Saimaan rannalla

Lappeenrannassa on suuri huoli. Kouvolan seutu hamuaa Kaakkois-Suomen ykköseksi! Asiasta kirjoitti Etelä-Saimaa.

Syytä pelkoon onkin. Lappeenrannassa on nyt 60 000 asukasta. Jos Kouvolan seudun kuusi kuntaa yhdistyvät, asukkaita on huiketa 90 000. Sehän on puolet enemmän kuin täällä! Tätä pitää pelätä.

Vai mitä?

Kuntien liitoksissa on tapana kohkata väkiluvusta. Periaatteen mukaan suuri on kaunista ja elinkelpoista.

Lappeenrannan ohella toinen Kaakkois-Suomen vahva seutu, Kotka, uhkaa jäädä perin mitättömäksi 55 000 ihmisen taajamaksi.

Kuten uutta Kymin kaupunkia selvittänyt Lapin yliopiston eläkkeelle jäänyt rehtori Esko Riepula sanoi jutussa, Kouvola voisi ottaa ”oman asemansa koko Kaakkois-Suomen keskuksena”.

Vai voisiko?

Taitavat nyt uuskymiläiset haaveilla harhoja. Perin on heppoinen käsitys, että kuntarajoja siirtelemällä Kouvolan seudun elinvoimaisuus juuri muuttuisi. Jos on ikänsä tehnyt julkishallinnossa työtä, niin voi olla päässä sellainen harha, että kunnat ovat yhteiskunnan perusyksiköitä, että kuntien varassa yhteiskunnallinen kehitys tapahtuu tai ei tapahdu.

Se on ihan löperö näkemys.

Yhteinen kaupunki ei lisää Kouvolan seudun asukasmäärää yhdelläkään.

Ei nykyaikana kuntarajalla ole juuri mitään merkitystä. Ei ihmisten työssäkäymisen, ei ostosten tekemisen kannalta, eikä talousalueenakaan. Ja yhä vähemmän myös identiteetin.

Vaikka Kymin kaupunki syntyisikin, ei Kouvolan seudun painoarvo tai kansantuote siitä mihinkään kasva. Ei kuntarajojen poistuminen lisää työpaikkoja, ei tuo uusia yrityksiä, ei kasvata hyvinvointia. Tällaisten näkemysten esittely on ihan tarkoituksellista ihmisten harhaanjohtamista, ja kuntahallintoon ripustautumista.

Ei Kymin kaupunki Kotkaa uhkaa, eikä Lappeenrantaa. Seudut kehittyvät, jos niillä on siihen edellytykset ja halu. Kouvolan seudun näkymät ovat perin karut, kehnoimmat näistä kolmesta. Yhdistyminen toisi pientä apua kuntatalouteen, mutta koko seudun - sanottakoon sitä vaikka Kouvolan työssäkäynti- tai ostosalueeksi - kannalta merkitys on marginaalinen.

Sinänsä kuntarajoja kannattaa poistaa, ja keventää hallintoa.

Yhteiskunnan ja talouden kehitys, hyvinvoinnin kasvu tapahtuu kuitenkin ihan muualla.

Oppikoulussa opetettiin 1970-luvulla, että Marxin mukaan kapitalistit kaivavat omaa hautaansa. Toisin kävi.

Nykyisin oman hautansa kaivajia ovat monet muut.

Maa- ja metsätaloustuottajain keskusliitto MTK – tuo agraariyhteiskunnan keskeinen vaikuttaja – vaatii, että Suomi liittäisi EU:n uudistussopimuksen ja 141-maataloustuen yhteen. Vaatimus on paitsi kohtuuttomuudessan naiivi, myös osoitus siitä, että MTK:n aika alkaa olla ohi.

EU:n uudistussopimuksessa ja Suomen 141-tuessa on kyse aivan eri mittaluokan asioista. Ei niillä ole mitään tekemistä toistensa kanssa, ei edes Suomen kannalta.

Sinänsä on merkillistä, että Suomessa ei tiedetä, mitä 141-tuesta itse asiassa päätettiin. 1990-luvun neuvotteluissa mukana ollut Heikki Haavisto vakuuttelee, että tuki olisi tarkoitettu pysyväksi. Monet muut, mm. Paavo Lipponen, on vahvasti sitä mieltä, että alunperin tuki sovittiin määräaikaiseksi. Tätä mieltä on myös EU.

Liittymissopimuksen 141. artiklan mukaan ”komissio voi antaa Suomelle luvan myöntää tuottajille kansallisia tukia”. Minä luen tätä niin, että päätösvalta sovittiin komissiolle. Lisäksi tämä 141 artikla koskee liittymisestä aiheutuvia ongelmia. Miten ne voisivat olla ikuisia? 

Keskustelu pysyvyydestä on perin turhaa. Surullista siinä on se, että maataloustuottajille on annettu väärä kuva kansallisesta tuesta, herätetty turhia toiveita, annettu väärää uskoa ehkä isojenkin investointien tueksi.

Koko julkinen keskustelu 141-tuesta on saanut kohtuuttomat mittasuhteet. Siinä suomalainen toimittajakunta on menettänyt suhteellisuuden tajunsa – tai sitten MTK on onnistunut viemään journalisteja kuin pässejä narussa. Kyse on noin 100 miljoonasta eurosta. Onhan se paljon rahaa. Summaa voisi verrata vaikka hallituksen lupaamaan 150 miljoonaan euroon matalapalkkaisten alojen palkankorotuksiin. Se tekee neljässä vuodessa jo 600 miljoonaa – ja hallitusta syytetään aivan liian pienten rahojen lupaamisesta.

Maatalouden osuus maa- ja metsätalousministeriön ensi vuoden budjettiesityksessä on 2 230 miljoonaa. Siitä maa- ja puutarhatalouden kansallinen tuki on 566 mijoonaa, EU-tulotuki ja EU-markkinatuki 607 miljoonaa, luonnonhaittakorvaus 422 miljoonaa, ympäristötuki 344 miljoonaa, luopumistuet 146 miljoonaa. Korkotukeenkin menee 53 miljoonaa.

Maatalouden ulkopuoliselle ei hevin selviä, miten tämä 100 miljoonaa on niin merkittävä, että MTK pistää kaiken jäljellä olevan arvo- ja muun valtansa peliin. Lähellä on ajatus, että MTK pelaa taitavaa peliä. Ehkä viimeistään uskottavana ja merkittävänä etujärjestönä.

Sekin hämmästyttää, että maa- ja metsätalousministeri Sirkka-Liisa Anttila tuntuu olevan perin pontevasti MTK:n asialla. Nykymaailmassa ministerin pitää edistää valtion kokonaisetua, ei yhden intressiryhmän. Ruma ajatus on, että Anttilalla olisi ns. oma lehmä ojassa. Näinhän ei voi olla.

141-tuki on erityisen tärkeä sikatiloille. Anttilalla on ollut suuri sikatila.

Julkisuudessa, tiedotusvälineissä, kuuluu olla toisin kuin muuten. Pitää näytellä kiltimpää, sivistyneempää, parempaa ihmistä.

Syynähän on se, että tiedotusvälineiden antama esimerkki leviää kulovalkeaakin nopeammin, ja turmelee katsojien, lukijoiden ja kuulijoiden mielet ja sielut. Esimerkki tarttuu vaikka tv-ruudusta. Ja liikkeellelähtenyttä tapainturmelusta ei pysäytä sauna, terva eikä höyhenet.

Viime aikoina tätä hapatusta on taas ollut tarjolla. Missä on journalistien moraali, missä toimitusten selkäranka, missä vastuu kanssaveljistä ja -sisarista? Miksi houkutellaan meistä vähäisimpiä turmion tielle?

Aiheellista pahennusta herätti, kun Peter Nyman sanoi – kun luuli ettei kamera käy – ennenkuulumattomat sanat: voi vittu. Moista kielenkäyttöähän ei Suomessa kuule kuin kodeissa, kouluissa, kaduilla – kaikkialla missä kaksi tai kolme kokoontuu. Nymanin törkeä käytös on tietenkin päässyt YouTubeen.

Ainakin Iltalehti ehätti hämmästelemään.

Olisiko moralistien ote lipsumassa? Missään en ole vielä nähnyt paheksuntaa, kun televisiossa juotiin alkoholia!

Tähän tekoon syyllistyi Mika Saukkonen MTV3:n sunnuntai-illan Tulosruudussa. Räikkösen maailmanmestaruutta Saukkonen juhlisti kohottamalla ”pienet kuohuvat” kuohuvaa huulilleen – suorassa lähetyksessä!

Oi aikoja, oi tapoja. Kannattaa tuomita.

Näinä Tehyn palkkariitojen aikana ei kansalainen ota selvää palkoista millään. Ammattiliitot puhuvat peruspalkoista, työnantajat kokonaisansioista.

Jotta palkkoja pystyttäisiin vertaamaan, ja arvioimaan niiden yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta, pitäisi sopia yhdestä mittarista, yhdestä luvusta. Ehkä sen laatija voisi olla Tilastokeskus. Ehkä se voisi olla työstä saatu korvaus vuodessa, ilman ylitöitä.

Miten yleistyvät tulospalkkiot otetaan huomioon? Siinä olisi Tilastokeskukselle tehtävää. 

Sairaanhoitajan kokonaisansio Tehyn omien tilastojen mukaan oli 2 412 euroa kuukaudessa vuonna 2005. Kunnallisen työmarkkinalaitoksen mukaan vuotta myöhemmin kokonaisansio oli 2 487. Siis keskimäärin.

Onko tämä paljon vai vähän?

Ei se nyt ainakaan se kaksi tonnia ole, mikä on mielikuvana omassa päässä. 

Tehyn mielestä tuohon pitäisi tulla siis neljännes lisää. Työnantajan mielestä 10 prosenttia olisi hyvä korotus parissa vuodessa.

Mutta mikä on hyvä palkka?

EK:n tilastojen mukaan nahka- ja kenkäteollisuuden työntekijän vuosiansio on 20 486 euroa. Kaupan myyjät saavat 1 711 euroa kuukaudessa.

Etelä-Karjalassa paperimiehet on asetettu sairaanhoitajien vastapuoleksi, kun on haettu perinteistä hyvä-paha -asetelmaa. Paperimies ansaitsee 42 609 euroa vuodessa. Se on kai paljon. Mutta teollisuudestakin löytyy parempipalkkaisia työntekijöitä. Petromies saa tunnissa 17,00 ja vuodessa 44 618 euroa. Tämän verran maksetaan öljy-, kaasu- ja petrokemian teollisuudessa työntekijöille. Lehdistön journalistien vuosiansio on 41 078 euroa.

Tänä syksynä puhutaan tasa-arvotuposta. Se on outoa puhetta, kun tupoa ei tullut. Tuli liittokierros. Niillä on perinteisesti ratkottu kunkin alan erityisongelmia. Palkkataso on tietysti yksi, mutta luulisi työn tekemiseen liittyvän paljon muitakin ongelmia. Vaikkapa palkan kehitys työtehtävien ja jatkokoulutuksen, osaamisen ja motivaation mukaan. Kovin hiljaa Tehy on näistä, yksilön ja palkan oikeudenmukaisuuuden kannalta tärkeistä asioista.

Musta, uusi E-sarjan Mersu. Tummennetut lasit. Nahkapenkit. Useimmiten ulkomaalaiset rekisterikilvet. Ovi aukeaa.

Mitä tulee mieleen?

Outoa on, että ylipäätään mieleen tulee jotain. Mistä mielikuvat oikein tulevat?

Ensimmäisenä ei tule mieleen, että siinäpä autosta on nousemassa harvinaisen miellyttävä ihminen, jonka kaveri olisi kiva olla. Mies joka on menestynyt elämässään hyvin, omalla rehellisellä työllään ansainnut jokaisen verollisen euron, ja sen verran on jäänyt muun elämisen jälkeen, että on varaa ostaa Mersu.

Mieleen tulee, että siinäpä se mafiapomo tahi muu gangsteri on tullut pistäytymään Suomessa. Bisneksiään hoitamassa. Onhan niitä, bisneksiä.

Eikä se mielikuva ole sen ihmisen vika, eikä Mersunkaan vika. Eihän. Mutta jostain vain tulee Mersun nykyinen dis-imago, roistojen autona. Mersulle paha juttu.

Olisihan se perin hassua, jos vauvalle annettaisiin nimeksi Urho ja valtakunnan viisaat saapuisivat kumartamaan uutta Kekkosta. Lehdissä kirjoiteltaisiin, televisio näyttäisi Urho-ohjelmia. Toimittajat ylistäisivät, että nyt on on vanha kunnon Urho palannut, ja valtakunnassa on kaikki hyvin. Holtittomalle menolle tuli stoppi.

Eihän nimi ratkaise.

Tätä on vaikea uskoa, kun katselee uuden www.uusisuomi.fi -verkkolehden saamaa vastaanottoa.

Uusi Suomi on Suomen tiedotusvälineiden historian merkittävämpiä lehtiä. Se on totta. Sen historia on osa Suomen historiaa. Lehden ilmestyminen loppui kuitenkin vuonna 1991. Lehden tavaramerkin omisti Alma Media, jolla ei ollut lehden nimelle käyttöä. Nimen osti viime keväänä monimiljonääri, toimittaja Niklas Herlinin omistama Nikotiimi Oy.

Herlin ilmoitti, että hän aloittaa Uuden Suomen uudelleenjulkaisemisen verkkolehtenä.

No niin tapahtui viime viikolla.

Mutta mitä yhteistä tällä uudelle verkkolehdellä on vanhan Uuden Suomen kanssa? Nimi. Entä mitä muuta?

Ei yhtään mitään.

Herlinin verkkolehti on ihan tavallinen, hyvännäköinen, asiallinen nykyaikainen verkkopalvelu. Sisällöt eivät ole kovin monipuolisia, kuten ei noilla resursseilla voi ollakaan. Perusuutisensa lehti hoitaa STT:n palveluna, kuten niin moni muukin lehti. Kovin merkittävään omaan uutishankintaan lehti tuskin pystyy.

Merkittävintä antia ovat blogit. Niissäkään ei ole mitään ihmeellistä. Lähes kaikilla Suomen lehdillä on verkkopalvelussaan blogeja, ja paperillakin julkaistuja mielipiteitä. Jotta Uusi Suomi olisi jotenkin merkittävä, sen blogien pitäisi olla merkittävästi parempia kuin muiden. Verkkolehdellä on parikymmentä bloggaajaa. Onkohan heillä paremmat mielipiteet kuin muilla? Rohkenisiko olla epäileväinen?

Se on hyvä, että uusia lehtiä Suomeen tulee. Se on hyvä, että uudenlaisia mielipiteitä esiintyy. Sekin on hyvä, että ne löytyvät helposti muistettavasta osoitteesta. Se on hyvä, jos Herlin näkee tarpeelliseksi pitää palvelun pystyssä pitkään.

Se on minusta outoa, että muut tiedostusvälineet lähtivät nostamaan Uutta Suomea niin näkyvästi esiin. Viime perjantaina Yleisradion A-zoom -ohjelma pohti, ”onnistuuko edesmenneen porvarilehden nettipäivitys”. Kysymys on hyvä, mutta väärä. Ei uusi verkkolehti ole ”edesmenneen porvarilehden päivitys”. Todellakaan. Totisella naamalla pohdittiin totisesti asiaa, jonka ainoa substanssi oli Herlinin verkkopalvelun ilmainen mainos.

Sähköiset viestimet, Yle etunenässä, yrittävät kaivaa menneitä, ja asettaa tämän nykyisen Uuden Suomen jotenkin ”valtamedian” vastapuoleksi, ”virallisen totuuden” haastajaksi, hyväksi pahaa vastaan.

Ei tällaista Ylen ruokkimaa pahaa ole, ei suomalainen lehdistö tukahduta mielipiteitä, ei suunnittele toimituksissa virallista totuutta. Suomen lehdet tekevät mahdollisimman hyvää journalismia, tarjoavat perusteltuja mielipiteitä, ovat avoimia monenlaisille näkemyksille.

Kyllä se näkyy verkossakin. Suomen kymmenen suosituimman nettisaitin joukossa on TNS Metrixin mittauksen mukaan viisi tiedostusvälinettä, MTV3, Ilta-Sanomat, Iltalehti, Helsingin Sanomat ja Yleisradio. Valtamediaksi nämä nousevat sillä, että ihmiset lukevat, katsovat ja kuuntelevat – ja luottavat.

Silti, tervetuloa vain, www.uusisuomi.fi

Matematiikassa maailma on selvä: isompi luku on suurempi kuin pienempi. Esimerkiksi 4 on enemmän kuin 2.

Kun ihminen sotkeutuu matematiikan selkeään maailmaan, niin 2 voikin olla enemmän kuin 4. Näennäisen ristiriidan takana ovat arvot, moraali, tulonsiirrot. Eikä siinä mitään, se on ihan OK. Tulonsiirtoja tarvitaan.

Rehellisyys on silti arvo, josta en menisi tinkimään missään oloissa. Moraalista – tai sen puutteesta – on kyse, kun maan suurin sanomalehti Helsingin Sanomat kertoo hoitoalan palkoista, hoitajien kurjuudesta.

Kolmen naisjournalistin kirjoittaman jutun tarkoituksena on osoittaa, että hoitoalalla palkat ovat pienet ja niillä ei tule toimeen.

Rehellistä olisi kuitenkin kertoa kaikista tuloista, tulonsiirroista. Epärehellistä on jättää nämä mainitsematta. Epärehellisyys on huonoa journalismia.

Lehden esimerkissä helsinkiläinen fysioterapeutti, nainen, saa nettopalkkana 1580 euroa kuussa. Asumiseen menee 320 euroa ja lainanlyhennykseen 545 euroa. Tästä journalistit laskevat, että neljän lapsen äidillä jää muuhun kulutukseen 715 euroa kuussa. Paperilehdessä tulot ja menot esitetetään taulukossa. Havainnollinen taulukko kertoo tuloiksi tuon 715 euroa. Toki jutussa kerrotaan myös lapsilisistä, mutta monelta pitkä juttu jää lukematta, ja mielikuvaksi että tulot ovat 715 euroa.

Onhan se totta. Vai onko? Eikö tulonsiirtoja tarvitse ottaa huomioon, kun naisjournalisti esittelee naisen sorrettua asemaa?

Yksityisestä yleiseen nouseminen ei ole ihan helppoa. Jos tarkoituksena on kertoa yleisesti hoitoalan pienistä palkoista ja lapsiperheen tuloista, niin jo graafissa pitäisi olla tulonsiirrot mukana.  Ja yhden esimerkin valossa on vaikea yleistää. Tulonsiirrot olisivat toisenlaiset, jos lapset olisivat hieman toisenikäisiä.

Jos lapset olisivat alaikäisiä, tulisi lapsilisiä 493 euroa kuussa. Jos hypoteettinen nainen on eronnut, hän saa lasten elatukseen tukea, joko isältä tai kunnalta. Kuukaudessa neljästä alaikäisistä kertyy vähintään 472,60 euroa. Jos isä on keski- tai hyvätuloinen, summa on suurempi. Yhteiskunta voi maksaa myös asumiseen tukea. Sen voi laskea Kelan laskurilla. Se voisi olla noin 230 euroa.

Ja hups: 715 euroa onkin 1910,60 euroa. Jos ollaan paitsi hypoteettisia, myös rehellisiä.

No entäs sitten pienituloisen naisen pahin vihollinen, hyvätuloinen mies:

Otetaan esimerkki: akateemisesti koulutettu ylempi toimihenkilö, eronnut, 2 alaikäistä lasta. Palkka nelisen tonnia kuussa, tuplaten siis pienipalkkaiseen naiseen verrattuna.

Verojen jälkeen netto on vaikkapa 2600. Siitä vähennetään asuminen, laina 750 ja muut kulut saman verran kuin esimerkkinaisella, 320. Elatusmaksuihin noilla tuloilla voisi mennä 200 euroa/lapsi, yhteensä 400 euroa. Kun tästä hyvätuloisen miehen tuloja lasketaan, niin rahaa on 1130 euroa.

Joo, nainen maksaa lasten kulut, väitetään. Niin se nykyaikaina maksaa tuo mieskin, muutakin kuin elatusmaksuja. Lapsilisät menevät kokonaan naiselle, elatusmaksut juoksevat myös silloin kun lapset ovat miehellä, asumistukeen ei mitään mahdollisuuksia. Kärjistettynä voisi sanoa, että kun lapselle ostetaan sänky, niin hintoja on kaksi. Äidin luona olevasta sängystä äiti maksaa kolmanneksen, isä kolmanneksen ja lapsilisät kolmanneksen. Isän luona olevasta sängystä isä maksaa kaiken. Isä ostaa 1,3 sänkyä, äiti 0,3.

Sukupuolten tasa-arvossa on vielä tässä maassa paljon tehtävää, siitä olen ihan samaa mieltä Unionin kanssa. Rehellisesti.

Pääministeri, kansalainen Matti Vanhasen suhde julkisuuteen on aina vain vaikea. Entinen toimittaja ei tunnu ymmärtävän journalismin pelisääntöjä, ei julkisuuden logiikkaa – eikä sananvapautta. Vanhanen tuntuu jatkuvasti ajattelevan, että on kaksi roolia: julkinen pääministeri ja yksityinen kansalainen. Ja että nämä paitsi pitäisi myös voitaisiin pitää tiukasti erossa toisistaan.

Vanhanen on väärässä.

Vapaan yhteiskunnan ja demokratian pelisääntöihin kuuluu, että vallankäyttäjien osalta yksityisyyden suoja on merkittävästi matalampi kuin ”tavallisella” ihmisellä. Julkisen sanan neuvoston periaatelausuma jo vuodelta 1980 on määritellyt yksityisyyden suojalle kolme kehää: matalin suoja on niillä, jotka käyttävät merkittävää valtaa politiikassa, hallinnossa ja elinkeinoelämässä.

Jos Suomessa ei pääministeri kuulu merkittäviin vallan käyttäjiin, niin kukas sitten?

Viime perjantaina Helsingin kihlakunnansyyttäjä Simo Kolehmainen päätti asettaa Susan Ruususen (entisen Kurosen) sekä Kari Ojalan syytteeseen Vanhasen yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämisestä. Ojala on Pääministerin morsian kirjan kustantaneen Etukeno Oy:n pääomistaja. Vanhanen oli tehnyt poliisille kirjasta tutkintapyynnön keväällä.

Vanhanen vaikuttaa blogissaan olevan tyytyväinen syyttäjän ratkaisuun.

Pääministeri kirjoittaa, että ”tiedotusvälineiden kiinnostus yksityisyyttäni kohtaan tuntuu jatkuvan ja jatkuvan”. Hän viittaa myytäväksi laittamaansa omakotitaloon, ja sanoo, että ”lehdistön kiinnostus on luonteeltaan tirkistelyä”.

Perin murheellista, jos pääministeri kokee ja kirjoittaa näin. Vanhanen on ennenkin korostanut, että hänen yksityiselämänsä ei julkisuuteen kuulu. Demokratian kannalta vain on ihan oleellista, että kansalaiset tietävät ja tuntevat keskeiset vallankäyttäjät myös muuten kuin virkatehtävien hoidon kannalta. Ja että kansalaisille välitettävä kuva vallankäyttäjistä ei ole mainos- ja puoluetoimistoissa suunniteltu.

Tiedotusvälineiden tehtävä on kertoa muitakin asioita kuin tehtyjä päätöksiä. Olennaista on keskustelun ja mielipiteen vaihdon edistäminen sekä yhteiskunnallisen vallankäytön valvominen. Eikä viihdettäkään pidä unohtaa – sekin on osa nykyaikaista tiedonvälitystä. Toki välitettävän tiedon pitää olla todenmukaista ja merkityksellistä.

Vanhanenhan soisi asioiden tulevan ylipäätään julkisuuteen vasta sitten, kun päätökset on tehty. Kansalaiskeskustelu, päätösten pohtiminen etukäteen ja erilaisten vaihtoehtojen läpikäyminen on pääministerille kauhistus. Vanhanen tuntuu ajattelevan, että demokraattisesti valitut poliitikot hoitavat yhteiskunnan asiat, tiedotusvälineet kertovat tehdyt päätökset ja kansa äänestää joka neljäs vuosi. Ajattelutapa on kaukana demokratiasta, kansanvallasta ja varsinkin sananvapaudesta. Niistä arvoista, joille tasavalta rakentuu.

Toki demokraattiseen yhteiskuntaan kuuluu myös kansalaisen oikeus saattaa asioitaan tuomioistuimen käsiteltäväksi. Siinä Vanhanen on oikeassa. Mutta niin kauan kuin Vanhanen on pääministeri, niin tiedotusvälineiden kiinnostus jatkuu. Ja jatkuu.

Tehyn johto käy yhä yksinäisemmäksi käyvää taistoaan yhä oudommin asein. Tällä viikolla se lähetti jokaiselle kansanedustajalle 30 euroa kirjekuoressa. Puhemiesneuvosto ehätti jo toteamaan, että summan vastaanottaminen ei ole asianmukaista.

Ei ole niin. Eikä ole erityisen asianmukaista lähettää moisia seteleitä.

Luovuutta Tehystä näyttää löytyvän. Sen takana ei välttämättä ole puheenjohtaja Jaana Pesola-Laitinen (kok.), vaan edunvalvontayksikön johtaja Minna Helle, suomalaisen ay-kentän nouseva voima. Helle on nuori juristi, jonka uralla ovat ennen Tehyä olleet Suomen Journalistiliitto ja Akava.

Tehy hakee tukea muita suuremmille palkankorotustoiveilleen myös perjantaina järjestettävistä mielenosoituksista. Suurin on Helsingissä – yllättäen eduskuntatalon edustalla. Sinne odotetaan paljon väkeä: avoin kutsu on esitetty kaikelle kansalle.

Tehyn johto tietää erinomaisen hyvin, että palkankorotuksista ei päätetä eduskunnassa. Logiikka lienee se, että kun työmarkkinaneuvotteluissa järjestö ei onnistunut – tietenkään – saamaan itselleen muita enemmän, niin eduskunta voisi vielä nostaa valtion ensi vuoden budjettiin hallituksen lupaamaan 150 miljoonan euron rahaa. Toive lienee turha. Suomessa palkoista ei päätetä eduskunnassa. Sen Tehy tietää, mutta haluaa antaa jäsenilleen ja kansalaisille kuvan, että poliitikot pettivät. Syytä väärän osoitteen antamiseen voi lähinnä ihmetellä.

Ei näin ainakaan pitkäaikaista luottamusta rakenneta.

Tehyn sisälläkään asiat eivät ole niin siloisia kuin johto antaa ymmärtää. Osa jäsenistä – vaikea on tietää, kuinka iso ja merkittävä osa – on sitä mieltä, että kuntatyönantajan tarjous olisi pitänyt hyväksyä. Tehy ei ole mitenkään yksimielisenä menossa kohti lakkoa.

Lakko on vaikea ase. Monet ay-aktiivit pitävät sitä helppona ja tehokkaana keinona painostaa työnantaja parempiin työehtoihin. Ihan niin yksinkertainen ei maailma ole. Jos lakko alkaa, sen rajaaminen on erityisen haastavaa. Pienetkin väärinarvioinnit kääntävät helposti yleisen mielipiteen koko lakkoa vastaan.

Erityisen tarkkaan pitää myös miettiä, mitä lakolla voi lopultakaan saavuttaa. Tässä vaiheessa näyttää vahvasti siltä, että pitkäkään lakko ei tuo tehyläisille muita merkittävästi suurempia palkankorotuksia. Muista työn tekemisen ehdoista ei tällä kierroksella edes keskustella – ehkä hoitoalalla ei muita ongelmia olekaan. Tällainen viesti välittyy Tehyn tämän ns. liittokierroksen puheista ja toimista.

Erityisen vaikeaksi näyttäisi olevan tulossa lakon lopettaminen. Jos lakko alkaa, miten Tehy sen lopettaa? Miten saadaan lakkohaluinen osa jäsenistä uskomaan, että tässä tämä nyt oli, paljon porua ja vähän villoja. Miten saadaan lakkoa vastustaneet jäsenet pysymään järjestössä, kun palkanmenetysten korvaamiseen voi mennä vuosikausia?

Ja miten saadaan yleinen mielipide uskomaan, että hoitoalalla on oikeasti paljon muitakin ongelmia kuin palkkataso? 

Näyttää tuo ministerin työ olevan niitä helpoimpia töitä tässä maassa. Olisi hyvä, jos mahdollisimman monella olisi mahdollisuus kokeilla.

Oulusa ministerin hommia hoitelee Suvi Lindén. Kokoomus. Varsinaisestihan ministerin työt tehdään enimmäkseen Helsingissä, mitä nyt joskus ennen ja jälkeen viikonlopun jotkut näyttävät hoitelevan ministerin kontakteja oman vaalipiirin äänestäjiin omassa vaalipiirissä. Rehellisyyden nimissä on toki sanottava, että näitä oman vaalipiirin ministereitä on vain harva – mutta aina joskus joku.

Lindén on erilainen ministeri. Muut ovat kyllä Helsingissä, käyvät ministeriössään työpaikallaan, ovat eduskunnassa hoitamassa kansanedustajan tehtäviä, juoksevat kokouksesta kokoukseen, tilaisuudesta toiseen. Sellainen käsitys on kansalaiselle muodostunut, että päivät alkavat aikaisin ja päättyvät myöhään. Eikä aina viisi työpäivää viikossa riitä.

Lindén on kuitenkin Oulussa. Ja sieltä hän hoitaa kaikki tehtävänsä kuten muutkin ministerit. Lapsen kasvatuksen ohessa.

Sinänsä Lindénin erilaisuus on yksinomaan ihailtavaa. Hän adoptoi Kiinasta lapsen, ja haluaa nyt viettää aikaa perheen uuden jäsenen kanssa. Niin pitääkin. Lapsen tuominen uuteen perheeeseen, uuteen maahan, uuteen kulttuuriin vaatii rohkeutta – ja aikaa. Lapselta ja uusilta vanhemmilta.

Surullista on, että poliitikkojen mielestä Lindénin ratkaisu on ihan OK. Tätä mieltä ovat sekä hallituskumppanit että yllättäen myös oppositio – lukuunottamatta perussuomalaisten Timo Soinia.

Kun Paula Lehtomäen synnyttämisen aika oli tulossa, hän jättäytyi ministerin tehtävästä syrjään. Se on rehellistä ja reilua. Vaikka Lehtomäki olisi millainen tehopakkaus hyvänsä, ei hänkään pysty hoitamaan kahta liki ympärivuorokautista tehtävää kerralla. Lindén taitaa pystyä. Tai sitten ei.