Saimaan rannalla

Avoimessa yhteiskunnassa on mukava olla kansalaisena. Saa olla kuin haluaa, kunhan ei tölvi muita. Saa tietoa, saa tehdä kuin hyväksi näkee. Viranomainen ja muu päätösvaltaa hallinnoiva taho on kansalaisen asialla. Kansalaisyhteiskunnan kansalainen nauttii kaikista oikeuksista.

Vesi ei näytä kuuluvan tähän yhteiskuntaan. Eikä varmaan metsästysmaatkaan, mutta niistä en tiedä mitään. Luonto pysyy niillä, joilla se on.

Lehdissäkin on ollut oikein uutisia, että eteläisellä Saimaalla on rapukanta vahvistunut rajusti. Hyvien tekojen takia rapuja on pyydettäväksi – ja syötäväksi – asti. Tutut kertovat kymmenien, jopa satojen rapujen saaliista. Niitä kuuluu olevan myös Suur-Saimaalla.

No, eiköhän niitä sitten liene tuolla Saimaan kanavan suun tienoillakin.

Sehän selviää, kun laittaa merran järveen.

Ravunpyynnille on kaksi välttämätöntä edellytystä: merta ja ravustuslupa. Ilman mertaakin toki voi pyytää, vaikka katiskalla, mutta merta jotenkin kuuluu ravustukseen. Niitä saa näppärästi kaupoista. 14 eurolla paljon kehutun mallin. Lupa tietysti tarvitaan.

Rapuluvastakin maksaa ihan mielellään, kun tietää että rahat menevät kala- ja rapuvesien hoitoon.

Lupia myy Lappeenrannassa Urheilu-Koskimies. Sinne siis. – Vaan eipä ollut urheiluliikkeellä tietoa, saako noille alueille lupia. Ei ainakaan heiltä.

Sitten soittamaan TE-keskukseen, että kenen ne vedet oikein ovat. Viranomainen tutki karttojaan vartin verran, soitti takaisin, oli ystävällinen, ja kertoi että Lappeenrannan kaupunginhan ne. Kanava ja sen ihan lähialueet ovat merenkulkua valvovan viranomaisen vesiä, ja sinne on ihan turha lupia kysyä, arveli viranomainen.

Kaupungilta kysymään. Ei, eivät ole heidän. UPM-Kymmenen vesiä ovat. Paitsi se ihan kanavan seutu, jonne ei siis ole asiaa.

UPM:ltä tiedustelemaan. Ystävällisyyttä taas, ihan hyvä mieli. Yksi neuvoi toisen luo, ja toinen takaisin sen ensimmäisen, mutta antoi onneksi pari muutakin nimeä. Sinne karttoja katsomaan.

Yhtä aluetta hallinnoi yksi UPM:n yksikkö, toista toinen.

-Ei, rapulupia ei ole kukaan kysynyt. Jos kysytään, niin sitten harkitaan, mutta ei me niitä yhtiön ulkopuolisille ole annettu.

Eipä siis pääse yrittämään. Eikä tiedä, onko niitä rapuja. Jos on, niin saavat olla ihan rauhassa. Rapujen ystävä on tämä yhteiskunta.

Pieniä toiveita sentään on. Jos vuosikausia ajatuksen asteella ollut ajatus yhteisestä kalastusalueesta joskus maailmassa toteutuu, niin sitten voi olla mahdollista että löytyy yksi paikka, yksi puhelinnumero, yksi nettiosoite, josta voi lupia ostaa. Ja joku joka suostuu myymään. Vaikka ravuille. Vaikka muikulle, joka on kovaa vauhtia uimassa Suur-Saimaalta kohti Lappeenrantaa. Ja vaikka muikun perässä tuleville petokaloille. 47 eurolla saa niitä pyytää yhdellä vieheellä . Kaikki muu onkin erinomaisen hankalaa.

Onhan se jotenkin omituista. Kalastuslupien rahoja käytetään kalojen ja rapujen istutuksiin. Kun rapu tai kala on yhteisessä vedessä, sitä voi pyytää. Mutta kun se kömpii jonkun yhtiön tai kalastuskunnan vesille, sitä ei saa pyytää.

Internet on sanomalehdille vaikea asia.

Tiedonvälityksen kannalta se on loistava väline: nopea, tehokas, halpa, monipuolinen, helppokäyttöinen.

Bisneksen kannalta asia onkin monimutkainen. Vaikka paperi-, paino- ja jakelukuluja ei olekaan, on uutistoiminta kallista puuhaa. Ilmaiseksi eivät uutiset synnyt nettiinkään.

Paperilehden tulot ovat vakiintuneet. Osa tulee ilmoittajilta ja merkittävä osa – karkeasti reilu kolmannes – tilaajilta.

Netissä tilanne on toinen.

Verkkomainonnan osuus mainosmarkkinoista on Suomessa kovin alhainen. Kun ruotsalaiset mainostajat laittavat verkkomainontaan kruunuistaan pian kymmenen prosenttia, Suomessa ollaan muutamassa prosentissa. Kasvun varaa näyttäisi olevan.

Yksittäisillä lehdillä nettieurojen osuus on useimmiten vielä pienempi mainostuloista. Kasvulle luulisi olevan varaa, kunhan mainostajat innostuisivat. Monella lehdellä verkosta on tuloja suoranaisia kuluja enemmän – ainakin jos verkkoon tehdylle uutiselle ei lasketa hintaa.

Suuri ongelma on se, että kun paperilehden tilaajat ovat tottuneet maksamaan lehdestään ja sen sisällöistä, niin verkossa ei tiedosta haluta maksaa.

Näköislehdet ovat enimmäkseen maksullisia tuotteita, mutta suurta menestystä niistä ei näytä tulevan. Ei lehdille kaupallista, eikä lukijoillakaan näyttäisi kovin suurta tarvetta olevan.

Kun aineiston – vaikkapa uutisen – tekeminen joka tapauksessa maksaa, niin lehdet ovat yrittäneet saada tuloja monin keinoin. Jotkut antavat kaiken ilmaiseksi ja toivovat saavansa kulut peitettyä mainosmyynnillä. Osa julkaisee vain osan aineistostaan verkossa. Joillakin osa on ilmaista ja osa maksullista. Jotkut pitävät kaiken aineistonsa ainakin rekisteröitymisen takana, osa näistä kaiken maksullisena.

Varmaan useimmat lehdet toivovat, että uutisillekin löytyisi maksajia. Kansainväliset suuntaukset näyttävät juuri toiseen suuntaan.

Yksi maailman suurimmista lehdistä, New York Times, on jo pitkään jakanut merkittävän osa ilmaiseksi. Maksullista aineistoa on silti ollut runsaasti: nimekkäimmät kolumnistit, osa uutisaineistosta. Yli 220 000 ihmistä on maksanut kahdeksan dollaria kuussa. Aineistoon.on päässyt myös tilaamalla paperilehden.

Reutersin tiistaina välittämän uutisen
uutisen mukaan NYT on luopumassa kokonaan maksullisuudesta. Kaikki journalistinen sisältö tulee ilmaiseksi.

Jos NYT:n esimerkki leviää, niin netistä saa kohta vielä nykyistä enemmän ilmaiseksi.

Kolme lehteä ilmoitti tällä viikolla
Tanskassa lisäävänsä ilmaiseksi jaettavan aineiston osuutta. Ratkaisuun ovat päätyneet Berlingske Tidende, Information ja Kristeligt Dagblad. Ruotsissa asiaa pohtii Martin Jönsson Svenska Dagbladetin kolumnissaan.

Lehtien logiikka on ymmärrettävä: mitä enemmän ilmaista (ja mielenkiintoista) aineistoa, sitä enemmän kävijöitä. Ja mitä enemmän kävijöitä, sitä varmemmin ilmoittajat kiinnostuvat, ja sitä enemmän ilmoitusten hinta nousee ja sitä enemmän ilmoituksia tulee.

Suomessakin on lehdillä perin erilaisia strategioita. Se ero vaikka New York Timesiin on, että NYT pystyy pistämään miljoonia, tai halutessaan kymmeniäkin miljoonia, dollareita tutkimuksiin, selvityksiin ja päätösten perusteluihin. Ja lisäksi ohjaamaan käyttäytymisellään markkinoita.

Jokaiselle kunnalle, ainakin poliitikoille, on iso asia, että kunta saa valtakunnallista julkisuutta.

Monen kyläpoliitikon mielestä paikkakunnan journalistien tehtävä on sitä julkisuutta hankkia.

Jos julkisuus on kielteistä, niin logiikan mukaan syyllinen on selvillä: se journalisti.

Ehkä journalismin tehtävän voi ymmärtää vielä enemmän pieleen. Jurvassa on ainakin kovaa yritystä.

Jurvassa on kiistelty jo kuukausia, tai vuosiakin.

Tuore kiista koskee julkisuutta, tai pikemminkin sen säätelyä. Poliitikot näyttävät olevan se, jolle julkisuuden hallinta kuuluu. Jurvassa.

Alun perin Jurvassa on oltu ihan edistyksellisiä. Kunnan kansalaisopiston videopiiri on videoinut kunnanvaltuusto julkisia kokouksia, ja haastatellut etukäteen valtuutettuja. Videot ovat näkyneet kaapelitelevisiossa, nykyisin myös internetissä.

Nyt kunnassa pohditaan, pitäisikö valtuutettujen haastattelut kieltää. Sivistyslautakunnan mielestä ”haastattelut saattavat hankaloittaa valtuutettujen näkemysten tai mielipiteiden ilmaisemista”.

Jaahas. Eikös haastattelussa nimenomaan ilmaista näkemys kansalaisten arvioitavaksi?

Sivistyslautakunnan mielestä poliittinen neutraalius on mahdotonta, jos valtuuston kokouksia kuvataan. Onhan valtuustosta tiettyjen poliittisen puolueiden jäseniä, joten tietty poliittisuus on aina valtuuston kokouksissa mukana, tuumivat luottamusmiehet Jurvassa.

Huh-huh. Politiikaa valtuustossa? Rajulta kuulostaa. Poliittisten puolueiden jäseniä valtuustossa? Paha juttu. Kamera vie neuraaliuden? Luontevaa poistaa kamerat. Julkisista, kaikille avoimista kokouksista.

Jurvassa erotettiin taannoin sosiaalijohtaja. Kunnan lääkärit vaativat erottamisen perumista. Kunnassa kerättiin adressi, jossa vaadittiin kunnanjohtajan sekä valtuuston ja hallituksen puheenjohtajan ja hallituksen varapuheenjohtajan erottamista.

Kun adressia luovutettiin kunnan johdolle, oli videopiiri paikalla. Videoimisesta ei kuitenkaan tullut mitään, kun valtuuston puheenjohtaja Pekka Heikkilä (kesk.) kielsi kuvaamisen näin sanoen:

” Joo tuota nin niin. Tätä hommaa ei nyt sitte videoida.”

Miksei, kysyi videokuvaaja.

”Siksi, koska minä sanon niin. Ja muutenkin niin näihin valtuustosalivideoihin palataan sen jälkeen, kun herra Riipinen (videopiirin vetäjä) on nöyrästi pyytänyt anteeksi Jurvan kunnanvaltuutetuilta puheitaan Pohjalaisessa viime lauantaina.”

Video löytyy internetistä osoitteesta http://www.jurva.fi/site?node_id=455, otsikkona Jurvan kunnan kaatoadressin luovutus

Sitä en tiedä, mitä tämä video-Riipinen on sanomalehdessä sanonut, ja mitä pitäisi nöyrästi pyytää anteeksi. Se nyt varmaankin selvää, että jurvalaisittain ei luottamusmiesten tarvitse anteeksipyydellä. Heikkilän mukaan tämä Riipinen käyttää videopiiriä aseena luottamusjohtoa vastaan.

Mukavahan se näin Saimaan rannalta katsoen, että Pohjanmaalla vaaditaan nöyryyttä. Siitähän maakunta on kuuluisa.

Tuntuu 4 500 asukkaan Jurvassa tapahtuvan. Kukapa ei haluaisi näin maineikkaiseen kuntaan muuttaa. Tai kukapa haluaisi?

Kalevan Kisat olivat Lappeenrannalle suurmenestys.

Urheilukilpailuissa urheilu on pääosassa. Suomessa yleisurheilu on monelle ihan kiva harrastus. Kivoja kilpailuja käytiin monia. Kolmen päivän aikana nähtiin sentään koviakin suorituksia: muutamat Pitkämäen ja Krugerin heitot. Olihan sitä siinäkin, sekuntikaupalla.

Urheilukilpailuissa taloudellinen menestys on pääosassa. Kisat tuottivat hyvin. Suomen urheiluliitto kuittasi 133 000 euroaan, ja Lappeenrannan Urheilu-miehet ilmeisesti pääsi 130 000 euron tavoitteeseensa.

Hyvää tasoa, jonka takana on satojen vapaaehtoisten työ. Nuoria siinä joukkossa ei juuri näy.

Urheilukilpailuissa tärkeää on näkyvyys. Kalevan kisat toi runsaasti julkisuutta Lappeenrannalle, väitetään. Se on hyvä, investoihan kaupunki Kimpisen stadionin korjaukseen 1,2 miljoonaa euroa, ja itse kisoihin 150 000 euroa. Kaupungin mielestä näkyvyys luo kuvaa elinvoimaisesta kaupungista, ja kisat tuovat hyötyä tavalliselle kuntalaisellekin. Hyvä juttu.

Urheilukilpailujen perinteiseen kuuluu myös itsekehu. Niin nytkin. Hyvin meni, kertovat järjestäjät. Hieno homma.

Vähän toisenlaistakin kuuli kisoissa. Kisojen ulkopuolella Lappeenranta oli perin huonosti valmistautunut palvelemiseen ja hyvän kuvan luomiseen, kertoivat vieraat.

Patriassa ruokaravintola oli päivällä kiinni, ja illalla ravintola sulki hanansa kello 24, väittivät.

Ihmettelivät myös sitä, että torilla, kuten kaikkialla muuallakin, elettiin normaalia eteläkarjalaista viikonloppua. Osa kisavieraista olisi mielellään kierrellyt välillä kaupoissa ja toreilla. Eurojen ottamiseksi olisi pitänyt varata vähän lisää henkilökuntaa, ja miettiä aukioloajat uudestaan. Ilmeisesti tällaista ei kukaan tehnyt.

Väittivät myös tiedotusvälineiden edustajille ei varattu majoituskiintiötä hotelleista, kuten yleinen tapa on. Huoneiden saaminen oli monelle vaikeaa – ja vaikka se onnistuikin, neljä yötä ja kolme huonetta ei hyvää mieltä jättänyt. Hotellin syyhän se ei ole.

Kun sää suosi, niin kaupungin mainetta kehitettiin iltaisin satamassa. Ei tosin sillä, että tupaten täydellä Prinsessa Armadalla oli yksi oluthana ja yksi tarjoilija. Samaa henkilökunnan alimitoitusta oli vieraiden mukaan monessa muussakin ravintolossa.

Mikä siinä on, ettei tarjolla ollut raha kelvannut lappeenrantalaisille, ihmettelivät.

Yhden mielestä maalla on tällaista.

Ilkeät kielet väittivät, että LUM:n itsetietoinen ja ylimielinen asenne johti siihen, että aika moni ihminen, organisaatio ja yrityskin sai tarpeekseen jo ajat sitten, eikä panostanut viikonvaihteen palveluun. Tiedä häntä. Näistähän ei sovi puhua, kun urheiluväki ja –johtajat eritoten hermostuvat. Ja se on paha.

Hyvääkin sentään kuului. Kasinon terassilla oli kahvikuppi maksanut euron, toisen kupin sai samaan hintaan, ja palvelu oli niin luontevaa, ystävällistä ja mukavaa, että vieras vallan hämmästeli. Sitäkin, että kupin hinnaksi tuli 50 senttiä. Olisi siitä enemmänkin maksanut, Helsingissä perivät kolme euroa, olisi sen täälläkin maksanut, ainakin kaksi, hämmästeli yksi kisavieras.

Tekee hyvää sekä keholle että mielelle tempaista itsensä pois normaalista. Tehdä sellaista, mitä normaalisti ei tee

Luonnostakin voi löytää epänormaalia, mikä piristää erityisesti. Enemmän kuin moni inhimillinen, urbaani tekeminen

Viikko sitten kävin Valkealassa kävelemässä. Enimmäkseen metsässä, enimmäkseen poluilla, välillä aika soisessakin maastossa.

Huikean upeat – ja maailman vanhimmat – kalliot tekivät suuren vaikutuksen. Kalliolla on ikää 1,9 miljardia vuotta. Helposti kuvittelee, että siinähän ne ovat aina olleet, Suomen kalliot. Mutta enemmän ne ovat ehtineet reissata kuin moni ihminen. Ne ovat aikanaan olleet päiväntasaajan eteläpuolella, ja mannerlaattojen myllerryksessä päätyneet Suomeen. Onhan elämä niitä kuluttanut, enemmän kuin useimpia ihmisiä. Mutta upeita ovat; monet pystysuorat seinät lampien rannoilla.Omat murheet saivat vähän mittakaavaa. Aika pieniltä tuntuivat.

Valkealan ulkoilureitillä on pituutta pitkälti yli 100 kilometriä.Maastoja löytyy monenlaisia, ja maisemat ovat sellaiset, ettei uskoisi Etelä-Suomesta löytyvän.

Lappeenrannasta ei sinne ole kovin pitkä matka kilometreissä. Mielen matka on helposti paljon suurempi.

Luonto on ihmiselle ihmeellinen, mutta vielä ihmeellisempi taitaa sittenkin olla toinen ihminen.

Korvessa oli kaksi muutakin patikoijaa. Varusteet, tarinat ja habituskin kertoivat, että äijät olivat kiertäneet Suomen erämaita perin laajalti. Osaamista oli Kotkan pojilla.

Metsän keskellä jutut ovat toisenlaiset kuin toimistossa. Nämäkin ukot olivat nukkuneet edellisen yön paljaan taivaan. Toinen kertoi, että sen verran kylmä tuli, että piti laittaa kalsarit päähän.

Kaupungissa on toiset tarinat. Helposti paskantärkeät. 

Ensimmäiset tiedot valtion ensi vuoden budjetista ovat häkellyttävät. Hallitus on tekemässä sitä, mitä hallituksen pitääkin: politiikkaa.

Budjetti ei ole tällä kertaa pelkkää valtion talouden hoitamista ja inflaatiokorjauksen tekemistä menoihin. Hallitus muuttaa olennaisia asioita.

Alkoholiveron nostaminen on erityisen perusteltua. Muutaman vuoden takainen veron raju lasku oli silloin oikea ratkaisu, kun halpaviinan tuonnin rajua kasvua pelättiin. Seuraukset ovat olleet perin murheelliset. Alkoholihaitat ovat lisääntyneet, niin kuolemat, sairaudet, väkivalta kuin turvattomuuskin. Kansanterveyden päälle on halpa alkoholi käynyt.

Sitä voi tietysti pohtia, onko väkevien veron nostaminen 15 prosentilla riittävä. Käytännössä se nostaa Kossu-pullon hintaa eurolla. Olutpullon hinnassa vaikutus on muutama sentti.

Terveyden, turvallisuuden ja rauhallisuuden kannalta suurempikin nostaminen olisi perin perusteltua.

Hyvää politiikkaa on, että veronkorotus painottuu väkeviin juomiin.

Hallituksen tehtävä on ohjata yhteiskunnan kehitystä, ja näillä päätöksillä siihen suuntaan ainakin pyritään. Tarkoitus on vähentää suomalaisten juomista.

Selkeä poliittinen viesti on myös perintöveron helpotus. Perinnöistä on jo aikanaan maksettu verot, ja useimpien mielestä perintöjen verotus on perin epäoikeudenmukaista.

Merkillistä on tietysti se, että perintöveron helpotuksesta on Suomessa oltu kohtalaisen yksimielisiä jo pitkään. Politiikan hitaudesta kertoo se, että vasta nyt on tulossa edes osittaista helpotusta.

Kansalaisten tasavertaisuuden suuntaan menee taas eläkeläisten verotuksen keventäminen. Senkin olisi voinut toteuttaa jo aiemmin, kun epäkohta oli tiedossa.

Poliittinen viesti on sekin, että palkansaajien verotusta ei olla keventämässä. Tätä voivat sadattuhannet ihmiset hämmästellä. Suomen talouksilla menee hyvin. Budjetista on tulossa pari miljardia ylijäämäinen. Ne rahat käytetään valtionvelan lyhentämiseen. Olisi niitä voinut suunnata ansioiden verohelpotuksiinkin jo nyt, eikä vasta parin vuoden päästä.

Hyvä on tietysti muistaa koko budjetin vaikutus tavallisen kansalaisen tuloihin. Kun energiaverotusta kiristetään 300 miljoonalla eurolla, niin käteen, kulutukseen ja kansantalouden pyörittämiseen jäävät eurot eivät välttämättä lisäänny yhtään. Monelle käy päinvastoin.