Saimaan rannalla

Pientä toivoa pienelle ihmiselle antaa Liikenne- ja viestintäministeriö.Jospa pääsisi käymään Helsingin teattereissa ja konserteissa. ja ehtisi vielä yöksi kotiin.

Ministeriö tekee selvityksen yöjunista!

Tässä tiedote.

Sitä ei varmaan kannata ihmetellä, että ministeriö ei itse tätä selvitystä tee. Sehän ei tiedotteen mukaan näytä itsekään uskovan omiin laskelmiinsa. Eikä sekään varmaan ihme ole, että VR:n palveluista ei pyydetä selvitystä VR:ltä. Ei taida luottamusta juuri olla.

Ehkä ulkopuolinen, yksityinen yhtiö on paras.

Näyttää olevan ohjausryhmässä edustusta monesta maakunnasta, Pohjois-Karjalasta, Pohjois-Savosta, Kainuusta, Lapista ja Varsinais-Suomesta.

Näyttää olevan ajatuksena, että yöjunat lähtevät jostain ja tulevat johonkin. Siinä välillä asuville asia ei näytä kuuluvan.

Mutta kyllähän se kuuluu.

Jos yöjunat alkaisivat taas kulkea Helsingistä pitkälle, niin kyllähän se välilläkin asuvia kiinnostaa. Jos Helsingistä lähtisi juna Joensuuhun vaikka klo 23:n aikaan, niin kyllä moi eteläkarjalainenkin olisi kiinnostunut. Ainakin ne,  jotka haluaisivat käydä Helsingissä vaikka jalkapallomaaottelussa, jääkiekkopelissä, teatterissa, oopperassa, konsertissa tai vaikka ihan kavereita tapaamassa. Siis niin, ettei tarvitse jäädä yöksi.

Joensuulainen liikenneministeri Anu Vehviläinen ei tätä näköjään ole ajatellut.

Varmaan olisi mukaan kutsuttujen lisäksi monella muullakin mielipide. Vaikka Etelä-Karjalassa, Kymenlaaksossa, Etelä-Savossa. No, ehkä maakuntien liitoilla on niin hyvät välit, että maakuntajohtaja Timo Puttosen ääni kuuluu kollegoiden kautta ministeriöön. Toivottavasti.

Jotain Vehviläisen ajatuksista voi ehkä päätellä siitä, ketä mukaan on kutsuttu. Näyttäisi, että selvitettäisiin yöjunaa Helsingistä Turkuun, Joensuuhun, Kajaaniin ja Rovaniemelle.

Toivottavasti Pohjois-Karjalan maakuntaliiton kehittämispäällikkö Hannu Huikuri älyää pitää eteläkarjalaisten ja kouvolalaisten puolta.

Kaikki kunnia terveysviranomaisille, jotka ovat varautuneet sikainfluenssaan niin hyvin ja niin ajoissa kuin kansalainen voi vain toivoa.
Se, että tauti ei ilmeisesti enimmäkseen ole niin vakava kuin pelättiin eikä leviä niin laajalti kuin pelättiin, ei ole syy moitteisiin. Päinvastoin, terveydenhuollossa, kansalaisista huolehtimisessa on ollut syytäkin varautua huolellisesti, pahimman mukaan.
Mutta se tässä nyt huolestuttaa, että mites ne suurella vaivalla, kohulla ja rahalla saadut rokotteet mahtavat kansalaisia oikeasti auttaa ja suojata.
Etelä-Karjalaan sikainfluenssa-epidemian arvioidaan tulevan 4-6 viikon kuluttua ensimmäististä tapauksista. Nämä ensimmäiset tapaukset tulivat alkuviikosta.
Varsinainen epidemia tulee siis tuossa marraskuun lopulla, viikolla 48.
Mites rokotukset?
Tänään keskiviikkona tulleen tiedotteen ja Etelä-Saimaan uutisen mukaan ennen varsinaista epidemiaa rokotetaan väestöstä vain pieni osa. Tällä viikolla (viikko 44) terveydenhoidon henkilökunta ja infektiopotilaat.
Viikolla 45 raskaana olevat.
Viikolla 46 jatketaan sairauden vuoksi riskiryhmiin kuuluvien rokottamista – jos rokotetta on saatavilla.
Viikolla 47 rokotetaan pikkulapset, 6 kk – 3-vuotiaat.
Ja viikolla 48 – kun epidemia on luultavasti tullut – aloitetaan 3-24 -vuotiaiden ja varusmiesten rokotukset.
Seuraavalla viikolla vuorossa ovat sairauden vuoksi riskiryhmään kuuluvat yli 65-vuotiaat.
Muiden rokottamisesta päätetään myöhemmin, kertoo Lappeenrannan kaupungin tiedote.
Entäs muut?
Rokotteen ottamista suositellaan hyvin vakavasti, hyvin monella suulla.
Miten yli 24- vaan alle 65-vuotias ihminen saa rokotteen, jos sen vetoomusten mukaisesti haluaa?
Miten 24-65 -vuotiaat voivat suojautua pahimman varalta?
Eikös ole vähän kohtuutonta, että epidemian kynnykselläkin kerrotaan, että kerrotaan myöhemmin?
Eikö rokotteita ole riittävästi?
Eikö kaikkia halukkaita haluta rokottaa?
Onko tauti sittenkin niin lievä, ettei perusterveille ihmisille rokotetta haluta antaa?
Ovatko terveysviranomaiset laskeneet, että jonkun verran suomalaisia tämä tauti joka tapauksessa tappaa (kuten tappaa ihan tavallinen influenssakin) ja että kansantalouden kannalta mihinkään kaikkien halukkaiden rokottamiseen ei ole tarvetta?
Jos joku rakastaa niin paljon itseään, että haluaa rokotteen, haluaa välttyä sikainfluenssalta ja haluaa jatkaa elämistään, niin milloin saa tietää, voiko rokotteen saada?

Teatteritoimikunta esittää Lappeenrannan uuden teatterin paikaksi Taivallisen rauhan aukiota.
Ehdotus on outo, uus. Seuraa hetken hiljaisuus.
Ensimmäisenä tulee mieleen epäluulo. Miten se siihen mahtuu? Miten sen siihen betonikansien päälle saa rakennettua? Mihin keskustan muutenkin vähän pysäköintipaikat? Eikös koko aukio mene ihan tukkoon? Miten teatteriin tultaisiin autolla? Eikös teatteri ole niin korkea, että se peittää kaupungintalon, Lappeen ja kaiken muun?
Toisena tulee mieleen ajatus.
Eikös teatteri saakin olla korkea, ja peittää kaupungintalon ja Lappeenkin? Eikös teatterin pidä sijaita ydinkeskustassa, ja Taivaallisen rauhan aukio on ydinkeskustassa. Eikös kaupungin keskustalle ole ihan hyväksi, että se on ”tukossa”, täyteen rakennettu. Koulukadun varrella näitä tyhjiä tontteja on kuin Viipurin takapihoilla.
Kolmantena tulee mieleen toinen ajatus:
Tämähän taitaakin olla hyvä ajatus, oikein hyvä ajatus.
Jospa samalla pääsee eroon niistä karmeista betonisista pysäköintipaikoista ja karmeista risteyksistä maan alla. Siellä Etelä-Karjala on kauheimmillaan.
Jospa olisi rohkeutta ja osaamista tehdä teatteri puusta! Kuin Lahden Sibeliustalo. Jos lahtelaiset osaavat, niin eiköhän Lappeenrannassakin. Puinen lavastetornihan voisi olla hienon näköinen, varsinkin Saimaalta. Näkyisi Lappeen kellotorni, kirkon tornia ja teatterin tornia. Profiili kertoisi hartaasta ja kulttuuria harrastavasta kaupungista, omaa aikakauttaan kumpikin. Puu toisi jatkumon kellotornille ja kirkolle.
Jospa olisi osaamista tehdä pelkkää teatteria vähän laajempi ja monipuolisempi kulttuurikeskus. Saisikohan siihen elokuvateattereita, näyttelytiloja, kahviloita.
Uuden suunnitteleminen on helpompaa kuin vanhan korjaaminen.
Lappeenrannalla on nyt mahdollisuus vaikka mihin.
Toivottavasti tätä hanketta ei tuomita heti.
Ja toivottavasti kerrottu 20,2 miljoonan hinta pätee edes suunnilleen.

Läheltä liippaa. Mutta ohi menee.

Lappeenrannan Leiriin, Prisman lähelle, on suunnitteilla uusi kauppakeskus, kertoo Etelä-Saimaan uutinen. Pinta-alaa on tulossa 35 000 neliötä. Se on paljon. Prismassa on 44 500 neliötä.

Uutinen on kaupungille ja kaupunkilaisille hyvä. Lisää kilpailua, lisää valikoimia, lisää vaihtoehtoja. Jospa kilpailu parantaisi Ammattikorkeakoulun ”tutkimuksessa” huonoksi väitettyä asiakaspalvelua.

Lappeenranta tarvitsee ehdottomasti uuden kauppakeskuksen, ja suunnilleen suunnitellun kokoisenkin.

Sääli, että Opintien ja Teollisuustien välinen alue on vain ihan väärä paikka. 35 000 kaupan neliötä pitäisi sijoittaa ydinkeskustaan, ei kilometrin päähän. City-kortteli olisi näille neliöille ja euroille oikea paikka.

Harmi, ettei ydinkeskustan kiinteistönomistus ja kaavoitus anna toistaiseksi mahdollisuuksia keskustan järkevään kehittämiseen. Suunnitelmia toki on, ja varmaan jonkin verran tahtoakin. Ei puutu kuin raha ja rohkeus, rahoittajat ja visionäärit.

Hiljainen – ja tulevan kauppakeskuksen sekä ammattikorkeakoulun Skinnarilaan lähdön  myötä entisestään hiljenevä – keskusta kaipaa suurta kauppakeskusta. Neliötä pitää olla paljon, samoin kuutiota ja kerroksia. Ja pysäköintitilaa maan alla. Tilaa tarvitaan – yksi keskustakorttelin tontti ei riitä. Pitää olla selkeä suunnitelma koko korttelista, ja koko keskustastakin. Ja uskallus nostaa rakennus korkeaksi.

City-kortteli on ainoa oikea paikka.

Sen rakentaminen ja Lappeenrannan keskustan tekeminen keskustaksi vaatii nykyisten rakennusten purkamista, rohkeita kaavoittajia, isoja sijoittajia, tulevaisuutta ymmärtäviä arkkitehteja ja yksimielisyyttä, yhteistä tahtoa.

Näitä odotellessa voisi hakea kuun taivaalta.

Ennen se oli kateus, joka vei kalat järvestä.

Nyt se on EU, joka vie kalat ruokapöydästä.

EU:n maatalousministerit, hallinnollisesti korrektisti sanottuna EU:n maatalous- ja kalastusneuvosto, on päättänyt, että virkistyskalastaja ei saa myydä saalistaan naapurille. Jos kala tulee merestä. Saimaan rannalle ei tämä järjettömyys vielä sentään ulotu. Ihme.

Päätöksessä ei ole järjen hiventä. Eikä sitä tietysti kukaan noudatakaan.

Jos nyt joku kalahemmo saa kalaa niin, että siitä riittää naapurille, niin kyllähän on kohteliaisuus, hyvät tavat, tolkku ja vähän säälikin sanovat, että tottahan siitä pitää vähän korvausta maksaa. Kalamies on kuitenkin satsannut kalaansa rahaa niin, että kilohinta on vähintään satoja euroja.

On vene,  on moottori, polttoaineet, katsastukset, katsastusvarustukset, kelluntavälineet, valot, ankkurit, köydet, sammutusvälineet. On verkot, pienemmällä ja isommalla silmällä, verkkomerkit, köydet. On kelat, vavat, sadat vieheet ja plaanarit. Plotterit ja kaiut. Traileri. On luvat, valtion ja läänin, kalastusalueenkin. Omalle työlle ei hintaa kannata laskea.

Ei tule halvalla hauki.

30 000 euroa on pieni summa, kun virkistyskalastaa kunnolla.

Ja tähän hienoon harrastukseen iskivät nyt ministerit kateellisen silmänsä. Eivät ole ministerit päässeet Suomen rannikolle virkityskalastamaan.

Mutta tällaista ovat hyvin koulutetut korkeapalkkaiset demokraattisesti valitut luottamushenkilöt päättäneet.

Mitenhän aikoo kalaneuvosto tätä määräystään valvoa? Ehkä perustetaan kalaneuvostoliitto, joka palkkaa kalaliittovalvojia, jotka kiertävät aavan meren rantamilla ja vähän sisämaassakin katsomassa, että jos kala vaihtaa omistajaa, niin raha ei.

On siinä miehellä virka, totesivat Rummukaisen veljekset Aapelin Siunatussa hulluudessakin.

Toivottavasti Sirkka-Liisa Anttila on tiukkana. Hän jo ilmoitti MMM:n sivuilla, että Suomen lopullista äänestyskäyttäytymistä vielä harkitaan.

Hyvä, että järjettömyyden hyväksymistä vielä harkitaan, näillä rannoilla.

Pois turha kiire liikenteestä.

Tätä ylevää periaatetta noudattaa liikenneministeri Anu Vehviläinen (kesk.). Niin pitääkin.

Se vähän ihmetyttää, että tällä kertaa kiire poistetaan turvallisuudelta.

Vehviläisen sekä liikenne- ja viestintäministeriön hyvä tavoite oli, että mopoille tulisi kunnon ajokortti ensi vuoden alussa. Että nykyiset lepsut säännökset kiristyisivät. Että teinit pistettäisiin oppimaan liikennesääntöjä ja mopon käsittelyä. Tavoite oli oikein hyvä: säästää ihmishenkiä ja vähentää loukkaantumisia.

Mutta nyt ei niin väliä olekaan, teineistä.

Mopoilun nykytilanne on sietämätön. Mopokortin saa, kun vähän viitsii liikennesääntöjä opiskella, ja pärjää naurettavan helpossa kirjallisessa kokeessa. Mopon hallinnasta ei tarvitse olla mitään tietoa, eikä ylipäätään liikenteessä liikkumisesta. Eikä mistään vastuullisuudesta. 15-vuotiaat tytöt suhaavat skoottereillaan 45:ää ajoradalla jonon kärjessä. Samanikäiset pojat painelevat viritetyillä mopoillaan 80:aa, usein kevyen liikenteen väylällä.

Turvassa ei ole muuta liikennettä hitaammin ajava mopoilija ajoradalla eikä muuta liikennettä nopeammin ajava pyörätiellä. Eivätkä muut liikkujat.

Toki mopokortista oli tulossa kallis. Jos sen olisi suorittanut autokoulussa, hintaa olisi kertynyt useita satoja euroja. Onko se paljon? Vaihtoehto olisi ollut, että kotiväki olisi opettanut opetusluvalla paljon halvemmalla. Samalla tutkintoa olisi laajennettu. Nyt lisäoppia lykättiin.

Vehviläisellä on lykkäämiselle kaksi perustetta: mopokortista pitää säätää lailla eikä asetuksella. Ja hinta olisi ollut kova.

Ensimmäinen peruste on kestämätön. Nuorten – ja muiden tiellä liikkujien – turvallisuuden kannalta ei ole mitään väliä sillä, minkä tasoisella määräyksellä turvallisuutta lisätään. Voihan lakitaso olla hallinnollisesti hygieenistä, mutta kovin kaukana reaalimaailmasta.

500 euroa mopokortista on paljon. Tosin hintaahan on mopollakin: uudet skootterit pari, kolme tonnia, poikien suosimat räyhäkämmät pelit kolme, neljä tonnia. Kokonaisuuden kannalta hintakaan ei ole hyvä peruste.

Mopokortin piti tulla voimaan ensi vuoden alusta kireällä aikataululla. Liikenneministeriön julkilausuttuna perusteluna kiireelle oli yksiselitteisesti liikenneturvallisuuden parantaminen.

Ministeriö ja ministeri Anu Vehviläinen ei halua parantaa liikenneturvallisuutta vuonna 2010.

Voihan se olla, että Matti Vanhanen on poliittisena ajattelijana paljon analyyttisempi ja parempi kuin minä. Ja lähes kaikki muut.

Voihan se olla, että Matti Vanhasen asema on vahvempi kuin koskaan aiemmin. Niin keskustan puheenjohtajana kuin Suomen pääministerinäkin.

Voihan se olla, että kun on riittävän vahva asema, sen voi ja saa sanoa.

Suomalaisuuteen ei kuulu itsensä kehuminen, oman asemansa korostaminen, itsensä jalustalle nostaminen.

Ja sen Vanhanen teki pääministerin haastattelutunnilla Radio Suomessa sunnuntaina.

Korskeus kääntyy pian itseään vastaan. Jos joku sanoo asemansa olevan vahvempi kuin koskaan, niin kampittajia ja selkäänpuukottajia kyllä ilmestyy, ja niitä jotka haluavat testata, onko se asema niin vahva kuin mies väittää. Ja silloin asema ei enää  olekaan niin vahva. Itsensä  korostaminen kuulostaa kuulijoiden korvaan siltä, että Vanhanen sanoo olevansa ihmisenä parempi kuin ikinä, ja ainakin parempi kuin muut – vaikka ei sitä tarkoittaisikaan.

Suomessa nöyryys on hyve. Korskeus pahe.

Mikähän se on, ettei suomen kieli kelpaa. On Destiaa, Itellaa, Ficoraa, FMI:tä, Finnaviaa ja vaikka mitä. Sanoja, jotka eivät tarkoita mitään, jotka eivät ole mitään luonnollista kieltä, jotka eivät ulkopuolisille kerro mistä on kyse.

Ei kelpaa suomi julkishallinnossa.

Mutta eipä se kelpaa oikein yksityiselläkään puolella. Harvoja poikkeuksia on Nokia, joka uskalsi olla oma itsensä, mennä maailmalle Nokiana ja valloittaa maailma Nokiana. Monen muun pitää muuttaa nimensä, vähän kuin autotehtaat, jotka etsivät malleilleen nimen, joka ei ärsytä missään, ei ketään, eikä tarkoita mitään. Mitään tarkoittamaton kirjainyhdistelmä – sanoistahan tuskin on kyse – on mitätön.

Eihän tämä tietysti mikään uusi ilmiö ole. Kansainvälistyminen on osittain syynä, silloinkin kun Yhdyspankki lähti maailmalle ja otti nimekseen Union Bank of Finland. Se oli vielä sosialismin aikaa. Voi vain kuvitella, mitä Lontoon pankkiirit miettivät Itä-Euroopasta tulevasta pankista, jonka nimessä on Union. Ei ollut kaukana konnotaatiot Soviet Unioniin ja ammattiliittoihin. Mikähän, etteivät bisnekset oikein sujuneet.

Ei kansainvälistymistä voi kuitenkaan kaikesta syyttää. Ihan tiukasti kotimarkkinoilla toimivilla yrityksillä ja yhteisöillä on tämä sama vimma. Lahdessakin kaupungin vesiyhtiö oli ennen LahtiVesi Oy. Ei kelvannut. Nyt se on Lahti Aqua Oy. Naapurinpojatkin nauraa.

Lahtelaiset sanovatkin, että siellä ei ole enää vesiposteja, vaan aqua itelloja.

Maailman ylivoimaisesti suosituimman urheilulajin Suomen mestaruudesta käydään huikean jännittävä taistelu.

Huhtikuun 18. päivästä asti pelattu sarja huipentuu – kuin olisi käsikirjoitettu urheiludraamaksi tai näytelmäksi – viimeisellä kierroksella. Mahdollisuus mestaruuteen on vielä kolmella joukkueella, HJK:lla, TPS:lla ja Hongalla. Kaksi niistä pelaa vastakkain, ja siinä pelissä ratkeaa ainakin hopea ja pronssi, ehkä mestaruuskin. HJK:lle riittää tasapeli mestaruuteen, häviöllä se voi jäädä hopealle. Yksikään mitali ei ole vielä jaettu.

Hyvällä draamalla on alku, keskikohta ja loppu. Tätä kaavaa noudattaa suomalainen jalkapalloilu, ja sen ylpeys, Veikkausliiga. Tämän parempaa, huikeampaa huipennusta puolen vuoden kiihkeälle sarjalle ei voi olla, ei tulla.

Vai?

Itse asiassa huipennuksesta on tullut antihuipennus. Oikeasti ei paljon kiinnosta.

Viime sunnuntaina pelattiin toiseksi viimeinen kierros. Otteluita selostettiin, HJK:n peli näytettiin maksuttomalla kanavalla, julkisuutta tuli paljon, pelitkin päättyivät sopivasti. Draama rakentui taitavasti.

Ja lässähti saman tien.

Viimeistä kierrosta odotetaan kaksi viikkoa. Se on sopivan pitkä aika jännityksen väljähtymiselle. Ei jännitys ja mielenkiinto kestä näin kauan.

Syy on toki sinänsä perusteltu, MM-karsinnat. Mutta niistäkin on jännitys jo haihtunut. Ja kyllä MM-karsintojen aikataulu on ollut selvillä iät ajat.

Veikkausliiga ja suomalainen jalkapalloilu sössii ihan itse oman kiinnostavuutensa. Kausi on tolkuttoman pitkä, alkaa aivan liian aikaisin, kesällä on aivan liian pitkiä taukoja, kausi kestää aivan liian pitkään. Viimeisten kierrosten säistä ei yhtään tiedä – voi tulla räntää, voi olla satanut pari viikkoa. Se ainakin on varmaa, että Suomen lokakuussa ei lähtökohtaisesti ole edellytyksiä hyvälle jalkapalloilulle, ei kentällä eikä katsomossa.

Jalkapalloilulla olisi mahdollisuus nousta Suome suosituimmaksi lajiksi. Maajoukkueen menestys on ollut lähellä, ulkomailla pelaa enemmän pelaajia kuin ikinä, kotimaisesta liigasta nousee jatkuvasti kansainvälisille kentille meneviä pelaajia, seurat ovat olleet hilkulla päästä Euroopan turnauksiin, junioreja on käsittämätön määrä, lajia pelataan kotoisella huipputasolla jos ei nyt aivan Hangosta Petsamoon, niin kuitenkin Maarianhaminasta Kuopioon, Helsingistä Rovaniemelle, Kouvolasta Vaasaan.

Kehitys vaatii kuitenkin sen, että maan tärkein sarja, Veikkaukselle nimensä myynyt, on kiinnostava, tasainen, katsojaystävällinen. Edellytykset siihen olisivat, mutta jätkät itse pilaavat oman lajinsa. Lajissa on liikaa markkinointia, liikaa haaveita, liikaa rahanahneutta, liikaa pilvilinnoja; ja liian vähän katsojien palvelua, liian vähän realismia, liian vähän olosuhteiden ymmärtämistä.

Harmi.

Sitä paitsi jalkapalloiluhan on lähtökohtaisesti iloista. Katso vaikka kuvia Saimaa-turnauksesta.