Saimaan rannalla

Ei ole vallan tavatonta, että ihmisellä on kännykkänsä muistissa kymmeniä puhelinnumeroita. Eikä ole ihan tavatonta, että ihmiselle sattuu onnettomuus.

Lähes jokaisella meistä on oma kännykkä mukana lähes joka hetki. Kännykän kautta saisi tiedon onnettomuudesta läheisille helposti ja nopeasti – jos vain auttaja tietäisi, kuka se läheinen on. Ja sitä kautta auttajat saavat taas nopeasti tietoa vaikka lääkityksistä tai allergioista.

Tätä varten on kehitetty kansainvälinen koodi, jolla läheisen puhelinnumeron saa helposti kerrottua viranomaisille. Mutta perin kehnosti tästä yksinkertaisesta tavasta kerrotaan.

Ohje on siis se, että kännykän osoitekirjaan nimen yhteyteen kirjoitetaan ICE – in case of emergency. Siis vaikka ICE äiti tai ICE isä. Jos vielä ICE nimi -yhdistelmän perään lisää, millainen läheinen on kyseessä, on tiedon saaminen läheisille onnettomuuksien sattuessa helppoa.

Miksiköhän tästä näppärästä tavasta ei ole juuri kerrottu? Tai ainakaan minä en ole missään sitä nähnyt, ennen eilistä.

Vähän nolottaa kertoa, mistä tieto tuli – Alibista. Siis tuosta hyvän journalistisen tavan harmaalla alueella liikkuvasta rikoksista, murhista, tuomioista ja karmeista ihmiskohtaloista kuvien kanssa kertovasta aikakauslehdestä. Joka ei ole ollenkaan niin kehnoa journalismia kuin keski-ikäisen, keskiluokkaisen, keskituloisen ihmisen mielikuva kertoo.

Punaisen ristin sivuilla aiheesta kerrotaan, mutta kukapa sinne sattumalta osuisi. Tämäkin tiedote on jo liki pari vuotta vanha. Ja tokihan Wikipediakin lyhenteen ja sen käytön tuntee. Lyhenteen kehitti englantilainen sairaankuljettaja kolmisen vuotta sitten.

Miksiköhän tätä näppärää tapaa eivät pelastusviranomaiset ole pahemmin markkinoineet? Tai poliisi? Tai edes joku, joka ihmisistä välittää? Voihan tietysti ihminen ottaa sen verran itsekin itsestään vastuuta, että lyhenteen kännykkäänsä kirjoittaa.

Oikeudenmukaisuus on tärkeä asia, myös verotuksessa. Kun yhden euro on toisenlainen kuin toisen, on verottajan vaikea perustella, miksi verot pitäisi nöyrästi maksaa. Ja alkaa vähitellen myös iloisenkin veronmaksajan mieltä kalvaa epäilys.

Oikeudenmukaisuutta on se, että kun ihminen ansaitsee työllään euron, siitä valtio ja kunnat – ja Suomessa seurakunnatkin – ottavat osansa. Osan suuruus määritellään yhdessä, demokraattisesti.

Oikeudenmukaiselta ei tunnu se, että verottajan, tuomioistuinten ja lainsäätäjän mielestä tätä ansaittua euroa pitääkin verottaa sen mukaan, minkälaisesta työstä se on peräisin.

Epäoikeudenmukaiselta tuntuu se, että riippuu ihmisen ammatista, miten euroon suhtaudutaan.

Kun hyväpalkkainen lääkäri käy työssä yrityksessä josta hän omistaa osan, hän voi nostaakin osan palkastaan osinkona. Ja siitä maksetaan paljon vähemmän veroa kuin ansiotulosta. Verottaja oli sitä mieltä, että kun tekee työtä ja siitä työstä saa korvauksen, kyseessä on palkka. Korkein hallinto-oikeus oli eri mieltä: jos omistat työnantajaasi, osa työstä saatavasta korvauksesta onkin osinkoa.

Kaukana ei ole kateus, palkansaajan vinkkelistä. Vaikka olisi sitä mieltä, että lääkärit ovat hyvä tulonsa ansainneet, niin vaikeampi on sitä hyväksyä, että veroja voi väistellä.

Ehkä tässä olisi kansankapitalismin paikka: jokainen työntekijä työnantajansa omistajaksi, ja osa tuloista osingoiksi: ostovoima kasvaisi, kansantalous pyörisi, kansakunta vaurastuisi.

Toinen merkillinen ammatti on jääkiekkoilija. Määräaikaisia ja pätkätöitä tekevät monet suomalaist. Perin harvat pystyvät kuitenkaan siirtelmään tulojaan niin, että verotus kevenee. Jääkiekkoilijat voivat niin tehdä.

Yksi asia tietenkin on, onko tuo ammatti niin merkittävä, että siitä on syytä maksaa keskimäärin 66 000 euroa vuodessa.

Toki palkkaerot ovat suuret. Joku reppana on joutunut jopa tekemään muuta työtä, pesemään ikkunoita. Huutava vääryys tuntuu olevan se, Suomen Jääkiekkoilijat ry:n mielestä.

Onkohan tässä maassa ketään muuta joka tekisi kahta työtä? Tai pesisi ikkunoita?

Voitteko kuvitella: peräti kolme liigakiekkoilijaa on saanut alle 9600 euroa vuodessa? Kyllä tämä pitäisi korjata välittömästi. Jos vain pääset kerrankin liigajoukkueen kokoonpanoon, niin vähintään 30 000 euroa – vapaalla rahastointioikeudella – olisi kohtuullista. Eikös vain.

Työ on outo siinä mielessä, että ulkomainen työvoima on kotimaista arvokkaampaa: ulkomaalainen jääkiekkoilija antaitsee Suomessa keskimäärin 128 000 euroa vuodessa. Onkohan työ sen arvoista? Vaikkapa ne 3074 ihmistä, jotka maksoivat jopa 22 euroa tiistaisesta SaiPan ja HPK:n jääkiekkopelistä, voisivat ihan oikeasti kysellä palkan oikeutusta.

Jääkiekkoilijoille nämäkään ansiot eivät riitä. Lisää rahaa halutaan, ja pienempiä veroja. Suomessa jääkiekkoilijat voivat rahastoida osan tuloistaan. Siinä siis työllä ansaittua rahaa siirretään rahastoon, ja palkkaa nostetaan myöhemmin. Suuri etu on se, että verot ovat pienemmät.

Vaikea on ymmärtää, miksi verottaja tukee jääkiekkoilua. Ja sitä, miksi tätä kautta jokainen veronmaksaja laitetaan maksamaan jääkiekkoilijoiden pienempää verotusta, ja kohtuuttoman kovia palkkoja.

Ja sitten jääkiekkoilijoilla on vielä otsaa valittaa. Suomessa kun tuloistaan saa rahastoida 30 prosenttia tai korkeintaan 50 000 euroa vuodessa. Ruotsalaiset veronmaksajat ovat paljon hövelimpää väkeä: siellä veroja on vähentää rahastoimalla vaikka kaikki tulonsa.

Vaalitappio näyttää ottavan demareille koville.

Oppositioon joutuminen eduskunnassa on saanut demarit oppositioon myös henkisesti, myös kunnissa. Vaikka sellaiseen ei ole mitään syytä.

Hyvä esimerkki henkisestä kunnallisesta oppositioasenteesta nähtiin maanantaina Lappeenrannan kaupunginvaltuustossa. Valtuusto käsitteli – jälleen kerran, pikkukuntien venkoilun jälkeen – sosiaali- ja terveyspiiriä. Lappeenrantahan on koko hanketta vetänyt, ja yrittänyt houkutella pikkukuntia mukaan yhteiseen hyvään.

Asian piti olla valtuustossa muodollisuus, mutta mitä vielä. Demarit äityivät vastustamaan piiriä, ja esittämään pontta, jonka mukaan koko piiriä pitäisi tarkastella muutaman vuoden päästä uudelleen.

Huh-huh.

Jos linja jatkuu, ovat Suomen kunnat vaikeuksissa.

Jos järkevät, pohditut asiat kohtaavat viimeisessä vaiheessa maanantaisen kaltaista käsittämätöntä jarrutusta, ei se lupaa kunnille ja kuntalaisille hyvää.

Kuntaoppositiolaisuus on henkisesti samanlaista kuin Eero Heinäluoman eduskunnassa johtama oppositioasema. Otetaan tärkeä asia, käännellään ja väännellään sitä, ja tekemällä tehdään näennäisesti järkevältä kuulostavia vastustavia näkökulmia. Niitä kyllä analyyttinen mieli löytää lähes asiasta kuin asiasta – ei maailma sentään niin yksinkertaiseksi ole mennyt.

Eduskunnassa demarit vastustavat muun muassa valtion omistajapolitiikkaa mitä tympeimmällä ja populistisimmalla tavalla.

Ihan samaa älyllistä epärehellisyyttä oli Lappeenrannan valtuustossa. Asialla oli toki demareiden lisäksi myös kristillisdemokraattista väkeä. Ehkä valtuustoilta ei ihan yhtä paljon vaatia kuin eduskunnalta, mutta kyllä sentään jotain.

Valtuutettu Marjatta Laakko (kd.) on julkisesti sitä mieltä, että ensi syksynä ei Lappeenranta-Joutsenossa kannattaisi kunnallisvaaleja järjestää itse asiassa ollenkaan. Laakko on sitä mieltä, että kun kaupungin budjetista 55 prosenttia siirtyy sosiaali- ja terveyspiirin alaisuuteen, ei valtuustoa tarvita.

Demareista Veli-Pekka Pakarinen, Martta Hirvikallio ja Juha Myllynen olivat samoilla linjoilla: Lappeenrannan ei pidä lähteä terveyspiiriin.

Huh-huh.

Eihän sosiaali- ja terveyspiiri sinänsä lisää menoja. Nyt ne lakisääteiset palvelut ja niiden tarvittavat rahat vain kulkevat näennäisesti valtuuston kautta. Ei valtuustolla ole paljon mahdollisuuksia näistä menoista tinkiä.

Itse asiassa terveyspiirin keskeinen tavoite on juuri päinvastainen kuin Laakko luulee. Suuremmassa yksikössä voidaan toimia tehokkaammin, saada palkattua paremmin henkilökuntaa, saada karsittua päällekkäisyyksiä; ja tämä johtaa siihen, että samalla väestöpohjalla, samoilla rahoilla on varaa hankkia vähän enemmän ja vähän parempia palveluja, vähän parempia laitteita. Palvella ihmisten tarpeita nykyistä paremmin.

Yhtä käsittämätön on Laakon näkemys siitä, että uusi terveyspiiri siirtää ”vallan luottamushenkilöiltä virkamiehille”. Ja siksikään ei tehokasta kansalaisten palvelua tarvita, etenee valtuutetun logiikka.

Eihän se niin mene. Tottahan sosiaali- ja terveyspiiri on demokraattisesti valvottu. Kyllä sielläkin luottamusmiehillä on lopullinen päätösvalta. Ja ellei ole, niin ei se ole tulevan terveyspiirin vika, vaan syvemmin suomalaisen yhteiskunnan kehityspiirre.

Toki kunnanvaltuustoissa on kautta maan monenlaista kansan edustajaa. Niin pitääkin.

Kansanedustajan sen sijaan odottaisi olevan vastuullinen. Mutta vielä mitä. Oppositiopolitiikkaa eduskunnassa harjoitteleva ja harjoittava Anneli Kiljunen jatkaa kaupunginvaltuustossa samalla linjalla ja on sitä mieltä, että sosiaali- ja terveyspiiri ”kaventaa kunnallista demokratiaa, eivätkä pienet kunnat pääse täysivaltaisesti osallistumaan piirin hallintoon”. Miksihän ei? Pitäisikö 2000 asukkaan kunnalla olla yhtä täysivaltainen edustus kuin 60 000 asukkaan kaupungilla? Vai mitä Kiljunen mahtaa tarkoittaa?

Reilu ratkaisu olisivat kuntaliitokset. Niissä päätösvalta säilyisi Kiljusen mielestä kuntalaisilla.

Ei ihan hevin aukea tämä logiikka. Jos pieni on kaunista, ja suuri terveyspiiri paha, niin eikö kuntaliitos johtaisi juuri tähän suurempaa yksikköön, joka on siis paha? Eikö Kiljusen logiikan mukaan pitäisi pyrkiä kunnissakin pieneen kokoon? Jos kuntaliitoksissa – mutta ei muuten – päätösvalta säilyy kuntalaisilla, niin eikö Etelä-Karjalassa kannattaisi liittää kaikki kunnat yhteen, ja taata että päätösvalta on kuntalaisilla? Silloin sosiaali- ja terveyspiirikin olisi turha, kun yksi kunta hoitaisi kaiken.

Tällaista koko maakunnan kuntien yhdistymistä pohditaan ihan vakavasti Päijät-Hämeessä. Ehkä Etelä-Karjalassakin kannattaisi aloittaa.

Jo on aikoihin eletty: nyt jenkit alkavat painaa paperille lehteä, joka alunperin tehtiin vain verkkoon.

Eihän tämä näin pitänyt mennä. Digiväki on ennustanut paperilehden loppua pitkään. Ja varsinkin IT-henkilöt ovat yrittäneet vakuuttaa, että internetissä on journalistisenkin sisällön tulevaisuus – ekologinen, kustannustehokas, halpa, ajan ja paikan ylittävä.

Toki joitakin lehtien paperiversioita on lopetettu, ja siirretty kokonaan verkkoon. Suomessa on yksi esimerkki, Taloussanomat, joka vuoden alusta on ilmestynyt vain verkossa. No, onhan se Uusi Suomikin, mutta ei tällä uudella verkkoversiolla ole vanhan lehden kanssa mitään muuta yhteistä kuin nimi.

Maailmalla tällaista on tapahtunut enemmänkin. Tyypillisesti verkkoon ovat siirtyneet lehdet, joiden levikkialue on suuri ja asiakkaat hajallaan. Muun muassa Euroopassa ilmestyvä aasialaisille tarkoitettu lehti teki näin, nimi on jo unohtunut. Myös monet erikoisalojen lehdet ovat hylänneet paperin. Esimerkkejä on paljon.

Naiivia ennustamista on ollut liikkeellä. On kuviteltu, että kun joku lopettaa metsän kaadattamisen, puiden paperiksi tekemisen, miljoonien painokoneet ja uusiutumattomia luonnonvaroja tuhlaavan ja ympäristöä saastuttavan jakelun, ja siirtää paperituotteen nettiin, niin se olisi suurempikin trendi. On väitetty, että lukijalle, kuluttajalle, sisältö on kaikki kaikessa. Että digitaalinen sisältö on niin ylivertaista hakuineen, linkkeineen ja muine kilkkeineen, että siihen siirrytään väistämättä.

Ei se ihan niin yksinkertaista ole. Digituotteella voi olla sama sisältö kuin paperilla, mutta paperissa on silti paljon enemmän. Haju. Ääni. Maku. Tunto. Näkö.

Verkkojulkaisu on sittenkin kuin valokuva ihmisestä – näyttää oikealta, voi ottaa kätevästi mukaan, mutta paljon siitä puuttuu. Paljon se toki antaakin, ja pitäähän tieto olla tarjolla netissä niille, jotka sen sieltä haluavat.

Journalismissa tärkeintä on se, että halukkaille on tarjolla tietoa niillä välineillä, siinä muodossa, milloin ja missä asiakkaat haluavat. Kyse on palvelulajista.

Tämän netistä paperille -tempun tekivät jenkit, Los Angeles Timesissa. Lehti perusti viime kesänä nettilehden nimeltään Metromix Los Angeles. Se on nuorille suunnattu verkkopalvelu, jonka sisältö on kulttuuria ja yöelämää. Nyt L.A. Times haluaa tavoittaa paperilla nuoret kaupunkilaiset, joita ei sanomalehti ole kiinnostanut. Uusi lehti on ilmaisjakelulehti, jota painetaan 100 000 kappaletta. Sitä jaetaan kerran viikossa yliopistoilla ja kaupoissa.

L.A. Times sanoo kamppailevansa Google Newsia ja muita verkkopalveluja vastaan. Googlehan ei ole paikallinen, vaikka yrittääkin. L.A. Times korostaakin, että netin ja hakukoneiden tietomäärästä täytyy valita lukijoille tarpeellinen ja oleellinen, ja nimenomaan paikallinen. Toki verkkolehdestä löytyy sitten enemmän tietoa kuin paperilla – ei uudistus tarkoita verkon merkityksen väheksymistä.

Samoihin asioihin täälläkin uskotaan, sanomalehdessä Suomessa ja Etelä-Karjalassa. Paikallisuus kiinnostaa, ja tietoa on valikoitava ja tarjottava siinä muodossa ja välineessä, mitä asiakas haluaa.

Kaakkois-Suomi on perinteisesti ollut demareiden vahvaa aluetta, ja on yhä.

Viime vuoden eduskuntavaaleissa demareiden kannatus Kymen vaalipiirissä oli 28,0 prosenttia. Vankempi jalansija oli vain Pohjois-Karjalassa ja Satakunnassa.

Mutta missä ovat merkittävät kaakkoissuomalaiset demaripoliitikot? Missä puolueen linjaa ohjaava, vahvaa oppositiopolitiikkaa tai omaa vaalipiiriään näkyvästi edustava, valtakunnallisesti tunnettu kaakkoissuomalainen sosialidemokraatti?

Ei ole yksikään näistä neljästä vaalipiirin kansanedustajasta ilmoittautunut halukkaaksi Sdp:n johtoon. Eihän siinä mitään, eihän siihen tehtävään sentään jokainen kansanedustaja voi pyrkiä – vaikka siltä ehkä vaikuttaakin.

Huolestuttavampaa on se, että villinä pyörivissä nimispekulaatioissa ei näistä neljästä – Imatran Sinikka Hurskaisesta, Lappeenrannan Anneli Kiljusesta, Kuusankosken Valto Koskesta ja Kotkan Sirpa Paaterosta – ketään ole edes mainittu. Ei, vaikka monenlaista nimeä on kyllä esillä ollut.

Onkohan näissä kotikulman demareissa jotain vikaa? Vai miksi he eivät nauti suurta luottamusta, heidän johtajan kykyihinsä ei uskota, heidän visioitaan ei arvosteta? Hurskainen on ollut kansanedustaja vuodesta 1983 lähtien, välillä oli tosin neljän vuoden tauko. Kiljunen on ollut eduskunnassa vuodesta 2003 lähtien. Koskikin on istunut pitkään, vuodesta 1995 lähtien, ja nauttii monien eduskuntaa tuntevien mielestä paljon enemmän arvostusta kuin ulkopuolelta voisi päätellä. Paatero on kokemattomin, eduskuntakokemusta on vasta vuoden päivät.

Mutta ei vähäinen kokemus muita tunnu haittaavan. Vaasan vaalipiiristä – jossa demareiden kannatus on huikeat 12,7 prosenttia – on tarjolla jo kaksi ehdokasta. Miapetra Kumpula-Natri ja Jutta Urpilainen ovat olleet kansanedustajia vuodesta 2003. Siinä ajassa he ovat jo ehtineet sen verran tutuiksi nimiksi ympäri maan, että on kanttia lähteä tarjolle Sdp:n puheenjohtajaksi. Ja uskoa omiin kykyihin tuntuu olevan. Pyrky ei ole aina pahasta, politiikassa.

Kuinkahan moni muualla Suomessa tuntee edes nimeltä nämä Kymen demariedustajat?

Onhan se niinkin, ettei kansanedustajan työ ole sitä, että valtakunnallisesti tunnetuksi pitäisi erityisesti pyrkiä. Mutta ei siitä haittaakaan ole – jos haluaa vaikuttaa eduskunnassa ja valtakunnan politiikassa. Eivätköhän omankin vaalipiirin asiat etene paremmin, jos on yleisesti tunnettu ja myös tunnustettu.

Pitkään on Suomessakin kaivattu vastuunkantamista. Se on monelle sitä, että kun epäonnistuu, vetää niin sanotusti johtopäätöksen, ja jättää tehtävänsä. Moni on vaatinut tätä varsinkin politiikoilta. Joissain maissa tällainen ”vastuunkantaminen” on tapana, ja sitä on pidetty ihanteena, merkkinä toimivasta demokratiasta.

Nyt kun Eero Heinäluoma alkoi kantaa vastuuta, veti johtopäätöksiä ja ilmoitti, että ei jatka Sdp:n puheenjohtaja, niin jopa valtasi S-demokraattisen puolueen suuri hiljaisuus, hämmennys ja hätä.

Miten tässä näin kävi, hämmästelevät demarit.

Puolueessa on vaalitappiolle haettu vastuunkantajia monelle tapaa, monessa kokouksessa, monessa toverituomioistuimessa. Työryhmät ovat pohtineet syitä kadonneeseen kannatukseen, nuoret sosialistit ovat etsineet vastauksia.

Nyt se vastuunkantaja löytyi. Suurin syyllinen on tietenkin suurimman vastuun kantaja, puolueen puheenjohtaja. Niinhän se menee. Pitäisi s-demokraattien nyt iloita, että Heinäluomalla oli selkärankaa ensin ottaa vastuu, ja kun ei oikein onnistunut, niin vielä vahvempaa selkärankaa jättää tehtävä jonkun toisen hoitoon. Jos puolue olisi demokraattinen, itseensä uskova ja vastuuta haluava, niin se iloitsisi vilpittömästi. Eikä  pelkästään puolue, vaan jokainen yksittäinenkin sosialidemokraatti ja yhdistys. Nyt olisi vallan ottamisen aika.

Mutta missä olivat iloiset ilmeet Turun kokouksessa? Televisiossa ja lehtikuvissa näkyi epäuskoisia ilmeitä, hämmennystä, pelkoakin. Miten Eero voi tehdä tämän meille, oli kysymys joka heijastui kasvoilta.

Eero jätti puolueen hämmennyksen valtaan. Kesään asti demarit joutuvat miettimään, mihin nyt, mitä tehdään, mihin suuntaan mennään. Nyt ei olekaan ilmiselvää puheenjohtajaa, joka valitaan demokraattisesti viemään puolue sinne, minne puheenjohtaja haluaa. Sdp ei ole valmis pohtimaan politiikkaansa, olemustaan, itseään.

Sitä sopii tietysti pohtia, onko tehtävästä eroaminen oikeasti vastuunkantamista vai pakoilua.

Väärin lopettu, näyttivät demarikasvot kommentoivat Heinäluoman päätöstä.

Suomalaisten osaamisessa on kännykän kokoinen aukko. Näyttää pieneltä, mutta on iso.

Kännyköihin tulee uusia vimpaimia jatkuvasti. Niistä ihminen maksaa, mutta ei osaa käyttää. Jonkun pitäisi kertoa, mitä ominaisuuksia koneessa on, miten niistä saisi hyötyä, miten niitä käytetään. Ja mitä käyttö maksaa.

Pitäisi olla kännykkäkoulu.

Kännykät ovat muuttuneet yhä lähemmäs tietokonetta.

Koolla on väliä. Tietokone on se iso. Kännykkä on se joka on aina mukana. Tietokoneessa on iso näyttö ja vähemmän ominaisuuksia. Kännykät kehittyvät.

Kännykästä löytyy työkaluja enemmän kuin puoliammattilaisen timpurin pakista. On viivakoodi, käyttöav, laitehall, synkron, äänikom. ja ohj.asetus.

Kyllä niillä saa laitteen toimimaan. Vai saako?

Kännykän toimistosta löytyy langat. näp, zip, ryhmät ja muunnin. Mahdottoman hyvä asia.

Yhteyksistä voi valita int-puhelimen, infrapunan, bluetoothin, chatin tai vaikka pikayhteydet. Kunhan osaat määritellä palvelimen tai kirjautua palveluun. Saattaa jäädä monelta ottamatta, yhteys.

Gps-paikannusjärjestelmä on jo monessa puhelimessa valmiina. Tämäpä on oiva palvelu, saattaa ajatella. Siitä vain painamaan gps-painiketta, sitten kartat-valintaa. Mutta voi, kone ei löydä wlania. Erillisistä ohjeista löytyy vihje: jotain on ehkä ostettava erikseen.

Pitäisikö ostaa?

Entäs sitten internet?

Kännykällä pääsee nettiin. Kunhan osaa. Kone kyselee syötteitä ja yhteysosoitteita. Haluaako MMS:ää, Streamingia, wappia, vai näiden (01)-vaihtoehtoja.

Pitäisikö tietää?

Tai lataa-valinta? Siellä on officea, hupia, turvallisuutta, internetiä ja muuta. Pitäisi olla selvillä, muodostetaanko palvelinyhteys. Sitä päivitetään, sitten haetaan jotain. Valmistellaan asennusta, ja sitten kysytään, asennetaanko.

Web-valinnan kautta pääsee temuamaan syötteiden kanssa tai vaikka hakemaan teemoja. Kunhan osaa valita oikean yhteysosoitteen.

WidSetsiä löytyy monenlaista. Ensin pitäisi valita yhteysosoite. Antaahan olla.

Onhan myös Lataa-valinta. Ensin sitä käsitellään. Sitten pitäisi päättää, olisiko valinta vaikkapa Fun. Sitten uusi päätös: muodostetaanko palvelinyhteys. Sitten päivitetään Fun. Sitten päivitetään. Sitten haetaan. Sitten valmistellaan asennusta. Sitten pitäisi päättää, asennetaanko.

Sitten palaa hiha.

Monenlaista tietoa saa kännykkäänsä hankittua, kunhan osaa painella oikeita näppäimiä. Sitä ei sen sijaan kuluttaja saa tietoonsa, mitä tämä kaikki maksaa. Monissa liittymissä peritään hinta siirretyn tiedon määrän mukaan. Mistä sen voi tietää?

Kun kovin näpräilee ja opettelee, voi kännykkälasku ollakin satoja euroja.

Voiko siitä kuluttajaa syyttää?

Pitäisikö operaattoreiden kertoa? Pitäisikö valmistajan, vaikkapa Nokian, opettaa ihmiset käyttämään laitetta? Käyttöohjeista ei ole paljon apua. Vai olisiko opastus myyjän asia?

Kännykkäkuluttajan asialla voisi olla edes joku niistä, jotka keräävät meidän rahat.

Nykyisellä Saimaan kanavalla on ollut keisarien muistomerkit jo kanavan valmistumisesta lähtien. Melkein 40 vuotta ne olivat ihan kanavan alussa. Vuonna 2006 ne siirrettiin Mälkiälle, ja niille tehtiin jalusta.

”Virallinen” Lappeenranta väittää, että kun uutta kanavaa avattiin 1968, keisarien muistolaatat ”olivat joutuneet kanavan penkalle ja unohdettu sinne”. Tieto löytyy Lappeenrannan kaupungin museoiden sivulta.

Saman näkemyksen toistaa Helsingin Sanomien helmikuun Kuukausiliite. Toimittaja Unto Hämäläisen kirjoittaa Suomen vanhoista vallanpitäjistä jutussaan Pronssiin valettuja naapurin miehiä. Hämäläisen arvioin mukaan ”Neuvostoliiton aikana ei ollut sopivaa muistella vanhoja keisareita”. Lappeenrannan nettisivujen mukaisesti Hämäläinen kirjoittaa, että muistomerkit unohdettiin kanavan penkalle vuosikymmeniksi.

Mistähän tällainen käsitys oikein tulee?

Minulla on ihan toisenlainen mielikuva.

Alunperin muistolaatat olivat olleet suunnilleen samalla paikalla sijainneessa kivisillassa. Kun se purettiin uuden kanavan tieltä, kivet siirrettiin ihan lähelle, kanavan reunalle. Yhden kiven teksti on Kejsari Nikolai I v. 1845 alottanut, toisen mukaan Kejsari Aleksander Ii v. 1856. päätänyt.

Asuin kanavan suulla 1960- ja 1970-luvulla. Muistissa on, että Aleksanterin ja Nikolain muistokivet olivat jo silloin ihan näkyvästi esillä. Heti kanavan alussa, alaspäin mennessä vasemmalla puolella, korkealla törmällä. Kivien tekstit oli kullattu, ruoho pidettiin niiden ympäriltä matalana. Ne näkyivät kyllä hyvin kaikille ohikulkijoille. Sama käytäntö oli 1980-luvullakin, Neuvostoliiton aikana. Ja sama meno jatkui 1990-luvun, ja 2000-luvun alkuvuodet. Muistokiviä ei mitenkään unohdettu kanavan penkalle.

Nyt Lappeenrannan kaupunki väittää, että kivet tuotiin ” uudelleen esiin arvoiseensa ympäristöön” vasta kanavan 150-vuotisjuhlien yhteydessä. Nyt ne ovat Mälkiällä, vanhan sulun lähellä. Kivilaatat on nostettu jalustalle, jonka muoto matkii vanhaa kivisiltaa.

Vanha paikka oli kyllä muistokiville riittävän arvokas ympäristö.

Huonommin ne nykyiseltä paikaltaan näkyvät. Urho Kekkosen puistossa ei juuri ruuhkaa ole. Ja kanavaa pitkin kulkevilla on Mälkiällä paljon muutakin katsottavaa kuin hivenen pompöösi muistomerkki.

Ehkä suomettumisessa oli paljon tottakin, mutta ei sitä jälkikäteen tarvitsisi liioitella. Historian vääristelyä väärään suuntaan.

Journalismi on siinä mielessä ihan tavallista ihmisten toimintaa, että on hyvä noudattaa hyviä tapoja. Kun asioita ja ihmisiä tuodaan julkisuuteen muiden eteen, niin hyvä käytös on tietenkin erityisen tärkeää. Journalistit ja lehtien kustantajat ovat kehitelleet tätä varten eettiset normit, journalistin ohjeet.

Siellä sanotaan mm. näin: Tiedot on tarkistettava mahdollisimman hyvin  Yleisön on voitava erottaa tosiasiat mielipiteistä ja sepitteellisestä aineistosta. Tietolähteisiin on suhtauduttava kriittisesti. Jokaisen ihmisarvoa on kunnioitettava.

Hyvää käytöstä ylipäätään ja mediassa eritysesti on se, että nimettömän ei anneta syyttää nimettyä.

Helsingin Sanomat julkaisi sunnuntai-sivullaan 27. tammikuuta ison jutun seksuaalisesta häirinnästä eduskunnassa. Aihe on sinänsä tärkeä ja keskustelu on paikallaankin.

Alaotsikkona oli Eduskunnan naisten mielestä joukko mieskansanedustajia käyttäytyy sopimattomasti. Kuvassa oli seitsemän kansanedustaja.

Lehden kuvassa miehet olivat muuten samankokoisia, mutta Pekka Vilkuna oli nostettu muita suuremmaksi. Onko Vilkuna se pahin rasvaläppämies?

Otsikon mukaan syyttäjänä ovat ”eduskunnan naiset”. Kaikkiko? Vai jotkut?

Perin kyseenalaista on, että lehti julkaisi näiden seitsemän kuvat ja nimet. ”Seksistisiä wannabe-alfauroksia. Kalapuikkoviiksi-sektori, tits pervert”, kirjoitti toimittaja Tanja Aitamurto näistä seitsemästä.

Jutussa syytetyn penkille istutettiin tämä seitsikko.

Entä kuka syytti?

Perin epämääräiset ”eduskunnan naistyöntekijät”, ”naiset”, ”nuori nainen”, ”eräs avustaja”, ”monet”.

Mistä syytettiin?

Rintojen tuijottamisesta. Rasvaläpän heittämisestä. Inhottavista vihjailuista.

Ei yhtään konkreettista tapausta, ei yhtään konkreettista syytettä. Pelkkää epäselvää vihjailua, epämääräisistä lähteistä.

Miten nämä miehet voivat puolustautua? Rankka seksuaalihäiritsijän leima on lyöty otsaan, eikä se siitä hevin lähde.

Helsingin Sanomien mukaan ”Naisten mukaan kaikki eduskunnassa tietävät, keitä nämä miehet ovat”. Ja niinpä toimittaja Aitamurto päästi syytetyt ääneen.Mutta miten nämä tuijottajat voivat uskottavasti puolustautua, kun syytökset ovat epämääräisiä? Onko tämä laatulehden hyvää journalismia?

Kun Rosa Meriläinen pukeutuu eduskunnassa pienen pieneen hameeseen ja kantaa Vittu haisee hyvälle -rintanappia, niin se on varmaan ihan OK – onhan naisella oikeus olla nainen. Jos Vilkuna vilkaisee, niin se on paha. Ei ole miehellä oikeutta olla mies.
Suomen Journalistiliiton jäsenistä jo 56 prosenttia on naisia, ja opiskelijajäsenistä jo 70 prosenttia.  Jotenkin on tuntuma, että yltiöfeministiset jutut ovat viime aikoina lisääntyneet. Ja suuntaus jatkuu.
Kaiken maailman journalistit! Lyökää miehiä!