Oikeusvaltion perimmäisiin periaatteisiin kuuluu, että ihminen on syytön, kunnes tuomioistuin toisin toteaa.
Oikeusvaltion tärkeimpiin periaatteisiin kuuluu myös yksilön suoja, toki ilman että yhteistä hyvää loukataan.
Samoin sananvapaus on oikeusvaltion ja myös demokratian kulmakiviä.
Ihan kuten riippumaton oikeuslaitoskin.
Yksilön suojan ja yleisen hyvän törmääminen on joskus väistämätöntä, sehän on selvää. Helppoa rajan ymmärtäminen ei totisesti ole.
Journalistin ohjeissakin näistä ongelmista puhutaan, ja yritetään etsiä jonkinlaista osviittaa.
Yksityinen ja julkinen -otsikon alta teksti alkaa: Jokaisen ihmisarvoa on kunnioitettava.
Samoin siellä sanotaan näin: Rikoksesta tuomitun (kursivointi AR) nimen, kuvan tai muita tunnistetietoja voi julkaista, ellei se tuomitun asemaan tai tekoon nähden ole selvästi kohtuutonta.
Ja vielä näin: Tunnistamiseen johtavien tietojen käytössä on syytä olla varovainen, kun kyse on vasta rikosepäilystä tai syytteestä.
Nämähän ovat perin ymmärrettäviä linjauksia, joissa on hyvin haettu yksityisen ja julkisen rajaa.
Mutta sitä olen tässä viime aikoina pohtinut, että miten ohjeet sopivat nopeasti yleistyneeseen tapaan kuvata oikeuden istunnossa syytettyä.
Syytetty on kuitenkin vasta syytetty, lähtökohtaisesti syytön. Ei tuomittu. Kuva johtaa aika väistämättä tunnistamiseen – ja sen käytössä pitäisi siis olla varovainen kun kyse on vasta rikosepäilystä tai syytteestä.
Syytettyjen kuvien julkaisukynnys näyttää alentuneen. Niitä julkaistaan lähtökohtaisesti, jos oikeudessa käsitellään paljon julkisuudessa olevaa juttua.
Sarjamurhaaja-oikeudenkäynnissä voi ehkä hyvin perustella, että syytetyn kuvan julkaisemiselle on perusteet. Ehkä. Ehkä ei.
Mutta taannoiset Jere Karalahden oikeudenkäynti- ja valkoinen kökkö nenässä -kuvat menivät kyllä ohjeiden ulkopuolelle.
Ongelmaa on siinä, että jokainen epäillystä ja syytetystä julkaistu kuva alentaa kynnystä julkaista seuraava. Pikkuhiljaa julkaisukäytännöt muuttuvat, pikkuhiljaa niiden eettistä pohjaa ei pohdita, pikkuhiljaa niistä tulee osa oikeudenkäyntiä, pikkuhiljaa osa normaalia rikosjournalismia. Pikkuhiljaa eettinen perusta murenee.
Pitäisikö useista murhista epäillyn ihmisen kuva julkaista? Entä nimi? Nimeä ei ole näkynyt, kuva on. Kun – ehkä jos – tunnistamiseen johtavien tietojen julkaisu on harkittava erityisen tarkkaan, niin mikä on nimen ja kuvan ero? Onko yhteiskunnan, muiden ihmisten kannalta perusteltua julkaista epäillyn kuva? Onko näin rankasta rikoksesta epäillyllä enää yksityisyyttä? Onko näin rankasta rikoksesta epäilty syytön ennen tuomiota?
