Saimaan rannalla

Espoon käräjäoikeus aloitti suuren huumejutun käsittelyn tiistaina. Syytettynä on 21 ihmistä.

Onhan näitä suuria huumejuttuja silloin tällöin Suomessa ollut. Ja ovathan ne uutisia – huumeiden salakuljetuksella on merkittäviä yhteiskunnallisia vaikutuksia, kyse on vakavasta rikoksesta, kaikin puolin tuomittavasta toiminnasta.

Huumejuttujen uutisointi on kulkenut kuten oikeusjutuista on ollut tapana: jos poliisi kertoo pidätyksistä, niistä tehdään uutinen. Joskus jo epäilyistä on lehdissä kirjoitettu. Viimeistään silloin kun syyte nostetaan ja asiakirjat tulevat julkisiksi, on uutisoinnin paikka. Ja hyvä journalistinen tapa edellyttää, että asian käsittelyä seurataan loppuun asti.

Tuomittujen nimiäkin on julkaistu. Julkaisemisessa on noudatettu ihan normaaleja journalistin ohjeita. Nyrkkisääntönä on monessa toimituksessa ollut, että yli yhden vuoden ehdottomista tuomiosta on nimi julkaistu. Ja pienemmistäkin, jos tekijällä tai teolla on laajempaa merkitystä. Ja isommistakaan ei toisaalta ole nimeä laitettu, jos on ollut erityisiä syitä suojella joko tuomittua, uhria tai lähipiiriä.

Se on ollut jourrnalisteille kuten muillekin oikeusvaltioiden kansalaisille tärkeä asia, että ihminen on syytön kunnes toisin todetaan.

Tuomittujen ja jo syytettyjenkin nimet ovat julkisia. Siellähän ne ovat käräjän seinällä. Mutta julkinen ei tarkoita samaa kuin julkaiseminen. Julkaiseminen pitää toimituksissa pohtia aina erikseen.

Eipä toteudu mikään näistä ylevistä periaatteista, kun ensin epäiltynä, sitten syytettynä on jääkiekkoilija.

Aivan ennenkuulumatonta on, että syyttäjä antaa tiedotusvälineille esitutkinta-aineistoa, joka ei edes päädy oikeuteen, ja vieläpä ennen syytteen nostamista. Näin kävi, kun lehdissä oli kuvia Karalahdesta istumassa ilmeisesti kokaiinin vieressä. Ennenkuulumatonta on sekin, että tiedotusvälineet kuvan julkaisivat. Ehkä sen jotenkin ymmärtää lehtien osalta, mutta vaikeampi on ymmärtää – saati hyväksyä – syyttäjän tarkoitusperiä.

Eikä ole helppo ymmärtää sitäkään, että Karalahden vangitsemisoikeudenkäynnissä on paikalla koko Suomen media, televisiokameroita myöten. Eikä sitä, että nyt, kun asia tuli esille oikeudessa, julkisuuteen joutuu 21:stä ihmisestä ainoastaan yksi, nimellä ja kuvalla. Ja tämän yhden puhelinkeskustelutkin ovat näköjään julkaisemisen arvoiset. Toki esitutkinta-aineisto tulee julkiseksi, kun syyte luetaan käräjäoikeudessa. Julkinen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että se pitäisi saman tien julkaista.

Vähän vaikuttaa, että tiedotusvälineissä vallitsee kollektiivinen hysteria. Karalahdesta saa kirjoittaa. Karalahden yksityisyydestä ei tarvitse välittää. Karalahdesta ei tarvitse välittää. Hyvästä journalistisesta tavasta ei tarvitse välittää. Oikeusvaltion periaatteista ei tarvitse välittää. Kun poliisi tai syyttäjä kertoo, niin se tarkoittaa, että tämähän julkaistaan. Toimituksellinen päätösvalta on useissa toimituksissa luovutettu poliisille.

Toki tunnetun urheilijan yksityisyyden suoja on Julkisen sanan neuvoston tulkinnankin mukaan alhaisempi kuin ”tavallisen”, tuntemattoman ihmisen. Mutta jotain rajaa. Mieshän on tällä hetkellä syytön.

Ei Jere Karalahti ole niin merkittävä yhteiskunnallisen vallan käyttäjä, että olisi tämän ansainnut.

Ehkä käräjäoikeuden päätöksen jälkeen olisi journalismikritiikin hetki.

Lappeenrantalaisen Lisitsynin perheen kohtalo on perin karu.

Takavuosien menestyvä liiketoiminta on kuihtunut aivan olemattomiin. Perättömäksi osoittautunut rikosepäily varjosti perheen elämää vuosikausia. Esitutkinta oli hidasta, epämääräistä ja ilmeisen ammattaitaidotonta. Käräjäoikeuden tuomiossa esitutkinta sai harvinaisen rankat moitteet.

Tiedotusvälineetkään eivät kovin korkeaa arvosanaa ansaitse. Rikosepäily kyllä julkistettiin perin näyttävästi, muistaakseni Yleisradion pääuutislähetyksessäkin. Hyvään journalistiseen tapaan kuuluu seurata epäilyt loppuun asti. Lisitsynien vapauttava tuomio jäi kovin vähälle huomiolle.

Ja perin vähälle huomiolle on jäänyt sekin, miten Lappeenrannan käräjäoikeus arvioi esitutkintaa.

Sitäkin sopii pohtia, mikä on viranomaisen vastuu vuosikausia kestäneessä rikosepäilyssä ja esitutkinnassa, jonka aikana tuottoisa liiketoiminta käy mahdottomaksi. Veronmaksaja voisi myös kysellä tutkinnan kustannusten perään. Poliiseja on ollut eri vaiheissa mukana ehkä 30. Tuhansia sivuja on käännetty suomesta venäjäksi ja venäjästä suomeksi. Käännättäjiä olivat sekä poliisi että Lisitsynit. No, saivatpahan kääntäjät työtä. Valtio joutuu korvaamaan Lisitsynien oikeudenkäyntikulut. Summa on kokonaisuudessa vain hippunen, vaatimattomat 65 000 euroa.

Syyttäjällä ja poliisilla ei ole vastuuta myöskään saamatta jääneistä verotuloista.

Jutun tutkinta kesti yli puolenkymmentä vuotta. Se on pitkä aika ihmisen elämässä. Tutkinnan kuluessa Lititsynejä kuulusteltiin vaivaiset kaksi kertaa. Lisitsynien mukaan keskusrikospoliisi kirjoitti jo tutkinnan alkuvaiheessa Niko Traden ja Massum Traden – Lisitsynien omistamien yhtiöiden – partnereille, että yhtiöitä epäillään rahanpesusta ja kirjanpitorikoksista. Senhän arvaa, mitä poliisin kirje tekee bisnekselle.

Käräjäoikeuden mukaan ”syytteiden alkuvaiheen yleisluontoisuus ja kirjallisten todisteiden lukuisuus ja niihin liittyvät teemoituksen puuttuminen on katsottava vaikeuttaneen vastaajien avustajan valmistautumista asiaan. Loppujen lopuksi esitutkintamateriaaliin on oikeudenkäynnissä vedottu hyvin suppeasti”.

Rankkaa tekstiä.

Jos poliisi ja syyttäjä eivät saa selvää, mistä rikoksesta oikein epäillään, niin miten on kansalaisen oikeusturvan laita? Miten Suomessa voi tällainen kestää yli viisi vuotta? Miten voi puolustaa itseään, kun ei tiedä, mistä syytetään?

Erikoista oli myös Lisitsynien pidätys vuonna 2002. Herraa oli Helsingissä pidättämässä aseistettuja ja luotiliivellä varustettuja poliiseja ja neljä poliisiautoa. Rouva pysäytettiin Lappeenrannassa samalla lailla – aseiden ja luotiliivien kanssa.

Oikeus löysi vähän vikaa myös Lisitsyneistä. Laiminlyönnit ja puutteet olivat käräjäoikeuden mielestä niin vähäisiä, ettei rikosoikeuden keinoja pitäisi käyttää niihin puuttumiseen. Rankkaa tekstiä esitutkintaa vastaan tämäkin. Toki oikeus myönsi, että syyteharkinta on ollut poikkeuksellisen vaikeaa.

Kun Tuppurainen on Tappuraisen takuumiehenä, ei hyvää seuraa.

Nyt Tuppuraiseksi on ryhtymässä Suomen valtio, sosiaali- ja terveysministeriön johdolla. Ministeriö haluaa lain, joka perusteella netin rahapeleissä hävinnyt voisi periä rahansa takaisin. Tässä Helsingin Sanomien uutinen.

Ehdotus kertoo moninkertaisesta ymmärtämättömyydestä.

Kyllä korttipelin kulttuuriin kuuluu se, että jokainen vastaa huudostaan. Jos häviät, niin maksat. Turha on äitiä jälkikäteen huudella.

Ministeriö on mielestään keksinyt äidin rooliin sopivan tahon. Voittorahojen maksaja voisi olla joko pelin tarjonnut nettipokerifirma, luottokorttiyhtiö tai voittanut pelaaaja.

Niinpä.

Varmaan luottokorttifirmat innostuvat siitä, että lainan ottaja voikin tulla sanomaan, että nyt meni rahat vähän huonoon käyttöön, eiköhän unohdeta koko velka. Kun meillä on sellainen lakikin.

No entäs toinen pelaaja? Kun olet pelissä parempi, niin voitostako pitäisi luopua? Sen takia, että oikein ministeriö on sitä mieltä. Mistähän löytyy näin hölmö pelaaja? Netistä?

Ja mikä yrityshän suostuisi siihen, että toiminnan tuotto palautettaisiin jälkikäteen kuluttajalle, joka on vapaaehtoisesti palvelun hankkinut?

Kovin on kaukana realiteeteista ministeriön pohdiskelu.

Liiketoiminnan ja pokerin luonteen lisäksi ministeriölle näyttää olevan täysin vierasta myös tämä pahamainen internet.

Eikä näytä ymmärtävän ministeriö myöskään Tappuraista. Jos kortillä häviää, niin se on mennyttä rahaa. Häpeähän se on, jos pitäisi omia hölmöilyjään paikkailla jonkun toisen avulla.

Tappuraisen takuumies on Tappurainen itse. Ei Tuppurainen.

Pelikortit ministeriöön!

Jos kunnanvaltuusto on kunta pienoiskoossa, niin joskus tuntuu, että valtuutettu on ihminen pienoiskoossa.

Ei kai valtuustolla ja valtuutetuilla voi olla mitään muuta tehtävää kuin edistää kuntalaisten parasta. Ei hallinnon, ei valtuustoryhmänsä, eikä omaansa. Eikä edes kunnan, vaan kuntalaisten.

Ja näinhän suomalainen demokratia toimii. Joskus on kyllä usko kovilla.

Lappeenrannan ja Joutsenon kaupunkien yhdistyminen turvaa varsinkin joutsenolaisten edut. Silti valtuustossa oli monia, joille tämä ajatus oli vieras. Näille miniatyyrihenkilöille demokratia tarkoittaa sitä, että toisinajattelevia voidaan uhkailla väkivallalla, ja valmistelevien virkamiesten työtä epäillään.

Samanlaista henkeä on Länsi-Saimaan alueella.

Siellähän tyrmättiin loppuvuodesta Etelä-Karjalan yhteinen terveyspiiri. Demokratian kannalta ei ole ihan yksinkertaista, että 15 taipalsaarelaista voi tyrmätä 135 000 ihmisen hyvän. No, lappeenrantalaiset kyllä pärjäävät. Mutta entäs taipalsaarelaiset? Eikös valtuutettujen nimenomaan pitäisi huolehtia, että palvelut ovat kunnossa myös tulevaisuudessa?

Laki edellyttää, että väkeä pitää olla vähintään 20 000, kun terveys- ja sosiaalipalvelut järjestetään. Mutta mitä tekevät valtuutetut Taipalsaarella, Savitaipaleella ja Luumäellä? He ilmoittavat, että lakihan ei näitä kuntia koske.

Anarkiaa! Kansalaistottelemattomuutta!

Se sopii ehkä kansalaisille mutta ei valtuutetulle.

Stora Enson toimet, vaikka ne karuilta vaikuttavatkin, ovat merkki vastuullisesta johtamisesta. Aivan kuten UPM Kymmenen toimet Voikkaalla. Suomalaisella metsäteollisuudella ylipäätään on mennyt niin järkyttävän huonosti, että tuotannon ja työpaikkojen turvaamiseksi järeätkin toimet ovat tarpeen.

Jos moitetta jostain voi antaa, niin ehkä siitä, että toimeen tartutaan vasta nyt. Hitaus on varmaankin ollut sitä yhteiskuntavastuun kantamista, jonka puutteesta metsäyhtiöitä nyt moititaan.

Vaikka metsäteollisuuden osuus Suomen taloudessa on onneksi vähentynyt, on metsäteollisuus tulevaisuudessakin Suomelle ja suomalaisille tärkeää. Metsäteollisuuden viennin arvo henkeä kohti laskettuna on Suomessa maailman suurin, noin 2200 euroa. Kakkosena olevassa Ruotsissa määrä on 1300 euroa. Osuus viennistä on 20 prosenttia – Ruotsi saa hopeaa 13 prosentin osuudella.

Jos näistä ei pidetä kiinni, koko Suomelle käy köpelösti.

Metsäteollisuuden tavoittena on tuplata tuotteiden ja palveluiden arvo vuoteen 2030 mennessä. Siinä on haastetta, ja hyvinvointia, jos onnistutaan.

Yhtiöiden talouden on oltava sellaisessa kunnossa, että tulevaisuus ylipäätään on mahdollinen. Muussa tapauksessa muutaman tehtaan sulkeminen on vasta perin hiljaista alkusoittoa.

Suomalaisten metsäteollisuuskonsernien liikevaihto kasvoi 2000-luvun alkuvuosiin muhevasti. Kun vuonna 1995 liikevaihtoa kertyi noin 17 miljardia, vuonna 2000 summa oli jo liki 35 miljardia. Ja siihen on se on jämähtänyt, laskuakin on välillä ollut. Vuonna 2006 liikevaihtoa oli juuri ja juuri yli 35 miljardia. Kasvu on hyytynyt.

Liikevaihtohan sinänsä ei kerro, miten yrityksellä menee. Liikevaihdosta täytyy jäädä voittoakin – ei muuten voi investoida, ei turvata työpaikkoja, ei varautua tulevaan.

Vuonna 1995 metsäteollisuuden tulos ennen veroja, kertaluonteisten erien kera, oli noin 12 prosenttia liikevaihdosta. Sillä tasolla tulevaisuus on kohtalaisen turvattu.

Vuosi 2000 oli vielä hyvä, tulos pyöri 14 prosentin tasolla. Sen jälkeen on mennyt järkyttävän huonosti. Vuodesta 2002 lähtien tulokset ovat olleet parissa prosentissa liikevaihdosta, vuonna 2005 liki nollassa. Ei tuollaisilla tuloksilla yhteiskuntavastuuta kanneta, ei turvata työpaikkoja, ei tuotantoa, ei tulosta, ei osinkoja, ei pitkään firmaa pyöritetä.

Metsäteollisuus on maailmanlaajuista toimintaa. On aika luontevaa, että tuotanto – tehtaat – ovat siellä, missä on raaka-ainetta, osaamista ja kysyntää.Suomessa ja Euroopassa on osaamista.

Kysyntä kasvaa ihan muualla kuin Suomessa tai Euroopassa.

Maailman metsävaroista Euroopassa on 28 miljardia kuutiota, mutta Aasiassa ja Afrikassa 45 miljarida. Venäjällä 89, Pohjois-Amerikassa 80 ja Etelä-Amerikassa 118 miljardia.

Miksi tästä ei keskustella? Metsäteollisuuden olemassaolosta.

Jos valtion omistajaohjaus olisi aktiviista, omaisuudesta huoltakantavaa ja yhteiskuntavastuullista, niin jo vuosia sitten olisi pitänyt koko vaatia kannattavuuden ripeää parantamista. Ehkä jo Lipposen II-hallituksen aikana 1999-2003, tai viimeistään Jäätteenmäen/Vanhasen ykkösen aikana vuodesta 2003 lähtien. Vastuu on – tietenkin – viime kädessä yrityksillä. Mutta on sitä tietysti myös omistajilla, myös valtiolla ainakin Stora Ensossa.

Erityisen tympeää on joidenkin, lähinnä kepun ja demareiden, kansanedustajien hurskastelu Stora Enson motiiveista. Tylyt luvut ovat kyllä kansanedustajien tiedossa. Jos eivät ole, niin kansanedustajien yhteiskuntavastuun perään on syytä kysellä.

Vuoden alussa voimaan tullut laki puolustusvoimista sanoo näin:”Puolustusvoimien tehtävänä on Suomen sotilaallinen puolustaminen, johon kuuluu maa-alueen, vesialueen ja ilmatilan valvominen sekä alueellisen koskemattomuuden turvaaminen”.

Puolustusvoimien komentaja, amiraali Juhani Kaskeala sanoo näin: ”Suomi ei pysty ylläpitämään itsenäistä puolustusta”.

Koskeala käytti puheenvuoronsa Ruotsissa perinteisessä seminaarissa, jossa Suomen, Ruotsin ja Norjan puolustusvoimien komentajat tapasivat.

Tarkkaan ottaen Kaskeala sanoo Helsingin Sanomien mukaan, että yksikään länsieurooppalainen maa ei kykene ylläpitämään itsenäistä puolustusta kustannussyistä.

Oikein tarkkaan ottaen Kaskeala sanoi näin:

”Det är nödvändigt att undersöka möjligheterna att utveckla försvarsmaktens prestationsförmåga genom ett utökat internationellt samarbete. Ingen västeuropeisk stat förmår längre av kostnadsskäl att upprätthålla ett självständigt försvar. Staternas ömsesidiga beroende när det gäller materielanskaffningar, krishantering, underhålls- och utbildningssystem, övningsverksamhet och annan verksamhet ökar. Varje stat – allierad eller alliansfri – blir oberoende av sina politiska förpliktelser tvungen att söka samarbetsparter.”

Ehkä lehtiuutinen hivenen yksinkertaisti.

Puolustusvoimien komentajat haluavat aktivoida Pohjoismaista puolustusyhteistyötä. Syksyn aikana Suomessakin on selvitetty, mitä konkreettista voisi tehdä. Yhteistyön kehittäminen koulutuksessa, huollossa ja hankinnoissakin on varmaan yksinomaan järkevää ja kustannustehokasta.

Mutta isompi ongelma onkin puolustuksen kova ydin, oman maan itsenäinen – tarvittaessa sotilaallinenkin – puolustaminen.

Suomen puolustuksen päämäärä on taata itsenäisyys kaikissa tilanteissa.

Uunituore laki lisää puolustusvoimien yhteistyötä muiden viranomaisten kanssa ja tuo lisää tehtäviä kansainvälisessä sotilaallisessa kriisinhallinnassa. Ykköskohtana on silti Suomessa edelleen Suomen sotilaallinen puolustaminen.

Onko laki jo kahden viikon ikäisenä vanhentunut? Pitäisikö tärkein tehtävä muotoilla uudelleen, ja mainita siinä yhteistyö muiden valtioiden ja mahdollisesti puolustusliittojen kanssa?

Eikö puolustusvoimat pystykään Suomen sotilaalliseen puolustamiseen? Sitäkö Kaskeala yrittää sanoa?

Vai haluaako Kaskeala, että Suomi liittoutuu sotilaallisesti? Joko Ruotsin ja Norjan, tai jonkun muun kanssa? Mikähän se joku muu olisi? Miksi Kaskeala teki rajauksen yksinomaan länsieurooppalaisiin maihin? Ei EU hoida puolustustamista. Länsieurooppalaisessa yhteydessä puolustaminen tarkoittaa ensisijaisesti Natoa.

Suomen puolustamisen näkymät ovat toki muuttuneet nopeasti, ja muuttuvat yhä. Suunta on ainakin Pohjoismainen, ellei sitten peräti pohjoisantlanttinen. Ruotsalaisethan ovat jo nyt sitä mieltä, että puolustusvoimien tehtävä ei ole sotilaallinen maanpuolustus, kun mikään ei Ruotsia uhkaa. Ehkä meilläkin ollaan menossa tähän suuntaan.

Kaskealan puheen ajoitus on mielenkiintoinen. Turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon tekeminen on käynnistymässä, ja eduskuntaan se saadaan syksyllä. Halusiko Kaskeala jo nyt ilmaista puolustusvoimien kannan keskeiseen ja vaikeaan kysymykseen liittoutumisesta sanomalla, että yksin emme selviä?

Kaskealan puheenvuoro hämmentää. Kuka meitä sitten puolustaa, jos puolustusvoimien mielestä puolustusvoimat ei siihen yksin kykene, jos me itse emme siihen itsenäisesti kykene? Ja liittoutua emme halua. Vai?

Lappeenrannan raju muutos on yllättänyt kaupungin liikennesuunnitelijat pahan kerran.

Tai yllättää on varmaan ihan väärä sana. Ei Myllymäen rakentuminen häkellyttävällä vauhdilla voi olla mikään yllätys. Onhan siellä sentään kaavoitettu ihan normaaliin tapaan. Suunnitelmat ovat olleet myös liikennesuunnittelijoiden tiedossa. Ja heidän olisi pitänyt pystyä arvioimaan, kuinka paljon tuhannet kaupan neliöt tuovat asiakkaita, ja kuinka paljon liikenne lisääntyy.

Kun ajelee Myllymäessä, ei uskoisi, että arvioita on tehty.

Ainaan toimenpiteisiin ei ole ryhdytty.

Myllymäessä kuljetaan vain omalla autolla. Kadut ja varsinkin risteykset ovat jääneet vuosien takaiselle tasolle. Se on Lappeenrannalle häpeä.

Nyt sentään jotain tapahtuu, kun kaupungin mielestä liikekorttelin liikenne tehdään sujuvammaksi (ES 15.1.2008).

Muutama kysymys herää: miksi vasta nyt? Mikä liikekortteli, miksi juuri tämä – onhan siellä niitä lukuisia? Miten niin sujuvammaksi? Eikös sinne jää edelleen pahoja risteyksiä, vaikka Lidlin kulmalle? Jos kahden risteyksen tilanne paranee, niin eikö yksi paha risteys säilytä ongelman? Pitäisikö koko liikenne pohtia uudelleen, myös reitti Askolle ja Sotkaan, ja sieltä pois.

Saa nähdä, onko nykyisen liikennesuunnittelun kirkkain helmi, kiertoliittymä (omaa sukua liikenneympyrä) hyvä ratkaisu. Vai pitäisikö käyttää liikennevaloja.

Jotenkin murheellista on, että kaupunki on liikkeellä vasta nyt. Tai ei edes nyt. Kaavamuutos on vireillä. Valmista pyritään samaan ”parin vuoden sisällä”.

Olisi tämän voinut tehdä jo ajat sitten.

No, ehkä myös rautatieaseman sietämätön pysäköintiongelma valkenee kaupungille lähivuosina, ja jotain tehdään muutaman vuoden viiveellä. Ehkä sielläkin liikenteen kasvu tuli kaupungille yllätyksenä.

Neuvostoliitossa retusoitiin valokuvista pois ne, jotka eivät enää miellyttäneet.

Myös Helsingin käräjäoikeus haluaa muuttaa historiaa, poistaa ”vääriä” tietoja. Tehdä historiasta miellyttävää, juridisesti oikeaa.

Oiva ajatus!

Kyse on Yleisradion MOT:sta. Se esitti vuoden 2005 syyskuussa ohjelman Pyhä sota Turussa. Käräjäoikeuden mielessä ohjelmassa annettiin ymmärtää, että kolme nimeltä mainittua miestä tukisi terroristijärjestön toimintaa Irakin kurdialueella. Ylen silloinen ohjelmajohtaja tuomittiin sakkoihin. Lisäksi hän joutuu toimittajan ja Ylen kanssa maksamaan 8000 euron vahingonkorvaukset. Yleisradio aikoo valittaa hoviin.

Käräjäoikeus määräsi Ylen poistamaan miesten nimet ohjelman käsikirjoituksesta. Käsikirjoitus on ollut netissä nähtävissä syksystä 2005 lähtien. Ja on vieläkin.

Syyttäjän mielestä historiaa olisi pitänyt muuttaa vielä rajummin, ja kiistää sen olemassaolo kokonaan. Se olisi käynyt niin, että koko käsikirjoitus olisi hävitetty. Näin jyrkkiin toimiin ei käräjäoikeus sentään suostunut.

Käräjäoikeuden päätöksen mukaan ohjelma ”antoi ymmärtää”, että miehet kuuluivat terroristijärjestön aktiiviseen tukiryhmään. Käräjäoikeus ei ymmärrä antaa päätöstään julkisesti luettavaksi netin kautta. Tätä ymmärtämisen antamista on hämmästellyt Journalisti-lehden päätoimittaja Johanna Korhonen pakinassaan.

Hämäräksi jää, mitä mieltä käräjäoikeus lopulta oli: väittikö ohjelma miesten kuuluneen terroristijärjestöön vai ei? Mitä on, jos vain antaa ymmärtää? Ilmeisesti sama kuin sanoisi suoraan – tulihan tuomio.

Ongelmallista käräjäoikeuden päätöksessä on myös se, että miesten nimet pitäisi poistaa netissä olevasta käsikirjoituksesta. Internet ja sen arkistointimahdollisuudet tuovat suuria ongelmia, ainakin tuomioistuimille.

Oikeudenkaan mielestä jo lähetettyä televisio-ohjelmaa ei varmaan saa peruutettua – jos saisi, varmaankin peruutettaisiin. Entä jos joku on nauhoittanut ohjelman videolle tai tallentanut muuten, vaikka digiboksin kovalevylle? Pitäisikö niistäkin poistaa miesten nimet? Loogisesti kyllä, antaa käräjäoikeus ymmärtää. Miten se tapahtuisi?

Ylipäätään julkaistun, myöhemmin vääräksi – joko virheelliseksi, hyvän journalistisen tavan tai jopa lain vastaiseksi – osoittautuneen tiedon käsittely on vaikea eettinen ongelma, jota käräjäoikeus ei taida suuremmin pohtia.

Onko eettisesti oikein, että historiallista dokumenttia – jollainen tv-ohjelma ja lehtikirjoituskin on – mennään jälkikäteen muuttamaan? Pitäisikö niillä nähdä arvo sinänsä, virheineen päivineen? Olisiko syytä antaa historian olla historiana?

Jos mennyttä mennään muuttamaan, niin miten paljon sitä olisi syytä siloitella? Vai pitäisikö menneiden antaa olla virheineen päivineen? Ja liittää vaikka oheen linkki, jossa viitataan mahdolliseen oikaisuun, langettavaan päätökseen tai tuomioon?

Jos käräjäoikeuden linjaus jää myös hovioikeuden linjaksi, niin mitähän kaikkea suomalaisista arkistoista ja servereiltä pitääkään muuttaa? Miten tuomioistuimet huolehtivat siitä, että väärä dokumentti poistetaan kaikilta maailman kovalevyiltä?  Kuka muuttaa, kuka valvoo – poliisiko? Onhan näitä maailmanhistoriassa esimerkkejä, monenlaisista ajatuspoliiseista. Ei niissä kokeiluissa ole hyvin käynyt.

Oikea, siloinen historia on vaikea asia. Siihen meillä nyt pyritään.

No nyt kuuluu kummia Saimaan länsirannan kunnista.
Taipalsaari, Savitaipale, Luumäki, Lemi ja Ylämaa haluavatkin Etelä-Karjalan sosiaali- ja terveyspiiriin mukaan!

Mitäs se tällainen touhu on? Syksyllä Taipalsaari, Savitaipale ja Luumäki päättivät ihan itse, että sosiaali- ja terveyspiiriähän ei tähän maakuntaan perusteta. Piirin perustamisen ehto oli, että mukaan tulevat kaikki kunnat – tai sitten ei piiirä perusteta. Ja kun tämä kova kolmikko hylkäsi eteläkarjalaisten yhteisen parhaan, niin samalla ne kaatoivat maakunnallisen piirin.
Ensin kääntyi selkä, nyt takki. Nyt yhteinen terveyspiiri kelpaisikin näille kunnille. Muut vaihtoehdot ovat huonompia – ja juuri tähän huonompaan kunnat itse halusivat. Nyt kuntien päättäjät haluavat, että kunnat tekisivät ”viralliset päätökset” terveyspiiriin liittymisestä.

Vaikea on ymmärtää, miten vastuulliset poliittiset päättäjät nyt pitävät kaatamaansa vaihtoehtoa mieluisimpana. Miten voi tavoitella sellaista, mitä ei ole, mitä ei tule? Reaalipolitiikasta on siirrytty alueelle, jossa pelataan uskolla.

Sääliksi käy Lemiä ja Ylämaata, jotka olisivat halunneet yhteisen piirin, ja kuntalaisilleen sosiaali- ja terveyspalvelut myös tulevaisuudessa. Nyt ne ovat muiden Länsirannan kuntien kanssa samassa veneessä. 20 000 ihmistä pitäisi löytyä, jotta yhteisen piirin voisi perustaa. Ei riitä väki omaan.

Ja isäntäkuntamalli ei kelpaa, kun Länsirannalle jäisi vain maksajan rooli.

Mitenhän pitäisi Etelä-Karjalassa olla ja elää, että Läntinen viisikko olisi tyytyväinen? Tai Imatra.

Suomen johtavat poliitikot – sekä oppositio- että aluepoliitikan vaikeilla ja vaativilla kentillä – ovat ilmaisseet syvän huolensa poliittisen tulevaisuutensa, populismin, menneen ajan haikailun ja Kemijärven sellutehtaan puolesta.

Ei hyvältä näytä.

Vaikka toista joskus väitetään, on politiikalla ja poliitikoilla suuri merkitys yhteiskunnan kehitykselle. On toivottavaa, että poliitikot itsekin sen tunnustaisivat, ja yrittäisivät käyttäytyä vastuunsa mukaisesti.

On ehkä ymmärrettävää, että opposition kansanedustajat käyttävät tilannetta hyväkseen, ja peräävät hallituksen vastuuta Kemijärven sellutehtaan puolustamiseksi. Tilaisuus tekee oppositiopoliitikon.

Vuodesta 1980 kansanedustajana ollut Jouko Skinnari on ollut pontevana, ja vaatinut ”jämäkämpiä otteita”. Myös maanantain tv-uutisissa Sdp:n keihäänkärjeksi valittu Skinnari vakuutti, että Kemijärven tehtaan toiminnan jatkumiselle on ”kaikki edellytykset”. Perin löysää puhetta eduskunnan talousvaliokunnan puheenjohtajalta.

Myös hallituspuolueissa on ilmennyt samanlaista aluepolitiikan ja menneen ajan haikailua. Varsinkin keskustan muutamat kansanedustajat – ainakin Hannes Manninen ja Antti Rantakangas – ja puoluesihteeri Jarmo Korhonen ovat olleet aktiivisina vaatimassa Stora Ensoa muuttamaan päätöksensä. Rantakankaan mukaan Stora Enson johto on erityisessä poliittisessa tarkkailussa ainakin yhtiökokoukseen asti. Outoa uhittelua.

Missähän maailmassa ja ajassa nämä poliitikot oikein elävät? Olisi rehellisempää myös äänestäjille sanoa, että kansanedustajalla ei ole minkäänlaista sanansijaa globaalin yrityksen päätöksiin. Ja sekin pitäisi sanoa, että onneksi.

Stora Enso toimii maailmanlaajuisilla markkinoilla. Sen johdon tehtävä on hoitaa yritystä niin, että toiminta on kannattavaa – sekä nyt että tulevaisuudessa. On täysin mahdoton ajatus, että poliitikot määräilisivät yhtiön päätöksiä. Ei etu- eikä jälkikäteen. Ikäänkuin poliitikoilla olisi suurempi viisaus, ja heidän siunauksensa pitäisi saada strategisille ja operatiivisillekin päätöksille. Ei niin yritystä voi johtaa.

Kemijärven tehtaan lopettaminen on tietysti murheellista sen työntekijöille ja laajalti myös ympäristölle. Mutta niin on myös Kymenlaakson puunjalostustehtaiden lopettaminen. Jostain syystä poliitikkojen silmissä Kemijärvi on sympaattisempi.

Saattaa tuntua hullulta, että kannattavan yksikön lopettaminen on perusteltua. Stora Enso – tai UPM Kymmene – eivät voi kuitenkaan katsella laitoksiin mistään aluepolitiikan näkökulmasta. Perin yksinkertaiset talouden lait toimivat joka puolella. Jos sellua tehdään maailmalla yli tarpeen, hinta laskee. Ja joku tehdas käy vajaalla teholla. Ratkaisu on, että tarjonta sopeutetaan kysyntään. Näin käy jollain aikavälillä välttämättä. Jos näin ei tehdä, niin joku maksaa kannattamattoman toiminnan. Yhtiöt eivät sitä tee. Pitäisikö veronmaksajan?

Kyllä poliitikot tämän tietävät, mutta eivät halua sanoa.

Kemijärvi Oy:n ja Enso-Gutzeitin aikana elinkeino- ja teollisuuspolitiikka oli myös aluepoliitikka. Mutta kutsetin aika meni jo.