Saimaan rannalla

Puolustusministeriön ylijohtaja Pauli Järvenpää hän rohkeni arvostella syntymäpäivähaastattelussaan (Helsingin Sanomat 31.12.)  presidenttiä ja pääministeriä siitä, että nämä ovat ilmaisseet kielteisen kantansa Nato-jäsenyyteen jo nyt. Järvenpää harmittelee, että valtion ylin johto on lyönyt kantansa kiinni, vaikka puolustuspoliittisen selonteon valmistelu on juuri käynnistynyt.

No, eihän näin sopisi sanoa, kuulemma.

Ensimmäisenä ehätti ärähtämään entinen ulkoministeri Erkki Tuomioja. Tuomioja kutsuu verkkosivuillaan Järvenpäätä ”nato-mieheksi”.

Tuomiojan mielestä Järvenpään haastattelu (”valitus”) kertoo, ”millaisessa mielipideilmastossa Natoa koetetaan pakkosyöttää suomalaisille”.

Sosiaalidemokraatin mielestä Nato-kannattajat saavat koko ajan palstatilaa omille näkymyksilleen. Kriittisen näkemyksen esittäjät ovat keskustelun estäjiä, arvelee Tuomioja ilmeisesti tiedostusvälineissä ajateltavan.

”Toisin sanoen hyväksyttävää keskustelua ovat vain sellaiset puheenvuorot, joissa vaaditaan Suomea Natoon. Ymmärrän hyvin niitä, joita nämä ideologisiin linjauksiin asia-argumenttien sijasta perustuvat Nato-inttäjäiset vähitellen alkavat kyllästyttää”, kirjoittaa Tuomioja.

Valitettavan yksipuolinen on Tuomiojan näkemys. Lehdistö on antanut palstatilaa Nato-keskustelulle laajalti, sekä jäsenyyden kannattajille että vastustajille. Esimerkkinä käy vaikka Suomen Kuvalehden marraskuinen tasavallan presidentin laaja haastattelu, jossa tämä perusteli kriittistä kantaansa perusteellisesti. Siitä voi tietysti keskustella, oliko näkemys ideologinen linjaus vai asia-argumentointia.

Lehdistö on julkaissut myös perin tunnepitoisia näkemyksiä Natosta – sekin on osa keskustelua.

Ilmeisesti Tuomiojan mielestä Natoon pitää suhtautua vain asia-argumentein ja vain kielteisesti. Kaikki muu on ideologista inttämistä.

Järvenpään näkemys, että puolustuspoliittinen selonteko olisi ollut hyvä tehdä ilman valtiojohdon selkeitä kannanottoja, on järkeenkäypä.

Selonteko olisi ollut hyvä tehdä mahdollisimman avoimin mielin, uudenlaista maailman analysoiden. Nyt lopputulemaa on jo pitkälti määritelty. Selonteon yksi keskeinen asia on suhtautuminen Nato-jäsenyyteen.

Maailma on muuttunut vauhdilla, uhkakuvat samoin. Enää ei turvallisuuspolitiikka ole yksinomaan sotilaallista varautumista, ehkä ei edes ensisijassa. Esimerkiksi Ruotsi on päätynyt siihen, että puolustusvoiminen tehtäviä ovat kansainväliset rauhanturvatehtävät ja yhteistyö muiden viranomaisen kanssa. Sotilaallista uhkaa Ruotsi ei näe.

Suomessakin olisi hyvä kuunnella ruotsalaisten asia-argumentteja ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikan muutoksesta.

Ja käydä sitten omaa keskustelua, omista lähtökohdista, omista tavoitteista. Virkamiehen sananvapaus – johon Tuomiojankin mukaan tällä on sentään luovuttaman oikeus – on tervetullut puheenvuoro suomalaiseen Nato-keskusteluun. Ei se ole pakkosyöttöä, vaikka ulkopoliittisesta vallasta luopumaan joutuneista sosiaalidemokraateista siltä saattaisi tuntua. 

Suomen Yrittäjät jatkaa toivotonta taisteluaan YT-lakia vastaan. Heinäkuussa voimaan tullut lain laajennus toi yhteistyön myös 20-29 työntekijän yrityksiin. Yrittäjät on tehnyt selvityksen. Sen mukaan lailla on ”selviä haitallisia vaikutuksia yritysten toimintaan ja strategisiin ratkaisuihin”.

Yrittäjien asenne on perin murheellinen, ja kertoo lähinnä epäluulosta omaa henkilökuntaa kohtaan.

YT-laki on toki monien muidenkin silmissä ehkä väärin ymmärretyin lakimme. Väärät käsitykset ja oudot asenteet juontuvat 1970-luvun ajattelusta ja työn ja pääoman vastakkainasettelusta. Kovin moni tuntuu ajettelevan perin marxilaisesti. Myös sellaiset, joille Marx on aina ollut kauhistus.

Lain maineen on pilannut myös semantiikka: YT-neuvotteluja käytetään irtisanomisten synonyymina. Laki itse on siihen tietysti syytön – sehän vain määrittelee menettelytavat, joilla yrityksen asioista, myös työsuhteiden päättämisestä, pitää neuvotella.

Sinänsä laki antaisi yritysten kehittämiseen oivat mahdollisuudet. Niitä olisi Suomen Yrittäjienkin jäsenyritysten varmaan syytä pohtia avoimin mielin.

Jos lakia sovelletaan yrityksissä ennakkoluulottomasti, se antaa oivat keinot saada henkilökunta mukaan yrityksen kehittämiseen. Työnantajan päätösvaltaa laki ei vähennä pätkääkään. Joka niin luulee, ei lakia tunne.

Yrittäjien selvityksen viesti on lähinnä siinä, että pienehköt yritykset eivät luotakaan omaan henkilöstöön juhlapuheiden ulkopuolella.

Yrittäjät pelkäävät lain tuovan turhaa byrokratiaa ja mutkistavan asioiden käsittelyä. Lain kirjainta ja henkeä voi soveltaa myös yrityksen ja henkilöstön eduksi. On vaikea ymmärtää, mitä pahaa on siinä, että henkilöstön edustajille kerrotaan yrityksen talouden tilanne ja lähiajan näkymät säännöllisesti. Tai siinä, että parhaimmillaan yt-lain avulla saadaan henkilöstö osallistumaan oikeasti yrityksen, ja sen tuotannon, palveluiden, menetelmien ja tuotteiden parantamiseen.

Tai mitä pahaa on siinä, jos irtisanomisista pitää neuvotella ja etsiä keinoja irtisanomisten vähentämiseen yötä yhdessä, yhteistyössä.

Monelle yrittäjälle oma yritys on koko elämäntyö, ja päätösvallasta halutaan pitää kiinni. Se on hyvin ymmärrettävää. Mutta onhan työpaikka myös työntekijälle tärkeä asia. Yhteistyön kautta sitoutuminen yritykseen kasvaa – ei sitä pidä pelätä.

Valitettavan vähän yt-lakia käytetään Suomen Yrittäjien jäsenyrityksiä suuremmissakaan yrityksissä. Usein lain soveltaminen hyytyy pakollisiksi kokouksiksi, jossa rutiinina on talouskatsaus eikä juuri muuta. Usein tiedon kulku on yksisuuntaista, työnantajalta luottamusmiehille. Usein tieto jää myös luottamusmiehille, eikä leviä koko henkilöstölle.

Se on sääli.

Suomen asema yhä kovenevassa maailmanlaajuisessa kilpailussa ei ole erityisen häävi. Tulevaisuus rakennetaan yrityksissä, ja niiden olisi syytä käyttää kaikki keinot paremman tulevaisuuden tekemiseen. Yhteistyössä.

Tuttu, tylsä ja turvallinen Radio Suomi onnistuu näinä päivinä ilahduttamaan perheen murrosikäistä poikaväkeä (13 ja 14 v.).

Diskohile Tapani Ripatti (sd.) tuo vuoden vaihteessa takaisin takavuosien ajattelun Ocsid-ohjelmansa.

Räväkkyyttä tavoitteleva Ripatti mainostaa ohjelmaansa perhekanavalla vähän rajumpaan tyyliin. Tulossa on hard corea! Käheä naisääni lupaa, että on niin hard core, niin hard core, luvassa. I mean the hardest. Oh, that’s so good, so hard.

Lupaa Yleisradio.

Ooh!

Ylen nettisivuilta en tuota mainosta onnistunut löytämään, mutta jos sattuu kellä olemaan Radio Suomi auki, niin kannattaa kuunnella ihan sillä korvalla. Saa päivänsä pilattua.

Ihan hevin en pahastu, mutta nyt kyllä Ripatilla meni pahasti överiksi. Hard core ei ole mikään vitsi. Onkohan Ripatti.

Urheilussa pätevät erilaiset säännöt kuin muussa elämässä.

Tämä näyttää koskevan myös urheilujournalismia.

Harmaata aluetta riittää, siellä temmelletään, kun se on tapana.

Suomen keskeiset, vakavasti otettavat tiedotusvälineet ovat sitoutuneet noudattamaan hyvää journalistista tapaa, journalistin ohjeita. Ne koskevat kaikki journalisteja. Paitsi urheilutoimittajia.

Hyvä paha esimerkki on Jere Karalahden kohtelu. Aikaa eettisiin pohdintoihin olisi ollut jo monta viikkkoa, mutta sama meno jatkuu: Karalahdella ei ole yksityisyyttä, Karalahtea ei tarvitse kohdella hyvän journalistisen tavan mukaisesti, Karalahden nimi ja kuva on ihan vapaasti käytössä.

Poliisi tiedotti tällä viikolla suuren huumejutun esitutkinnasta. Epäiltyjä on 40.

Uutistoimitukset hoitivat uutiset asiallisesti. Mutta asiallisuus ei riittänyt urheilutoimittajille. Ei, nämä lähtivät sananvapauden säilää heiluttaen tonkimaan ”lisätietoja”. Onhan ”kansalaisilla oikeus tietää mitä tapahtuu”. Ja onhan Karalahti varmaankin ”julkisuuden henkilö, jonka yksityisyyden suoja on alentunut”.

Miksi ei tivattu niitä 39 muuta epäiltyä?

Ainakin Yleisradiolle ei riittänyt, että uutistoimitus teki asiallisen uutisen. Ei, urheilutoimitusten sekä radiossa että televisiossa piti tehdä vielä erikseen. Ja koko jutun lähtökohta oli, että Jere Karalahti on epäiltynä.

Samalla harmaalla alueella pyöri torstaina myös Ilta-Sanomat. Entisen hiihtäjän Mika Myllylän avioeroa esiteltiin lehden kannesta lähtien, huutomerkin kanssa kertoi lehti, että Myllylöillä ei ole avioehtoa. Entäs sitten? Onko Myllylän yksityisyys jotenkin erityisen pieni sen takia, että hän on entinen huippuhiihtäjä? Minusta ei.

Ainahan ylilyöntejä sattuu, ja ainahan rajoja pitääkin etsiä.

Se mikä on huolestuttavaa on, että journalistit itse eivät tunnu pitävän näitä asioita edes kovin suuren keskustelun arvoisina, saati jotenkin ongelmallisina. Kerran julkisuuteen mennyt, päässyt tai joutunut ihminen tuntuu olevan loppuikänsä vailla yksityisyyttä. Ja näistä voi sitten sanoa ja kirjoittaa mitä tahansa.

Nykänen ja Harkimo ovat ihmisiä siinä missä minäkin.

Kotkan sisarussurman esitutkinta on valmis.

Poliisi on tiedottanut asiasta enimmäkseen hyvin. Tietoa on annettu, ja samalla on kunnioitettu myös yksilön suojaa, omaisten tunteita. Ainahan tiedotusvälineet – ja kansalaiset, ei sitä sovi unohtaa – kaipaaavat nopeaa tietoa, eikä sitä alkuvaiheessa ollut saatavilla, mutta sen jälkeen poliisi on asioista kertonut.

Esitutkinta valmistui tänään. Kotkan poliisin hyvä tiedotuskäytäntö sai jatkoa. Asiallisessa tiedotteessa kerrottiin se mitä voitiin.

Mutta sitten särähti. Poliisi tiedotti näin:

”Poliisi…jättää yksityisyyden suojan piirissä tapahtuneiden asioiden salassapitokysymykset tuomioistuimen ratkaistavaksi. Täten poliisi mahdollistaa tuomioistuimelle mahdollisuuden soveltaa oikeudenkäynnin julkisuudesta yleisissä tuomioistuimissa annettua laki (370/2007).”

Poliisi antaa tuomioistuimelle mahdollisuuden soveltaa lakia!

Suorastaan mahdollistaa mahdollisuuden.

Kiitos poliisi.

Niin synkkiä kuin metsäteollisuuden päätökset tehtaiden lopettamisista ja toiminnan supistamisesta ovatkin, on niissä myös hyvä puolensa. Yhteiskunta kehittyy.

Kaakkois-Suomen ongelma – no ongelma ja ongelma – on ollut vähän se, että kun täällä on paljon suurteollisuutta, niin moderni yhteiskunta ei ole oikein lähtenyt syntymään. Palvelujen osuus on ollut vähäinen. Raha on tullut teollisuudesta, ja kun sitä on tullut riittävästi, niin onhan täällä hyvin pärjätty, niin Etelä-Karjalassa kuin Kymenjoen varrellakin.

Ovathan teollisuuden työpaikat vuosien myötä vähentyneet. Väheneminen on hoidettu usein hyvinvointivaltion tapaan, siirtämällä ihmiset ns. eläkeputkeen. Toimeentulo on kaventunut, mutta ei romahtanut. Palkanmaksaja on vain vaihtunut. Eikä ole käytetty rehellisiä, mutta rumia sanoja irtisanominen, työttömyys.

Työnantajat ovat tunteneet ns. yhteiskuntavastuunsa, ja ovat etsineet työnsä menettäneille työtä jostain muualta, jotain muuta työtä.

Aikaa myöten tämä on jäykistänyt rakenteet. Teollisuus on säilynyt suurena.

Talouslehtien uudet yritykset -palsta on ollut Kaakkois-Suomen osalta aika synkkää luettavaa jo pitkään. Niiden perusteella syntyy käsitys, että täällä perustetaan uusia yrityksiä vähän, paljon vähemmän kuin monissa muissa maakunnissa. Ei ole ollut tarvetta, työllistää itseään, etsiä uutta tekemistä, uudenlaisia palveluja, ehkä uutta tuotantoakin.

Ei ole ollut yritystä.

Ehkä nyt, kun uusin tieto kertoo UPM:n aikovan sulkea Luumäen tehtaan ja 50 ihmisen joutuvan työttömäksi, on aika Kaakkois-Suomessakin valmis sille, että rakenne alkaa muuttua.

Yritteliäisyyttä se vaatii, uusia ajatuksia, uskoa omaan tekemiseen. Eikä se helppoa ole. Mutta mahdollista.

Turhakkeiden turhake. Turhake on turhuutta.

Journalisti tuntee itsensä kerran vuodessa narun päässä olevaksi pässiksi. Tämän luontokokemuksen tarjoaa Suomen Luonto -lehti – tuo kiiltävälle aikakauslehtipaperille painettu luonnon puolustaja ja puolestapuhuja.

Lehti valitsee kerran vuodessa vuoden turhakkeen. Asiasta selvitetään oikein kunnolla kansalaismielipide: ehdotuksia ja ääniä selvitetään kuin presidentinvaaleissa ikään.

Tiedotus järjestetään hyvin, toimitukset saavat huolella laaditun tiedotteen, riittävän kokoinen kuva löytyy netistä lehteen präntättäväksi. Ja toimitukset tottelevat: uutinen on liki jokaisessa lehdessä.

Tämän vuoden turhake on mönkijä.

Kuten monessa muussakin luonnonsuojeluasiassa, journalistit toimivat vailla kriittistä otetta. Tätä suurella kohulla valittua maapallon pilaajaa äänesti huikea määrä kansalaisia. Peräti 12.

Nyt on ihmisen hyvä aika syödä. Tulevaisuudessa ruoka on kalliimpaa.

Ruuan hinta nousee väistämättä. Tänään näytti STT välittäneen Reutersin uutisen, että vehnän hinta on noussut uuteen ennätykseen. Sinänsä uutinen on outo – vehnää myydään tonneittain, eikä vakoittain. Vehnän maailmanmarkkinahintaa seuraa International Grains Council IGC, suomeksi Kansainvälinen viljaneuvosto. Sen marraskuun lopulla julkaistujen tuoreimpien tilastojen mukaan vehnän hinta on ollut korkeammallakin kuin nyt.

Mutta yhtä kaikki, vehnän ja ylipäätään ruuan raaka-aineen hinta nousee. IGC:n vehnän hintaindeksi pyörii nyt lukemassa 3000. Vielä vuonna 2005 indeksi oli 1500, ja viime kesänäkin lukeman 2000 tienoilla. Raju nousu alkoi loppukesästä.

Syitä ruuan hinnan nousulle on useita. Murheellista nälkäisen mielestä on se, että ne näyttävät perin vääjäämättömiltä.

Nopeimmin hintaa nostaa se, että Kiinassa ja Intiassa siirrytään yhä enemmän syömään eläinproteiinia. Vahvasti kasvava kysyntä nostaa hintaa. Eläimethän ovat kasveihin verrattuna perin tehottomia ravinnon lähteitä. Jotta voisi syödä kilon naudanlihaa, tarvitaan lähes 8 kiloa rehua. Sikakilo tulee 2,5 rehukilolla. Kilo kalaa syntyy vähän yli kilolla rehua.

Globalisaation seurauksia on sekin, että kun arabimaiden ja Venäjän energian toimitusten varmuus on pienentynyt, länsimaat varmistavat energian saantiaan, ja siirtävät ruuantuotannostaan kapasiteettia bioenergiaan. Se nostaa ruuan hintaa.

Ylipäätään intoilu biopolttoaineista tarkoittaa sitä, että ruoka on entistä kalliimpaa. Ja kalliiksihan ne biopolttoaineetkin tulevat.

Ilmaston lämpeneminen nostaa ruuan hintaa kahta kautta. Kansainväliset ilmastosopimukset siirtävät peltoja käytettäväksi bioenergian tuottamiseen. Se laskee ruuan tarjontaa, ja se taas nostaa hintaa. Lämpeneminen siirtää myös maailman viljelyvyöhykkeitä, ja sekin nostaa ruuan hintaa.

Suomi ei säästy näiltä maailman kaupan isoilta muutoksilta. Ostamme yhä enemmän ruokaa maailmalta. Siipikarjan lihantuonnossa omavaraisuutemme on kolmanneksen verran, sokerissa on puolet kulutuksesta, vihanneksissa kolme neljäsosan luokkaa. Nautaa ja sikaa tuotetaan Suomessa kutakuinkin saman verran kuin mitä syödään – mutta hinnat määräytyvät yhä enemmän muualla.

Syökää kalaa!

En hurri igen.

Ehtivät ruotsalaiset ensimmäisinä. Laittoivat sanomalehden kännykkään. 21 euroa kuukaudessa, kännykkä, liittymä ja ilmainen pääsy Dagens Nyheterin uudelle mobiiliverkkosivuille http://mobil.dn.se.

Ei tällaista ole ainakaan Euroopassa ollut. En tiedä, olisiko Japanissa tai Etelä-Koreassa. Siellä nettiin mennään enemmän kännykällä kuin tietokoneella.  Dagens Nyheter sanoo olevansa maailman ensimmäinen. Tässä kaupallinen tiedote.

Homma toimii siis niin, että ihminen tekee DN:n kanssa sopimuksen vuoden 2008 loppuun. Hintaa on 199 kruunua (noin 21 euroa) kuukaudessa. Rahalla saa Nokian 6120-kännykän, puhelut ja ilmaisen pääsyn DN:n verkkopalveluun.

Operaattorina on Telenor.

Kännykässä on 2 megapikselin kamera, nopea 3G-yhteys, jopa 2 gigatavun muisti. Nykyaikainen puhelin siis.

Puhelin on viritetty niin, että yhden napin painalluksen takaa avautuu nettiyhteys, ja DN:n nettisaitti.

Onhan kännykällä päässyt tietenkin verkkopalveluihin jo iät ajat, vaikka www.esaimaa.fi -osoitteeseen. Uutta on se, että surffailu on ilmaista – tai siis sen parinkympin lisäksi ei mitään tiedonsiirtokuluja mene. Ja se, että sanomalehti toimii kännykkäkauppiaana.

 Dagens Nyheterin mielestä on tärkeää jakaa uutisia erilaisissa muodoissa. Päätoimittaja Thorbjörn Larssonin mukaan lehti haluaa tarjota lukijoilleen hyvä palvelua ja osoittaa olevansa uuden teknologian käytössä eturivissä. Lukijan kannalta kännykkäsanomalehti on halvempi ja nopeampi tapa käyttää DN:n palveluja.

Ruotsalaisten tutkimuksen mukaan puolet ihmisistä on kiinnostunut kännykän käytöstä nettisurffailuun. Hyvin harva vielä niin tekee. Hinnoittelun epäselvyys on yksi keskeinen syy.

DN:n markkinointipäällikön Johan Otheliuksen mukaan kännykämarkkinat ovat tähän asti kehittyneet lähinnä operaattoreiden johdolla. Lehti uskoo, että mobiilin internetin aika on tullut nyt.

Lehti odottaa mobiilisaitin tuovan paperin ja verkon lisäksi uudenlaista rytmiä uutistyöhön.

- Ihmiset käyttävät tietokonetta ja kännykkää eri aikaan. Se määrittelee myös sisältöä. Meidän täytyy vastata ihmisten uusiin käyttäytymistapoihin. Tämä on journalistiselle osaamisellemme uusi jakelukanava, sanoo Larsson.

Ihmisellä on yksityisyys. Ei uskoisi.

Ihminen on syytön, kunnes tuomioistuin toisin toteaa. Ei uskoisi.

Yksityisen ja julkisen raja on toki häilyvä. Hyvä esimerkki on pääministeri Matti Vanhanen, joka pitää itseään ensisijaisesti yksityishenkilönä, jonka tekemiset eivät muille kuulu. Näkemys on perin outo. Jos ihminen on Suomen korkeimman poliittisen vallan käyttäjä, niin hän on sitä 24/7. Aina. Pääministeri luopuu yksityisyydestään lähes täysin.

Journalismissa yksityisen ja julkisen eroa puntaroidaan joka päivä. Ihan hatusta tulkintoja ei vedetä, vaikka jotkut niin saattavat luulla. Pelisäännöt ovat jo vakiintuneet, ja niiden pohjalla on Julkisen sanan neuvoston lausuma Nimi rikosuutisissa vuodelta 1981.

Lausuman mukaan nimi rikosuutisessa voidaan julkaista vain, jos huomattava yleinen etu sitä vaatii. Samalla pitää pohtia, millaisia yhteiskunnallisia seurauksia teolla voi olla.

Jos teko herättää yleistä huomiota, nimen julkaiseminen voi olla perusteltua.

Jos teolla on vakavia taloudellisia, terveydellisiä tai muita yhteiskunnallisia vaikutuksia, kynnys on alempi.

Jos tekijä käyttää merkittävää valtaa, kynnys on alempi. Samoin, jos tekijä on tunnettu henkilö vaikkapa urheilusta.

Pääsääntö on, että nimi voidaan – harkinnan jälkeen – julkaista vasta tuomioistuinkäsittelyssä. Vain painavista syistä nimen voi julkaista ennen sitä.

Onko Jere Karalahti niin merkittävä vallan käyttäjä, niin tunnettu julkkis, onko hänen epäilty rikoksensa niin merkittävä, että nimen julkaisemiselle on erityisen painavat perusteet?

Ehkä tätä kysymystä ei enää edes pohdita. Journalistin ohjeita on ainakin tulkittu perin joustavasti. Karalahden rikosepäilyn ja esitutkinnan uutisointi on ollut suurta. Vaikuttaa siltä, että yksityisyyden suoja on Suomessa laskenut, vaikka jotkut toista väittävät. Tai ainakin julkisuuden henkilöiden suoja on aiempaa alempi. Ehkä vallankäyttäjien ja tavallisten kansalaisten suoja on noussut.

Karalahden työsuhde purettiin – ei siis irtisanottu, kuten joissain uutisissa väitettiin. Sen voi tehdä erityisen painavasta syystä. Jos ei ole työpaikallaan yli kuukauteen, niin työnantajalla on varmaankin täysi oikeus purkaa työsopimus. Työnteko ja palkanmaksu loppuvat siihen paikkaan.

SM-liiga antoi pelikiellon. Ehkä sekin on liigan sääntöjen mukaan perusteltu.

Länsimaisen oikeuskäsityksen mukaan Karalahti on silti yhä syytön. Tuomioistuin ei ole miestä todennut syylliseksi.

Varmaankin Karalahden pidätys ja esitutkinta ovat uutisia, ja niiden julkaiseminen on eettisesti oikein. Mutta onko ihan paikallaan se valtava julkisuuden määrä? Onkohan ihan oikein, että oikeussalissa – pidätystä käsitelleessä istunnossa – on paikalla lukuisia tv-kameroita, lukuisia toimittajia. Eiköhän Karalahti ole kuitenkin edelleen ensisijaisesti Suomen kansalainen, jolla on samanlainen oikeusturva kuin muillakin.

Oikeusvaltiossa tuomioista vastaavat oikeusistuimet. Tiedotusvälineiden tehtävä ei ole tuomita. Tai ei ole ainakaan ollut.