Saimaan rannalla

Kotimainen jalkapalloliiga käynnistyi. Kuten kaikissa palloilusarjoissa alku-uho on kova. Luvassa on aiempaa tasaisempi sarja, jossa mestari saattaa ratketa vasta viimeisellä kierroksella. Tasokin on noussut, ja luvassa on mielenkiintoista, hyökkäävää ja taitavaa peliä. Yleisömäärätkin ovat kasvaneet, ja kasvu vain jatkuu. Sarjaohjelmakin on onnistuttu tekemään aiempaa vielä paremmaksi.

Vaikka Lappeenrannassa ei liigafutista pääsekään seuraamaan näillä näkymin ainakaan miespolveen, on jalkapallo silti tärkeä laji täälläkin. Junioreita on sadottain, ja tasokin on ihan kohtuullinen varsinkin edellytyksiin nähden. Ja onhan kyse maailman ylivoimaisesti suosituimmasta lajista.

Kuten aina ennenkin, on Veikkausliigan markkinointivetoiseen uhoon syytä suhtautua vähän epäillen. Mikähän siinä onkin, että urheilussa markkinointi ja todellisuus ovat niin kaukana?

Suomalaista jalkapalloa on joskus mukava seurata. Yleisön viihtymiseen on kiinnitetty huomiota, mutta vielä ollaan – onneksi, herra paratkoon! – kaukana jääkiekkoilun rahastamisesta, melusta, oluesta ja katteettomasta mieshormoonisesta itseuhosta.

Sarjan tasaisuus olisi hyvä asia. Sitä sopii epäillä. Taitoero kärjen ja häntäpään välillä on iso. Se tietää paljon tylsiä, huonotasoisia otteluita. Liigassa on liikaa joukkueita. Riittävän hyviä pelaajia ei riitä – hyökkäävää, iloista ja taitavaa peliä nähdään liian vähän. Roiskimista, pitkiä palloja ja sattumaa – siinä monen pelin olemus tänäkin kesänä.

Moni joukkue pelaa ihan kelvollisella urheilukentällä, tai stadionilla, niinkuin nyt sanotaan. Lahden hiihtostadionilla monen vuoden pelit istuneena voin taata, että kun 10 000 hengen katsomossa on väkeä parituhatta, niin tiivistä tunnelmaa ei synny. Kun pelaajat ovat hyppy- ja juoksuratojen takana ja kun jalkapallokenttäkin on niin iso, ei 3000 hengen katsomo pysty tunnelmaa luomaa. Mukavia piknik-henkisiä iltoja on luvassa, mutta ei mitään suurta jalkapallojuhlaa.

Suurin ongelma on sarjaohjelma. Kausi alkaa aivan liian aikaisin, ja jatkuu tolkuttoman pitkään. Aikataululla on toki perusteensa: kansainvälinen kausi on toiseen aikaan kuin Suomessa, ja kansainvälisissä peleissä menestymisen kannalta pitäisi joukkueilla olla pelituntumaa myös talvella. Siinä ei silti ole mitään järkeä, että viimeinen kierros pelataan lokakuun 26. päivä. Ja että lokakuussa pelataan vain kolme kierrosta.

Muutoin sarjaohjelmassa on hyvääkin. Pelipäivät ovat pääasiassa torstai ja sunnuntai. Niin pitääkin olla, ja täydet sarjakierrokset aina, samoina päivinä. Sarjataulukon seuraaminen on sietämätöntä, jos joukkueilla ei ole samaa määrää pelejä. Vaikka ohjelma onkin aiempaa parempi, on se vieläkin surkea. Monella kierroksella pelipäiviä on kolme, joskus jopa neljä.

Hyvä kuukausi on toukokuu. Silloin pelejä on kahdesti viikossa. Mielenkiinto säilyy, kun seurattavaa on.

Entä sitten kun alkaa kesäkuu? No, suomalaiset huippujalkapalloilijat pistävät nappikset kaappiin, ja katsovat EM-kisoja. Viesti on selvä: kun on parempaakin maailmassa tarjolla, niin ei kannata suomalaista futista katsoa. Niinhän se on EM-kisojen aikaan, ja ehkä muulloinkin.

Kun sääolosuhteet ovat parhaat, pelataan vain kerran viikossa. Syyskuun lopulla on taas yksi kierros keskellä viikkoakin.

Pelaamattomia viikkoja on EM-tauon lisäksi kaksi, kerran syys- ja kerran lokakuussa.

Kaakkois-Suomen parhaimman joukkueen MyPan otteluohjelma kertoo paljon. Toukokuussa kotipelejä on neljä, kesäkuussa yksi, heinäkuussa kolme. Elo- ja syyskuussa Anjalankoskella näkee liigaa kahdesti, ja lokakuussa, ratkaisujen aikaan, vain kerran.

Ei tällaisilla ohjelmilla jalkapallokulttuuria rakenneta. Ei varsinkaan Kaakkois-Suomessa. Muun Suomen ehdoilla on ohjelma tehty.

No nyt se meni eduskunta tempun tekemään. Ei tule varoitustarroja viinapulloihin!

Juuri kun alkoi kansalainen tottua ajatukseen, että kohta on tuskaa lisää, kun tietoakin tulee. Että alkoholi on vaarallista, ja varoa pitää.

Miten käy holhousyhteiskunnan? Alkaako valtion ote lipsua? Miten veronmaksaja selviää? Selviääkö lainkaan, jos ei varoiteta? Ymmärtääkö varoa varoittamatta? Mistä saa tietää, että viina on vaarallista, jos sitä ei pullon tarrassa kerrota? Pitäisikö itse hankkia tietoa?

Vakavia vaatimuksia sälyttää eduskunta meidän jokaisen niskaan.

Oppositio sentään oli ponnekas, ja olisi halunnut tarroja tehtailtavan, logistikoitavan ja liimailtavan. Ja näin kaakkoissuomalaisittain ilahduttaa, että tämän vaatimuksen esitti Kymen vaalipiirin oma mies. Kansanedustaja Pentti Tiusanen uskalsi nousta hallituksen holtitonta vapautta vastaan, ja vaatia rotia alkoholipolitiikkaan ja tarraa pullon kylkeen.

Oppositio oli sitä mieltä, että nyt mennään pidemmälle kuin mitä EU edellyttää. Sellainen meno ei hyvää tiedä, tietää oppositio. Kun itse komissio ei vastusta sitä, että alkoholin haitoista sikiölle kerrotaan, niin edes se pitäisi viinapullon kylkeen saada. Tämä on hyvä logiikka: jos komissio ei jotain vastusta, niin siitäpä toimintamalli.

Joku voisi pitää perin mitättömänä aiheena tällaista lainsäädäntää. Että tarroilla ei olisi väliä.

On niillä.

Äänestykset kertovat, missä päin Suomea ollaan ryhdikkäästi valvomassa kansalaista, ja missä taas rohjetaan luottaa kansalaiseen. Pohjois-Savon – tuon tiennäyttäjän ja tulevaisuuden maakunnan – edustajien enemmistö on tarraväkeä. Tasapeliin päätyivät hämäläiset ja keskisuomalaiset.

Entä Kymen vaalipiiri? Niukasti on täkäläinen kansa tarrattoman elämän kannalla, äänin 5-4 (tyhjiä 1, poissa 2). Tarrojen taikavoimaan luottivat Pentti Tiusanen, Anneli Kiljunen, Sirpa Paatero ja Sari Palm. Valto Koskella ei ollut mielipidettä. Tarratta haluavat elää Jyri Häkämies. Jari Larikka, Markku Laukkanen, Reijo Paajanen ja Markku Pakkanen. Sinikka Hurskainen ja Kimmo Tiilikainen olivat poissa.

Tällaista puuhaa eduskunnassa tänään.

Valtionhallinto otti tsunamista opikseen. Silloin vastuut ja vallat olivat sekaisin, tiedotus ontui ja valtion tärkein tehtävä – omista kansalaisista huolehtiminen – retuperällä.

Tosin valtio ei silloinkaan ollut niin valmistautumaton ja avuton kuin millainen mielikuva on jäänyt. Ongelma oli keskeisesti se, että onnettomuuden laajuutta ja uhrien määrää ei tiedetty eikä tietojen jälkeen uskottu.

Tsunami teki kuitenkin sen, että valtio otti suuronnettomuuksiin varautumisen tosissaan. Kriisiviestintää on kehitetty, suunnitelmia tehty ja myös harjoiteltu. Yhteistyötä viranomaisten ja monien järjestöjen välillä on parannettu.

Espanjan bussiturma oli ensimmäinen isompi testi, jossa katsottiin, mitä muutamassa vuodessa on saatu aikaan.

Ja hyvältähän se näyttää.

Vaikka onnettomuus sattui lauantai-iltana myöhään, oltiin jo parin tunnin päästä täydessä touhussa. Tietoa annettiin kansalaisille, tiedotustilaisuuksia järjestettiin, viranomaisia, oikeita omaisia ja avustusjärjestöjen edustajia lennätettiin nopeasti Espanjaan.

Sunnuntain tiedotustilaisuudessa olivat paikalla sekä pää- että ulkoministeri ja korkeimmat virkamiehet. Virkamiehiä riitti myös televisiostudioon ja muutenkin tiedotusvälineiden käyttöön, kaiken kiireen keskellä.

Onnettomuus osoitti, että Suomi on oikeasti maailman turvallisimpia maita.Meillä valtio pitää oikeasti huolen.

Se on hyvä.

Mutta järkytyksen keskellä voi kyllä pohtia pari seikkaa. Onkohan varautuminen menossa jossain vähän liiankin pitkälle? Pitäisikö tätä tapausta analysoida siinä valossa, että hoidettiinkohan hommat jo liiankin touhukkaasti, liian isosti? Pitäisikö – mitenkään Espanjan turmaa ja sen uhreja vähättelemättä – kriittisesti miettiä, minkäkokoisessa onnettomuudessa laitamme koko koneiston liikkeelle?

On varmaan ihan hyvä, että psykologit antavat onnettomuuden uhreille ohjeita ja pitävät huolta. Mutta onkohan yhteiskunnan, kansalaisten ja tiedonsaannin kannalta jo menty vähän liian pitkälle? Nythän psykologit ilmesesti ohjeistivat onnettomuuden uhrit niin, ettei tiedotusvälineiden kanssa kannata olla tekemisissä. Hyvää tarkoittava ohje otettiin liiankin tosissaan.

Yksilön suojelemisen lisäksi myös olennaisen ja tärkeän tiedon saaminen on yhteiskunnan kannalta tärkeää. Suru onnettomuudesta on yhteistä. Tärkeää on, että yhteinen suru perustuu mahdollisimman oikeaan tietoon. Onnettomuuksien yhteydessähän on tapana, että kaikenlaiset huhut lähtevät liikkeelle. Ne levisivät jo ennen internetin aikaa tehokkaasti, saati sitten nyt. Nyt silminnäkijöiden tietoja ei saanut.

Vakavasti työhönsä suhtautuvat tiedotusvälineet ja journalistit osaavat kyllä raportoida onnettomuuksista uhreja kunnioittaen. Jokelan myötä tämä tietoisuus on lisääntynyt vahvasti.

Yksilön suojaamista perustellaan uhreilla ja verellä revittelevällä lehdistöllä. Mutta eihän Suomessa sellaista ole. Elokuvissa on.

Ei virtuaalimaailman pitäisi antaa sotkea faktoja. Edes psykologin päässä.

Nyt psykologeista on tulossa tiedon portinvartijoita. Onko syytä huoleen?

Yksi on ylitse muiden: Helsingin Urheiluseura Toverit.

Ei saa mikään muu seura tässä maassa sellaista huomiota. Eikä tule Tovereiden huomio pelkästään urheilumenestyksestä. Ei toki, sitähän ei olekaan ollut viime vuosina tarjolla. Nykyinen pääkaupunki jyrää entisen – ei Turun Tovereista kirjoitella.

Jostain kumpuaa Tovereiden mediasuosio.

Mistä?

Niin. Mistä ihmeestä?

Mikä saa Suomen kriittiset ja korkeatasoiset journalistit menettämään tolkkunsa, malttinsa ja järkensä, kun Tovereista on jotain – pientäkin – uutista tarjolla. Sama kollektiivinen suhteellisuuden tajun puute koskee niin Yleisradion tv-urheilua kuin iltapäivälehtiäkin. Eikä ole ihan järjissään sanomalehdistökään.

Tuorein esimerkki kollektiivisesta tolkun puutteesta oli keskiviikkona, kun Toverit kertoi, että heilläpä se on ensi vuonna uusi valmentaja. Jo oli Urheiluruudussa pitkä pätkä, jo riensivät iltapäivälehdet videokameran, tavallisen kameran, digisanelimen, lehtiön ja kynän kanssa kirjaamaan ylös, mitä Urheiluseura suvaitsee kertoa. Pyörii videota, on uutista, kommenttia, haastattelua, spekulointia – kaikki mitä nykyjournalismin arsenaaliin kuuluu. Pitäähän kansan saada tietää, että Tovereilla on uusi koutsi!

Samana päivän Lukkokin ilmoitti uudesta valmentajasta.

Kun tuota ruotsin kieltä niin inhotaan maassamme ja maakunnassamme, niin käytin ihan lukijan kosiskelemiseksi seuran suomennettua nimeä. Ruotsiksihan se on Helsingfors Idrottsförening Kamraterna, HIFK.

Clas Ohlsson. Hennes & Mauritz. Dressman. Lindex. Kappahl. Body Shop. Esprit. Biltema. BR-lelut. Top-Sport. Arnolds. Motonet. Suomi-Soffa. Markantalo. Veikon Kone. Tiimari. Aleksi13. Pentik.

Siinähän niitä. Äskettäin Lappeenrantaan – ja moneen, moneen muuhun kaupunkiin – tulleita kauppoja.

Niillä on paljon yhteistä: Ne ovat parhailla kauppapaikoilla. Ne kasvattavat markkinaosuuttaan. Ne eivät ole oman paikkakunnan yrityksiä.

Osa on suomalaisia, ainakin osittain. Kuten tämä Veikon kone, tavallaan. Siitä Veikko ei juuri huutele, että ei ketjua omistakaan Veikko, vaan TeliaSonera.

Onkos kukaan nähnyt Ohlsonin Clasia? Tai Mauritzia?

Ovatpahan sympaattisia mielikuvia – ehkä – herättäviä nimiä. Sympatialla on hintansa, jota tosin alentaa se, että suuret ketjut saavat suurista eristä suuret alennukset.

Mitenkään lappeenrantalainen ilmiö ei ole se, että uudet ja parhaat kauppapaikat menevät valtakunnallisille ja yhä useammin ulkomaalaisille yrityksille. Sama ilmiö näkyy kyllä Lappeenrannassakin vahvasti. Mutta mitäs väliä sillä on? Eikös se ole kuluttajalle sama, kuka kaupan omistaa, kunhan tavaraa riittää, se on hyvälaatuista ja edullista.

Ja onhan meillä vahva osuuskauppa. Mutta eikös S-ryhmäkin ole alueellisuudestaan huolimatta  yleiskansallista, samat tavarat samannäköisissä kaupoissa. Kuten K-ryhmällä ja Tradekallakin.

Yrittäjyys on tärkeä asia, kun paikkakuntaa kehitetään. Paikallinen yrittäjyys luo kaupunkiin persoonallisen ilmeen, tuo ja luo paikallista hyvinvointia ja vaurautta, tekee Lappeenrannasta Lappeenrannan. Kun kaikki uudet kaupat tulevat muualta, ohenee paikallisuus, lappeenrantalaisuus.

Kun uusi kauppakeskus, liiketila rakennetaan, siihen ei löydy paikkakunnan omia yrittäjiä. Eivät taida paikalliset rahat, kyvyt ja resurssit riittää. Vai olisiko jostain muusta kyse? Yrittäjyyden olemuksesta, riskinottamisen halusta?

Olisiko kaupungin kehittymiselle väliä sillä, että meiltä itseltämme löytyisi uskallusta ja rohkeutta sittenkin kokeilla ja yrittää. Vai eikä täällä suurteollisuuden kupeessa vain yrittäjyyttä, rohkeutta oikein ole syntynyt?

Urheilussa on ollut tapana palkita vuoden urheilija Urheilutoimittajien liiton äänestyksellä.

Mutta kuten showmaailmaan kuuluu, mikään ei riitä.

Urheilu hamuaa enemmän ja enemmän showta, säihkettä ja sääliä. Kesäkuun 2. päivä rävähtää: Helsingissä järjestetään Urheilugaala. Hölynpölyn taustalla ovat Veikkaus, Yleisradio, Ilta-Sanomat ja Infront. Rahaa palaa tänä vuonna vain 200 000 euroa. Ensi vuonna gaalaan päästetään mukaan ns. yleisö – rahvas, tavikset. Rahaa tarvitaan ehkä miljoona. Tänä vuonna me maksajat pääsemme ihailemaan gaalaa digitelevision kautta.

Ja mikä on tavoite: Veikkauksen toimitusjohtaja Risto Nieminen pukee urheilun syvimmän olemuksen sanoiksi näin: ”Uutta suomalaiseen urheiluun: tunnustusta ja palkitsemista. Tärkeitä eivät ole vain tulokset.”

Tuloksiahan ei ole tainnut niin tulla. Eikä palkintoja urheilukentiltä. Mutta palkinto tulee gaalassa. Se on tärkeintä. Medianäkyvyyden lisäksi.

Ihan itse eivät Suomen urheilupojat tätä keksineet. Hjallis Harkimo – mies idean takana – on käynyt Ruottissa katsomassa mallia. Ja digiteeveetä on katseltu, mallia otettu Hollywoodin Oscar-gaalasta. Palkintolautakunta (komitii olisi parempi sana) nimeää kolme ehdokasta. Ja lopullisen valinnan tekee suljetulla äänestyksellä palkintoraati (dzyri). Kun jäseniä on peräti 50, niin demokraattinen valintahan tämä on.

Ja sarjoja – niitä riittää. Kun Hollywoodissa palkitaan kai pian paras catering-toiminnan kahvinkeittäjä, niin meillä etsitään antidopingtekoa, markkinointitekoa, urheilukulttuuritekoa, taustavoimaa, läpimurtoa ja esikuvaa. Muun muassa.

Ehkä mielenkiintoisin valinta tulee urheiluseurajohtajasta. Ketkä ovat nominiit, kenestä leivotaan parhaista parhain? Niemisestä? Harkimosta?

Hohhoijaa. Pitkällinen ja pitkästyttävä gaala on luvassa. Urheilun kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.

Näin Agricolan päivänä voi ihmetellä, miten Mikael keksi sanan omatunto.

Suomessahan sana on hyvin henkilökohtainen. Oma viittaa siihen, että kyseessä on jotain ihan minun omaa, joka ei muille kuulu. Ja tunto siihen, että tuntee jotain. Agricolan ja muiden suomalaisten mielestä moraali on siis sitä, miltä minusta itsestäni tuntuu.

Toisin on ulkomailla.

Ruotsalaisilla sana on samvete. Se on ihan toista kuin suomessa. Sam- tuntuisi viittavaan johonkin yhteiseen, niinkuin samarbetessa tai samhällessa. Ja vete viittaa tietoon, niinkuin vetenskapissa. Ruotsalaisilla kyse on siitä, mitä me yhdessä tiedämme.

Vähän samanlaista ajattelua on englantilaisten conscience-sanassa. Tietoa, tietoisuutta sielläkin vilkkuu.

Ruotsalaisille ja monille muille kansoille moraali, yhteinen omatunto on siis jotain yhteisesti tiedettyä. Mutta meillä itse tunnettua.

On siinä ero. Mitä lie Agricola tuuminut?

Se tässä harmittaa, että mieli on niin epäluuloinen.

Tänä päivänä epäluulo kohdistuu urheiluun. Mielelläänhän sitä pitäisi urheilua reippaiden nuorukaisten reiluna kilvoitteluna.

Vuosien saatossa lapsenusko on vaihtunut aikuiseen epäluuloon. Omasta päästä ei ole syytä etsiä syyllistä, vaan urhelijoiden päästä. Sen verran vilunkia siellä on ollut, niin monissa lajeissa, niin monta kertaa. Kun nykyisin urheilusta tulee joku kielteinen uutinen, niin ensimmäinen ajatus on että eipä ole tuollakaan puhtaat jauhot pussista.

Nyt harmittaa erityisesti. Lappeenrannan Namikan aloitusviisikosta neljä on sairastunut flunssaan, kertoo Etelä-Saimaa.

Epäluuloton mieli tietysti harmittelisi syvällisesti. Pitikin sattua juuri välierien kynnyksellä.

Mutta mitä tapahtuu epäluuloisessa, modernissa penkkiurheilija-aivossa? Syitä alkaa ensimmäiseksi etsiä ihan muualta.

Vaikka Namikan valmentajan Mika Turusen potkuista ja erityistilintarkastuksesta (Etelä-Saimaa 5.4.). Siitä, että ei ole joukkueessa kaikki kohdallaan. Siitä, että olisikohan taloussotkuja, vaikka palkat maksamatta. Siitä että eikö uusi valmentaja tule toimeen pelaajien kanssa. Siitä etteivätkö pelaajat haluakaan pelata kautta kunnialla loppuun. Siitä että mitähän tämä urheilu oikein lopulta onkaan.

Vaikka pelaajilla on lääkärintodistukset ja kaikki. Kerrankos sitä neljä kaverusta sairastuu flunssaan samaan aikaan.

Namika anoi Koripalloliitolta ottelun siirtoa huomiselta. Mutta ei liitto suostunut. Huomenna pelataan, kertoo Koris.net. Niin oli sovittu, ja sopimuksista pidetään kiinni. Urheilussa. Reilu peli.

Lappeenrannassa käydään ankaraa keskustelua siitä, pitäisikö tänne yrittää saada Tali-Ihantala -keskus. Tai mikä nyt sopiva nimi sitten olisikaan.

Ankaruuteen liittyy se, että tolkku tuntuu himmenneen monella. Ja keskusteluun liittyy yleisestikin se, että enää ei edes tiedetä, mistä intetään.

Verkkomaailman ja digitalisoitumisen hyvä puoli on se, että enää yhteiskunnan agendaa, keskustelunaiheita eivät määrittele vallanpitäjät ja journalistit. Netin keskustelufoorumeilla ääneen pääsevät myös tavalliset kansalaiset. Kansalaisjournalismia!

Sananvapauden ja kansalaisjournalismin keskeinen ongelma – ainakin korkeatasoisen journalismin, kiinnostuneen lukijan ja yhteiskunnallisen merkityksen kannalta – on se, että laatua ja perusteluja ei mielipiteiltä enää kaivata. Argumentaatio voi olla vaikka miten ohutta, lähtökohdiltaan väärää ja väärinymmärrykseen perustuvaa, mutta viesti pääsee samalla lailla julki kuin perusteellisesti ajateltu, harkittu, mielenkiintoinen, uudenlainen ja terävä ajatus.

Ja lukijan pitäisi seuloa hyvät akanoista.

Vai olisiko tiedotusvälineillä, toimituksilla ja toimittajilla sittenkin vielä tehtävää laadun poimimisessa?

Se minua on hämmentänyt tässä uudessa Tali-Ihantala -taistelussa, että niin monella on niin vankka mielipide. Ja tällä hetkellä varsinkin vastustajat ovat äänessä.

Keskustelussa puhutaan Tali-Ihantala -museosta. Miten niin museosta? Olen jotenkin ymmärtänyt, että tarkoitus on tehdä monipuolinen tietokeskus. Ja miten niin Tali-Ihantalasta? Sellainen käsitys on, että siellä esiteltäisiin laajasti ja monipuolisesti toisen maailmansodan syitä, tapahtumia ja seurauksia. Myös Lappeenrannan osuus historian pyörteissä tulisi esille.

Miksei näistä sitten puhuta? Voin toki olla väärässäkin.

Keskuksen sisältöä suunnittelee ainakin Anu Talka, jonka historian tietämykseen olen oppinut luottamaan. Kannattaisikohan suunnitelmia, keskeneräisiäkin, tuoda julki? Asiaa selvittävän toimikunnan pitäisi olla tiedottamisessa aktiivisempi, avoimempi.

Keskustelussa on draaman jalojen periaatteiden mukaan keksitty hyvät ja pahat. Pahat ovat tietenkin ne, jotka ovat asiaa edistävässä toimikunnassa. Sekin hämmentää demokratian ystävää, että nämä pahiksethan on asettanut Lappeenrannan kaupunginhallitus. Demokraattinen prosessihan tässä on käynnissä. Ja nykykeskustelulle tyypillisesti, pahiksia voi nimitellä eikä kunnioittaa tarvitse, ihmistä.

Hyviä ovat ne, jotka ovat oivaltaneet, että tälle keskukselle annettu euro on pois jostain muualta – ensisijaisesti lapsilta, vanhuksilta ja veteraaneilta. Näinköhän se kuntatalous sitten pyöriikin? Minulla on ollut vähän monimutkaisempi ja -syisempi käsitys.

Arkkitehtuurikilpailuakin viritellään. Eikös se ole hyvä asia? Lappeenrannassahan ongelma on ollut se, ettei kilpailuja ole järjestetty, eikä saatu maan parhaita voimia tekemään maan parhaita suunnitelmia. Miten tämä nyt onkin väärin? Linnoitus vaatiikin hyvät suunnitelmat. Sellaisia nyt ollaan tekemässä.

Ylipäätään, Lappeenrantaan voisi olla tulossa mielenkiintoinen, moderni, monipuolisesti kaupungin, alueen ja Suomenkin historiaa esittelevä keskus, ja valtion rahaa. Mutta ei se meille kelpaa.

Taitaa olla herrojen metkuja koko kehitys. Parempi kun kehittyy jossain muualla.

Nyt se on Nuutilan Ari-Matti pahasti kusessa.

Äijä lähtee yhdyskuntapalveluun 50 tunniksi! Eikä rattiin ole asiaa ennen ensi tammikuun loppua.

Porin käräjäoikeushan se tuomion langetti. Syynä oli törkeä rattijuopumus.

Ja kukahan on Ari-Matti Nuutila?

Varmaankin joku merkittävä yhteiskunnallisen vallan käyttäjä. Tärkeä henkilö, jonka elämästä kansalaisilla oikeus tietää ja tiedotusvälineillä paitsi oikeus, myös velvollisuus kertoa.

Vai onko?

Nuutila on uutisten mukaan Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan lehtori. Ja tiedotusvälineiden mukaan ”arvostettu rikosoikeuden asiantuntija”.

Journalistin ohjeiden 31. kohdan mukaanhan ”rikoksesta tuomitun nimen, kuvan tai muita tunnistetietoja voi julkaista, ellei se tuomitun asemaan tai tekoon nähden ole selvästi kohtuutonta”. Onkohan nyt toimituksissa mietitty loppuun asti, onko Nuutilan kohdalla nimen julkaiseminen selvästi kohtuullista?

32. kohdan mukaan ”tunnistamiseen johtavien tietojen käytössä on syytä olla varovainen, kun kyse on vasta rikosepäilystä tai syytteestä”.

Aika moni tiedotusväline julkaisi Nuutilan nimen jo syytevaiheessa. Nimi oli myös STT:n maanantaina välittämässä uutisessa. Monet välineet julkaisivat STT:n uutisen, maanantaina verkossa ja tiistaina paperilla, muun muassa Helsingin Sanomat.

Ohjeiden 35. kohta sanoo näin: ”Jos tutkintapyynnöstä, syytteestä tai tuomiosta on julkaistu uutinen, asiaa on mahdollisuuksien mukaan seurattava loppuun saakka.” Tuomiota en Hesarista löytänyt.

Tuomio tuli torstaina. Kaikilla tiedotusvälineillä ei näköjään ollut mahdollisuuksia seurata asiaa tuomioon saakka. STT toki teki uutisen – nimen kanssa – hyvän tavan mukaan, mutta uutiskynnys oli monessa toimituksessa muuttunut.

Etelä-Saimaassa oli sekä maanantain syytös- että perjantain tuomiouutinen, jälkimmäinen peräti neljällä palstalla.

Nimen julkaisupäätös on aina tiedotusvälineen. Vaikka STT:n uutisessa nimi olisikin, kukin toimitus päättää – ja myös vastaa – siitä, kenen nimi rikostapauksissa julkaistaan. Toimituksilla on omat ohjeensa nimenjulkaisemisesta. Onpa Julkisen sanan neuvosto antanut erikseen lausuman nimen käytöstä rikosuutisissa.

Sen mukaan ”nimensuojan pääperiaatteen mukaan nimen julkaiseminen rikosuutisissa on perusteltua vain, milloin huomattava yleinen etu sitä vaatii. Toimittajan velvollisuus on harkita nimen julkaisemista jokaisessa yksittäistapauksessa”.

Hyvin samantyyppiset ohjeet ovat käytössä toimituksissa yleisesti.

Onkohan tässä Nuutilan tapauksessa kyse huomattavasta yleisestä edusta?

Minusta ei.