Jokohan alkaisi olla yksityisyyden aika?
Jokohan kansalaiset laittaisivat kännykän edes osaksi vuorokautta kiinni ja nauttisivat yksityisyydestä?
Ei tästä niin monta vuotta ole, kun työnantajat ostivat ihmisille kännyköitä, ja saivat nämä sidottua työhön ylevällä 24/7 -periaatteella. Kyseessä oli aito win-win -tilanne. Työnantaja sai työvoiman käyttöönsä 168:ksi tunniksi viikossa, ja maksoivat palkan 40:ltä (tai 37,5:ltä jos oli toimihenkilö tai 45:ltä jos oli ylempitoimihenkilö) tunnilta. Ja työvoima sai ihan oman kännykän.
Aina voi soittaa. Ja usein soitettiin. Ja aina vastattiin.
Noilta ajoilta monelle on jäänyt se tunne, että kännykkää ei voi laittaa kiinni. Suurimpia huolia on, että kännykässä riittää virtaa. Hammasharja, luottokortti ja laturi – niillä sitä sinnitellään pitemmätkin reissut.
Mutta ei ole hassumpaa, jos edes joskus on vähän kansalaistottelematon eikä olekaan kaikkien – nykyään toki työnantajaa enemmän kavereiden – tavoittetavissa joka hetki. Vähän sellaista vapauden tunnetta leijailee ilmassa, kun painaa virtanappulaa ja nokialainen tarjoaa ensimmäiseksi vaihtoehdoksi virran katkaisua.
Siitä vain!
Ei se ole häpeä!
Voihan sitä käydä tietysti toisinpäinkin. Kun kännykälläkin pääsee näppärästi sosiaaliseen mediaan, niin ehkä Facebookit, Twitterit, MySpacet, Orkut ynnä muut lisäävät mobiilisuosiotaan, ja ihminen on aina, kaikkialla kaikkien tavoittevissa, twiittailemassa mobiilisti. Yhdessä, yhteisesti.
