Saimaan rannalla

Luonnonsuojelu on ihan hyvä asia.

Mutta Luonto-Liiton susiryhmän puheenjohtajan Mervi Laaksosen mielipide teki äimän käeksi.

Laaksonen kirjoitti torstain Etelä-Saimaan Lukijat-palstalla näin:

”Suden suojelijoita yhdistää ehkäpä keskimääräistä korostuneempi kyky empatiaan”.

Empatiahan on kykyä asettaa itsensä toisen ihmisen asemaan. Mitä nyt olen vähän seurannut susi-keskusteluja, niin empatia on kyllä niitä viimeisiä sanoja jotka tulee mieleen. Oli keskustelija sitten prosusi-väkeä tahi sutta mieluiten kiväärin takaa tarkasteleva.

Vai tarkoittaakohan Laaksonen, että suden suojelijat osaavat asettaa itsensä keskimäääristä korostuneemmin suden asemaan?

Onhan ihminen ihmiselle susi. Sudensuojelijan mielestä susi on ihmiselle ihminen – niinköhän tämä pitää ymmärtää? Eikä mikä tahansa ihminen, vaan sellainen joka sutta suojelee.

Empatia on hyvä asia. Empaattinen ihminen on hyvä ihminen. Suden suojelija on empaattinen ihminen. Jos et sutta suojele, et ole hyvä ihminen. Jos et ole meidän puolellamme, olet meitä vastaan.

No, voihan sitä ihmisyyttä ja hyvyyttä määritellä vaikka suden kautta.

Jos et sutta suojele, niin olet suden suojelulle susi. Mutta tässä Laaksosen logiikka pettää: jos susi on hyvä, niin sudensuojelun susi onkin hyvä.

Susikeskustelusta ei ole tullut mieleen, että pohjalla ovatkin filosofis-eettiset pohdinnat. Kuten Laaksonen kirjoittaa, susilla on sosiaalisia, henkisiä, kulttuurisia, ekologia ja taloudellisia merkityksiä.

Niinpä. Suden henkinen merkitys on kieltämättä ollut vähän hakusessa.

Toisaalta, kuten Laaksonen kirjoittaa, susi on vain petoeläin. Siihen liitetyt merkitykset ovat ihmisten mielissä, eivät sudessa itsessään.

Aivan. Ei sudessa itsessään olekaan henkistä merkitystä.

Ihan ei avaudu Laaksosen toinen ajatuskulkukaan: jos susi syö sudensuojelijan koiran, niin sudensuojelijan arvomaailma ei muutu. Sudensuojelijan mielestä tämä on nimittäin yhtä luonnollista kuin liikenneonnettomuus. Onkos Luonto-Liiton mielestä liikenneonnettomuus luonnollista? Millaisia sosiaalisia, henkisiä ym. arvoja ja merkityksiä liittyy autoon?

Toisaalta – auto on vain auto. Merkitykset, joita siihen liitämme, ovat ihmisten mielissä, eivät autossa itsessään.

Susikeskustelusta taitaa olla paras pysytellä kaukana.

Sirukortilla ja maksupäätteellä hoituu yhä useampi maksu, yhä useammassa kaupassa.

Suurin osa ihmisistä maksaa varmaan mieluiten pankkikortilla tavalliset, arkipäivän ostokset.

Mutta mitenpä on laitettu laitteen asetukset? Siellähän on luottokortti usein oletuksena. Ja kun kehnoa näyttöä tihruaa, ei siitä hevin saa selvää. Helppo on vain nyrkkeillä pin-koodi ja painaa vihreää OK:ta. Niin toimii ihminen.

Ja niin sai luottokorttifirma hoidettavakseen transaktion. Asiakkaan tahtomatta.

Ei tämä voi olla oikein.

Tiimityössä on voimaa. Näin se homma vain menee.

Tiimeissä osaaminen kertyy, kasaantuu ja jakaantuu. Kun yksi osaa yhden, ja toinen toisen, niin tiimissä molemmat osaavatkin yhden sun toisen asian. Näin osaaminen kaksinkertaistuu, kahden tiimissä. Kymmenen tiimissä moninkertaistumisen määrää voi vain arvailla, jos ei laskea viitsi. Jos organisaatiossa tiimejä on horisontaalisesti ja vertikaalisesti, niin tämä moninaisuus vain nousee toiseen potenssiin.

Näistä tiimeistä on ihan konkreettisiakin esimerkkejä.

Ensin horisontaalisen tiimityön tulos:

Tehtävät on jaettu niin, että yksi tiimi suunnittelee yläosan ja toinen alaosan.

Ja esimerkki vertikaalisesta tiimityöstä:

Tässä yksi tiimi suunnitteli etupään ja toinen takapään.

Klikkaamalla kuvat suuremmiksi näkee vielä tarkemmin, että kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa.

Mitä teit 616 päivää sitten?

Pitäisikö ihmisen muistaa?

Jos olet jääkiekkoilija, ja jos sinua epäillään huumausaineiden käytöstä, niin pitäisi tietysti.

Mitä sinulla oli nenässä?

Pitäisikö muistaa?

Pitäisikö kaikkien tietää, että nenässä ollut joku möykky? Pitäisikö nenämöykky näkyä lehtien sivuilla?

Jos olet jääkiekkoilija, ja sinua epäillään huumausaineiden käytöstä, niin varmaan pitäisi.

Vai pitäisikö?

Onhan kyseessä yhteiskunnan tapahtuma, onhan.

Journalistin ohjeiden mukaan yleisöllä on oikeus tietää, mitä yhteiskunnassa tapahtuu. Lisäksi ”yksityiselämään kuuluvia erityisen arkaluonteisia seikkoja voi julkaista vain asianomaisen suostumuksella tai jos niillä on poikkeuksellista yhteiskunnallista merkitystä. Yksityiselämän suoja on otettava huomioon myös kuvia käytettäessä”.

Sekä ”julkistakin aineistoa julkaistaessa pitää ottaa huomioon yksityiselämän suoja”.

Ja ”rikoksesta tuomitun nimen, kuvan tai muita tunnistetietoja voi julkaista, ellei se tuomitun asemaan tai tekoon nähden ole selvästi kohtuutonta”. Siis tuomitun.

Ja ohjeet jatkavat: ”Tunnistamiseen johtavien tietojen käytössä on syytä olla varovainen, kun kyse on vasta rikosepäilystä tai syytteestä”.

Yksityisyyden suoja on lähtökohta. Se kuitenkin pienenee, jos ihminen on suuren yhteiskunnallisen vallan käyttäjä, merkittävä hemmo.

Onkohan Jere Karalahti?

Ilmeisesti on, kun tiedotusvälineet julkaisevat kuvia möykystä Karalahden nenässä jo syyte-vaiheessa. Ilmeisesti Karalahden asema on niin mahtava, että aika selkeät tunnistetiedot -  nimen ja kuvan – voi julkaista jo ennen tuomioistuimen päätöstä. Ilmeisesti Karalahden toiminnalla on poikkeuksellista yhteiskunnallista merkitystä. Tutkinta-aineisto tulee julkiseksi, kun asian käsittely tuomioistuimessa alkaa. Ilmeisesti Karalahden yksityiselämän suojaa on harkittu, kun on julkaistu julkista aineistoa, ja todettu Karalahden olevan melkoinen vallankäyttäjä tässä yhteiskunnassa.

Muutenhan hyvää journalistista tapaa olisi kenties rikottu.

Etelä-Saimaa kirjoitti kuutostien liittymistä. Oikein hyvä, että valtatietä parannetaan. Turvallisuuskin lisääntyy. Nythän liittymissä on liikennemerkit, joissa kerrotaan, että kiihdytyskaista puuttuu. Suomeksi se tarkoittaa, että henkesi kaupalla pitää sinun valtatielle menemän.

Mutta sitähän minä ihmettelen, että kuka pölvästi näitä liittymiä on oikein nimennyt.

Mälkiän liittymä ei ole Mälkiällä, vaan ihan toisella puolella kanavaa, Lauritsalassa.

Eikä Lauritsalan liittymä ole Lauritsalassa, vaan Pajarilassa.

Ja miksi Viipurintie on ainoa liittymä, jossa puhutaan tien nimestä. Miksei se ole Myllymäen liittymä? Toinen luonteva paikka tulla Lappeenrannan keskustaan, ja Viipurista puhutaan!

Onkos järkeä puhua Portin liittymästä, kun koko firma meni nurin jo ajat sitten?

Kun Mälkiä ja Lauritsala eivät ole Mälkiällä ja Lauritsalassa, niin miksi Mattilan liittymä on Mattilassa? Lavolan liittymä näyttäisi olevan Lavolan suunnalla.

Miksei epäloogisuudessa olla loogisia?

Onko tiensuunnittelijoilla ollenkaan käsitystä, missä päin isänmaata työtään tekevät?

Jos nyt jotain hyvää pitäisi etsiä, niin ehkä tietyön nettisivut ansaitsevat suuren kiitoksen monipuolisuudessaan. Sieltä löytyy näiden ihmeellisten nimien lisäksi vaikka mitä. Ja jaettiinhan aiheesta oikea lehtikin. Se on hyvä.

Sen verran bernsteinilaisuutta, että liike on tärkeää. Ei niin väliä, kuka sen tekee.

Poliittinen päätöksenteko on jahkaillut iät ajat kauppojen aukiolon kanssa. Nykyinen tilanne on perin järjetön. Eduskunnan säätämä laki on periaatteessa kansan tahto, mutta ei kansa varmaan tällaista sekamelskaa ole halunnut. Selväksi on käynyt, että poliitikoista ei ole vaikean asian ratkaisijaksi.

Ei olisi uskonut, että vauhtia yhteiskunnalliseen kehittämiseen tulee työmarkkinoilta. Eivät ole työnantaja- ja työntekijäliitot erityisemmin kunnostuneet viime vuosikymmeninä dynaamisina yhteiskunnan kehittäjinä. Mutta nyt kaupan järjestöt neuvottelivatkin asiat valmiiksi: kaupat saisivat olla auki koko vuoden myös sunnuntaisin, ja pienet kaupat vaikka ympäri vuorokauden.

Toivottavasti eduskunnassa on tolkkua säätää asiasta laki pikaisesti.

Paljonhan on tietysti ihmisiä, joille tämä ei käy. Yrittäjät jo ärähtivät, samoin erikoiskauppa. Niiden kannattavuus laskee. Logiikka menee niin, että jos isot ostoskeskukset ovat auki sunnuntaisin, niin pienten kauppojen on oltava myös. Se lisää kuluja. Ihmisten ostovoima ei kasva, joten tulot ovat ennallaan.

Ei olisi ehkä pöllömpää herätä markkinatalouteen ja asiakaspalveluun. Asiakkaita on palveltava silloin kun asiakas haluaa. Tämä on monelle kauppiaalle vierasta ajattelua.Sen näkee vaikka Lappeenrannan keskustassa. Moni kauppias lopettaa työpäivänsä klo 17. Ehkä noillakin aukioloajoilla ehtii ansaita niin hyvät rahat, ettei parempaan palveluun ole sen kummempaa tarvetta.

Politiikan hampaattomuus on käynyt selväksi myös verotuksessa. Kun verotiedot tulivat julki, alkoi keskustelu ansio- ja pääomatulojen verotuksen suuresta erosta. Sen kokee epäoikeudenmukaiseksi moni. Esimerkiksi kaikki puolueet. Niiden mielestä eroa pitää pienentää.

Mutta mitä puolueet tekevät?

Eivät mitään.

Asiaa lykätään ainakin tämän vaalikauden loppuun, mieluiten seuraavalle vaalikaudelle.

Mitä se tällainen yhteisten asioiden hoito on? Yhteiskunnassa on ongelma, jonka ratkaisemisen periaatteesta kaikki ovat samaa mieltä. Mutta asialle ei tehdä mitään. Kun ei ole hallitusohjelmassa. Kun ei ole nyt asia vireillä. Miksei oteta hallitusohjelmaan, miksei pistetä vireille nopeasti. Miksei tehdä nopeita päätöksiä, vaikka jo ensi vuodeksi.

Politiikka alkaa olla pihalla.

Löysinpä kansakoulun neljännen luokan kirjoitusvihkon, vuodelta 1968. Tällainen teksti, SaiPan 60-vuotisjuhlan aikaan sopivasti:

Menimme, Hannu ja minä, katsomaan jääkiekko-ottelua. Isä vei meidät sinne.

Lippuluukulla oli pitkä jono ja jouduimme odottamaan noin viisi minuuttia ennen kuin pääsimme ostamaan lipun.Kun saimme paikan, niin peli alkoikin heti. Siinä olivat vastakkain SaiPa ja Ilves.

Ensimmäisessä erässä ei tapahtunut muuta merkittävää kuin Lasse Oksasen jäähy sitomisesta ja Matti Pötryn hienot torjunnat.

Toisessa erässä teki Markku Eiskonen maalin, kun 53 sekuntia oli kulunut erän alusta. Martti Sinkkonen teki SaiPan toisen maalin, kun toista erää oli kulunut 9.39. Ilveksen Timo Saari sai jäähyn kampituksesta ja Lalli taklasi Jouko Oksasen jäähän.

Kolmas erä alkoi Ilveksen merkeissä ja niinpä tuikkasi Pekka Leimu Jouko Oksasen syötöstä kaksi-yhteen.

2-2 tasoitti Lasse Oksanen.

Ja kun kello näytti 4.18 teki Jouko Oksanen Pekka Leimun syötöstä 2-3.

Ja 7.35. teki Ilveksen Jorma Peltonen maalin.

Veikko Mäkiä teki Martti Mäkiän syötöstä maalin ja tilanne oli 3-4.

Kellon näyttäessä 18.19. tekaisi Martti Sinkkonen toisen maalinsa, tilanne 4-4.

Peli keräsi katsojia 5246.

Se oli hyvä peli.

9½

Kaikkihan sen tietävät, että internet on paha.

Tämän on huomannut myös Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Pekka Hyvärinen. Hän – oikeasti fiksu ihminen – ehdottaa Helsingin Sanomien uutisen mukaan netille uutta valvontaelintä.

Hyvärisen mielestä pitäisi perustaa nettivaltuutetun toimisto, joka valvoisi keskustelupalstoja ja muita räikeimpiä ylilyöntejä. Nettivaltuutetun johdolla laadittaisiin hyvä nettitavan ohjeet ja käytännöt. Tälle valtuutetulle voisi sitten tehdä kantelun, kun hyvää nettitapaa rikottaisiin.

Sen Hyvärinen jättää vielä avoimeksi, millaiset sanktiot valtuutetulla olisi. Hän harkitsisi taloudellisia sanktioita, tai sitä, että hyvän tavan rikkoja velvoitettaisiin julkaisemaan päätösteksti.

Hyvärinen haluaa karsia törkeimpiä ylilyöntejä, ei rajoittaa netin sananvapautta.

Ihan täysi syy on olla samaa mieltä Hyvärisen kanssa siitä, että netissä pyörii monenlaista pöhköä, hyvän tavan vastaista ja tympeää.

Mutta muutama ongelma Hyvärisen hyvää tarkoittavaan ajatteluun liittyy.

Jotta nämä törkeimmät ylilyönnit saataisiin karsittua, pitäisi ihmisten törkeimmät ajatukset saada kitkettyä pois. Olisiko ajatus- tai aivovaltuutettu seuraava askel? Aika epätoivoiselta tuntuu tämä tehtävä.

Kauhajoen ampumisen jälkeen Suomessa virinnyttä keskustelua kommentoitiin jossain ruotsalaisessa laatulehdessä. Kommentaattorin mielestä suomalaisilla on käsittämätön usko ja luottamus viranomaisen mahtiin. Kun jotain ikävää sattuu, huudamme apuun virkamiestä, poliitiikkoa, säädöstä, määräystä, poliisia. Ja uskomme, että jos lainsäädäntö on kunnossa ja viranomainen tekee työnsä, niin maailma pelastuu. Ajatus tuntui naiivilta ja typerältä, mutta ehkä siinä perääkin oli.

Vähän samanlaista on minusta Hyvärisenkin ajattelussa. Kunhan joku valvoo, niin asiat ovat kunnossa.

Ehkä Hyvärinen ei ole ihan loppuun asti ymmärtänyt netin luonnetta. Se on lopultakin väline, jonka kautta typeryyksiä voi laittaa yleiseen tietoon. Netin valvominen olisi vähän samaa kuin paperin valvominen. Ei sitä voi tehdä. Vai miten valvottaisiin, että missään Suomessa ei paperille painettaisi tai kirjoitettaisi törkeyksiä? Ei mitenkään.

Netin luonteeseen kuuluu sekin, että jos jossain joku typeryyden lausuu, niin ei siinä minkään viranomaisen tai epävirallisemman valtuutetun langettavat lausunnot mitään paina. Päinvastoin,  mainettahan se toisi. Vähän sama kun syrjäkylien juopot kisailevat, kuka jää ratista kiinni. Maksamatta jäävät sakot eivät ole kaksinen sanktio. Mutta maine kasvaa, varsinkin jos lehdessäkin asia mainitaan.

Rohkenen epäillä myös yhteisesti sovittavaa hyvää nettitapaa. Ei se mitenkään onnistu. Tai saahan säännöt luotua, mutta mitenhän niihin sitoutusivat ne, jotka eivät niistä piittaa. Ei mitenkään.

Siinä olen kyllä hyvin paljon samaa mieltä Hyvärisen kanssa, että herjaukset, vihapropaganda, pornografia, terrorismi, väkivalta sekä lasten ja nuorten elämää tuhoavat aineistot ovat tympeitä ja vastenmielisiä.

Mutta ei välinettä pidä syyttää, jos ajatus on vino.

Internetissäkin seuraava vaihe, web 3.0, voi hyvinkin olla se, että ihmiset hakeutuvat sinne, missä laatu on taattu. Esimerkiksi sanomalehtien sivuille, joissa sisältö käydään etukäteen läpi.

Ehkä pahimmat huutajat jäävät nettikorpeen.

Ei me täällä oikein osata itse elää. Eikä oikein ymmärretä omaa hyvää.

Onneksi on  Matti Viialainen, ja Helsingin Sanomat. Niissä se viisaus asuu.

Helsingin Sanomat kertoi keskiviikon pääkirjoituksessaan, mihin pitää katse Kaakkois-Suomessa suunnata. Eritoten taitavalla retoriikalla laadittu teksti niputti Kymenlaakson ja Etelä-Karjalan lopullisesti Itä-Suomeen – jonka tulevaisuus näyttää aina vain kurjemmalta, kuten lehden arvovaltaisena ja asiantuntevana tähän asti pidetty pääkirjoitus kertoo. Itä-Suomeen kuuluvat Kymenlaakso, Etelä-Karjala, Pohjois-Karjala, Etelä-Savo ja Pohjois-Savo. Sanoo Helsingin Sanomat. Piste.

Meidän on taivuttava, lehti jatkaa.

Eritoten lämmintä terminologiaa viljellään Lappeenrannasta ja Imatrasta – rajanpinnan kaupunkeja olemme. Ja ilman venäläisiä meillä kaupat kituisivat, sanoo Helsingin Sanomat. Ja tottahan se varmaan on. Venäläisten osuus vähittäiskaupasta on sentään hieman reilut kuusi prosenttia. Sen varaanhan on meillä palvelut ylösrakennettu, ei meidän – köyhien -  omien rahojen. Ei. Kun ei sitä puutakaan Venäjältä.

Varmaan myös Kymenlaaksossa pannaan hyvillä mielin merkille, että pohjoismaiden suurin sanomalehti kantaa huolta myös heistä. Ei näytä Kymenlaaksolle jäävän muuta mahdollisuutta kuin lyöttäytyä yksiin muiden Itä-Suomen maakuntien kanssa, julistaa lehti

Muiden Itä-Suomen maakuntien? Eihän Kymenlaakso ole ollut, ei ole, eikä tule olemaan Itä-Suomea. Etelää se on. Tai kaakkoa. Ei itää.

Kun ensin on lyöty faktat pöytään ja meidät yhteiseen surkeuteen, niin kunniakkaiden pääkirjoitusperinteiden mukaisesti  esitetään hurskas toive, erityisen viisas menettelytapaohje.

Helsingin Sanomien mukaan koko Itä-Suomen valttina ovat Pietari, EU:n tuet ja Saimaa.

Niinpä. Kyllä Iisalmen ja Nurmeksen pojat innostuvat, kun helsinkiläiset neuvovat
Pietariin menemään. Saimaata pitkinhän sinne pääsee, EU:n tuella.

Puunjalostusteollisuuuden varaan ei meillä voi enää laskea, neuvoo Helsinki. Muuta on keksittävä. Ja kas! Tuleehan se ratkaisukin: palvelut ja nimenomaan matkailupalvelut! Elämys- ja rauhoittumispaketti on Itä-Suomen valtti! Vaativa venäläinen ja keskieurooppalainen matkailija tänne ryntääpi, luonnonrauhaan ja kalastukseen. Saattaa tulla myös vaativa helsinkiläinen.

Siinäpä sitä, ohjetta. Marraskuussa.

Sen verran lipsahtaa lehdeltä, että  ajatusten lähde pilkahtaa esiin.

”Runsaan vuoden verran Etelä-Savon maakuntajohtajana toiminut Matti Viialainen on pannut tuulemaan”, kirjoittaa Helsingin Sanomat.

Sielläpä se sylttytehdas, Mikkelissä.

Ja syykin: valtion aluehallinnon uudistus.

Etelä-Savolla on aidostikin syytä olla huolissaan. Maakunnan näkymät ovat synkät. Ja Viialainen on keksinyt, että kun otetaan Kymenlaakso ja Etelä-Karjala kimppaan, niin kuiville selvitään. Etelä-Karjalassa ainakin maakuntajohtaja Timo Puttonen on samaa mieltä. Keskustelu on ollut merkillepantavan vähäistä.

Vaihtoehtona Etelä-Karjalassa olisi suuntautua eteläiseen Suomeen, Etelä-Karjalan, Kymenlaakson ja Päijät-Hämeen, ehkä myös Itä-Uudenmaan, yhteistyöhön. Tämä dynaaminen suunta ei jostain syystä Etelä-Savon ja -Karjalan maakuntajohtajille käy. Ja näköjään on lobbarina maan aateliin kuuluva Viialainen saanut johtavan tiedotusvälineenkin olemaan kanssaan samaa mieltä.

Ei aluehallinnon uudistus ole vielä mitenkään päätetty, vaikka siitä pari viikkoa sitten Puttonen jo iloitsikin, kuulemma junassa ja myös Etelä-Saimaan uutisessa. Toivottavasti Etelä-Karjalasta löytyy politiikkoja, jotka näkevät pitemmälle ja tarkemmin. Ja uskaltavat katsoa tulevaisuuteen. Ja vaikuttaa ennen ensi vuoden lopullisia päätöksiä niin, että Etelä-Karjalan paras toteutuu.

Hassusti kävi savikiekoille, lp-levyille, ja cd:illekin.
Digi tuli ja pilasi hyvät bisnekset.
Nyt valtaosa musiikista kaupataan sähköisessä muodossa. Levyhyllyjä ei enää kotona tarvita.
Köpelösti on käynyt myös kaitafilmien, videoiden, eikä DVD:kään voi kovin hyvin. Kotien komeroissa on miljoonia VHS-kasetteja, joita kukaan ei enää katso.
Elokuvat ja tv-ohjelmat ovat jo siirtyneet sähköiseen muotoon, tietokoneiden ja palvelimien kovalevyille. Sieltä niitä katsotaan silloin kun itselle sopii.
Jokohan kirjalle olisi kohta käymässä samoin?

Monen mielestä kirjaa ei voi korvata millään teknisellä vempaimella – niiden mukana katoaa lukemisen ilo, ja tuntuma kirjaan, kirjallisuuteen ja taiteeseen. Digitalisoitu kirja ei tunnu kirjalta.
Ihan samanlaiset perustelut kuin aikoinaan vinyylilevyjen, cd-levyjen, vhs:n ja dvd:n puolestapuhujilla. Mutta niin vain maailman muutos jyräsi, ja laatu parani.

Kirjojen sähköisiä lukulaitteita alkaa jo olla markkinoilla.
Yhdysvalloissa Amazon julkaisi vuosi sitten Kindlen, sähköistä paperia käyttävän laitteen. Nyt siihen voi ostaa lähes 200 000 kirjaa, kymmenellä dollarilla kappale. Laitteeseen saa suurimpien sanoma- ja aikakauslehtien verkkopalvelut. Tekniikka on kehittynyt – käyttäjien mukaan sähköinen paperi, ePaper, alkaa olla niin hyvä, että siltä viitsii kirjojakin lukea.
Kolmensadan gramman painoiseen, pienen kirjan kokoiseen laitteeseen mahtuu parisataa kirjaa, ja lisämuistikortteihin valtavasti lisää. Kirjat latautuvat laitteeseen 3G-verkon kautta minuutissa.
Kindlen lisäksi markkinoille on tulossa muitakin laitteita, esimerkiksi Readius ja Plastic Logic.
Aasiassa kova juttu on kirjojen lukeminen kännykällä. Nyt siellä tehdään kännyköihin erityisen sopivaa kirjallisuuttakin. Ja kauppa käy.

Kirjan ystävien on ehkä turha pelätä nopeaa muutosta. Kindle on toistaiseksi lähinnä Yhdysvaltain markkinoilla, mutta kyllä se Eurooppaankin tulee.
Noin 300 euron hinta myös lykkää laitteen nopeaa yleistymistä. Ehkä.
Ehkä suomalaista kirjallisuutta suojaa myös pieni kielialue. Vai suojaako? Ovathan kirjat jo nykyisinkin valmiiksi digitaalisessa muodossa. Ehkä julkaiseminen digitaalisessa laitteessa olisi jopa halvempaa kuin painaminen ja jakelu. Jäähän siinä myös kirjakaupan osuus välistä pois, kun kirjat voi tilata suoraan kustantajilta.
Ehkä monelle kirjoilla on suuri merkitys myös esineinä. No, niinhän lp-levyilläkin oli.
Viime kädessä päätös on tietenkin kuluttajien. Jos riittävän moni innostuu kirjan lukemisesta sähköiseltä paperilta, parinsadan kirjan mukana olosta, helposta, nopeasta ja halvasta uuden kirjan ostamisesta, niin ehkäpä painetulle kirjalle käy kehnosti. Tai sitten kuluttajalle tulee vaihtoehtoja, joko painettu tai sähköinen. Niistä valitaan oman mieltymyksen mukaan.
Ehkä uutta tekniikkaa ei kannata pelätä. Kuten musiikissa, kirjallisuudessakin tärkeintä on lopultakin sisältö. Ja kuluttamisessa valinnan vapaus.