Saimaan rannalla

Internetin ihanimpia ominaisuuksia on se, että se luo ystävyyssuhteita, tuo kavereita. Eiväthän ne aina ihan oikean ihmisen veroisia ole, mutta toisaalta, eipä ole ihmisen kielteisiä puoliakaan mukana. Nettikaverin voi kuvitella vaikka miten miellyttäväksi persoonaksi. Ei niihin analogisessa elämässä juuri törmää.

Esimerkiksi käy hyvin Matt.

Matt vaikuttaa hyvinkin ihmiseltä, jonka kaveri olisi kiva olla. Matt on nähnyt maailmaa, ja näyttäisi muutenkin olevan mukava heppu. Katsopa vaikka tätä. YouTubesta löytyvässä videossa Matt joraa yli 35 paikassa, eri puolilla maailmaa. Ainahan netissä pitää kaikkea epäillä, mutta eiköhän Matt ole nuo paikat käynyt läpi.

Mattissa on vähän samaa kuin Mikkelin Kola-Ollissa. Äijissä sinänsä ei ole mitään ihmeellistä, mutta internet ja YouTube tekivät pojista kuuluisia. Ollia on käyty katsomassa 1,2 miljoonaa kertaa, Mattia 7,8 miljoonaa. Kola-Olli tuntuu monen kaverilta.

Matt, tai ainakin joku, on tehnyt kotisivunkin.  Sieltä käy ilmi, että opiskelut eivät maittaneet, mutta matkustelu kyllä. Ilman YouTubea Matt olisi vain maailman ympäri kiertänyt 30-vuotias äijä, joka puuhailisi videopelien kanssa. Ei olisi suomalaisella mahdollisuutta tuntea tätä Mattia – kun ei ole Suomessa käynyt tanssimassakaan.

Voihan tietysti olla, että Matt on vaikka Googlen kätyri, uudenlainen mainosmies. Mistä sen tietää. Mutta totta tai tarua, hyvin tehty. Ja epäillähän aina pitää. Kavereitakin, ainakin digitaalisia.

Etelä-Karjalassa puuhataan perin tärkeää päätöstä yhteisestä sosiaali- ja terveydenhoitopiiristä.

Merkillistä on, että kaikki kunnat eivät näytä haluavan hoitaa kansalaisten asioita kansalaisten parhaaksi. Varsinkin Taipalsaari näyttää jarruttavan, ainakin päätöksentekoaan, mutta mahdollisesti myös mukaan menoaan. Itsetyytyväisyyteen on ehkä aihetta, mutta kannattaisi kuntalaisille kertoa vaikka se, miten päivystys hoidetaan, ellei kunta yhteiseen terveyspiiriin lähde.

Imatra on tässäkin asiassa oma lukunsa. Sille ei yhteinen hyvä kelpaa. Maailman muutos on vain sellainen, että yhteisen hyvän torjuminen johtaa pian ihan oman pahan kanssa puljailuun. Eiköhän aika hoida asiat niin, että kun muutamat nykyiset luottamusmiehet väistyvät, järki voittaa.

Yhteiselle terveyspiirille löytyy vankkaa vahvistusta tilastoista, vaikkapa tästä. Etelä-Karjalan väki on vanhaa.

Pari maakunnan kannalta perin tylyä lukua:

Koko maassa, tarkkaan ottaen manner-Suomessa, yli 65-vuotiaiden osuus väestöstä on 16,0 prosenttia. Etelä-Karjalassa luku 19,4. Osuus on suurempi – niin, missä? Kainuussa? Ei, 19,2. Lapissako? Ei, 17,2. Ainoastaan Itä-Savo menee vanhemmaksi 21,0 prosentillaan. Etelä-Karjalassa ollaan maan toiseksi vanhimpia.

Entäs sitten nuoret. Kaipa niitä täällä riittää. Jo vain, 0-6 -vuotiaden osuus väestöstä on 6,4 prosenttia. Onko se paljon? Koko maassa osuus on 7,6 prosenttia. Lasten osuus on Etelä-Karjalaa pienempi ainoastaan Itä-Savossa. Kainuu, Kymenlaakso, Pohjois-Karjala menevät Etelä-Karjalan ohi.

Suomenniemi on päätymässä Etelä-Savoon. Etelä-Karjalan onneksi voisi sanoa. Kunnassa kansaneläkeikäisten osuus on tasan 30 prosenttia. Lapsia 5,5. Perin tylyjä lukuja jo nyt, saati tulevaisuudessa.

Ei näiden lukujen valossa pitäisi kuntien päätöksenteon olla vaikeaa. Kansalaisten parhaaksi.

Lieksassa opettaja lauloi koulun vappujuhlassa. Oppilas kuvasi videolle ja siirsi YouTubeen. Laittoi vitsinä tekstiksi, että tässäpä mielisairaalan potilas laulaa karaokea, ja lisäsi hölmöyttään vielä paikkakunnan ja opettajan nimen.

Opettaja suuttui ja vei asian käräjille. Syytteenä oli kunnianloukkaus.

Siellä sitten istuttiin, 15-vuotias koululainen ja iso liuta kravattikaulaisia ukkoja. Syyttäjä vaatii rangaistusta. Syyttäjän mielestä asian tekee vakavammaksi se, että tekstit olivat englanniksi ja luettavissa ympäri maailmaa. Vankeutta ei sentään, mutta sakkoja pitäisi mätkäistä. Opettaja haluaa lisäksi 2000 euroa haitoista ja henkisestä kärsimyksestä. Koululaisen oikeusavustajan mielestä korvaus voisi olla korkeintaan 200 euroa.

Siellä ne maailmat törmäävät, Lieksassa.

Netin logiikka ja etiikka sopivat perin huonosti suomalaiseen oikeussaliin. Myös toisinpäin.

Koulu on julkinen tila, johon kuka tahansa voi mennä. Kyllä julkisessa tilassa voi ihmisiä kuvata. Jos kuvaa tarjottaisiin lehteen, niin toimitus pohtisi journalistin ohjeiden mukaan, voiko sen julkaista. Vaikka julkisella paikalla voisikin kuvata, niin julkaiseminen on eri asia. Siis journalismissa. Vastakkain ovat julkisuus ja yksilön suoja. Jos joku vaikka röhnöttää sammuneena torilla, ei kuvaa julkaista. Ellei röhnöttäjä ole merkittävän yhteiskunnallisen vallan käyttäjä – silloin asiaa harkitaan vähän toiselta pohjalta.

Miten näitä ammattikunnan ohjeita, asetuksia ja lakeja voi soveltaa nettiin? Ja nuoriin? Aika huonosti.

Entisessä työpaikassani Lahdessa paikallinen lehti asensi nettikameran. Sillä näkyi mm. kahvila. Kova poru nousi, kun ihmiset olivat tunnistettavissa. Monet valittivat, että jos vaikka menee kahville naapurin rouvan kanssa, niin siitähän voi jäädä kiinni, ja syyllinen on tietenkin sanomalehti, se kamera ja koko hemmetin internet. Valittajien mielestä moraalisesti moitittavaa ei ollut siinä, että olisi kahvilla ihan väärässä seurassa, vaan pahaa on se, että siitä jäisi kiinni.

Erikoista etiikkaa.

Tottahan Lieksan teini on toiminut tökerösti. Typerää oli laittaa opettajan nimi siihen.

Mutta asian vieminen Nurmeksen käräjäoikeuden ratkaistavaksikin on kökköä.

Pikemminkin kuin käräjäoikeuden linjanvetoa – mitenkään Nurmeksen käräjäoikeutta arvostelematta – kaivattaisiin yleistä keskustelua siitä, miten nettiin pitäisi oikein suhtautua. Tuomioistuin antaa näkemyksensä lain mukaan. Ei sitä pitäisi velvoittaa luomaan linjaa siitä, miten yhteiskunnassa suhtaudutaan netin mahdollistamaan ihan uudenlaiseen julkisuuteen.

YouTuben ja muiden valvominen, hallitseminen ja rikkomusten jälkeen rankaiseminen on toivoton tehtävä.  Asian vaikeutta kuvaa syyttäjän näkemys, että englannin kieli ja ja maailman laajuinen levitys lisäävät rangaistavuutta. Niinhän se netissä on – kuka tahansa voi lukea ja katsoa mistä päin maailmaa tahansa. Sitä en oikein ymmärrä, miten se lisää rangaistavuutta. Tai miten englanti on pahempi kuin Suomi. Lieksan videon näki viikossa 600 ihmistä.

OAJ:n lakimies Markku Poutala hurskastelee Helsingin Sanomissa, että ”kyse on vaarallisesti leviävästä yhteiskunnallisesta ongelmasta”. Huh-huh. Asiallista keskustelua tässä kaivataan, eikä järjestöntä syyllistämistä.

Vaikka olisi kravatti kaulassa, mutta pallo hukassa, niin turha on kuvitella, että suomalaisissa oikeusistuimissa pistetään netti kuriin.

Niin surulliselta kuin se saattaa jostakusta kuulostaakin, ruotsalaiset kulkevat yhä joissain asioissa suomalaisten edellä.

Netin käyttö on yksi näistä. Suomi taapertaa monissa nettimittareissa vuoden tai muutaman naapurin jäljessä. Mutta perässä tullaan. Ja siinä mielessä se helpottaa suomalaisten elämää, että nettiennusteita voi laatia kohtalaisen luotettavaksi ruotsalaisten tilastojen perusteella.

Göteborgin yliopisto on seurannut ruotsalaisten median käyttöä vuodesta 1979 lähtien. Tuorein Internet barometer 2006 on juuri julkaistu.

Ihan viime vuosina on yksi muutos ollut raju: kolmessa vuodessa nettiä päivittäin käyttävien määrä on lähes kaksinkertaistunut. Vuonna 2003 netissä oli päivittäin 33 prosenttia ruotsalaisista. Nyt luku on 62 prosenttia. Tärkein syy on tietenkin laajakaistan häkellyttävänkin nopea yleistyminen.

Kuka vielä muistaa, ettei ollut laajakaistaa?

Raportissa on paljon lohdullista tiedotusvälineiden kannalta. Pitkään on uhkailtu, että median käyttö alkaa väkisin vähentyä. Mutta mitä vielä: nyt ruotsalaiset käyttävät mediaa 6 tuntia 8 minuuttia vuorokaudessa. Kasvusta suuri osa johtuu internetistä.

Varsinkin netin kotikäyttö on lisääntynyt, kiitos laajakaistan yleistymisen.

Medievärldenin uutisessa korostetaan, että varsinkin sanomalehdet ovat kasvattaneet suosiotaan netissä. Kolme vuotta sitten 16 prosenttia netin käyttäjisä luki sanomalehteä normaalina päivänä. Viime vuonna luku oli jo 25 prosenttia. Lehden tekijän silmin kasvun varaa on silti, kunhan tarjolla on mielenkiintoista sisältöä. Sanomalehdistä, ja erityisesti iltapäivälehdistä, ovat kiinnostuneet varsinkin 25-44 -vuotiaat.

Sinänsä sanomalehdillä on syytä huoleen. Vuonna 2002 paperilehteä luki päivittäin 75 prosenttia 9-79 -vuotiasta. Viime vuonna luku oli 66. Nettilehtiä lukee nyt 12 prosenttia – vuonna 2002 vain 1 prosentti. Suuntaus on perin selvä. Iltapäivälehtien lukemisessa netti ylittää paperin ilmeisesti tänä vuonna.

Sähköisistä välineistä sekä televisio että radio ovat vähitellen siirtymässä nettiin, ja myös käyttäjät, eritoten nuoret. Tavallisen viikon aikana lähes neljännes nettiä käyttäneistä 15-24 -vuotiasta katsoo televisiota tai elokuvaa netin kautta.

Luvut ovat varmaan Suomessa Ylen tiedossa, niin vahvasti yhtiö on siirtymässä internetiin.

Suuri harha on kuvitella, että netti on vain nuorten tai nuorten aikuisten. Viime vuonna 26 prosenttia vanhuuseläkkeellä olevista surffaili netissä tavallisena päivänä. Nettiin pääsee yli 65-vuotiasta kotonaan jo 44 prosenttia.

Toki suurin käyttäjäryhmä ovat nuoret, 15-24 -vuotiaat. Mutta 25-44 -vuotiaat eivät jää paljon jälkeen. Näistä ikäryhmistä noin 80 prosenttia käyttää nettiä tavallisena päivänä.

Mielenkiintoista on myös se, että nettiä käytetään päivittäin paljon tasaisemmin kuin mitään muuta välinettä. Käyttö alkaa kasvaa aamulla 7-8 välillä, ja jatkuu tuonne ilta-kymmeneen, yhteentoistakin. Siinäkin on sanomalehdelle haastetta.

VR Oy:llä on tässä maassa perin yksinkertainen tehtävä: hoitaa ihmiset ja tavarat kiskoja pitkin aikataulujen mukaan perille.

Ratahallintokeskus sanoo nettisivuillaan takaavansa radan, joka on liikennöitävissä kaikkina päivinä luotettavasti ja turvallisesti.

Tehtävässään VR on epäonnistunut viime aikoina pahasti. Nykyisin uutinen on se, että VR:n liikenne toimii.

Lähtökohtaisesti VR hyväksyy itselleen käsittämätöntä löysyyttä. Yhtiö on tyytyväinen, jos henkilöliikenteen junista 10 prosenttia on myöhässä. Myöhässä olemiseen lasketaan määräasemalla huomattu yli viiden minuutin myöhästyminen. Välillä voi olla vaikka miten myöhässä – matkustajan mielestä – mutta VR ei sitä myöhästymiseksi laske. Eikä neljä minuuttia ole VR:lle aikaa.

VR ei ole Lappeenrannassa ikinä myöhässä. 

Yhtiö sanoo pyrkivänsä siihen, että 90 prosenttia kaukojunista kulkee aikataulun mukaan. Kääntäen, yhtiö pyrkii siihen, että 10 prosenttia ei kulje aikataulussa.

Suuri lohtu ei ole, että junien lisäksi VR:llä takertelee tiedottaminen. Sen kömpelyys ja niukkuus on yhtiössä perinne. Kehnoa perinnettä ei ole syytä ylläpitää, perinteikkäässäkään yrityksessä.

Tänään, 22. päivä, VR-konsernin sivuilla on toki VR-konserni tiedottaa -osio. Tuorein otsikko: Junaliikenne keskeytynyt Lahdesta Riihimäelle ja Mäntsälään. Tiedote on viiden päivän takaa. Tiedoksi vain, VR, junat kulkevat taas.

Kesän lukuisat, vakavat junaliikenteen häiriöt ovat vaikeuttaneet niin monen ihmisen ja koko yhteiskunnankin toimintaa sen verran, että luulisi VR:n johdon jo astuneen julkisuuteen kertomaan syitä. Mutta vielä mitä. Piilossa pysyvät.

Nyt sentään yhtiö hivenen avautuu, kun liikenneministeri Anu Vehviläinen vaatii VR:ltä ja Ratahallintokeskukselta perusteellista selvitystä ongelmista.

Mutta mitä sanookaan VR?

VR ilmoittaa suhtautuvansa pyyntöön vakavasti. Ministeriön pyyntö, ja vakava suhtautuminen! Hiphei!

VR ilmoittaa, että heille keskustelu sopii hyvin. No johan vapauden tuulet puhaltavat!

VR:n mielestä on myönteistä, että valtakunnan korkein johto on kiinnostunut rautateistä.  Ovatpa VR:n pojat kuunnelleet eräänkin rupeaman konsultteja. Näiden oppien mukaan kielteinen käännetään myönteiseksi, ja kohdistetaan huomio ihan muualle. Tätä VR yrittää, mutta ei taida oikein riittävää notkeutta löytyä uskottavaan viestintään.

Syitä myöhästymisille toki löytyy – kun niitä riittävän kauan tivataan. Kolmasosa menee Ratahallintokeskuksen piikkiin ja toinen kolmannes siihen, että yksi häiriö johtaa toiseen, ja se kolmanteen. Vain kolmasosa on VR:n syytä, sanoo VR.

Vehviläisen pyyntö on nyt johtamassa siihen, että VR ja Ratahallintokeskus aikovat tarkastaa, miten myöhästelyjä voitaisiin ehkäistä, ”tai jopa estää”, sanoo Ratahallintokeskus.

Mitähän, jos ministeriö ei olisi pyyntöä esittänyt? Ilmeisesti meno vain jatkuisi, eikä radan pitäjällä ja käyttäjällä olisi edes aikomus tehdä asialle mitään.

Yksityisellä sektorilla on totuttu siihen, että tehdään, eikä vain aiota tehdä.

Urheilu on se ihmisen toiminnan alue, jolla on totuttu paremmuusjärjestyksiin.
Monet tykkäävät laittaa ihmisten lisäksi muitakin asioita järjestykseen.
Jenkeissä on tehty listoja hyvistä verkkolehdistä. Ensimmäisenä asialla oli The Bivings Group, jonka lista on tässä.

Hyvää urheiluhenkeä osoitti mediablogia pitävä Howard Owens, joka julkaisi mielestään paremman listan.

Molempien mielestä hyviä nettisaitteja ovat New York Times
ja Washington Post, englannin kielisen maailman suuret sanomalehdet. Samoin KnowNew.com pääsi molempien listoille.

Suomalaisittain outojakin lehtiä suosikeihin mahtuu. Owensin ykkönen on Bakersfield.com. Sivusto kuuluu olevan paras varsinkin sosiaalisten verkostojen alustana. Samoin videot on hoidettu mainiosti, käytettävyys on kunnossa, samoin yleinen suunnittelu.

Toinen sosiaalisuuden edistäjä on NaplesNews.com.

Owensin silmissä armon saa myös The Washington Post. Hyvää on runsas sisältö.

Owensin lista on lähinnä kommentti Bivingsille. Bivingsin listaa on ollut laatimassa yhtiön nettistrategit, media-analyytikot, netin kehittäjät, suunnittelijat ja ohjelmoijat – isompi väkimäärä siis.

Bivings luottaa enemmän siihen, että sanomalehti verkossa kertoo sanomalehden asioita. Kärjessä ovat suuret uutislehdet.

New York Timesissa
hyvää on yleinen tunne, silmälle miellyttävä ja helppo navigoida. Ja suurenmoisia piirteitä on paljon.

Washington Postin
hyviä puolia ovat navigoitavuuden ja designin lisäksi tietokantasovellukset. Lisäksi se on päässyt hyvin eroon paperilehden tuomasta painolastista, ja luonut oman verkossa toimivan lehden.

Suurista lehdistä parhaiten sosiaalisen verkostoitumisen hoitaa USA Today, arvelee Bivings.

Jenkkien listojen yksi ongelma on tietysti se, että ne eivät pidä eurooppalaisia minään. Syytä olisi katsella nettiä pitkin valtamerien yli.

Listoja ei tietenkään pidä ottaa kovin vakavasti. Mutta mukavahan noita verkkolehtiä on käydä katselemassa.

Luotettavuus on se, millä internetissä seulotaan menestyjät ja häviäjät, ainakin lehtitalon näkökulmasta katseltuna. Kun tiedon määrä kasvaa, kun tietoon pääsy tulee helpommaksi, kun kuka tahansa saa viestinsä netissä julki, vastaanottajan kannalta aina vain tärkeämmäksi nousee se, että tietoon voi luottaa. Ja sekin, että minua itseäni kiinnostava tieto ylipäätään löytyy, sieltä mistä minä haluan, silloin kun haluan, siinä muodossa missä haluan.

Ja tässäkin luotettavuudelle ja hyvällä brändillä on loistava tulevaisuus. Eikä paikallisen, ihmistä lähellä olevan tiedon merkitys mihinkään häviä. Vaikka Yhdysvalloissa niin yritetään todistella oikein Harvardin yliopistossa.

Harvardin Shorenstein Center julkaisi viime viikolla raportin, josta näyttää nousseen jonkinlainen kohu. Raportin mukaan internet uhkaa varsinkin printtimediaa, ja erityisesti  paikallisia (local) uutisorganisaatioita. Kansallisesti tunnetut pärjäävät paremmin, väittää raportti.

Höpöhöpö, voisi sanoa Harvardin tutkijoille.

Raporttia ovat kommentoineet tylyyn sävyyn muun muassa Jeff Jarvis ja Steve Yelmington. Herrojen näkökulma on tietysti yhdysvaltalainen, kuten Shorensteinin raportinkin. Suomeen näitä ajatuksia ei tietenkään voi suoraan siirtää.

Ehkä jotain kuitenkin.

Internet on tuonut tekstin, kuvan ja liikkuvan kuvan julkaisemisen mahdolliseksi kutakuinkin jokaiselle. YouTubeen voi laittaa videoita nähtäväksi, keskusteluissa saa mielipiteensä julki. Julkaisun helppous näyttäisi tekevän kenestä tahansa sisällön tuottajan, journalistin. Tekniikka tekee kansalaisjournalismin mahdolliseksi, voisi helposti väittää.

Merkkejä alkaa olla siitä, että ihmiset alkavat kyllästyä jatkuvaan tiedon tulvaan. Uusi tekniikka on sittenkin vain väline – sisällöllä on suurempi merkitys. Pelkkä helppo julkaiseminen ei tee sisällöstä mielenkiintoista, ei tärkeää. Eikä varsinkaan luotettavaa.

Tulevaisuudessakin tarvitaan tiedon hankkimiseen, suodattamiseen, käsittelemiseen ja jakamiseen organisaatio. On hyvin mahdollista, että eettiset asiat alkavat kiinnostaa tietomäärän kanssa tuskailevia ihmisiä entistä enemmän.

Kun pohjoiskarjalainen koulupoika laittaa julkiseen levitykseen videon koulun juhlista, opettaja nostaa asiasta metelin. Yksityisyyttä on loukattu. Väliin tarvitaan joku, jolla on tieto ja tolkku myös eettisistä periaatteista, yksityisyyden suojasta. Joku jolla on osaamista arvioida, onko tekstillä tai kuvalla laajempaa merkitystä.

Ei internet tätä poista, vaikka se joidenkin tirkistelyn halua voisi helpottaakin.

Paikallisilla, alueellisilla lehdillä on tiedon käsittelyssä suuri merkitys. Parhaimmillaan uusi tekniikka tuo lehden ja asiakkaat, asukkaat vain entistä lähemmäs toisiaan. Etelä-Saimaan kuvagalleriat vaikkapa Imatra-päivästä, Naisten Vuoksi -tapahtumasta tai opiskelijoiden ME-juoksusta tuovat ihmiset lähemmäs lehteä, lehden lähemmäs ihmisiä. Laadukkaasti ja luotettavasti.

Tästä luotettavuudesta puhui pari viikkoa sitten Media&Message -tapahtumassa myös Nokian ja Shellin Jorma Ollila. Ja siitä on kyse. Mistä muualta saa yhtä luotettavasti ja kattavasti Etelä-Karjalan uutiset kuin maakuntalehdestä, paperilla ja verkossa? Internet on oiva väline lehdellekin asiakkaiden kirjoitusten, kuvien ja videoiden hankkimiseen ja julkaisemiseen. Vastuu ja päätösvalta on ja tulee olemaan toimituksessa. Se takaa laadun ja luotettavuuden, lukijoiden parhaaksi.

Rupert Murdoch saattaa myllertää sanomalehtibisnestä jälleen kerran, tällä kertaa internetissä.
Murdoch ostaa Wall Street Journalin, ja puhuu hurjia.

”Mitä jos käyttäsimme the Journalisssa 100 miljoonaa dollaria vuodessa ja palkkaisimme kaikki maailman parhaat taloustoimittajat. Ja käyttäisimme rahaa brändin tunnetuksiksi tekemiseen, mutta alkaisimme toimia maailmanlaajuisesti. Suurenmoinen sanomalehti, jossa on kuuluisat toimittajat, kirjoittajat, asiantuntijat. Ja sitten tekisimme kaikesta ilmaista. Ei painokoneita, ei paperia, ei kuorma-autoa. Miten nopeasti mainonta tulisi sivuille? Tämä olisi menestys, se toimisi ja saisit…hieman rahaa.”

Nykyisellään talouslehti Wall Street Journalin onlinella on noin miljoonaa maksavaa asiakasta, jotka tuovat lehdelle Business Weekin arvion mukaan 65 miljoonaa dollaria vuodessa.

Ja tästä summasta Murdoch aikoo luopua, ja antaa kaiken ilmaiseksi.

Murdoch puhuu brändistä. Siitä puhui myös Nokian ja Shellin Jorma Ollila viime viikolla. Taloussanomien
mukaan Ollila korosti, että luotettavuus ratkaisee mediakisassa. Ja brändi on luotettavuutta.

Yhdysvaltain markkinoita ei tietenkään voi verrata Suomeen, eikä maailmanlaajuisia lehtiä suomalaisiin. Murdochin ajattelun taustalla on se, että Yhdysvaltain mainosmarkkinat verkossa kasvavat tämän vuoden 17 miljardista dollarista jopa 30 miljardiin neljässä vuodessa. Tämän vuoden kasvuksi odotetaan 20 prosenttia. Lehtimainonta on laskenut vuosia, tämän vuoden ensimmäisen neljänneksen aikana kuusi prosenttia edellisvuodesta.

Lehtien tilaaminenkin on Yhdysvalloissa vähentynyt, kun lukijat hakevat tiedot erilaisista lähteistä, perinteisten sanomalehtien nettiversioista, mutta myös uusista, pelkästään netissä ilmestyvistä julkaisuista, asiantuntijoiden blogeista ja uutisotsikoita kerääviltä sivuilta, vaikka Google Newsistä

tai Ampparit.cominkaltaisilta sivuilta.

Kuten mediaprofessori Jeff Jarvis kirjoittaa blogissaan
: ”Free is big thinking. And Murdoch thinks big.”

Vain parin viikon takaa tuli Saksasta uutinen, että ihmiset alkavat kyllästyä tolkuttomaksi paisuneeseen uutistarjontaan. Yhä useampi haluaa valita ihan itse, milloin ja missä saa juuri ne uutiset, jotka itse haluaa. Netti tarjoaa tällaisiin tarpeisiin aivan ylivoimaiset mahdollisuudet.

Ajatus paperilehden lopettamisesta ja pelkkään onlineen siirtymisestä on tietysti Suomen pienillä markkinoilla omituinen, varsinkin maakuntalehden kannalta, jonka levikkialue on rajattu.

Maailmalla se ei ole kuitenkaan ihan ainutlaatuista. Esimerkiksi Iso-Britanniassa julkaistava Asian News -lehti siirtyy uutisen mukaan pelkästään nettiin, kymmenen vuoden paperisen olemassaolonsa jälkeen. Sen asiakkaat ovat toki maantieteellisesti hajallaan, ja jakelun järjestäminen on vaikeaa.

Euroopassa ympäristöjärjestöjen vaikutus on suurempi kuin Suomessa. Siellä jotkut näkevät paperin pahana, viattoman luonnon riistona.

Suomalainen offline-toiminta – paperilehti siis – on maailmanlaajuisestikin erityisen vahvassa asemassa. Murdochin huikeat visiot eivät ihan hevin tänne tule, lehtien nykyisellä tulo- ja menorakenteella. Mutta onpahan niissä ajattelemista, tekijöille ja lukijoille.

Kun helsinkiläiset puhuvat rekkajonoista, he tarkoittavat ainoastaan Vaalimaan rajanylityspaikkaa, Vaalimaan rekkaparkkia ja Helsinki-Vaalimaa -moottoritietä.

Valtatie 6 unohtuu. Samoin Haminan ja Taavetin välinen tie. Sitä ei oikein valtatieksi voi edes sanoa.

Kannattaisi helsinkiläisten poliitikkojen ja journalistien ajella Kouvolan kautta Imatralle.

Venäjän rekkoja rekkoja on tie tulvillaan molempiin suuntiin, ollut jo pitkään, ja määrä vain kasvaa viikko viikolta. Ihan tiedoksi helsinkiläisille, että Nuijamaan ja Imatran kautta kulkee merkittävä osa Venäjän liikenteestä.

Lappeenrannan ja Imatran välillä kuutostie paranee lähivuosina, kun valtatiestä tehdään moottoritie Selkäharjun risteyksestä Imatralle. Se on hyvä juttu se.

Sitä en ymmärrä, että merkittävän parannuksen jälkeen kuutostielle jätetään ilmeisesti ihan tietoisesti vihonviimeinen pullonkaula Luumäen ja Selkäharjun välille. Tie on kapea ja mutkainen. Luumäen ja Helsingin välillä on pitkät pätkät leveäkaistatietä. Sillä liikenne enimmäkseen sujuu hyvin.  Helsingistä Imatran pohjoispuolelle tulee hyvä tie – paitsi parikymmentä kilometriä siinä välissä.

Leveäkaistatietä ovat autoilijat oppineet käyttämään. Tiehallinnolle sen sijaan on ylivoimaista löytää tielle yhtenäinen kirjoitusasu. Vähän jokaisessa liikennemerkissä on luovutta käytetty, ja keksitty mitä erilaisimpia kieliopin vastaisia kirjoitusasuja. No, jotain hupia pitää kuutostiellä liikkujille olla.

Kun liikenteen puolesta ilon aiheet ovat vähissä, löytyy jotain hauskaakin sentään.

Luumäelle on tien poskeen ilmestynyt kyltti: mustikkaa itsepoimien. Jos tämä viittaa luonnonmarjoihin, niin perin hupaisa irvileuka on ollut liikkeellä.

Luumäen ja Anjalankosken rajalla on liikennemerkki, jossa varoitetaan kääntyvästä liikenteestä. Lieköhän ollut sama irvileuka, joka on käynyt lisäämässä kääntyvän eteen i-kirjaimen.

Eräänlaista hupia tuottavat myös autoilijalle hyödylliset, muun muassa lämpötiloista kertovat tieinfo-taulut. Parikkalan ja Keltin risteyksen välillä on matkaa yli 180 kilometriä. Tälle välille tiehallinto on nähnyt tarpeelliseksi kaksi tieinfoa. Ne ovat 800 metrin välein Kouvolan kohdalla.

Suomalainen ei puhu. Suomalainen ei kirjoita. Suomalainen ei selvin päin laula. Jorma Eton kuuluissa runossa (onkohan se runo, vai novelli) suomalainen vastaa kun ei kysytä, kysyy kun ei vastata, ei vastaa kun kysytään. Ja ähkyy. Eikä suomalaisia erota toisistaan kuin kuolema ja poliisi, arveli Etto. Eton ajatukset olivat ehkä totta teollisessa, analogisessa Suomessa. It-suomalaiset ovat toista maata. Ei varmaan ikinä ole Suomessa ja suomeksi kirjoitettu niin paljon kuin nyt. Netin keskustelupalstat ovat saaneet suomalaiset kirjoittamaan, samoin kännyköiden tekstiviestit. Kun niistä paljon puhutaan, niin ehkä puhuminenkin on lisääntynyt. 

Onhan alkoholin kulutuskin ennätysmäistä. Se ainakin lisää suomalaisten puhetta ja laulua.

Sivumennen sanoen, vaikka vakavia kansanterveydellisiä ongelmia ovat alkoholin veroale, halvat hinnat ja kohonneet tulot tuoneetkin, niin ovathan toki myös nauraminen ja iloisuus lisääntyneet. Suurin osa juomista nautitaan perin iloisissa tunnelmissa.

Puheet IT-kuplastakin ovat perin outoja. Jokainenhan meistä elää informaatioteknologian varassa, kännykän ja tietokoneen maailmassa. Suomalaiset jos ketkä ovat IT-kansaa.  Kouvolassa näytetään, että kyllä suomalaiset laulavatkin. Ja vielä selvin päin. Ja paljon.  Kaupungissa on tarkoitus laulaa karaokea yhtämittaa pitempään kuin kukaan muu missään maailmassa.  Tapahtuman järjestää Karaoke Club Kouvola. Muutaman kuukauden ikäinen yhdistys on saanut jo 250 jäsentä. Kouvolalaiset aikovat pistää kiinalaisten 145 tunnin ja 45 sekunnin maailmanennätyksen historiaan. Valmista pitäisi olla ensi lauantaina. Pelkästään kouvolalaisten varassa yritys ei ole. Laulamaan tullaan kuulemma kaukaakin, bussilasteittain. Eihän siinä sinänsä mitään järkeä ole. Eikä kaikilla aina niin taitoakaan. Monessa esityksessä päällimmäiseksi nousee kuuntelijassa myötähäpeä. Mutta mitäs sitten. Laulajat ilmiselvästi nauttivat. Ja uskaltavat sentään mennään yleisön eteen laulamaan.

Kannattaa varmaan miettiä, mitä sitä kuulija oikein häpeää. Sitä ettei itsestä ole lavalle? Sitä että pitää itseään parempana laulajana, vaikka ei uskalla mennä näyttämään? Sitä että joku on rohkeampi?

Yleisönäkin sattuu periaatteessa olemaan kaikki maailman nettiyhteyden päässä olevat ihmiset. ME-yritys kun näkyy netissä suorana lähetyksenä, vaikkapa Kouvolan Sanomien verkkolehden etusivulta tai suorana linkkinä tästä. Kun tarkemmin ajattelee, niin ei se mikään hullu yritys ole. Kova metelihän nousee, kun joku tekee maailmanennätyksen vaikka seiväshypyssä. Kumpi mahtaa olla mukavampaa: ponnistaa kepin varassa yli kuuteen metriin ja tulla sieltä selälleen alas – vai laulaa yhdessä viikko? Karaoke ainakin yhdistää.