Saimaan rannalla

Ihminen on sitä mitä syö. Kansakunta on sitä miten ruokaansa kohtelee.

Oikeutta eläimille -järjestö on nostanut keskusteluun tärkeän aiheen – miten Suomessa kohdellaan eläimiä. Yleinen käsitys on, että meillä asiat ovat kunnossa. Sikoja, kanoja ja broilereita kasvatetaan mahdollisimman hyvin, eettisesti korkeatasoisesti, eläimiä kunnioittaen. Niin pitääkin olla, tietysti. Se on paitsi eläinten, myös kasvattajien etu. Ja myös kuluttajan. Ja kaikkien siinä välissä.

Oikeutta eläimille -järjestön nettisivujen mukaan totuus voi olla toisenlainen. ”Julma totuus. Tutkimus suomalaisesta eläintuotannosta” -sivut näyttävät karmean kuvan suomalaisesta eläinkasvatuksesta. Sivut eivät pyri sanomaan, että kyseessä on koko kuva. Mutta todellisena totuutena sivut kuvamateriaalin esittävät.

Aineistoa esitteli keskiviikkona Yleisradion A-studio. Asiasta keskusteli eduskunta torstaina.

Kuvat ja videot ovat järkyttäviä. Niiden mukaan tehomaatalous ei ole eettistä, ei eläimiä kunnioittavaa, ei mielikuvien mukaista. Ei lain mukaista. Eivät ainakaan nämä 16 tilaa, joilla on käyty kuvaamassa salaa.

Yksikään vierailluista tiloista ei sijaitse Etelä-Karjalassa. Maantieteellisellä sijainnilla ei kuitenkaan ole mitään merkitystä. Tärkeää on, että asia selvitettäisiin asiallisesti ja kiihkottomasti.

Helppo olisi lähteä perinteiseen tapaan syyttelyjen ja väistelyn tielle. Ensimmäiset merkit ovat jo olleet ilmassa. Maa- ja metsätalousministeri Sirkka-Liisa Anttilan tytär on tehnyt rikosilmoituksen salaa kuvatusta videosta. Yksityistä omaisuutta on tietysti syytä kunnioittaa, mutta salaa kuvaamista suuremmalta vääryydeltä tuntuu kuvissa näkyvä eläinten kohtelu.

Nykyaikana mediakriittisyys on perin terve piirre itse kussakin. Digitaalisessa julkaisemisessa manipulointi ja totuuden muuttaminen on helppoa ja uskottavan näköistä. Julki tulleiden videoiden ja kuvien todenperäisyys on siksi vahvistettava. Jos – ja kuten tässä vaiheessa näyttää kun – ne ovat totta, pitää eläinten kasvatukseen kiinnittää nykyistä paljon enemmän huomiota.

Kaikkia tuottajia ei pidä syyllistää, mutta epäkohtiin ja väärinkäytöksiin pitää puuttua. Asiallinen keskustelu on paikallaan. Toivottavasti eettisesti korkeatasoisesti työnsä tekevillä tuottajilla on rohkeutta tulla julkisuuteen.

Myös viranomaisten toiminta – tai lähinnä toimimattomuus – täytyy selvittää. Viranomaiset sanovat valvovansa eläinten kohtelua. Nyt näyttää siltä, että valvonta on ontunut, ja pahasti.

Eläinten hyvinvoinnin viranomaisvalvonta kuuluu lääneissä läänineläinlääkärille sekä kunnissa kunnaneläinlääkäreille, terveystarkastajille ja poliisille. Nämä voisivat tulla avoimesti kertomaan omat näkemyksensä.

Maa- ja metsätalousministeriön työryhmä sai viime vuonna valmiiksi Tuotantoeläinten hyvinvointistrategian. Sen mukaan eläinten hyvinvoinnin piti olla kunnossa. Työryhmän jäsentenkin näkemyksiä olisi mukava kuulla. Ja tietysti poliittisen johdon.

Elintarviketurvallisuusvirasto Eviran sivuilla aiheesta on jo pari tiedotetta. Eläinsuojelurikkomuksista epäiltyjen tilojen yhteystiedot ovat virastolla.

Avoimuus on tässäkin paras menettelytapa, kaikille osapuolille – myös oikeutta kaipaaville eläimille. Virheiden tunnustaminen on joskus viisauden alku.

Jokelan ampumistapausta selvitetään monin tavoin. Myös tiedotusvälineiden toiminnasta halutaan selvitys.

Periaatteessa asia on ihan hyvä, mutta käytännössä jo vähän vaikeampi.

Mannerheimin lastensuojeluliitto ja lapsiasiamies Maria Kaisa Aula vaativat, että selvityksen tekee Julkisen sanan neuvosto. JSN valvoo journalismin etiikkaa, ja siinä mielessä se voisi olla hyväkin paikka selvityksen tekemiseen. Mukana on niin kustantajien, journalistien kuin yleisönkin edustajia. Ongelma on se, että nopeaan toimintaan JSN ei pysty. Jos siltä joku lausuma tulisi, ovat tulevat lumet jo ehtineet sulaa.

MLL ja Aula toivovat, että JSN ottaisi asian itse esille. Onhan sekin mahdollista. Normaali menettely on se, että joku tekee kantelun yksittäisestä uutisesta, jonka epäilee rikkoneen hyvää journalistista tapaa. Kantelun hyvä puoli olisi se, että löytyisi konkreettinen esimerkki, jonka eettisyys voitaisiin tutkia. Yleisen selvittelyn ongelma on helposti se, että suositukset jäävät perin yleiselle tasolle. Kun jokainen suuri onnettomuus on olosuhteiltaan erilainen, voi yleisten ohjeiden kirjoittaminen olla liian vaikea tehtävä.

Jos journalistin ohjeisiin kirjattaisiin pykäliä nuorten haastattelemisen etiikasta, olisivat pian jo seuraavan talven lumet maassa.

Sama hitauden ongelma koskee yliopistoja. Varmaan Jokelasta joku gradu ainakin tehdään, jo muutaman vuoden päästä.

Selvityksen tekemistä ovat vaatineet myös jokelalaiset nuoret. He keräsivät parin tuhannen nimen adressin, joka luovutettiin tällä viikolla ministereille. Nuoret arvostelivat median toimintaa, ja vaativat julkista anteeksipyyntöä.

Adressin puuhamies Ville Korhonen ihmetteli, miksi tiedotusvälineiden pitää tiedottaa, jos virallista tietoa ei ole.

Korhonen puuttuu tärkeään asiaan. Tietoa Jokelasta oli saatavilla perin huonosti ja hitaasti. Nykymaailmassa ei kuitenkaan voida lähteä siitä, että tiedotusvälineet kertovat vain virallisen tiedon. Tällaista tiedotuspolitiikkaa noudattavia maita kutsutaan diktatuureiksi. Tottahan tiedotusvälineiden tehtävä on välittää tietoa, ja tietoa hankitaan sieltä mistä sitä saa. Kansalaisilla puolestaan on perustuslaillinen oikeus saada tietoja.

Poliisin pahoin epäonnistunut tiedottaminen ei ole tiedotusvälineiden syy.

Nuoret ovat toki tärkeällä asialla. Järkyttävistä tapahtumista ja niiden uutisoinnista pitää keskustella. Nuoruus ei kuitenkaan oikeuta naiiviutta. Kuten pääministeri Matti Vanhanen totesi, ”hallitus ei ole elin, joka valvoo tiedotusvälineiden toimintaa”. Suomen lain mukaan asia on selvä: viranomaiset eivät voi valvoa, yleistä sensuuria ei ole eikä tule missään oloissa. Tiedotusvälineet vastaavat itse toiminnastaan ja sisällöistään. Jos pieleen menee, niin sitä varten on tuomioistuimet ja Julkisen sanan neuvosto.

Asiaa on pohtinut myös Suomen journalistiliitto. Liiton valtuusto on ottanut asiaan kantaa. Liitto aikoo järjestää yhdessä kustantajajärjestöjenja TV-yhtiöiden kanssa tilaisuuden, jossa arvioidaan Jokelan tapahtumien journalistista puolta.

Mediakritiikki on viime vuosina lisääntynyt. Sinänsä hyvä juttu. Perin usein puhujat vain tarkoittavat medialla kahden iltapäivänlehden lööppejä. Syvällisempi analyysi onkin vaikeaa yli 200 sanomalehden maassa – pitäisi perehtyä, ajatella ja argumentoida.

Avoin, kriittinen ja analyyttinen keskustelu on tervetullutta. Journalismi on julkista toimintaa, jonka täytyy pystyä perustelemaan toimensa – myös tiedonhankinnan eettiset perusteet – julkisesti. Ei se muuten pysty kansalaisten luottamusta säilyttämään. Ja luotettavuus on journalisimissa aivan keskeistä.

Tehyn työtaistelu-uhkailu on muuttamassa suomalaista terveyden- ja sairaanhoitoa paljon perusteellisemmin kuin Tehy ikinä kuvittelikaan. Hoitajien palkankorotukset nostavat sairaanhoitajien palkkoja nykyisestä keskimääräisestä 2500 eurosta tuntuvasti – jos sopu maanantaiaamuna syntyy, kuten nyt sunnuntai-iltana näyttää. Enää ei voi puhua matalapalkka-alasta. Siinä mielessä työtaistelun tavoitteet varmaankin toteutuivat, mutta muutoin tulevaisuus ei hyvältä näytä.

Palkkoihin on jokaisessa yrityksessä, jokaisessa kunnassa ja sairaanhoitopiirissä varattu tietty summa. Budjetteja ei yhdessä vuodessa kasvateta mitenkään parillakymmenellä prosentilla, ei edes yhden menoerän, palkkojen osalta. Suuri palkankorotus tarkoittaa käytännössä sitä, että samaa summaa on jakamassa yhä harvempi. Sairaanhoitajien määrä vähenee – kiitos Tehyn. Määräaikaisia palkataan entistä vähemmän, eläkkeelle ja muuten pois lähtevien tilalle palkataan uutta henkilökuntaa entistä harkitummin. Se tarkoittaa sitä, että hoitotyössä työmäärä lisääntyy, kiire kasvaa, tekijöitä on yhä vähemmän.

Jotenkin ennen tätä työtaistelua oli syntynyt käsitys, että hoitajia on työssä aivan liian vähän. Tulevaisuudessa heitä on entistä vähemmän.

Kansalaisten kannalta tulevaisuus näyttää entistä huonommalta. Vanhusten, lasten, sairaiden hoitoon on yhä vähemmän osaavia, taitavia ja motivoituneita hoitajia. Muutos näkyy kaikkilla: niin kotisairaanhoidossa, terveyskeskuksissa kuin sairaaloissakin. Myös ennaltaehkäisevässä kansanterveystyössä.

Tehy osoitti, että hyvänä ja vakaana pidetty suomalainen terveyden- ja sairauden hoidon järjestelmä onkin nykymallissaan perin haavoittuva. Yksi ammattijärjestö pystyy saamaan kansalaisten terveyden vakavasti uhatuksi.

Yhteiskunnan - valtion, läänien, kuntayhtymien ja kuntien – aivan keskeinen tehtävä on kansalaisten terveydestä ja turvallisuudesta huolehtiminen. Tästä ei voi tinkiä. Siksi pikatahtia säädetty Tehy-laki oli välttämätön, ja osoitti, että suomalainen yhteiskunta toimii sittenkin hyvin.

Yhteiskunnan pitää tulevaisuudessakin kantaa vastuunsa kansalaisten terveydestä. Ehkä koko hoitojärjestelmä pitää ottaa uuteen tarkasteluun. Tuloksena täytyy olla järjestelmä, joka toimii aina ja johon kansalaiset voivat luottaa. Se saattaa tarkoittaa vaikka voimakasta yksityistämistä, ja ehkä vapauksien kannalta perin ikäviä lakeja.

Tehyä on arvosteltu myös työmarkkinajärjestöistä. Tavan mukaan julkisuudessa ei kriittisiä puheenvuoroja ole juuri kuultu, mutta kiitoksia tai julkista tukeakaan ei Tehyn toiminnalle ole juuri kuulunut. Syy on selvä: suomalainen työmarkkinajärjestelmäkin saattaa olla perusteellisten muutosten edessä. Ainakin kuntien palkkojen määräytyminen täytyy tarkastella uudelleen. Jos yhden ammattiliiton suuri palkankorotus tulee myös muille, jo alemmat korotukset hyväksyneille, on järjestelmässä jotain pahasti pielessä. Työmarkkinoilla on tapana, että palkankorotusten yleinen linja on lähellä suurinta korotusta. Mitenhän ensi vuonna vaikka paperimiehet asettavat palkankorotustavoitteensa? Tai AKT? Minkälaisessa kunnossa Suomen kilpailukyky on niiden korotusten jälkeen?

Työmarkkinoiden muutos saattaa tarkoittaa sitä, että valtio – hallitus ja eduskunta – joutuvat ottamaan työmarkkinoiden neuvotteluissa aktiivisen roolin. Sitähän Tehy halusi, kun syytti pitkin matkaa hallitusta siitä, ettei se täyty ennen vaaleja annettuja lupauksia. Tähän asti työmarkkinat ovat olleet työmarkkinajärjestöjen asia. Valtion mukaan tuleminen sotkisi hyvin toimineet markkinat.

Suuri kiitos kuuluu Tehyn työtaistelua pohtineelle sovittelulautakunnalle. Työmarkkinoiden muutoksesta kertoo sekin, että sellaiseen oli tarvetta – kun järjestöt eivät sopuun kyenneet.

Taas uhkaa karmea svetisismi kaunista suomen kieltämme. Ja mikä pahinta: me teemme sen itse.

Tämän syksyn muotisana on koplata. Sitä kuulee niin, että käämi palaa.

Kun Suomi menee Eurooppaan pohtimaan 141-tukea, niin joidenkin mielestä tämä maatalouden tuki pitäisi koplata EU:n perussopimukseen.

Monet ovat sitä mieltä, että Venäjän puutulleja ja WTO:n jäsenyyttä ei pitäisi koplata.

Mikä se on, tämä koplaaminen? Mikä siinä on, että ei voi käyttää suomalaisia sanoja? Liikemiehillä on nykyisin tapana heitellä englannista väännettyjä, muka-käännettyjä sanoja suomen kielellä. Uusi tehtävä on positio, mutta positioitkoot rauhassa, tehtävissään.

Kun edellisen kerran Suomessa enemmän koplailtiin, elettiin 1990-luvun alkuvuosia. Silloin kävi köpelösti. Ministeri Kauko Juhantalo meni koplaamaan omat ja valtion bisnekset sen verran kömpelösti, että valtakunnanoikeudessa tuli tuomio.

Koplausvapaata aikaa saatiin elää reilu vuosikymmen, mutta tänä syksynä on koplaaminen taas alkanut.

Olisikohan kovin vaikeaa vain kytkeä, liittää tai yhdistää.

Jos joku koplaa hitaasti, niin silloin ei järki oikein juokse. 

No, onhan sillä ruotsin koppla-sanalla myös parittamisen merkitys. Siitä vain koplaamaan.

Koppla ur kopplingen!

Internet näytti mahtinsa keskiviikkona. Se on nykyään isojen uutisten tärkein tiedotusväline.

Internet oli se väline, jonka kautta tieto Jokelan koulusurmista levisi. Eikä pelkästään itse uutisesta, vaan myös taustat ja kommentit olivat luettavissa häkellyttävän nopeasti.

Jokela muutti suomalaista joukkotiedotusta ehkä syvällisesti.

Tiedon välittäminen ei enää ole tiedotusvälineiden yksinoikeus. Tieto ampumisista levisi netissä nopeasti. Mikään toimitus ei pysty sellaiseen tiedon määrän tuottamiseen kuin mitä internet-yhteisö teki. Ampujan nimi, taustat ja mielipiteet olivat luettavissa muutamassa kymmenessä minuutissa lukuisilla nettisivuilla. Osa niistä on suljettuja, rekisteröitymisen vaativia, ja siten vain suppean joukon saatavilla. Osa, mm. Wikipedia, taas kaikille avoimia.

Toki monet tiedotusvälineetkin selvisivät hyvin.

Mutta niidenkin on syytä pohtia, miten tietoa nykyaikana kannattaa kertoa.

Itse olin keskiviikkona Dublinissa. STT:n kännykkäuutiset toimivat erinomaisesti. Niistä sai kohtalaisen nopeasti tietoa, joka täsmentyi pitkin matkaa. Olennaista oli, että kun ensimmäisen tiedon sai, tiesi lähteä etsimään lisää, täsmällisempää tietoa. Se tapahtuu kännykän selaimella.

Kännykän hyvä puoli on se, että se on aina mukana. Sitä voi käyttää vaikka taksin takapenkillä. Läppäri vaatii paljon enemmän tilaa, on hitaampi käyttää. Toki ominaisuuksiltaan vielä ylivertainen, mutta sekin johtuu siitä, että kännykkään sopivia nettisivuja on vielä turhan harvassa. Suurin osa tiedotusvälineiden sivuista on suunniteltu tietokoneella katsottaviksi, niin näytön koon kuin sivulla olevan informaation perusteella.

Jokela osoitti, että tarve tiedotusvälineiden kännykkäpalveluille on kasvanut, ja yhä kasvava.

Sinänsä tiedotusvälineet selvisivät kohtalaisen hyvin, vaikka nettiyhteisö ne voittikin. Tiedotusvälineiden, vaikka sanomalehtien, hyvä puoli on se, että lukija tietää, mistä tietoa etsiä. Tunnettu osoite on netissä tärkeä.

Viranomaisille Jokela olikin tiedottamisen kannalta paljon vaikeampi asia. Poliisi piti ensimmäisen tiedotustilaisuuden vasta kello 18. Yli kuusi tuntia tapahtumien jälkeen. Viranomaistenkin on syytä pohtia, mitä, miten ja milloin tiedottaa tällaisissa järkyttävissä tapahtumissa. Kun tieto leviää kansalaisten keskuudessa muutenkin, olisi tärkeä, että myös virallinen tieto olisi käytettävissä nopeasti.

Verotiedot ovat taas tulleet julkisiksi, ja tiedotusvälineet niitä julkaisevat.

Toimituksissa olisi ehkä syytä pohtia, onko kaikkea julkista syytä julkaista. Näyttää menevän julkistaminen yhä vain vapaampaan suuntaan. Periaatteessa se on hyvä, mutta yksityisyydenkin merkitys olisi syytä muistaa.

Tuloilla on myös yhteiskunnallinen merkitys. Siksi tulotietojen on syytäkin olla julkisia. Kansalaisten on ihan tärkeä tietää, millaisia tuloja esimerkiksi Fortumin johto saa. Tuloerot ovat ihan tärkeä yhteiskunnallinen kysymys, ja kyllä sitä pitää pystyä pohtimaan. Vaikka rikkaita harmittaakin.

Suuri osa tiedotusvälineiden julkaisemista tiedoista on kuitenkin vain uteliaisuuden tyydyttämistä. Sietäisi miettiä, tarjotaanko tietoa jo liikaa. Onko kyse oikeasti tiedonvälittämisestä, journalismista – vai jostain muusta.

Sinänsä kristityn kansan etiikkaan tirkistely sopii ihan hyvin. Mtä Fortum on tehnyt Liliukselle, sen soisi Fortumin tekevän kaikille muillekin. 11,3 miljoonaa.

Vakavakin puoli verotietoihin sisältyy. Kun katsoo Kaakkois-Suomen suurituloisimpia Etelä-Saimaan verokoneesta, niin yksi yhteinen asia heillä on. Veroprosentti on 28.  Elimäen Björnbergeillä 29. Onkohan se oikein?