Saimaan rannalla

Toisen maailmansodan jäljiltä Suomessa oli yli 400 000 evakkoa.

Yleisen käsityksen mukaan Suomi onnistui pakolaisten sijoittamisessa liki maailman parhaiten. Kotinsa jättämään joutuneet sijoitettiin supistuneeseen maahan ilman suuria tuskia. Asutustiloja perustettiin, uuden elämän edellytykset luotiin. Suomalaiseen kollektiivitajuntaan on iskostunut sekin – ainakin keski-ikäisen ihmisen mieleen – että muu Suomi otti evakot vastaan jos ei nyt aivan riemusta kiljuen, niin enimmäkseen myönteisesti. Kokonaisuus sujui mallikkaasti, Suomella ja suomalaisille kunniaksi.

Näin varmaan olikin, valtion kannalta katsoen. Evakoista ei tullut hylkiöitä.

Mutta olikohan todellisuus sittenkään niin siloinen ja suloinen? Ainakaan evakkojen itsensä kannalta? Olisiko sittenkin vastassa ollut hiljaista torjumista, hienovaraista vastenmielisyyttä, selkeämpääkin tylyyttä? Pitäisiköhän se selvittää?

Vaikka suomalaisia kaikki olivatkin, karjalaisten kulttuuri poikkesi paljon monesta muusta. Erot liittyivät kieleen, tapoihin, ruokaan, uskontoonkin. Olikohan 1940-luvun Suomi kovin joustava hyväksymään erilaisuutta, nykykatsannossa pientäkin?

Historiatutkimuksessa on viime vuosina pyritty avoimin mielin selvittämään vielä selvittämättömiä kansakunnan kipupisteitä. Vuoden 1918 tapahtumista on tullut uutta tietoa. Kylmän sodan ajan tekemisiä selvitetään jatkuvasti lisää.

Sota-ajan tapahtumiakin selvitetään entistä tarkemmin. Huhtiniemen sadat salaiset teloitukset elivät huhuina, mutta tutkimuksella väitteet on onnistuttu torjumaan ja häivyttämään häpeälliseltä vaikuttanut tapahtumasarja.

Toki evakoista on tehty tutkimusta. Heikki Varis aloitti jo 1950-luvulla, Tarja Raninen-Siiskonen on väitellyt aiheesta, Anne Kuorsalo ja Iris Salorantakin tutkineet.

Kaunokirjallisuuttakin on kirjoitettu, Eeva Kilpi varmaan tunnetuimpana. Ja poliitikot, ainakin Veikko Vennamo ja Johannes Virolainen, ovat asiaa valottaneet omalta kannaltaan.

Mutta tarvetta kokonaisvaltaiseen, isoon hankkeeseen on. Nyt alkaa sille olla viimeiset hetket.

Evakkojen tarinoiden selvittäminen toisi uudenlaista, ei ehkä niin miellyttävää tietoa sodan jälkeisen Suomen todellisuudesta. Asiakirjoista näkyy yksi kuva, yksittäisten kansalaisten kokemuksista tulee toinen kuva. Iso hanke toisi lisävalaistusta.

Evakkoon joutuneiden kannalta olisi hyvä, että muistot kirjattaisiin ylös. Kipeätkin. Niitäkin aivan varmasti on.

Valtiotieteen tohtori Sari Näre on esittänyt, että sodan tunnetrauman purkamiselle on sosiaalinen tilaus. Hänen mielestään Suomen Akatemian pitäisi vastata tähän tilaukseen ja perustaa tutkimusohjelma sota-ajan kokemushistorian ja tunneperinnön kartoittamiseksi. Lisäksi niin sanottujen lapsiveteraanien asia olisi Näreen mielestä syytä ottaa poliittisen tarkasteluun.

Niin epäilemättä olisi.

Tähän samaan yhteyteen sopisi mainiosti lähes puolen miljoonan evakon kokemushistoria ja tunneperintö.

Jokelassa surmataan nuori tyttö. Porvoossa löytyy merestä helsinkiläisen kampaajan ruumis.

Karmeita, surullisia tapahtumia.

Jokuhan niihin on syypää. Poliisi tutkii, pidättää epäillyn, jonka sitten oikeus vangitsee jos on riittävästi perusteita. Suomessa oikeudenkäynnit ovat julkisia, ellei tuomioistuin erikseen toisin päätä. Surmissa ei yleensä ole syytä sulkea ovia.

Julkisuus ei tarkoita sitä, että kaiken julkisen voisi myös julkaista tiedotusvälineessä. Julkaisemista säätelevät monet muutkin asiat kuin julkisuuslainsäädäntö.

Oikeusvaltiossa yksilön suojan kannalta tärkeä periaate on, että ihminen on syytön kunnes toisin todetaan. Toteaja on tuomioistuin, ei iltapäivälehden toimitus.

Journalistin ohjeissa korostetaan yksilön suojaa monessa kohtaa. Esimerkiksi pykälä 31 sanoo näin: Rikoksesta tuomitun – siis vasta tuomitun - nimen, kuvan tai muita tunnistetietoja voi julkaista, ellei se tuomitun asemaan tai tekoon nähden ole selvästi kohtuutonta.

Pykälää myöhemmin ohjeet sanovat näin: Tunnistamiseen johtavien tietojen käytössä on syytä olla varovainen, kun kyse on vasta rikosepäillystä tai syytteestä.

Toimitusten arkipäivässähän näitä ratkaisuja tehdään, ja linjoja vedetään, ohjeet kristalliskirkkaan mielessä.

Ja niin on iltapäivälehtien toimituksissa näinä viikkoina harkittu, että epäillyn kuvan voi julkaista – sekä nuoren tytön että  kampaajan surmasta epäillyn. Onkohan tämä ihan oikein. Onkohan tunnistamiseen johtavien tietojen – jota valokuva herraparatkoon on jos mikä – tietojen käytössä on oltu varovaisia. Ei oikein varovaisuudeksi riitä se, että nimeä ei sentään mainita. Tässä vaiheessa kyse on vasta epäillystä.

Ja onkohan yksilön oikeusturvaa ja erityisesti syyttömyys-lähtökohtaa harkittu vakavasti?

Vai onkohan kuva vain otettu kun sen kerran saa ottaa, ja sitten julkaistu kun sen kerran voi ottaakin.

Journalistin ohjeiden 35. pykälän mukaan oikeudenkäynnin aikana ei pidä ottaa ennakolta kantaa syyllisyyteen. Toki lehdet korostavat, että tässäpä vasta epäilty. Mutta kyllähän lehtiä luetaan kokonaisuutena, monet vain vilkaisten. Journalismin ei pidä leimata syylliseksi.

Ihminen se on epäiltykin, toistaiseksi syytön.

Poliisi valvoo. Poliisi on luotettava. Poliisi on oikeudenmukainen. Poliisi on tasapuolinen.

Heh.

Jos ylinopeutta on yli 40 kilometrin tunnissa, poliisi ottaa kortin pois.

Paitsi jos on Sebastian Loeb.

Viime viikolla poliisi valvoi nopeuksia Jyväskylän seudulla ehkä normaalia tarkemmin. Tulossa oli MM-ralli, ja monenlaista suharia oli liikenteessä.

Unkarin Gabor Meyrillä oli ylinopeutta 61 kilsaa. Selvä tapaus: ajokielto heti. Ralli jäi väliin.

Liettua Vitautas Baranauskas ajoi 49 kilometriä tunnissa yli rajoituksen. Ei tässäkään mitään ongelmaa: ajokielto heti, ja ralli jäi väliin.

Liettuan Andrea Cortinovisilla ylinopeutta oli 41 kilometriä tunnissa. Ajokielto heti.

Mutta sitten: Sebastian Loebillä ylinopeutta oli samaiset 41 kilometriä tunnissa. 60:n alueella vauhtia oli 101 km/h.

Ja mitä tekee poliisi? On luottettava, oikeudenmukainen ja tasapuolinen. Antaa Loebille ajokieltoa seitsemän viikkoa, ja 20 päiväsakkoa. Mutta vasta sunnuntaina. Kun ralli oli jo ohi.

Selittelyksi meni poliisin toiminta. Oli kuulemma ongelmaa sisäisessä tiedonkulussa. Loeb ajoi ylinopeutta keskiviikkona. Tieto tavoitti ylikonstaapeli Matti Heinäsen perjantaina. Heinäsen mukaan ajokieltoa ei voinut langettaa perjantaina. Olihan rallikin jo käynnissä.

Ja lisää selittelyä: jos Loebin ylinopeus olisi ollut yli 50 km/h, olisi hänet suljettu kisasta välittömästi, väittää ylikonstaapeli Heinänen.

Mitä sanoo Jyväskylän poliisipäällikkö: Tärkeintä on, että päätökset ovat linjakkaita. Linjassa myös muiden kuskien ajokieltojen kanssa. Ja poliisipäällikön mukaan linjakkaasti mentiin: Loebilta otettiin ajo-oikeus pois, kuten muiltakin. Tosin vasta sunnuntaina. Ja tosin hän sai ajokorttinsa heti takaisin, kun oli poistumassa maasta.

Erikoista logiikkaa, Jyväskylän poliisilla.

Entäs sitten tulevan poliisiylijohtajan Mikko Paateron näkemys?

Paatero uskoo Ilta-Sanomien haastattelussa, että käsky kortin menettämisen siirtämisestä on tullut korkeammalta taholta kuin ylikonstaapelilta. ”Tällainen on päällystön asia”, sanoo Paatero.

Siis mitä? Poliisipäällystö päättää, että kun ylinopeutta ajaa MM-rallin kannalta keskeinen hahmo, niin laista ei tarvitse välittää? Että oikeudenmukaisuudesta ei tarvitse välittää? Että tasapuolisuudesta ei tarvitse välittää? Että miljoonatuloinen urheilija onkin Suomen lain edessä toisessa asemassa kuin Liettuan ja Unkarin pojat? Tai suomalaiset? Että rikkaille onkin eri laki? Että poliisilla on oikeus tulkita lakia niin ettei siitä tarvitse välittää, kun on urheilusta – ja samalla isoista rahoista – kyse?

Kuka luottaa poliisiin, oikeudenmukaisuuteen ja tasapuoliseenkohteluun?

Oliko Veikko Vennamo sittenkin oikeassa?

Jo johan. Eteneekö avoimuuskin Gaussin käyrää pitkin?

Keskustan varapuheenjohtaja, hallinto- ja kuntaministeri Mari Kiviniemi haluaa vapauttaa kauppojen aukiolon. Tähän asti vapautta on vaadittu oikealla ja muualla vastustettu. Tiukkaa linjaa on ollut myös keskustan ministeriryhmässä. Ainakin Mauri Pekkarinen on halunnut pitää osan sunnuntaista kaupat kiinni, tai sitten pelata aukiolotuntien kanssa niin, ettei niistä ota selvää kuin juristi.

Nyt taitaa olla jotain tapahtumassa.

Kokoomuksessa kaupan vapauttamiseen on suhtauduttu myönteisesti jo pitkään. Siellä uskotaan, että markkinat, viime kädessä asiakkaat, päättävät, milloin kaupan kannattaa yrittää käydä kauppaa. Keskustasta ja varsinkin vasemmalla uskotaan, että kauppiaista ei näin vaativan päätöksen tekemiseen ole, vaan paras asiantuntemus asiakkaiden ja kauppiaiden tarpeista istuu Arkadianmäellä. Milloin ei ole  kesä- tai muulla lomalla.

Suomalaisen politiikan päättämisen vauhdin tuntien on varmaan ennenaikaista kuvitella, että tämän hallituksen aikana voitaisiin nykyisistä järjettömistä säännöksistä luopua. Mutta jos vapauttamista kannattavat nyt kokoomus ja ainakin osittain keskusta, niin ehkä ihan lähivuosikymmeninä rävähtää, eikä laki säätele yksinkertaista asiaa.

Ehkä jo seuraavan hallituksen ohjelmaan saadaan maininta, että kaupan aukiolo vapautetaan. Jos ei nyt ihmeitä satu, niin asiasta tehdään lakiesitys seuraavan hallituksen loppumetreillä. Vuoden 2014 lopulla. Kun asia on poliittisesti arka, niin ei siitä eduskunta uskalla päättää ennen kevään 2015 vaaleja, kun ay-liikekin meuhkailee.

Mutta jospa sitten saataisiin taas hallitusohjelmaan. Ja jos demarit ja muu ns. vasemmisto ovat oppositiossa, niin ehkä jo vuonna 2018 voisi asia olla eduskunnassa esillä. Jos vasemmisto on hallituksessa, niin ehkä lykkääntyy vaalikauden verran.

Jos siis hyvin käy, niin tuossa vuoden 2021 tienoilla päästään tuumasta toimeen, ja jo kenties vuoden 2022 alusta kaupat voivat auki silloin kun itse haluavat. Ja asiakas, kansalainen, äänestäjä voisi mennään kauppaan silloin kun tarvitse eikä silloin kun laki säätää.

Ei tule vaivatta vapaus.