Maan tapa oli muun muassa vaalirahoitus, jota toimittajat ovat innolla ja kirkasotsaisesti moittineet.

Maan tapa on monen muun ammattiryhmän hiljaiset edut. Lääkäreillä on niin sanottu seminaarimatkoja, joiden kuluista vastaavat lääkefirmat. Ammattiyhdistysväellä on monenlaista alennusta, halpoja kesämökkejä. Yritysjohtajilla on kovat palkat ja usein ilmaiset ruuat ja juomat. Jääkiekonpelailijoilla käsittämättömät palkat.

Toimittajilla on omansa. Niistä ei ole uutisia tehty. Kun on se maan tapa.

Toimittajien edut ovat eettinen ongelma, josta on syytäkin keskustella. Hyvä, että keskustelu avataan journalistien omassa ammattilehdessä. Ja hyvä, että se tehdään pääkirjoituksessa.  Sekin on hyvä, että Journalistiliitto sanoutuu irti näistä eduista. Se ei neuvottele eduista eikä suosittele jäsenilleen perusteettomien etujen kerjäämistä.

Pressikortti avaa monet ovet. Esimerkiksi Linnanmäki – ja Tykkimäki myös – antaa toimittajille tuhansia ilmaisia rannekkeita ja satoja aluelippuja. Edun arvo on noin puoli miljoonaa euroa. Kuudesosa Linnanmäen lastensuojelutyöhön lahjoittamista rahoista.

Kuten ei ole ilmaista lounasta, ei ole ilmaista rannekettakaan. Linnanmäki kertoo, että toimittajien eduilla se pyrkii välttämään kielteistä julkisuutta.

Suomen Hiihtokeskusyhdistys on tarkistanut yhteistyötään toimittajien kanssa. Yhdistyksen mukaan toimittajien yleinen harhaluulo on saada ilmaiset hissiliput pressikortilla.

Lappalainen kysyykin, miksi ihmeessä toimittajan pitäisi päästä ilmaiseksi rinteeseen.

Pressikortilla saa alennusta VR:ltä ja Matkahuollosta. Juna- ja bussimatkat ovat toimittajille 30 prosenttia halvempia.  Museoihin ja moniin urheilukilpailuihin kortilla pääsee ilmaiseksi, vaikka ei töissä olisikaan.

Toki työ ja vapaa-aika on pidettävä erillään. Kun toimittaja käy urheilukilpailussa töissä, tekee siis jutun tai ottaa kuvaa, niin ei silloin pidäkään omasta pussista lippuja maksaa.

Mutta, kuten Lappalainen kirjoittaa, ilmaispalvelut ja alennukset synnyttävät tilanteita, jotka asettavat journalistin riippumattomuuden kyseenalaiseksi.

Journalismin välttämätön edellytys on luotettavuus. Jos journalistin riippumattomuuteen ei voi luottaa, ei voi luottaa myöskään journalistin edustamaan tiedotusvälineeseen, eikä journalismiin. Tästä on syytä puhua myös tiedotusvälineissä – vaikka maan tapa onkin ollut, ettei korppi korpin silmää noki.

No nyt sitä vastuuta kannettiin

perjantai 11. joulukuuta 2009

Kun on kärhämä, vaaditaan herroilta aina vastuunkantamista – eroamista.

Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Pekka Hyvärinen kantoi vastuunsa, ja erosi.

Hyvä juttu. Kansa kiittää.

Onkohan syytä?

Kovin hyvää kuvaa JSN:n toiminnasta ei anna se, että puheenjohtaja eroaa Ylen lautakasa-juttua koskevan vaikean päätöksen seurauksena. Eikä Hyvärinen ole ainoa – kaksi edeltäjääkin erosi kesken kauden.

Hyvärinen on tehnyt JSN:n puheenjohtajana erinomaista työtä. Hän on ollut aktiivisesti julkisuudessa, nostanut keskusteluun tärkeitä asioita ja yrittänyt tuoda JSN:a ja eettistä keskustelua lähemmäs kansalaisia. Kouvolassa järjestettiin keväällä avoin keskustelutilaisuus. Niitä oli tarkoitus jatkaa. Nyt Hyvärisen työ jäi valitettavasti kesken.

Puheenjohtajana ja keskustelijana Hyvärinen on ollut vähintään uskottava. Erittäin vankka journalistinen kokemus on näkynyt kannanotoissa ja puheenvuoroissa.

Onko JSN:ssa jotain sellaista, ettei se pysty kriiseissä ja vaikeuksissa toimimaan, niitä ratkomaan, ja menemään eteenpäin? Ilmeisesti on. Ja jos on, niin silloin täytyy systeemiä muuttaa.

Julkisen sanan neuvosto valvoo journalismin etiikkaa ja journalistin ohjeiden noudattamista. Se on alan vapaaehtoinen neuvosto, jossa on työnantajien, toimittajien ja yleisön edustajia. Tähän asti on nähty hyväksi, että eettiset ongelmat on ratkottu alan sisällä, ilman tuomioistuimia. Se on ollut myös kansalaisten kannalta hyvä ratkaisu, kun oikeudenkäynnit ja juristit ovat tunnetusti kalliita. Moni on saanut oikeutta ilman kustannuksia.

Nyt tämä perusratkaisu taitaa olla vaarassa. Neuvosto, jossa eroaminen on ainoa ratkaisu vaikeuksien tullessa, on huono neuvosto. Siihen ei voi luottaa.

Luottamuksen tuo ainoastaan hyväksyttävä toiminta – päätökset, joiden etiikka, journalistin ohjeiden  tulkinta ja perustelut, ovat hyväksyttävissä ja ymmärrettävissä.

JSN:n torstainen päätös Ylen lautajupakassa ei näitä kriteereitä välttämättä täytä. Ei Hyvärisen mielestä, eikä monen muunkaan. JSN:n jäsenistä päätöksen allekirjoittajista puuttuvat myös Pekka Iivanainen ja Janne Laukkanen, jotka poistuivat kokouksesta ennen päätöstä.

Journalismi ei ole pelkkiä journalistin ohjeita. Journalismi on yhteiskunnallista toimintaa, olennainen osa demokraattista yhteiskuntaa. Myös journalistin ohjeet ovat kiinni yhteiskunnassa. Samoin JSN:n päätökset ovat osa yhteiskunnallista toimintaa. Ihan kuten Ylen lautakasa-väitekin.

On selvää, että journalismia, sen etiikkaa, tuotoksia ja yhteiskunnallisia seurauksia, pitää pystyä arvioimaan avoimessa yhteiskunnallisessa keskustelussa. Jos Julkisen sanan neuvosto osoittautuu siihen kykenemättömäksi, pitää kehittää joku toinen vaihtoehto yhteiskunnallisesti hyväksyvän arvioinnin tekemiseksi. Tuomioistuin taitaa olla ainoa vaihtoehto – ellei JSN pysty uudistumaan ja osoittamaan pystyvänsä tehtävänsä hoitamaan. Ja pikaisesti.