Saimaan rannalla

Etelä-Karjalan liitto epäilee, että kuutostien parannus on unohtunut liikennepoliittisesta selonteosta. Selonteossa vuoden 2011 jälkeiselle ajalle ei Lappeenrannan ja Taavetin välistä korjausta ole mainittu lainkaan.

Äkkiseltään sitä arvelisi, että Etelä-Karjalan liitossa ja maakuntajohtaja Timo Puttosessa alkaa olla vainoharhaisuutta. Ei kai näin iso ja tärkeä hanke voi unohtua. Sen verran on rekkajonoista ja raskaan liikenteen lisääntymisestä puhuttu, että kyllä tien korjauksen välttämättömyys on Helsingissä tiedossa.

Sitä sopii hämmästellä, että liitto laittoi kannanottonsa Kymen kansanedustajille, liikenne- ja viestintäministeriöön sekä Tiehallinnon johdolle. Miksi ihmeessä ei valtioneuvoston jäsenille, jotka tämän typeryyden takana ovat.

Vähän tarkemmin kun miettii, niin ehkä liitto ja johtaja ovat sittenkin oikeassa. Ehkä koko hanke on vain unohtunut.

Tämä ei olisi ensimmäinen kerta kun helsinkiläiset kuvittelevat, että rekkaliikenne Venäjälle kulkee vain Vaalimaan kautta. Samanlaista käsittämätöntä tai käsitettävää tietämättömyyttä, maantieteen ja kartanlukutaidon puutetta on kyllä ennenkin ilmennyt. Oli sitten kyse virkamiehistä, poliitikoista tai toimittajista. Millainenhan on tavallisen pääkaupunkilaisen sielunmaisema isänmaastamme?

Mikähän siinä onkin, että Vaalimaa on helsinkiläisille (tähän samaan kategoriaan kuuluvat espoolaiset, vantaalaiset, sipoolaiset, kauniaislaiset, kirkkonummiset, mäntsäläiset ja muut- paras olisi pakkoliittää tuon seudun kunnat) sama kuin rajanylityspaikka.

Mikähän siinä on, että heikäläiseen päähän ei mahdu, että rajan yli pääsee monesta muustakin paikasta. Täkäläinen tieto kyllä tuntee sikäläiset kunnat.

Onkohan se ihan tyhmyyttä, että ei tiedetä Nuijamaasta, ei Imatrasta. Vai onko se pääkaupunkilaista ylivertaista osaamista, että Nuijamaan ja Imatra rekkajonot eivät mahdu tajuntaa. On niistä sentään aika paljon kirjoitettu.

Voihan se olla, että pääkaupunkiset ajattelevat Vaalimaan, Nuijamaan ja Imatran olevan samaa kuntaa, mutta eri kaupunginosia. Onhan jokaisessa nimessä sentään i-kirjain, että ei ihan ilman perustetta helsinkiläinen aivo työskentele.

Liikennepoliittisessa selonteossa ollaan laittamassa rajalle vievää 7-tietä kuntoon 750 miljoonalla eurolla Helsingin ja Vaalimaan välillä. Ehkä Vantaanjoen varren yleissivistys on sen ohutta, että kuvitellaan kuutostien ja seiskatien olevan sama väylä. No, pirun lähekkäin ne numerot ovatkin, ainakin Helsingistä katsoen.

Kemijärvipä se haluaa tehdä tempun: pakkolunastaa Stora-Enson sellutehtaan.

Jopas!

Tästä yhteiskunnan haltuunottamisesta voi käyttää myös ulkomaalaisperäistä sanaa: sosialisointi.

Sellaista harjoitettiin väkevämmin Euroopassa tuossa viime vuosisadan alkupuolella, ja sitten myös toisen maailmansodan jälkeen. Niitä yhteisöjä, jotka ottivat yksityistä omaisuutta yhteiseen omistukseen, nimitettiin kansandemokratioiksi.

Sellaiseksi Kemijärven pojat (ja tytöt) ilmeisesti haluavat kaupunkinsa muuttaa.

Kaukana ei ole ajatus myöskään ihan itsenäisestä valtiosta, Kemijärven kansantasavallasta. Eihän sitä Suomen tasavallassa voisi toimia, periaatteet tuntuvat olevan kovin toisenlaiset. Mutta hyvinhän se sopisi EU:hun. Itsenäisyysajatuksia on muuallakin, Kataloniassa, Baskimaassa, Brittein saarilla. Ja hajosihan Jugoslaviakin, puhumattakaan Neuvostoliitosta. Jotkut soisivat Ahvenanmaankin itsenäistyvän.

Itsenäisyys on hyvä asia.

Vähän kyllä hirvittää kemijärveläisten puolesta. Jos sellutehtaan pakkolunastus onnistuisikin, niin mitäs sitten.

Jonkunhan pitää raaka-aine – ne puut jota Lapissa kuulemma riittää – hankkia. Neuvotella sopimukset, sopia hinnat, (liian alhaista hintaahan ei sovi maksaa), hoitaa puun kaataminen ja kuljetus. Kuka tämän logistiikkapuolen hoitaisi? Joku kaupungin virkamies? Uuden oppiminenhan on toisaalta nykypäivää.

Eikä se oikein riitä, että puut on saatu tehtaalle. Niistähän pitää valmistaa selluakin. Mistähän kaupunki, tuleva tasavalta, sellumiehet ja -naiset ottaa? Auttaisiko tekeillä oleva kuntaliitos Pelkosenniemen kanssa? Olisiko Pelkosenniemen kunnalla töissä sellunkeiton taitajia? Nykyisille ammattilaisillehan on jo löytynyt uudet työpaikat, melkein kaikille. Ehkä työvoimahallinto voisi järjestää työllisyyskurssin Päiväkodista sellutehtaalle – puunjalostuksen ammattilaiseksi kolmessa viikossa.

Vielä ehtisi turvautua Suomen apuun, ennen itsenäistymistä.

Kenties suurin haaste sosialisoidulle tehtaalle voisi kuitenkin olla sellun kauppaaminen. Myyntikonttori pitäisi perustaa lähelle markkinoita. Ja sinne löytää verraton sellun kauppamies, joka saa ostajat vakuuttumaan siitä, että Kemijärven sellu on laadultaan ylivertaista, hinnaltaan kilpailukykyistä ja toimitusvarmuudeltaan lyömätöntä. Löytyyköhän Kemijärveltä pätevää myyntimiestä? Ehkä Brysselin, Pariisin ja Lontoon konttoriin joku kunnanvirastolta löytyisi. Myyntitykki.

Voisi silti käydä niin, että ulkomaanraportit olisivat yksitoikkoista luettavaa: No business today.

Jos puunjalostuksen ammattilainen StoraEnso ei pidä järkevänä tehtaan pyörittämistä, niin miten ihmeessä kaupunki sen pystyisi hoitamaan? Vähän uskallan epäillä.

Ja sitä ihmetellä, että valtakunnan julkisuudessa Summan lakkauttaminen ei ole mitään, ja Kemijärvi on kaikki. Sitäkin, että ihan huuhaa-pakkolunastusta käsitellään ikäänkuin varteenotettavana vaihtoehtona.

Joskus löytyy Suomestamme joku, joka ei nauti yksityisyyden suojaa, jota saa julkisesti ivata, pilkata. Josta kirjoittaessa ei tarvitse välittää hyvistä tavoista, ei hyvästä mausta, ei hyvästä journalistisesta tavasta, ei ihmisarvosta, ei kunniasta. Joku joka ajetaan ulkopuoliseksi.

Taannoin tällainen yhteinen sylkykuppi, Räikkö Räähkä, oli Hjallis Harkimo, sitten Matti Nykänen. Nyt meillä on Ike.

Kanervahan on toki käyttäytynyt hölmösti. Kannattaisi silti ehkä pohtia, oikeuttaako hölmöily siihen, että lehtiin voi kirjoitella jo lähtökohtaisesti ilkeämielistä ja pahansuopaa.

Mikä on se yhteinen ja yleinen oikeutus yksilön ivaamiselle? Mistä se tulee? Miten se perustellaan? Onkohan yhteinen halveksunnan kohde tarpeen yhteisölle?

Kanervaa kivitetään nyt perin oudoilla foorumeilla. Sen vielä jotenkin ymmärtää, että kansalaiset käyttävät sananvapauttaan ja kirjoittavat netissä monenlaista. Kansalaisjournalismissahan vastuu on lukijalla. Sitä on vaikeampaa ymmärtää, että ammattijournalistit ja vakavasti otettavat tiedotusvälineet tekevät samaa, samanlaista.

Kanerva-ivaan törmää yllättävissä lehdissä. Varmaan journalistit ovat mielestään ajan hermolla, kirjoittavat yhteiskunnallisesti merkittävästi asiasta, tulkitsevat kansan tuntoja, kun vaikkapa Me Naiset mäiskii Kanervaa kunnolla.  Helsingin Sanomien Nyt-liitteen Nytten-listahan on jo pitkään ollut hyvän journalisen tavan ulkopuolella, kun ilkeämielisyys yhdistetään väärin hauskuuteen. Monet laatulehtinä itseään pitävät sanomalehdet käyttävät jopa pääkirjoituspalstojaan Kanervan ivaamiseen.Tai ei Kanervan. Näillä palstoillahan ulkoministeri Kanerva on tuttavallisesti Ike. Meidän kaikkien yhteinen ällötys. Kivet käteen.

Yleisradion radiouutiset kertoi taas – totiseen tapaansa – että puolueiden kannatuksessa on tapahtunut muutoksia. Nyt keskusta nousussa sekä kokoomus ja Sdp laskussa.

Mikäs siinä. Onhan puolueiden kannatuksen seuraaminen ihan mielenkiintoista vaalien välilläkin, ja onhan se varmaan yhteiskunnallisesti tärkeääkin.

Näin kertoo Yle: ”Kokoomuksen ja Sdp:n suosio on ollut maaliskuussa vähän laskussa ja keskusta on saanut hieman lisää kannatusta”.

Ylen mukaan Kokoomus on säilynyt suurimpana 22,5 prosentin kannatuksella. Keskusta on toinen 22,3 prosentin ja Sdp kolmas 21,5 prosentin lukemilla.

Ja sama radiolähetyksestä, jo aamu-kuuden uutisissa. 

Siinäpä journalismia: ajankohtaista, tärkeää ja totta.

Vai onko sittenkään?

Jutussa sanotaan, että virhemarginaali on 1,6 prosenttiyksikköä suuntaan tai toiseen.

Tämä tarkoittaa sitä, että tämän tutkimuksen perusteella kokoomuksen kannatus on mikä luku tahansa 20,9:n ja 24,1 välilä. Keskustan kannatus on mitä tahansa välillä 20,7 – 23,9. Ja demareilla mitä tahansa välillä 19,9-23,1. Kaikki luvut ovat yhtä tosia, yhtä oikein, ja yhden valinta on yhtä väärin kuin minkä muun valinta tahansa.

Toki Yle tekee journalismia, mutta tekeekö se hyvää journalismia? Vakavalla äänellä luetellaan kannatuslukujen muutoksia, desimaalin tarkkuudella. Sanotaan, että keskustan suosio on kasvanut 0,3 prosenttiyksikköä. Tehdään analyysiä: Kanervan SMS:t ja Vanhasen oikeudenkäynnit vaikuttavat näihin.

Höpö-höpö. Noilla luvuilla, noilla virhemarginaaleilla ei voi sanoa yhtään mitään siitä, mikä on Suomen suosituin puolue. Kolme on kärjessä – sen ”tutkimus” saa selville. Mitään muuta ei.

Rehellistä ja hyvää journalismia olisi kertoa, että selvityksen mukaan Suomen kolmen suurimman puolueen kannatus on hyvin tasaista, mutta näinkään suurella otoksella – 3708 ihmistä – niitä ei voi laittaa suuruusjärjestykseen. Jokaisen kannatus keikkuu 20:n ja 24 prosentin tienoilla.

Laatujournalisteina itseään pitävät syyttelevät helposti iltapäivälehtiä ja poliitikkoja politiikan viihteellistämisestä. Suurin syyllinen, jota ei ääneen toki sanota, on tietenkin lukeva, katsova ja kuunteleva yleisö, joka viihdettä lukee, katsoo, kuuntelee ja haluaa. Mutta mitä muuta kuin viihdettä tällainen numeroleikki on, olkoonkin totuuden kaapuun verhottuna.

Peili on hyvä mutta ankara väline.

Lammas on hyvää paitsi pääsiäisenä, myös ympäri vuoden. Erityisen hyvää siitä saa, kun marinoi pari päivää. Lampaan marinadeista yksi parhaista on kola, siis tuo tuttu tumma limonadi. Sillä ei ole väliä, onko liha Pepsi-,  Coca- vai jossain muussa colassa. Valkosipulin kynsiä lihan sisään, suolaa, pippuria ja yrttejä sekaan, ja colaan kellumaan.

Sitä olen ihmetellyt, että kuka keksi käyttää marinadin liemenä kolaa. Ja miten innovaatio on syntynyt. Ei se ihan luontevin vaihtoehto kuitenkaan ole.

Perinteinen marinadi on viini ja myös kahvi. Mutta kola? Miten ihmeessä se on keksitty?

Perusteellisen pohdinnan jälkeen olen päätynyt siihen, että näin se on täytynyt käydä: pääsiäinen tai muu juhla on lähestymässä. Ruuanlaittajan, naisethan näitä enimmäkseen laittavat, on pitänyt laittaa lampaanpaisti marinoitumaan. Mutta voi: kotoa onkin löytynyt vain yksi viinipullo! Ja Alko on jo mennyt kiinni. Mutta onneksi kaapista löytyi lasten cola! Siitäpä marinadi, ja viini muuhun tarkoitukseen. Lapsille löytyy uusi limppari vaikka kioskilta. Päätös on ollut helppo, kun marinadi-viini on vajonnut sopivasti.

Sitten juhlapäivällisellä on marinoijaa kiitelty.  Tuskin on innovaatiosta vielä silloin kerrottu, mutta sopivassa (nais)porukassa, entistä marinadia siemaillen, on tieto lähtenyt kulkemaan. Ja hyväksi on viinille person kokin resepti havaittu muuallakin.

Saapahan hyvän ja kestävän perusteen ylimääräisen viinipullon ostamiselle. Marinadiksi vain, on mukava sanoa. Ei siinä itseään niin juopoksi tunne.

Näin mieltymys viiniin edistää ruokakulttuuria ja aikaansaa makunautinnon!

Karmea asia on Suomeen tullut: libido. Siitä pitää päästä eroon.

Pontevasti ovatkin kommentaattorit, kolumnistit ja eritoten sanomalehdistöjournalistit puuttuneet siihen, että vielä elää Suomessa miehiä jotka yrittävät lähestyä naisia, niin sanotusti vonkaavat. Ja tietysti vice versa, onhan tekstiviesteihin vastattu. Kyllä tällaiseen käytökseen pitääkin puuttua.

Kun vielä samaan aikaan käydään kiistaa siitä, mikä on mokkula, ja kuka sen omistaa, niin vaikaeksi menee ihmisen elämä. Kysymyksiä herää, vastaukset nukkuvat.

Onko Kanervalla mokkula? Entä stripteasetanssijattaralle? Jos on, niin onko ollut kauan? Missä se on, ja kenen? Miksei tästä puhuta=

Mutta asiaan: libidon kannalta pahimpia pahimmista ovat poliitikot. Ainoat syntiset.

Onneksi talouselämän johtajat, miehetkin, ovat impyen puhtaita pulmusia, jotka eivät naista hätyytä, vaikka eteen tulisi ja rahaa pyytäisi. Ei anna. Ja lasikattohan pitää huolen siitä, että talouselämän johtajissa ei ole naisia, jotka miehiä hätyyttelisivät, vaikka rahaa pyytäisivät. Ja vaikka ei lasikattoa olisikaan,  niin eihän talouselämäjohtaja eikä nainen sellaista. Tietenkään. Ja olisiko paljon edes niitä sellaisia miehiä, joita naisjohtaja voisi hätyytellä, jos mieli tekisi. Eipä, ellei sitten joku ns. nouseva poliitikko. Ja jos joku nuori poliitikko pystyyn nousisi, niin kiinnostuisiko naisjohtaja? Eipä.

Eikä ole tavallinen palkansaajakaan, keskituloinen, keskiluokkainen ihminen tällaisen törkeyteen syypää. Ja vaikea on uskoa, että rehellisenä ja ahkerana tunnetusta Suomen kansasta muistakaan osista tällaisiä törkyhenkilöitä löytyisi, paitsi niistä politiikoista.

Jos joskus nuorena naista joku mies – ja miestä joku nainen – vähän yrittikin, niin muistot – nykyään häpeälliset ja hävettävät – sentään jäi. Nekin on paras unohtaa, eikä ainakaan ääneen muistella.

Jos jollekin tekstiviesteily, flirttailu, lähestyminen ja jopa seksuaalinen halu (hyh) on pakko sallia, niin rajataan se vaikka 18-21 -vuotiaisiin, jotka eivät aio olla osallisina politiikassa, aikuisfilmeissä, kuvataiteessa tai jossain ylipäätään mukavassa puuhastelussa. Kuvaviestit on paras kieltää, samoin lähestyminen myös arkisin, ja tietenkin sunnuntaisin. Ja vierailla paikkakunnilla, pikkutunneilla ja pikkuhousuissa. Eikä tuntemattomia pidä lähestyä. Ei päivänvalossa, eikä päissään.

Ihmiselämän toimeenpanevan voiman kieltäjistä kenties huikeimpaan saavutukseen ylsi Helsingin Sanomien naistoimittaja Minna Passi, joka esitti kommentissaan näinkin biologis-analyyttisen journalistisen arvion ihmisen olosta elämässään: ”En halua edes arvailla, mitkä motiivit Kanervalla on tekstiviestejä kirjoitellessaan ollut”.

Kielletään, kielletään, kyllä se siitä. Elämä.

Aika moni on sitä mieltä, että aluehallintoa pitää uudistaa ja aluejakoja uudistaa. Valtiovarainministeriö odottaa maakuntien liitoilta näkemyksiä perjantaihin mennessä. Etelä-Karjalan vastaus annetaan ensi maanantaina.

Etelä-Karjalassa on oltu konservatiivisia, varovaisia – taaksepäinkatsovia. Maakuntarajoja ja aluejakoja ei pitäisi mennä ylipäätään muuttelemaan, täällä arvellaan. Tai ainakin maakuntahallituksen kokouksessa helmikuun 19. päivä vielä uskottiin – kuten Etelä-Saimaa kertoi.

Jotkut, mm. kansanedustaja Reijo Paajanen (kok.) ovat esittäneet, että Etelä-Karjalan, Kymenlaakson ja Etelä-Savon liitot yhdistettäisiin. Paajanenkaan ei halua koko Etelä-Savoa mukaan, vaan pohjoisosat joutaisivat mennä Pohjois-Savoon.

Eteläsavolaiset eivät yhdistymisestä innostu. He haluavat pitää kiinni ”maakunnallisesta itsenäisyydestään”, kuten maakuntajohtaja Matti Viialainen uutisessa sanoo. Irvileuka lukee tietenkin: ”omasta asemastaan” – sen verran ovat Etelä-Savon ennusteet, että itsenäisyydestä ei pian voi puhua.

Paljon ennakkoluulottomammin asiaa katsotaan Kymenlaaksossa.

Kymenlaakson maakuntahallitukselle mieleinen alue olisi Etelä-Karjala, Kymenlaakso, Päijät-Häme ja Itä-Uusimaa.

Ehdotus on kuin Meksikon pikajunasta – outo, uus.

Ei ihan äkkiä ole Saimaan rannalla tullut mieleen, että kuuluisimme samaan alueeseen kuin lahtelaiset tai porvoolaiset. Kovin kaukaiselta tuntuu olla samassa veneessä lindendalilaisten tai hämeenkoskelaisten kanssa. Äkkiseltään. Ehkä kannattaa kuitenkin miettiä.

Saimaan rannoilla pyörii monen eteläkarjalaisen mieli. Saimaa luo identiteettiä, lyö leimansa ajatteluun. Mutta onkohan se tulevaisuudessa niin tärkeää. Ainakin kun katsoo vähän itsekkäästikin eteläisen Savon väestötilastoja ja tulevaisuuden näkymiä, niin ehkä Etelä-Karjalankin kannattaisi kääntää katsettaan ihan oikeasti muualle. Vaikka sitten sinne länteen ja lounaaseen, ja olla kymenlaaksolaisten kanssa samaa mieltä.

Ehkä yhteinen aluehallinto lahtelaisten kanssa ei olisikaan pöllömpi vaihtoehto. Väestöpohjaa löytyisi vähän toisella lailla kuin Etelä-Savosta. Kovin pieniähän nämäkin alueet ovat. Etelä-Karjalassa on noin 135 000 ihmistä, Kymenlaaksossa 185 000, Päijät-Hämeessä liki 200 000, Itä-Uudellamaalla 95 000. Eteläsavolaisia on 160 000. Niin on vähän väkeä, että isommat alueet ovat tarpeen. Kuten keskustelukin aiheesta. Se on ollut aika niukkaa.

Kansanvaltaista päätöksentekoa maakunnissa tarvitaan. Siinä(kin) on helppo olla kymenlaaksolaisten kanssa samaa meiltä.

Hurjaksi on mennyt meno Suomessa. Varsinkin harmaaksi ja tylsäksi väitetyssä politiikassa.

Pääministeri käy oikeutta entistä naisystäväänsä vastaan. Kansanedustaja vaatii kansalaisia tekemään pääministeristä kantelun perustuslakivaliokunnalle.

Ulkoministeri lähettelee tekstiviestejä, kiistää - tai sitten ei – ja sitten myöntää. Suomen suurimmassa sanomalehdessä kuusi toimittajaa selvittelee tekstiviestidilemmaa, lähes sivun verran.

Entinen opetusministeri menee naimisiiin, muuttaa erilleen, muuttaa nimensä,  palaa yhteen entisen miehensä kanssa.

Tärkeitä asioita on tapahtumassa, maassamme.

Samaan aikaan toisaalla: valtioneuvosto, tasavallan presidentti ja eduskuntakin käsittelevät Suomen osallistumista Naton nopean toiminnan joukkoihin. Jonkinlaista erimielisyyttä on. Ulkopolitiikan päätöksentekijää tunnutaan vähän etsittävän.

Monet maat, läntiset demokratiat etunenässä, tunnustavan Kosovon itsenäisyyden. Suomi viivyttelee.

Valtioneuvosto kokoontuu tänään päättämään lähivuosien budjettikehyksistä, käytännössä vaalikauden tulevista budjeteista. Rahaa ei näytä olevan kaikkeen siihen hyvään, mitä on suunniteltu.

Puutulleista yritetään neuvotellaVenäjän kanssa – se koskettaa suoraan muutamaa tuhatta kaakkoissuomalaista.

Ketä kiinnostaa?

Politiikan journalismi näyttää olevan vahvassa muutoksessa. Ennen periaatteena oli, että asialliset asiat hoidetaan, muuten ollaan kuin Ellun kanat. Nyt Ellun kanojen asiat hoidetaan, muuten ollaan kuin Ellun kanat.

Politiikan toimittajat ovat – taloustoimittajien ohella – journalistien eliittiä: parhaiten palkattuja, parhaiten informoituja. Syynä on se, että vastuutakin on ollut, kun työnä on ollut ottaa selville, mitä tärkeää maan politiikassa tapahtuu. Päivittäin käsiteltävät asiat ovat olleet yhteiskunnan kannalta suuria ja tärkeitä, yhteiskunnallisesti merkittäviä. Päätökset ovat vaikuttaneet kaikkien suomalaisten elämään. Kyllä sellaisesta pitääkin kertoa – sehän on (ainakin ollut) journalismin kovinta ydintä, laatujournalismin syvintä olemusta. Faktojen on syytä olla kunnossa, informaation olennaista.

Mutta nyt laatulehdistökin näyttää menevän iltapäivälehtijournalismin viitoittamaa tietä. Voihan se olla, että suunta on ihan oikea, kun laskevien levikkien ja vähenevien lukijamäärien kanssa kamppaillaan.

Turha ehkä siitä keskustella, että eniten lukijoita on hävinnyt ja hävimässä juuri iltapäivälehdiltä. Ei sitä kannata pohtia, että sensaatioisimpien aikakauslehtien kysynnän kasvu on jo taittunut. Ei varmaan kannata pohtia, olisiko laatujournalismille sittenkin kysyntää, ja myös laatusanomalehdille.

Välineestä puhutaan: internet vie tilaajat ja lukijat. Sitä ei korosteta, että netin ansiosta sanomalehtien ja journalistisen tiedon lukijamäärä on nyt suurempi kuin koskaan. Välineellä ei sittenkään ole väliä – viesti, sisältö on tärkeämpi.

Journalismi ja sanomalehdistö näyttää hakevan ensisijaisesti lisää lukijoita, iltapäivälehtien sisällöillä. Asioita käsitellään, mutta ei asioina, substanssina, vaan ihmisten kautta, ja sittenkin mielellään kielteisten, sensaatiomaisten, mitättömien ja turhapäiväisten aiheiden välityksellä. Aiheita, jotka vetoavat ehkä tunteeseen, eivät järkeen. Aiheita, joilla ei ole politiikan – yhteisten asioiden hoitamisen – kanssa mitään tekemistä. Aiheita, jotka muka kiinnostavat ihmisiä.

Olisikohan mahdollista, että joku luottaisi sittenkin laadukkaaseen journalismiin. Keskusteluun nostettaisiin yhteiskunnallisesti merkittäviä asioita, kerrottaisiin lukijoille erilaisia vaihtoehtoja, erilaisia näkemyksiä. Vai annetaanko päätöksenteon kulkea omaa rataansa, ja kerrotaan vain ihmisistä, noista näköjään ensisijaisesti sukupuolisista olennoista.

Genitaalit taitavat olla aivoja tärkeämmät, politiikassa.

Tuli tänään taas uutinen. Kansanedustaja Tapani Mäkinen kantelee Julkisen sanan neuvostolle Helsingin Sanomien tammikuisesta ahdistelujutusta.

Onhan tämä uutinen. Onhan?

Tämä on jo viides samanlainen.

Jotenkin hämmentää tämä STT:n innokkuus hoitaa uutisvälitys näin kiitettävästi.

Julkisen sanan neuvostoon voi tehdä kantelun kuka tahansa, mistä tahansa tiedotusvälineestä julkaistusta jutusta, kirjoituksesta, kuvastakin. Kanteluun riittää epäily, että hyvää journalistista tapaa on loukattu. Aikanaan JSN sitten tutkii asian. Jos tulee langettava päätös, tiedotusvälineen on julkaistava tieto. Muilla tiedotusvälineillä ei mitään velvoitetta ole. Uutisia JSN:n ratkaisuista on toki tehty maailman sivu, jos tapaus on riittävän mielenkiintoinen ja sillä on yhteiskunnallista merkitystä.

JSN:n käsittelemiä kanteluja ja rikoksia ei pidä sotkea toisiinsa. Sellainen analogia kuitenkin on paikallaan, että voihan Suomessa tehdä rikosilmoituksenkin kenestä tahansa, milloin tahansa. Rikosilmoituksen voi tehdä vaikka kiusantekeminen mielessä. Rikosilmoituksia ei lehdistö aktiivisesti seuraa, ei niistä kysele, ja aniharvoin tekee uutista, vaikka tietoonsa saisikin. Syy on juuri se, että rikosilmoitus sinänsä ei kerro yhtään mitään siitä, onko rikosta tapahtunut. Kunhan asiaa on ensin tutkittu, selviää, onko aiheessa totuuden siementä.

Vähän samanlaisia ovat nämä JSN:lle Hesarin talvisesta eduskunnan ahdistelua käsittelleestä jutusta tehdyt kantelut. Vähän haiskahtaa siltä, että kantelijoilla on selkeä tarkoitus – eikä se välttämättä liity huoleen hyvästä journalistisesta tavasta. Jos he kokevat kunniaansa loukatun ja lehden syyllistyneen rikokseen, olisi tuomioistuin oikea paikka käsitellä asiaa.  Jos he – viisi kansanedustajaa – ovat huolissaan hyvästä journalismista, niin onko tarpeen kertoa kantelusta etukäteen? Eikö olisi parempi, jos JSN käsitteli asian normaaliin tapaan, ja sen jälkeen kommentoitaisiin kun on kommentoitavaa?

Vai miksi kansanedustajat eivät halua odottaa JSN:n päätöstä? Annetaanko tieto julkisuuteen jo nyt, koska ihmisten mieliin varmaaankin jää lähinnä se, että jonkinlainen moite on lehteä kohtaan esitetty, ja mielikuvissa kansanedustajien maine puhdistuu? Poliitikko tuntee mielikuvien maailman hyvin.

Ja miksi STT näin auliisti näitä uutisia kanteluista tekee? Onko sillä vaikutusta, että kantelun kohteena on Suomen suurin sanomalehti? Olisiko uutisia tehty, jos kohteena olisi joku pieni maakuntalehti? Vai onko vain huoli hyvästä journalisesta tavasta niin lisääntynyt, että kanteluitakin aletaan seurata aktiivisesti. Vai onko se ratkaisevaa, että kantelijat ovat kansanedustajia?

Itse tapaus – sukupuolinen häirintä eduskunnassa – on toki yhteiskunnallisesti merkittävä ja tärkeä. Ja tärkeää siinä on se, että ahdisteluun syyllistyneet kansanedustajat saadaan selville, ja häirintä loppumaan.  Se ei kuitenkaan tapahdu Julkisen sanan neuvostossa, eikä mielikuvissa.

Kouvolasta kuuluu kummia: kaupunkiin puuhataan satametristä hotelli- ja asuintaloa. Pilvenpiirtäjä on vain yksi osa muutenkin pilviä tavoittelevista suunnitelmista.

Kouvolasta on tulossa maailmalla näkyvä Suomen johtava verkostokaupunki, johon tulee suuret määrät yrityksiä, kansainvälinen korkeakoulukampus kiinalaisine ja venäläisine yliopistoineen, yrittäpuisto, yrittäjäbulevardi ja raidebussi.

Kouvolaan!

Kaikki tämä perustuu siihen, että Kouvolan seudun kunnat yhdistyvät ensi vuoden alusta. Uudessa Suur-Kouvolassa asuu noin 80 000 ihmistä. Näihin kuntaliitoksiin liittyy suuri harha: kun kuntarajat poistuvat, niin kuntapäättäjät kuvittelevat, että samalla syntyy joku uusi suurkaupunki. Eihän se niin mene: alueen väkimäärä säilyy samana. Ei kuntarajojen lykkääminen sadan kilometrin päähän tee kaupungin keskustasta yhtään isompaa, eikä elinkeinoelämästä sen virkeämpää. Eikä ”Uudessa Kouvolassa” ole ostovoimaa yhtään sen enempää kuin nykyistenkään kuntien alueella.

Pohjois-Kymenlaakson väkimäärä on vähentynyt ja tulee vähenemään.

Jos jotain hyvää, niin innovaatioita sentään syntyy. Se on hyvä, kunhan uskottelee, että innovaatio sinänsä on hyvä.

Ja visioita olla pittää.

Visio on myös harhanäky, uskonnollisella tai huumaavilla aineilla saavutetussa hurmostilassa koettua.

Torstaina julkistetussa ja Kouvolan Sanomien uutisoimassa ideasuunnitelmassa kaupunginjohtaja Aimo Ahti uskottelee, että ”Uudella Kouvolalla on mahdollisuus kehittyä Suomen johtavaksi verkostokaupungiksi”, kunhan tulee ”kantoaalto”.

Onkohan kantoaalto suomeksi raha.

Kun syksyllä pohdittiin vanhojen hevostallien tulevaisuutta, innovatiiviset ihmiset loivat lumipalloefektin, sanoo Ahti. Lumipallon mielestä hevostalleista tulee toimisto ja pilttuusta maisemakonttori. Varusvarastoon laitetaan kaupungin toimistoja, korjaamosta tehdään kulttuurikeskus, varusmiesten saunasta saunaravintola.

Niinpä.

Ajatusten timanttina – ilmeisen hiomattomana – on Timantti. Se koostuu neljästä tornista, korkeimmassa kerroksia 30. Sinne tulee asuntoja, hotelli, Venäjän ja Aasian markkinoille suuntautuneita yrityksiä, kauppoja ja toimistoja.

Mistä? Miksi?

Ideoita on suunnitellut helsinkiläinen – miksei kouvolalainen – arkkitehti Patrick Eriksson.

Eriksson tuntuu olevan kymenlaaksolaisesta todellisuudesta yhtä pihalla kuin lumipallo. Mies oli ajaa kaupungin ohi, kun ”Kouvolaa ei oikein huomaa matkalla”. Tämä ongelma hoituu, kun olisi yksikin torni tai korkea radiomasto, sanoo arkkitehti.

Heh.

Erikssonin mielestä Kouvola on kuin Tampere. Vain tämä kaksikko on suotuisasti maanteiden ja rautateiden solmukohdassa. Jopa niin suotuisasti, että arkkitehti menee ohi.

Eriksson vertaa Kouvolaa Bilbaon kaupunkiin, josta arkkitehdin mielestä tuli maailmankuulu, kun sinne rakennettiin Guggenheim-taidemuseo. No, on Bilbaossa ehkä jotain muutakin, vaikkapa Wikipedian mukaan. Esimerkiksi esikaupunkeineen miljoona ihmistä, satama, teollisuutta. Vuonna 1887 siellä oli saman verran väkeä kuin nykyisessä Kouvolassa.

Arkkitehdin mukaan arkkitehtuurin keinoilla pystyy läväyttämään niin kovaa, että kaiku kuuluu Australiaan. Voipi se olla aika jytinä tässä lähempänäkin, Saimaan rannalla, kun kouvolalaiset ryhtyvät taivaita tavoittelemaan.

Mutta on tämä Suomi hyvä maa. Tällaiseenkin on mahdollisuuksia, aikaa ja rahaa. Ja tarvitaanhan niitä, unelmia, visioita.