Saimaan rannalla

Yleisradion piirissä on vallalla käsitys, että hyvän journalismin tae on se, että touhu maksatetaan veronmaksajilla, valtiolla, eikä mainosten myynnillä tai muulla ”kaupallisella” toiminnalla . Kun journalistien ei tarvitse työssään ajatella, että joku iso mainostaja voi suuttua ja jättää ilmoittamatta, niin esteitä laadukkaan journalismin tekemiselle ei , ajattelevat yleisradioyhtiöläiset aivot. Kun vielä on töihin saatu kyvykkäät, pätevät, ajattelevat ja tuntevatkin journalistit, niin laatu on taattu.

Ihan kiistämätöntä on, että monessa maassa yleisradioyhtiö on ollut laatujournalismin edelläkävijä, tilanraivaaja ja tason ylläpitäjä. Varmaan BBC on tunnetuin esimerkki. Mutta kyllä myös Yle on (ollut) sellainen brändi, joka takaa laadun, johon voi luottaa. Väline sinänsä, televisio, on ollut joillekin merkki laadusta, mutta kyllä digiaika ja kanavien lisääntyminen nämä harhaluulot karsii.

Yleisradion ajankohtaisohjelmat ovat olleet laadukkaita. Niissä on noudatettu hyvää journalistista tapaa – siihen on voinut luottaa.

Olisikohan linja vähitellen muuttumassa? Ainakin tapaus Kivistöön liittyy journalismin kannalta vastenmielisiä piirteitä. A-studio, yksi television parhaista ajankohtaisohjelmista, esitti kaksi viikkoa sitten jutun Kalevi Kivistön DDR-yhteyksistä. Juttu oli puettu tutkivan journalismin parhaimpiin vaatteisiin: huolellista kuvaa, vakuuttavia ääniä, kuvia dokumenteista, ulkomaalaisten haastatteluja. Mutta olikohan kuva Kivistöstä ja hänen DDR-yhteyksistään sittenkään tosi, totuudenmukainen, hyvän journalistisen tavan mukainen, tai edes hyvää journalismia?

Aika moni väite jäi perin heppoisaksi, jonkun ddr:läisen joskus kirjoittamaksi. Osa on ilmeisesti ihan vääriäkin väitteitä. Katsojalle jäi ohjelman loputtua kysymys, että miksi tämä juttu on tehty.

Hyvä journalismi vastaa tuollaiseen kysymykseen, ei sitä herätä.

Kivistö itse uskoo, että kyseessä on Yleisradion ajojahti. Se perustuisi siihen, että Julkisen sanan neuvosto antoi viime vuonna Ylelle langettavan päätöksen
hyvän journalistisen tavan rikkomisesta. Ja Kivistö oli JSN:n puheenjohtaja.

Jutun seurauksena Kivistö erosi JSN:n puheenjohtajan tehtävistä. Menettely oli perin erikoinen. Kansan Uutisten Viikkolehti julkaisi viikonloppuna ison haastattelun, jossa Kivistö purki kaunojaan. Erostaan hän ilmoitti JSN:lle vasta jutun ilmestymisen jälkeen. JSN tiedottiasiasta maanantaina.

Hyvää journalistista tapaa valvova JSNon ilmeisen vaikeassa tilanteessa. Jo Kivistön edeltäjä Jacob Söderman jätti tehtävänsä kesken kauden kyllästyttyään siihen, että toimintaa ei saada uudistettua. Nyt Kivistö lähtee, kun hänen mielestään Suomessa esiintyy huonoa journalismia. JSN on vuosikymmenet toiminut luotettavasti, asiantuntevasti, arvovaltaansa kasvattaen, kehittyenkin. Ehkä nyt on tullut aika ravistella toimintatavat, journalistin ohjeet ja koko neuvostokin perin pohjin uudenlaiseen toimintaan.

Ei kai kukaan ainakaan väitä, että tarvet hyvän journalistisen tavan valvomiseen olisi vähenemässä?

Olisi hyvä myös se, että Yleisradio kävisi Kivistön rankat syytteet avoimesti ja rehellisesti, ammattitaitoisesti, läpi, perustelisi omat näkemyksensä, seisoisi juttunsa takana. Nyt katsojalla on päällimmäisenä tunne, että Kivistö oli sittenkin oikeassa. Että Yleisradiossa, ainakin televisiossa, ja ainankin yhdessä ajankohtaisohjelmassa Yle on siirtynyt kaunajournalismin aikaan.

Näinä Tehyn ja SuPerin oikeutettujen vaatimusten aikana kaikki tiedämme, että naisen euro on 80 senttiä. Onhan se ollut tiedossa jo pitkään, yleinen totuus. Hirveän väärinhän se on, naisten sortamista.

Toimituksissa on tapana sanoa, että usein faktat pilaavat hyvän uutisen. Maailmalla liikkuu kaikenlaisia huhuja, ja kun niitä sitten journalisti tarkistaa, niin perin usein käy niin, että huhu ei pitänyt alkuunkaan paikkaansa. Herkullinen uutinen jää tekemättä.

Olisi ollut tässä palkkaero-uutisoinnissakin syytä tarkistaa faktat. 80 senttiä on huhu, ei totta.

Totuus on, että naisen euro on 96-97 senttiä. Asian pitäisi olla jo yleisesti tiedossa, mutta tässä journalismi on epäonnistunut. Jos olisi salaliittoihin uskova mieli, niin äkkiähän sitä alkaisi epäillä, että toimitukset eivät tätä totuutta haluakaan kertoa – että 80 senttiä halutaan pitää totuutena. Epäluuloinen mieli alkaisi pohtia, kenen intressiä tällainen palvelisi, kenellä se valta toimituksissa oikein onkaan, kun tätä tietoa – isoa uutista – ei ole etusivulle nostettu.

Palkkatotuus on ollut yleisesti saatavana tietona jo viime huhtikuusta lähtien. Tomi Kyyrä väitteli Helsingin yliopistossa huhtikuun 20. päivä. Tiivistelmä löytyy Valtion taloudellisen tutkimuskeskuksen nettisivuilta, Ajankohtaista -> Tiedotearkisto.

Kyyrä ja VATT:n tutkijakollegansa Ossi Korkeamäki kirjoittavat asiasta myös viime viikolla julkaistussa Arno Kotron ja Hannu T. Sepposen toimittamassa Miesasia-antologiassa. Tärkeää yhteiskunnallista ongelmaa – sukupuolten kehnoa tasa-arvoa -  käsittelevät teos on perin tervetullut. Ainakin osalle. Ehkä ei kaikille. Esimerkiksi Helsingin Sanomat suhtautui kirjaan vähätellen: jo otsikon mukaan ”antologia väittää”, ”antologia syyttää”. Itse teksti on paljon neutraalimpi. Olisikohan otsikon ja tekstin tekijä eri ihminen, erilaisine arvoineen?

Kyyrä ja Korkeamäki kumoavat vallitsevan totuuden. Heidän mielestään valheelliseen lukuun päästään, kun vertaillaan eri aloja keskenään. Jos verrataan samalla alalla työskenteleviä miehiä ja naisia, eroa ei juuri olekaan. Tutkijat arvelevat, että tämä 3-4 prosentin ero voi johtua syrjinnästä, mutta se voi selittyä myös sukupuolisidonnaisilla eroilla työpanoksessa. Kyyrä arvelee, että ero saattaa selittyä myös tekijöillä, joita ei väitöstutkimuksessa ole kyetty ottamaan huomioon. Valtaosa kokonaispalkan erosta on Kyyrän mukaan seurasta naisten ja miesten sijoittumisesta eri yrityksiin ja eri työtehtäviin yritysten sisällä. Taustalla lienee ero koulutusaloissa, ei koulutustasoissa, arvelee tutkija.

Mutta eiväthän nämä ”totuudet” mihinkään katoa. Eikä tätä Kyyrän ja Korkeamäen tietoa aiota sen kummemmin noteerata tulevissakaan lehdissä. Naisen euro säilyy ihmisten mielissä 80 senttinä. Mitäpä totuudesta.

Suomalaiset elävät entistä pitempään. Pitkä ikä tuo väistämättä monenlaista vaivaa. Niiden hoitaminen käy Suomessa yhä huonommaksi. Terveyttä on sen sijaan syytä toivottaa. Kaikille. Mutta ei enää pitkää ikää.

Kaikki ovat varmaan sitä mieltä, että sairauksien hoitaminen on yhteiskunnan – valtion, kuntayhtymien, terveyspiirien, kuntien, ja vaikka yksityisten firmojen – tärkeimpiä tehtäviä. Siitäkin ollaan samaa mieltä, että lääkäreiden ja sairaanhoitajien työ on erityisen tärkeää. Eikä liene kukaan eri mieltä siitäkään, että hoitajien palkat voisivat olla suuremmat.

Tätä kansallista yksimielisyyttä käyttävät nyt tympeästi hyväkseen Tehy ja SuPer. Ne ovat perin taitavasti saaneet yleisen mielipiteen uskomaan, että vaalien alla luvattiin syksyn tuloneuvotteluissa nostaa hoitoalan palkkoja merkittävästi. No, toki sellaisia näkemyksiä esitettiin. Täytyy pitää vain ero sillä, että vaalien alla puolueet kertovat mihin ne pyrkivät, ja vaalien jälkeen katsotaan, mihin on oikeasti varaa. Kyllä Tehy ja SuPer tämän tietävät, mutta tulopolitiikan olennainen osa näyttää olevan tänä syksynä politikointi.

Kunta-alalle on tulossa merkittävät palkankorotukset, samaan aikaan kun iso osa kunnista tuskailee taloutensa kanssa muutenkin. Tehylle ja SuPerille ei kuntatyönantajan tarjous tunnu kelpaavan, vaan ne hamuavat lisää. Onhan sillä toki perusteensa. Realismi ja oman työn yhteiskunnallinen tehtävä voisi silti olla kirkkaana mielessä.

Ammattiliitot ovat onnistuneet taitavasti saamaan ison osan jäsenistöäänkin uskomaan sen, että nyt on paitsi oikeudenmukaista, myös mahdollista saada muita merkittävästi suuremmat palkankorotukset. Sairaan- ja perushoitajien työtä mitenkään, ei mitenkään väheksymättä, kannattaa silti muistuttaa talouden tosiasioista.

Kunnilla, ja kaikilla muillakin organisaatioilla, myös yksityisillä yrityksillä, on varattuna tietty summa palkkabudjettiin. Tulevaisuuteen varataan siihen lisäys, jonka määrä arvioidaan työmarkkinoiden oletetun kehityksen perusteella. Jos palkankorotukset nousevat merkittävästi yli arvioin, on vaihtoehtoja tasan kaksi: joko tuloja lisätään tai menoja pienennetään muualta. Muita vaihtoehtoja ei ole.

Jos palkkasumma kasvaa merkittävästi yli arvioin, voivat kunnat toki lisätä tulojaan. Se tarkoittaa kunnallisveron korotuksia. Kuinka moni kansalainen siihen on halukas?

Toinen vaihtoehto on karsia menoja muualta. Mistä niitä pitäisi karsia? Terveydenhuollostako? Jo nyt siellä yli kolme neljäsosaa on henkilöstökuluja. Jos jäljelle jäävä neljännes supistuu merkittävästi, niin hoidon taso kärsii aivan varmasti. Yksi vaihtoehto on, että palkkasummaa ei pystytä kasvattamaan, ja nousseet palkat jaetaan yhä harvemmille – työssä olevien hoitajien palkat nousevat, mutta työssä on yhä harvempi. Tätäköhän Tehy ja SuPer ajavat? Aika tylyä, myös omille jäsenille. Saati niille, jotka hoitoa tarvitsevat. Hoitajien kiire ei ainakaan helpotu.

Ratkaisu on tietysti sekin, jos kunnat siirtävät varoja muilta hallinnonaloilta terveydenhuoltoon, kattamaan kasvaneita palkkamenoja. Se merkitsee pimeämpiä ja huonokuntoisempia katuja, rapistuvia liikuntapaikkoja, vähempiä kouluja, villinä rehottavaa ympäristöä. Ei sitäkään kukaan halua.

Hoitoalan palkkoja on syytä epäilemättä nostaa. Yhden syksyn tuloneuvottelut ovat siihen varmaan ihan väärä väline. Parempi olisi usean vuoden hallittu ohjelma, johon osallistuisi myös valtio. Nythän hallitus on jo ilmoittanut olevansa mukana 150 miljoonalla eurolla, neljän vuoden ajan.

New York Times lopettaa maksun perimisen verkkosisällöstään keskiviikkona 19. syyskuuta. Muutosta on ennakoitu jo jokunen viikko. Lehti kertoi asiasta verkkosivuillaan tiistaina.

Yhtiö, yksi maailman suurimmista sanomalehdistä, uskoo, että verkossa saa isommat tulot mainostajilta kuin lukijoilta. Ihan pienistä summista ei ole ollut tähänkään asti kyse. Maksavia lukijoita on ollut 227 000. He ovat maksaneet uutis- ja mielipidekolumneista, arkistosta ja personointimahdollisuudesta yhtiölle vuodessa 10 miljoonaa dollaria. Käyttäjältä on peritty 49,95 dollaria vuodessa ja 7,95 dollaria kuukaudessa. Paperilehden tilaajille ja joillekin opiskelijoille ja opettajille tarjonta on ollut ilmaista tähänkin asti.

New York Times on verkossa maailman suurin sanomalehti. Sillä on noin 13 miljoonaa eri kävijää kuukaudessa.

 NYTimes.comista vastaavan Vivian L. Schillerin mukaan yhtiön odotukset lukijoiden maksujen kasvusta olivat matalat verrattuna online-mainonnan kasvunäkymiin.

Yhtiölle oli yllätys, kuinka iso osa kävijöistä tuli hakukoneiden, Googlen ja Yahoon, sekä muiden verkkosivustojen kautta. Näiden mutkan kautta tulijoiden halu maksaa lehden aineistosta oli pienempi kuin niiden, jotka tulivat suoraan nytimes.com -sivulle.

Sanomalehdille liiketoimintamallit verkossa ovat vaikeat. Monet uskovat, että lukijoilta voi saada rahaa. Yhä useampi näyttää kuitenkin uskovan, että mainonnan merkitys vain kasvaa ajan myötä. Ja että rahavirtoja ei voi lukijoilta yrittää ottaa.

Yhdysvaltojen ainoa merkittävä sanomalehti, joka perii maksun suurimmasta osasta verkkoaineistoaan on The Wall Street Journal. Sillä on lähes miljoona maksavaa lukijaa. Rahaa kertyy vuodessa 65 miljoonaa dollaria. Palvelu on ollut maksullinen vuodesta 1996 lähtien.

Tämäkin saattaa muuttua. Rupert Murdochin the News Corporation on hankkimassa WSJ:n omistukseensa, ja Murdoch harkitsee online-aineiston tekemistä ilmaiseksi. Muista jenkkien suurista lehdistä The Financial Times perii maksun osasta aineistoa.

The Los Angeles Times veloitti jonkun aikaa vuonna 2005, mutta kun kävijämäärä tippui rajusti, kaikki aineisto tuli taas ilmaiseksi.Suomalaiselle lukijalle New York Timesin maksuttomuus on mukava asia. Tästä lähtien pääsee ilmaiseksi katselmaan vaikkapa lehden arkistoa vuosilta 1851. Vaikkapa mitä Lappeenrannasta on New Yorkista kirjoiteltu.

Alan vastustaa kuntaliitoksia.

Ja pieniä kuntia, jotka estävät järkevän kehityksen, vaarantavat kansalaisten terveyden ja turvallisuuden.

Tällä kertaa kuntaliitoksessa ovat Etelä-Karjalassa pisimmällä Lappeenranta ja Joutseno. Kun perusteluihin perehtyy, ilmiselväksi käy, että suuri hyötyjä on joutsenolainen ihminen. Isommassa yksikössä palvelut toimisivat, tulevaisuus olisi turvatumpi, veroäyri pysyisi kohtuullisena, työntekijöilläkin olisi varmempi työ. Mutta mitä tekevät joutsenolaiset: merkittävä osa pistää vastaan. Perusteluna on lähinnä se, että identiteetti menisi. Palvelut olisivat kuulemma vaarassa siirtyä Lappeenrantaan. Eikö olisi parempi, että ne olisivat edes 15 kilometrin päässä kuin ei ollenkaan?

Lappeenrantalaisena olen suhtautunut yhdistymiseen hyvin myönteisesti. Auttaisihan se paljon Joutsenoa ja vähän Lappeenrantaa, niin olen ymmärtänyt. Ehkä lopulta lappeenrantalaisille koko hankkeesta ei olisi hyötyä lainkaan. Ehkä on parempi, että kaupungit pysyvät erillisinä. Joutseno joutsenolaisille!

Paljon suurempi uhka eteläkarjalaisten hyvinvoinnille uhkaa toisesta ilmansuunnasta, Taipalsaarelta.

Kunnassa on nyt 5 000 asukasta. Väkimäärä kasvaa tulevaisuudessa. Nyt tämän kasvukunnan poliittisten päättäjien enemmistö aikoo kaataa koko sosiaali- ja terveyspiirin. Heillä kun on asiat kuulemma kunnossa. Kunnassa on vertailtu lääkärijonoja, ja huomattu että kas vain! meillähän on asiat hyvällä tolalla. Nyt. Mitäpä sitä katselemaan monen vuoden päähän, tai edes iltoihin ja viikonloppuihin. Pääasia että terveydenhuolto pelaa virastoaikana.

Kunnan kasvupotentiaalista kertoo selkeiten se, että asukkaista useampi on töissä Lappeenrannassa kuin omassa kunnassa. Taipalsaarelaisista 1100 ihmisen työpaikka on naapurikaupungissa. Lappeenrannan asujista alle 200 käy Taipalsaarella töissä. Siinäpä sitä itsenäisen kunnan mallia.

Sosiaali- ja terveyspiiriä on ajettu ajatuksella, että kaikkien kuntien on tultava mukaan alusta alkaen, tai koko hanke kaatuu. Tuntuu perin juurin kohtuuttomalta, että yli 135 000 asukkaan sosiaali- ja terveyspalvelujen tulevaisuuden pystyy päättämään 5000 asukkaan kunta, ja siellä niukka enemmistö.

Suomalainen demokratia toimii siis niin, että laskennallisesti noin 2500 ihmistä pystyy päättämään 135 000 ihmisen puolesta.

Oikeus kunnalliseen päätöksentekoon on iso arvo, josta on syytä pitää kiinni. Vai onkohan sittenkään? Nytkin kunnan päättäjien mahdollisuudet tehdä päätöksiä, valita erilaisista vaihtoehdoista, ovat perin olemattomat, kun lakisääteiset ja muut velvoitteet ovat vieneet taloudellisen liikkumavaran perin olemattomaksi.

Jos politiikkaa ei pääse tekemään, niin luulisi kuntapäättäjien suurin huolenaihe olevan kuntalaisten parhaasta huolehtiminen. Eikä pidä tuijottaa vain kuntarajoja – taipalsaarelaistenkin elämästä iso osa on Lappeenrannassa ja muualla maakunnassa jo nyt. Pitäisi olla paitsi rohkeutta, myös älyä nähdä pitemmälle sekä maantieteessä että ajassa.

Vuoden vaihteessa muuttuu maailma, ainakin lasten ja nuorten mielestä parempaan. Meille tulevat uudet juomapullot! Limpparia saa pian kahden litran pulloissa, lupaavat kaikki suuret juomafirmat. Hyvä juttu, sanoo teini. Pahempi homma, sanoo hammaslääkäri ja kansanterveysmies, limpparin maksajan lisäksi.

Juomabisnes alkaa käyttää uutta tekniikkaa: nykyiset kierrätettävä muovipullot korvataan ensi vuoden aikana uusilla kertakäyttöisillä PET-muovipulloilla. Myös osa lasipulloista vaihtuu PET-pulloon.

Muutos on monella tapaa suuri ja merkittävä. Kovin vähän siitä ovat lehdet toistaiseksi kirjoitelleet. Näkyvin oli tällä viikolla, kun arvovaltaisen Suomen tietotoimiston uutinen Koffin uusista olutmuovipulloista ylitti toimitusten julkaisukynnyksen vähän jokaisessa lehdessä.  Mukana oli ystävällisesti myös kuva – jossa oli Koffin uusi pullo ja etiketti. Ennen vanhaan näitä kutsuttiin, tai ainakin epäiltiin, puffeiksi. Mutta eihän se pässikään välttämättä ymmärrä, milloin sitä narussa viedään.

Kuluttajan, tässä tapauksessa tarkemmin juojan, kannalta yhden firman yhden tuotteen lanseerausta tärkeämpää on, että koko juomahomma muuttuu. Kauppojen hyllyille tulee vaikka minkäväristä, -muotoista ja -kokoista pulloa.

Uusille pulloille muotoillaan alan edustajien mukaan ”kokonaan uusi ilme”. Yksi hakee pulloon ”klassista, tyylikästä, vähäeleistä ilmettä funkkishengessä”. Jopas. Kertakäyttöistä funkkismuovia.

Talvella saamme juomamme muovisissa monipakkauksissa, joko kahden, neljän tai kuuden pullon sarjoissa. Kulutus lisääntyy, kenenhän on intressi? Nuorille ja vanhoille vanhasille tulee myös pakkaus, josssa limpparia on neljässä puolentoista litran pullossa. Kuusi litraa limpparia – siinä kilot lähtevät.

Tämä uusi ihmeellinen PET-pullo on nykyisiä muovipulloja ohuempi ja kevyempi. Ja mikä parasta: se on kertakäyttöinen! Pois jää muovipullojen keräily, kuljetus, peseminen, uudelleentäyttö ja -käyttö. Juomafirmat laskevat, että muutaman kymmenen miljoonan euron investoinnit maksavat itsensä takaisin jollain aikavälillä. Maksajahan on selvillä jo nyt.

Pullonkierrätyksen ystävien ei tarvitse huolestua. Uusistakin saa pantin nykyisistä automaateista, kymmenestä sentistä neljäänkymmeneen. Nyt kierrätettävistä muovipulloista palautetaan 98,3 prosenttia. Uusia pulloja ei siis kierrätetä, mutta eivät ne toki haaskiolle mene. Pullojen ja tölkkien kierrätystä hoitava Palpa neuvottelee tyhjennettyjen pullojen myymisestä jatkokäyttöön. Pullosta voi tulla fleeceä.

Ensi vuonna kallistuu energia, polttoaine ja sähkö, ruuan hinta nousee rajusti, alkoholin verotusta kiristetään, tupakointi vaikeutuu. Vaikka limppareiden litrahinta ei nousisikaan, niin kulutus kasvaa. Kurjuutta on edessä. Tämä vuosi lienee loppuelämän paras.

Kun selkeää hallintoa lähtee sorkkimaan, niin metelihän siitä nousee. Ei ehkä pitäisi mennä byrokratian ympyröitä sotkemaan.

Kova meteli nousi iranilaisen Naze Aghai tapauksesta. Luulisin, että asiassa joku on lopultakin oikeassa, vaikka tässä vaiheessa tuntuu, että kaikki ovat väärässä. Paitsi tietenkin ne jotka lausuvat näkemyksensä omassa asiassaan ja ovat itse oikeassa.

Aghai haki turvapaikkaa, ulkomaalaisvirasto ei sitä myöntänyt, vaan teki käännytyspäätöksen, vieläpä kahdesti. Naista odotti palauttaminen Iraniin. Aghai ei sinne halunnut – sehän on ymmärrettävää, kun pelkää henkensä puolesta.  Aghai etsintäkuulutettiin kesällä.

Siinä vaiheessa näyttämölle astui Turun Mikaelinseurakunta. Kirkko tarjosi suojan ja turvan, ja samalla myös julkisuuden.

Helsingin hallinto-oikeus kielsi käännyttämästä Aghaita, kurdia, toistaiseksi. Asiaa jauhetaan seuraavat kuukaudet.

Kirkkohan on toiminut kuten raamattu opettaa. Lähimmäisen rakkauttahan tuollainen osoittaa jos mikä, on humaani teko, ja tuo paljon sympatiaa kirkolle.

Eikö vain?

Vähän jää kuitenkin aivon mutkaan jokin kaivertamaan.

Suomessa ei turvapaikan hakijoita riesaksi asti enimmäkseen ole, moniin muihin vauraisiin demokratioihin verrattuna. Meillä nämä vähätkin on käsitelty ihan erikoisesti asiaan perehtyneessä virastossa. Luulisi, että siellä on maan paras asiantuntemus sekä Suomessa noudatettavasta politiikasta että palautusmaiden olosuhteista.  Ja että ulkomaalaisvirasto pystyy, haluaa ja tekee oikeita ja viisaita päätöksiä. Kyllähän Suomessa täytyy viranomaiseen voida luottaa.

Luottamus ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö viranomaisen, vaikkapa ulkomaaviraston tekemisistä, voisi ja pitäisikin käydä keskustelua, kriittistäkin.

Kirkon toiminnassa hämmentää se, että suojelemalla yhtä se kyseenalaistaa peräti perusteellisesti Ulkomaalaisviraston asiantuntemuksen ja osaamisen. Kaukana ei ole ajatus, että jos UVI on mennyt tässä asiassa pahasti metsään, niin onko se sillä suorastaan tapana.

Sitäkin varmaan sopii pohtia, että onko UVI itse asiassa ollut väärässä lainkaan.

Ulkomaalaispolitiikassakin aivan keskeistä täytyy olla ihmisten tasavertainen ja oikeudenmukainen kohtelu. Jos erilaiset intressiryhmät – olivat ne sitten seurakuntia, partiolippukuntia, puolueosastoja, ammattiosastoja, urheiluseuroja tai vaikka kalastuskerhoja – pääsevät kovin aktiivisesti vaikuttamaan suomalaiseen päätöksentekoon yhden yksilön osalta, niin miten käy eduskunnassa hyväksytyn ulkomaalaispolitiikan? Onko yksittäisten tapausten erillinen selvittäminen politiikkaa vai yhden intressin ajamista? Miten ihmisten yhdenvertaisuus voi toteutua? Saako parhaan suojan ja todennäköisimmän turvapaikan se, jonka kaverit osaavat käyttää julkisuutta parhaiten, jotka saavat aikaan kovimman metelin? Johtaako se siihen, että turvapaikan hakijoista keski-ikäiset, ylipainoiset, umpimieliset  ja rumat miehet ovat kaikkein heikoimmassa asemassa?

Tämä ei mitenkään väheksy Mikaelinseurakunnan humanitaarista tekoa. Tottahan toki kirkolla, sen seurakunnilla ja yksittäisillä jäsenillä on ja pitääkin olla oikeus osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun. Ja ilolla on tervehdittävä sitä, että Suomessa joku tekee yhteiskunnallisia tekoja.

Parempaa ja tasapuolisempaa yhteiskunnallista päätöksentekoa olisi se, että meillä olisi niin luotettavat viranomaiset, ettei tällaisiin ulkohallinnollisiin aktioihin tarvitsisi heittäytyä.

Ehkä Ulkomaalaisviraston toiminnasta pitäisi käydä perusteellinen keskustelu. Eikä itse asiassa virastosta, vaan koko Suomen ulkomaalais- ja turvapaikkapolitiikasta. Jotainhan siinä tuntuu olevan vialla, jos eduskunnan tahtoa toteuttava viranomainen tekee päätöksiä, jotka eivät saa kansalaisten hyväksyntää.

Puolustusministeri Jyri Häkämies (kok.) pääsi Yhdysvaltoihin. Hieno juttu hänelle.

Nykyjulkisuudessa on tärkeintä että puhutaan. Sisällöillä ei niin väliä. Nykyministeri Häkämies piti puheen arvovaltaisena pidetyn Center for Strategic International Studiesin (CSIS) tiloissa. Puhe löytyy puolustusministeriön sivuilta englanniksi.

Häkämiehen puheen otsikon mukaan Suomi on samanlainen mutta erilainen.

Suomen puolustusministerin - varmaan myös hallituksen, tasavallan presidentin ja virallisen ulkopolitiikan – mielestä Suomella on kolme merkittävää turvallisuushaastetta (security challenges): Venäjä, Venäjä ja Venäjä.

Eipä uhkaa enää kansainvälinen terrorismi, ei ilmaston lämpeneminen tai muut ympäristömuutokset, ei pandemiat. Taloudessa ei ole kummempia haasteita, ei energian saamisessa. Ei.

Perin hyvää englantia puhuvan Häkämiehen Russia, Russia and Russia -määrittely on suomeksi ryssä, ryssä ja ryssä.

Voisihan sitä hämmästellä, että Suomen viesti Yhdysvalloissa on, että meidän ainoat huolemme liittyvät Venäjään. Samalla Häkämies puhuu siitä, että Suomen keskeinen ajatus on puolustaa alueellista koskemattomuutta. Ja, Häkämiehen mukaan, meillä on ruuti kuivaa.

Sapelit kalisevat.

Asianhan voi nähdä niinkin, kuten jossain kommenteissa jo todettiin, että suomalainen ulkopoliittinen liturgia on murtunut ja asioista pystytään nyt puhumaan oikeilla nimillä, rehellisesti ja avoimesti. En ole vain ihan varma, että onko tämä häkämiehinen retoriikka erityisen analyyttistä, perusteltua ja pohdittua. Tai edes oikeaanosuvaa.

Häkämiehen keskeinen viesti Yhdysvalloissa oli, että vaikka Suomi onkin monessa mukana, niin pohjimmiltaan me olemme kuitenkin erilaisia kuin muut demokratiat. Onkohan tämä juuri se viesti, joka on Suomen ulkopolitiikassa keskeistä, jonka me haluamme antaa?

Häkämiehen mukaan muut maat luopuvat alueellisen puolustuksen käsitteestä ja painottavat rauhanturvaamistehtäviä kaukana rajoiltaan. Ei Suomi.

Häkämiehen mukaan muut maat luopuvat yleisestä asevelvollisuudesta. Ei Suomi.

Ja, Häkämiehen mukaan, useimmille läntisen ja keskisen Euroopan maille Nato on vastaus puolustusrukouksiin (the answer to their defence prayers). Ei Suomelle.

Ja miksi tätä etäisyyttä Natosta pitää korostaa juuri nyt, kun asiaa aletaan selvittää. Ja mihin unohtuivat Häkämieheltä itäisen Euroopan Nato-maat?

On vähän vaikea ymmärtää, miksi lähdemme tekemään selvää pesäeroa paitsi Natoon, myös muihin länsimaihin. Häkämiehen logiikassa syy on uudelleen arvoonsa noussut geopolitiikka, ja ne ryssät. Ne tekevät meistä erilaisia, kyllähän me muuten oltaisiin niin länsimaisia, demokraattisia ja natomielisiä, mutta kun pitää tätä omaa aluetta valvoa, tuntuu Häkämies ajattelevan.

Toki Häkämies totesi, että olisi typerää ja väärin arvella uuden Venäjän uhkaavan Suomen turvallisuutta.

Venäjä ei kuitenkaan ole ystävä, se on selvää. Häkämiehen mukaan Viroon kohdistuneista verkkohyökkäyksistä on syytä epäillä Venäjän viranomaisia, vaikka selvää näyttöä (no smoking gun) siitä ei olekaan. Pelkäämmekö mekin Venäjän nettisotaa?

”Häiritseviä kysymyksiä” herättää Häkämiehessä myös Viron ja Venäjän patsas-kiista. Niitä ei ministeri tarkemmin erittele.

No, yksinomaan pesäeroa Suomen ja läntisen maailman välillä ei Häkämies sentään tee. Olemmehan me myös samanlaisia. Ministeri vakuutti, että Suomen sinivalkoinen lippu liehuu tulevaisuudessakin siellä, missä hyvin koulutettuja sotilaita tarvitaan kansainvälisissä tehtävissä. Aika paljon luvattu.

Ehkä Häkämiehen puhe asettuu kansainvälisissä arvioissa omaan arvoonsa, uuden ja asioihin vasta perehtyvän ministerin puheenvuoroksi. Ehkä sitä ei sen kummemmin edes noteerata. Ainakaan vielä ei Google Newsistä löydy juuri mainintoja Häkämiehen puheesta. Ja ehkäpä näihin Suomen ministereihin suhtaudutaan ulkomailla asiaan kuuluvalla painoarvolla. Vähän luulen, että vaikkapa rintamerkit taannoisen ulkoministeri Erkki Tuomiojan rintapielessä asettivat puheetkin niille kuuluvaan karsinaan.

Pari tuoretta tuomioistuimen päätöstä herättää maallikossa hämmentäviä ajatuksia. Toki juristit sanovat, ettei pitäisi lähteä tuomioistuinten päätöksiä kommentoimaan, jos ei tunne riittävästi tuomioiden taustoja eikä ole perehtynyt asiaan kunnolla. On se varmaan niinkin, mutta kyllä tuomioistuinten toimintaa ja päätöksiä pitää arvioida myös muusta kuin juridiikan näkökulmasta. Tuomioistuinten toiminta ja niiden päätösten hyväksyttävyys perustuu siihen, että ne ovat yhteiskunnan arvojen kanssa sopusoinnussa.

Pirkanmaalla ihminen varasti työnantajansa omaisuutta 20 000 euron arvosta. Syyte tuli. Tampereen käräjäoikeus katsoi, ettei rangaistukseen ole syytä. Julkisuudessa olleiden perusteiden mukaan vapauttavaan päätökseen vaikutti se, että langettava tuomio olisi vaikeuttanut syytetyn työnsaantimahdollisuuksia tulevaisuudessa. Lisäksi syytetty oli katunut tekojaan.

Helsingissä oli perin toisenlainen tapaus. Siellä asianajaja väärensi käräjäoikeuden päätöksen. Hän halusi peittää asiakkaaltaan oman laiminlyöntinsä ja luulotella, että asia on hoidettu. Koko asiaa ei käräjillä käsitelty lainkaan, kun asianajaja myöhästyi kanteen nostamisessa. Asianajaja kirjoitti ihan itse koko päätöksen käräjäoikeuden nimissä, väärensi vielä vakuudeksi käräjäoikeuden tuomarin nimen ja nimikirjoituksen.

Teko on pöyristyttävä. Koko asia ei olisi varmaan tullut koskaan julki – ja asianajaja olisi jatkanut toimintaansa – ellei asiakas olisi vienyt asiaa hovioikeuteen. Siellä selvisi, ettei käräjillä ole asiaa edes käsitelty.

Tuomio tuli: 10 kuukautta ehdollista vankeutta. Käräjäoikeus otti huomioon, että teko kohdistui päämieheen ja valtion oikeudenhoitoon ja sen luotettavuuteen. Tuomiota lievensi käräjäoikeuden mielestä se, että asianajalle koituu tuntuvia taloudellisia menetyksiä ammatinharjoittamisessa. Asianajaja erosi Asianajajaliitosta ja menetti samalla ammattinsa.

Tuomio sinänsä on varmaankin ihan paikallaan, sen verran vakavista asioista oli kyse.

Maallikkoa hämmentää molemmissa tapauksissa se, että tulevat tulot ikäänkuin diskontataan oikeudessa syytetyn eduksi ja päätökseen vaikuttavaksi seikaksi. Oikeustajuun se ei oikein mahdu. Olisi luontevaa ja oikeudenmukaisen tuntuista, että teot käsiteltäisiin oikeudessa tekoina, ja niitä arvioitaisiin lakien perusteella.

Varmaan näissä tapauksissa tuomioistuimella oli hyvät perusteet ottaa tulevat tulot – toki vain mahdolliset – huomioon. Voisi silti kysyä, että pitäisikö niin tehdä lähtökohtaisesti. Että jokaisessa tuomiossa katsottaisiin, millaista taloudellista vahinkoa ihminen on lain vastaisilla toimillaan itselleen aiheuttanut, ja jos vahinko olisi iso, tuomio olisi vastaavasti pienempi. Logiikka tuntuu oudolta. Ainakin se johtaisi siihen, että hyvätuloisilla ja nuorilla lain rikkojilla olisi enemmän menetettävää. Köyhemmillä ja vanhuksilla ei ole niin väliä – sellainen ajatus näistä tuomiosta välittyy.