Saimaan rannalla

Etelä-Karjalan maakuntahallituksen puheenjohtajan Pekka Ruotsalaisen (sd. Imatra) asemaa pohdiskellaan. Ihan kaikkialla ei luottamusta enää oikein ole. Mutta eipä löydy myöskään rohkeutta mitään tehdä.

Etelä-Karjalassa, ainakin Etelä-Karjalan liitossa, noudatetaan Pätkän logiikkaa: asiahan ei minulle kuulu.

Ruotsalainen oli aikoinaan Imatran seudun kehitysyhtiön Kehyn toimitusjohtajana. Kehy veti koivukeskushanketta, jolle maakuntaliiton kautta tuli EU-tukirahoja 340 000 euroa vuosina 2001-2003. Nyt on käynyt ilmi, että hakemuksessa annetut tiedot olivatkin ilmeisesti puutteellisia, ja liitto aikoo periä rahoja takaisin.

Samassa yhteydessä myös Ruotsalaisen (sd. Imatra) asema maakuntahallituksen puheenjohtajana on vaakalaudalla.

Vai onko?

Maakunnassa ovat poliitikot sopineet, että maakuntahallituksen paikka on demareiden. Muut puolueet eivät asiaan puutu.

Näin kokoomuksen Heikki Järvenpää tiistain Etelä-Saimaassa: ”Paikka on sovittu demareille, ja siitä kokoomus pitää kiinni. Ruotsalaisesta ei ole enempää Lappeenrannan kuin kokoomuksen kannaltakaan ollut kovin paljon haittaa eikä hyötyä.”

Onhan se paljon sanottu, luottamuksesta.

Ja keskustan Ari Berg, maakuntahallituksen varapuheenjohtaja: ”Se on enemmän maakuntavaltuuston demarien asia, koska maakuntahallituksen puheenjohtajan paikka on sovittu heille.”

Ja mitä tekevät demarit? Lappeenrannan demareiden ”henki on, että Ruotsalaiseen ei enää luoteta”.

Imatran demareiden Heikki Tanninen ei halua vielä ottaa kantaa koko asiaan.

Demokratia pelaa siis niin, että maakunnan edunvalvonnan kannalta yhden keskeisen paikan haltijan persoona, yhteistyökyky ja luottamus ei kuulu kellekään muille kuin demareille sen jälkeen, kun sopimus sopivasta puolueesta on tehty. Ja eikä edes kaikille demareille, vaan ainoastaan Imatran demareille, jotka taitavat olla oma lukunsa. Eikä asia kuulu oikeastaan heillekään.

Ehkä käy niin, että luottamuksen ratkaisee se, johon paljon luotetaan: maakuntahallituksen puheenjohtaja Pekka Ruotsalainen.

Hänen mielestään kysymys eroamisesta on ”naurettava”.

Ehkä Ruotsalainen on oikeassa. Naurettavaa.

- Kyllä tämä tuntuu ihan kohtuttomalta, kommentoi eläkeläinen Veikko Pylvänäinen, 61, rattijuopumustuomiotaan.

- Pitäisi ottaa huomioon olosuhteet.

Pylvänäinen tuomittiin käräjäoikeudessa 30 päivän ehdolliseen vankeusrangaistukseen ja 150 euron sakkoihin törkeästä rattijuopumuksesta. Tuomion syy oli, että Pylvänäinen oli ajanut autoaan juovuksissa kirkonkylällä sunnuntaiaamuna.

Kohtuuttomalta tuntuu myös kirvesmies Gunnar Puttosesta, 48:

- Olen enimmäkseen ajellut selvinpäin, ja aion jatkossakin ajella, kunhan saan kortin takaisin. Tässä on kyseessä inhimillinen erehdys. Luulin että olin selvä, mutta en sitten ollutkaan, sanoo Puttonen.
- Jos laki on tällainen, niin sitten se on. Vaikka oma vikahan tämä on, inhimillinen erehdys. Kansalaisvelvollisuuteni kyllä hoitaisin kaikissa olosuhteissa, sanoo Puttonen.

Hänet tuomittiin rattijuopumuksesta ja ajokortitta ajosta 40 päivän ehdolliseen vankeusrangaistukseen.

-Olihan minulla se kortti ollut, mutta jotenkin unohdin, että ei sitä nyt ollutkaan. Virheistä oppii, Puttonen kertoo.

Puttonen on viimeksi ollut töissä seitsemän vuotta sitten rakennuksella. Vieläkö Puttonen aikoo rakennuksille?

- En tiedä. Hoidetaan nyt ensin tämä homma niin mallikkaasti kuin pystytään. Katsotaan sitten, mihin lähdetään. Raksalla oli antoisaa, mutta oli se rankkakin kokemus. Tuleva työpaikka on täysin auki, Puttonen pohtii.

Eipä tällaisia uutisia näe. Eikä ole tarviskaan. Ei näillä ole mitään yhteiskunnallista merkitystä, ei yleistä mielenkiintoa. Ja yksityisyyden suojankin kanssa on vähän niin ja näin. Eihän tällainen ole journalismia, vaikka lakia onkin rikottu.

Paitsi kun on kyse urheilijasta. Katso uutiset Tony Salmelaisen tuomiosta Helsingin Sanomista, Ilta-Sanomista
(video lausunnosta) ja Iltalehdestä

Urheilija on toisenlainen. Urheilija saa kommentoida. Kohtuuttomalta tuntuu.

Suomalaisesta demokratiasta pitää olla ylpeä. Valta kuuluu kansalle. Kansa luovuttaa vallan neljän vuoden välein eduskunnalle valtion asioissa ja kunnanvaltuustolle kunnan asioissa. Ja välilläkin saa toki huudella, vaatia ja esittää.

Jos valittujen vallankäyttö ei kansalaisia miellytä, niin kansa vaihtaa edustajat. Niin se menee.

Yksinkertaista ja tehokasta.

Ja kaiken tämän kansanvallan, kansan ja vallan  palveluksessa on iso liuta virkamiehiä. Heidän tehtävänsä on esitellä asiat päätettäväksi, ja päättää niistä asioista joista erikseen on sovittu. Niin se menee tämäkin.

Ihan aukoton on tämä meidän systeemi. Viime kädessä valta kuuluu kansalle, jokaiselle meistä, saman verran.

Kun on Imatran tapahtumia katsellut, niin vähän on alkanut tämä suomalainen demokratia-malli epäilyttää. Kaupungista on lyhyessä ajassa lähtenyt sen verran johtavia, aivan keskeisiä virkamiehiä pois, että alkaisi hirvittää jos olisi imatralainen.

Ja kyllä näin Lappeenrannastakin katsoen hirvittää – ettei vain muutaman vuoden kuluessa olisi Imatran kaupunki pakkoliittymässä Lappeenrantaan. Tuomassa hyvin ikääntyneen väestönsä, sosiaaliset ongelmansa, epätoivoisen tulevaisuutensa muiden vastattavaksi.

Kun kaupungin virkamiesjohto lähtee liki kokonaan, niin epäilyttäähän se. Jotain on Imatralla pahasti pielessä. Joko kaupungin talous ja tulevaisuus on niin karmea, että se lähtee kuka vain voi. Tai sitten yhteistyö virkamiesten ja johtavien luottamusmiesten välillä on sellaista, että virkamies kokee sen sietämättömäksi.

Mitä vähän kuullut, niin tämä jälkimmäinen vaihtoehto on hyvin mahdollinen.

Se on karmea tilanne. Sen verran pienet ovat Suomen ja Imatran kuviot, että kyllä virkamiesten ja luottamusmiesten pitää vaalien välillä pystyä luomaan yhteinen tahtotila, yhteinen näkemys kaupungin kehittämisestä. Ja myös vallanjaosta.

Virkamiehen vastuu kestää niin kauan kuin virka, tai toimi. Luottamusmies pääsee lähtemään milloin vain, vähintään neljän vuoden välein. Missä se lopullinen vastuu oikein on?

Vaikka demokratiassa luottamusmiehet ovatkin periaatteessa ylimmät päättäjät, niin eivät he sentään diktaattoreja ole. Eivätkä virkamiehet heidän palvelijoitaan. Kun tällaista ajatusta tuntuu olevan, niin ovat kyllä nämä demokraatit ihan väärin ymmärtäneet demokratian.

Ei tarvitse ihmisen kantaa vastuuta itsestään ja tekemisistään. Kunhan elelee ja ahnehtii, ja jos huonosti käy, niin menee oikeuteen peräämään rahojaan.

Suomalainen pariskunta oli ensin rikas. Mutta kuten jo yliopistossa kansantaloustieteen peruskurssilla opetettiin, ei rikkaalle mikään riitä, vaan lisää pitää saada. Niinpä pariskunta marssi Nordeaan. Pankinjohtaja esitteli vaihtoehtoja, pariskunta päätyi siihen, että laittoivat kaksi miljoonaa euroa Selekta-säästöhenkivakuutuksiin.

Kun säästöhenkivakuutukset päättyivät puolenkymmentä vuotta myöhemmin, olikin käynyt niin, että sijoituksista oli huvennut yksi miljoona pois. Jäljellä oli vain miljoona. Jurppiihan se.

Ennen tätä sijoitusta rahat olivat olleet verovapailla tileillä. Sitten rahoille haettiin parempaa tuottoa, joka pariskunnan mielestä ei saa näkyä verottajalle. Tuotto-odotuksen piti olla parempi kuin määräaikaistalletuksessa.

Pitkään sijoitustoimintaa harrastaneelle pariskunnalle oli yllätys, että rahojen menettämisen riski kasvaa, kun tavoitteena on korkea tuotto.

Asia meni käräjäoikeuteen, ja Helsingin käräjäoikeus päätti, että Nordean on korvattava miljoona euroa.

Raju päätös.

Pariskunta oli saanut Selekta-vakuutuksen esitteen, ehdot ja hinnaston. Miehen mukaan pankki ei kertonut riskeistä mitään. Pariskunta ei ollut edes lukenut saamaansa materiaalia, mutta pankki kantaa vastuun, sanoo oikeus. Oikeus on sitä mieltä, että pankki ei täyttänyt tiedonantovelvollisuuttaan, kun ei pääoman menettämisen mahdollisuudesta ei erikseen puhuttu.

Varmaan oikeuden päätös on paitsi lain, myös oikeudenmukainen. Tämä helpottaa selkeästi tavallisen ihmisen elämää.

Kerran nuorena miehenä hävisin kortilla 1500 markkaa. Ei silloin etukäteen kukaan sanonut ääneen, että tällainenkin mahdollisuus on olemassa. Olen varmaan oikeutettu saamaan rahat takaisin.

Avioero meni aika lailla miinukselle. Ei vihkinyt virkamies sanonut, että persnettoa voi tulla rajusti. Käräjillä nähdään!

Ja kerrankos on käynyt niin, että ihminen on ostanut asunnon, ja suhdanteet ovat menneet niin, että arvo onkin laskenut. Kyllä ihmisellä silloin on oltava oikeus saada menetetty pääoma takaisin. Ellei ole selvästi sanottu, että näinkin voi käydä. Kunhan on jättänyt paperit lukematta ja tiedon hankkimatta.

Entäs sijoittaminen, jota sadattuhannet harrastavat? Onko korostettu, että voi pääoma huveta? Ellei, niin ei kun oikeuteen, kyllä sieltä rahansa takaisin saa, pankeilta.

Jos ei ihminen ymmärrä, että isompi tuotto merkitsee isompaa riskiä, niin eihän se nyt – herra paratkoon – ihmisen vika ole. Syyllinen on pankki.

Jos ahneuksissaan haluaa pitää rahansa verottajalta piilossa, niin pitäähän niille nyt sentään joku vakuutus saada. Pankki maksaa.

Helsingin käräjäoikeutta sopii kiittää ja kumartaa. Elämän taloudelliset riskit ovat poistuneet.

Suomalaisten työmatkat vain pitenevät, kertoi Etelä-Saimaa maanantaina.

Jutussa haastateltu Marko Pekkola asuu Lappeenrannassa ja käy töissä Simpeleellä. Siinä ei ole mitään ihmeellistä. Lappeenrannan kannalta on tietysti hyvä, että Pekkola ei muuttanut työn perässä. Mielekäs työ ja mielekäs asuminen on hyvä yhdistää, vaikka työmatkaa kertyisikin.

Tutut ovat töissä Helsingissä, mutta ei se tarkoita, että siellä pitäisi asua pysyvästi. Lappeenrannassa on koti viikonloppuisin. Se on hyvä asia Lappeenrannalle. On järkevä tapa tehdä töitä vaikka Helsingissä, ja asua viikonloput rauhallisemmalla seudulla.

Toisin on kuitenkin Parikkalassa. Siellä kunta ei halua asukkaiksi ihmisiä, jotka eivät asu kodissaan vakituisesti, joka päivä. Parikkala ei halua ihmisiä, jotka käyvät kodissaan vain viikonloppuisin, vapaa-aikana. Parikkalassa kunta määrää, että ei sinne viikonlopuiksi tulla. Parikkalassa joko ollaan – tai sitten ei ollenkaan.

Parikkalan kunnalla on Moskuunniemessä omakotitontteja myytävänä. Talvella niistä peräti 11 meni kaupaksi. Ostajat olivat kansalaisuudeltaan vääriä – venäläisiä. Kaupoista tehtiin puolenkymmentä oikaisuvaatimusta. Ja niinpä kunta teki uuden päätöksen, ja perui kaupat. Ostajat olivat ensin ilmoittaneet, että he käyttävät tulevia omakotitaloja vapaa-ajan asuntoina. Myöhemmin he tosin kertoivat, että aikovat asua taloissa pysyvästi.

Mutta ei kelvannut tämä parikkalaisille. Tonttikaupat peruttiin.

Viesti on selvä. Parikkala ei halua muualla työssäkäyviä, nykyaikaisia ihmisiä ainakaan viikonlopuksi. Korkeastikoulutetulta nykyihmiseltä, ehkä etätyötäkin tekevältä, Parikkala pistää ovensa visusti kiinni. Siellähän sitä on hyvä ihmisen köllötellä, omissa oloissaan.

Kunta voisi hyödyntää linjakasta toimintaansa markkinoinnissa: Pää pensaaseen ja Parikkalaan.

Rasismia ei sovi epäillä. Ihan samalla lailla olisi Parikkala toiminut, jos tonttien ostajat olisivat olleet ranskalaisia tai englantilaisia. Vai?

Työmarkkinakenttä vaatii rakenneuudistusta.

Nykyisellä sirpaloituneella järjestelmällä ei päästä kilpailukykyiseen, laadukkaaseen työmarkkinapolitiikkaan. Yksikkökokojen suurentaminen ja erikoistuminen ovat keinot.

Työmarkkinajärjestöjen keskittäminen edistäisi sitä paitsi kansainvälistä kanssakäymistäkin.

Suomi tarvitsee kansainvälistä työmarkkina-asiantuntemuksen vaihtoa. Ulkomaalaisia osaajia on vaikea houkutella epämääräisiin sirpaleyksiköihin.

Toki työmarkkinakenttää on uudistettu, mutta uudistukset näyttävät hyvältä vain paperilla. Tosiasiassa yhdistämiset ovat usein olleet hallinnollisia niin, että organisaatiot jatkavat toimintaansa uuden organisaation sisällä entiseen malliin.

Pelkkä ammattiliittojen vähentäminen ei riitä. Suomessa pitää tehdä työmarkkinapoliittisesti uhkarohkeita mutta välttämättömiä päätöksiä. Kokonaisia palkansaajien keskusjärjestöjä on lakkautettava. Sulkemispäätöksiä tehtäessä tulee ottaa huomioon keskusjärjestön ja sitä ympäröivän infrastruktuurin suhde. Lakkauttaa voisi sellaisia keskusjärjestöjä, joiden lähellä ei ole niitä tukevaa todellisuutta.

Ensimmäiseksi mainitsisin Akavan. Akateeminen koulutus ei ole enää vuosiin eronnut mitenkään olennaisella tavalla muusta koulutuksesta, eikä Akavan ympärillä ole sitä tukevaa infraa. Kyse on palkansaajajärjestöstä, eivätkä akateemisesti koulutetut poikkea työsuhteen tai työmarkkinainfran suhteen muista palkansaajista.

En ole vakuuttunut Akava olemassaolon oikeutuksesta. En osaa määritellä, mitä se antaa ympäristölleen.

On uskallettava pohtia, saavutetaanko Akavassa työntekijän, työnantajan ja muun yhteiskunnan kannalta riittävä työmarkkinapolitiikan taso.

Lakkautetaan Akava ja siirretään sen resurssit muihin palkansaajakeskusjärjestöihin.

Katso myös Akavan puheenjohtajan Ilkka Viljasen Suomen Kuvalehdessä esittämiä mietteitä Lappeenrannan teknillisestä yliopistosta.

Niin oudolta kuin se saattaa kuulostaakin, niin maailmanlaajuisen internetin suureksi vahvuudeksi taitaa sittenkin nousta paikallisuus.

Mediauutiset maailmalta kertovat, että suurten tiedotusvälineiden käyttö on vähenemässä. Vaikeuksissa ovat maailman suurimmat mediayhtiöt, New York Timesista lähtien. Maailman mediamarkkinoiden suunnannäyttäjä on Yhdysvallat. Siellä suurten lehtien levikit ovat laskeneet jo 1980-luvulta alkaen, ja viime vuosina lasku on vain kiihtynyt. Myös ilmoitustulojen kanssa alkaa olla vaikeuksia.

Pienevät asiakaskunnat ja vähenevä katsominen ovat myös televisioyhtiöiden ongelmana.

Myös Suomessa lehtien levikit ovat olleet enimmäkseen loivassa laskussa, mutta olemme yhä ihan maailman kärkeä sanomalehtien tilaamisessa ja lukemisessa.

Virallinen totuus on, että lehtien levikki laskee ja lukijat vähenevät, ympäri maailman.

Oikea totuus on, että lehtien lukijamäärät ovat kasvaneet ja kasvu näyttää jatkuvan. Syynä on internet.

Tavallisen suomalaisen maakuntalehden lukijoista nykyisin kaksi kolmesta lukee paperia ja yksi kolmesta verkkoa. Lukijoiden määrän kasvu kertoo siitä, että journalistinen tieto, oman alueen asiat kiinnostavat ihmisiä.

Netin myötä oma alue ei enää rajoitu siihen missä asuu, vaan se voi olla sukulaisten asuinpaikka tai mökkikunta kaukanakin kotoa. Tietoa halutaan siitä alueesta, joka kiinnostaa, joka on läheinen. Maakuntalehden verkkopalvelun lukijoista iso osa asuukin muualla kuin levikkialueella. Netin kautta pysyy kotiseudun asioista perillä, vaikka asuisi missä.

Tämänkin lehden verkkopalvelun lukijoista viitisen prosenttia on ulkomailla. Se tuo uusia haasteita myös tekijöille.

Yhdysvaltoja ei tietenkään voi verrata suoraan Suomeen. Moni meidänkin mediatrendeistä vain on tullut sieltä, ja monet tulevat.

Virallisen totuuden mukaan Yhdysvalloissa lehdistöllä on vaikeuksia. Oikea totuus on sielläkin vähän toinen. Suurten lehtien levikit ovat laskeneet vuosia, ja lasku vain kiihtyy. Monella isolla lehdellä levikkimiinukset hipovat vuodessa kymmentä prosenttia.

Mutta se koskeekin vain isoja. Pienet, paikalliset lehdet kiinnostavat entistä enemmän. Niiden käyttö on kasvanut, kertoo tuore amerikkalainen The Community Newspaper Study. Ehkä tämäkin trendi tulee myös Suomeen.

Netissähän on pitkään ollut helpompi löytää Timbuktun kuin oman paikkakunnan uutiset. Ehkä ihmiset alkavat kyllästyä siihen, että tietoa on tolkuttomasti tarjolla vaikka mistä, vaikka miltä sivuilta, ja hakukoneista varsinkin. Ehkä kaikki tieto ei olekaan ihmiselle arvokasta. Ehkä arvokkain tieto löytyy läheltä.

Ja paikallista tarjontaakin alkaa tulla entistä enemmän. Ainakin Kaakkois-Suomen nettimaailma on muuttunut vuodessa. Paikallisten nettiuutisten määrä on kasvanut, ja lehtien verkkopalvelujen kävijämäärät ovat kasvaneet. Tarvetta on ollut.

Vaikka internet yhdistääkin koko maailman, niin ehkä sen seuraava kehitysvaihe on paikallisen korostaminen ja korostuminen. Kun maailma laajenee, sitä tärkeämmäksi tulee lähiympäristö.

Välimerkillä on väliä.

Marjo Matikainen muistetaan parhaiten vuoden 1987  MM-hiihdoista Oberstdorfissa. Kehnossa kelissä hiihdetyn kisan aikana Matikainen sanoi kaksi sanaa, jotka ovat Suomen toiseksi eniten väärinsiteeratut. Tai ei sanat, vaan välimerkki niiden välissä.

Lehdissä käytetään jatkuvasti pilkkua: Havuja, perkele.

Ylellä on elävässä arkistossa kolme pistettä: Havuja…perkele.

Mutta kyllä siihen oikeasti kuuluu yksi piste: Havuja. Perkele.

Ensin Matikainen pyysi ladulle havuja, jotta saisi suksen pohjista nuoskan vähemmäksi. Vähän havujen jälkeen suusta tuli kirosana. Se liittyi vaikeaan kelin ja suksen luistoon. Ei havujen pyytämiseen lainkaan.

Asian voi tarkistaa tuosta Ylen linkistä.

Se väärimmin siteerattuhan on Nummisuutareista: Niin muuttu maailma, Eskoseni. Ei Kiven tekstissä käytetä diminutiivia, vaan pelkästään Eskoni. Ainakin siinä painoksessa, joka on kotona kirjahyllyssä.