Saimaan rannalla

Saimaan rantojen suuri ongelma kuuluu olevan, että venäläiset ovat ostaneet kesämökkejä ja tontteja.
Kiihkeässäkin keskustelussa on unohtunut se, että kun ulkomaalaisille myydään, kansantalous saa lisää rahaa, jota ei tulisi jos kävisimme kauppaa keskenämme.
Siitä ei ole paljon puhuttu, että tottahan vauraat ostajat – olivat sitten Venäjältä tai muualta ulkomailta – tarvitsevat ja käyttävät palveluita, ja tuovat taas uutta rahaa.
Sekin on unohtunut, että kyseessä on vielä perin marginaalinen ilmiö.

Aiheesta käyty keskustelu on hiponut ajoittain rasismin rajoja, ja ryssävaiha on pilkahdellut.
Tympeän populistisia piirteitäkin keskustelussa on.
Venäläisten tonttikauppoja vastustetaan myös
nettiadressilla

www.adressit.com/suna. Adressi on saanut paljon allekirjoittajia, liki 2300. Keskustelussa on esitetty huolta siitä, että Lappeenrannassa ei tiedä, asuuko Suomessa vai Venäjällä. Höpö-höpö.

Asia selvästi kiehtoo ihmisiä. Ja tähän ihmisten mielenkiintoon iski kokenut kansanedustaja Markku Laukkanen (kesk.). Mies teki venäläisten kiinteistökaupoista kirjallisen kysymyksen.

Lue uutinen

Laukkanen on huolissaan mm. siitä, että näillä mökeillä oleskellaan vain muutama viikko vuodessa; siis liian vähän. Pitäisikö niitä mökkejä sitten käyttää enemmän? Eikös ollutkaan paha, että venäläiset tulevat? Jos se on paha, niin eikö ole hyvä, mitä vähemmän näitä ulkomaalaisomisteisia kiinteistöjä käytetään? Onko venäläinen hyvä vai paha?

Laukkanen käyttää politiikan hiljaista kesää tympeästi hyväkseen, ja yrittää saada julkisuutta, ja äänestäjiä. Julkisuus varmaan onnistuukin.

Olisi hyvä, jos kirjallisia kysymyksiä käytettäisiin silloin kun niiden aika on, ja aiheisiin, jotka ovat tärkeitä ja ajankohtaisia.

Yleisradion uutisten mukaan ”RAY ja Veikkaus elävät peliriippuvaisten rahoilla”.

Kova on väite. Ja kun se puolueettoman ja neutraalin uutisen otsikoksi laitetaan, niin totutun tavan mukaan se on myös totta. Ei se itse asiassa ole väite lainkaan, vaan totta. Ainakin hyvän journalistisen tavan mukaisesti.

Kannattaa epäillä.

Itse Ylen jutussa jo kerrotaan, että kyseessä onkin mielipide, jonka esittää peliongelmaisten auttavan puhelimen Peluurin projektipäällikkö Tapio Jaakkola. Hän vetoaa johonkin tutkimukseen. Jaakkolan mukaan joka kahdeskymmenes suomalainen on peliongelmainen tai ainakin hyvin lähellä ongelman kehittymistä.

Ja näiden reppanoiden rahoilla elävät Raha-automaattiyhdistys ja Veikkaus.

Siitä vain syyllistämään RAY:tä ja Veikkausta.

Määritelmistä on paljon kiinni. Jos peliongelmaiseksi tai lähellä sellaista olevaksi lasketaan ihminen, joka käyttää paljon rahaa peleihin, niin varmaankin RAY:n ja Veikkauksen tuloista iso osa tulee näiltä¬. Mitä moralisoitavaa siinä on, että paljon pelaavat käyttävät paljon rahaa peleihin? Ja että pelien järjestäjät eläisivät näiden rahoilla?

Väite, että pelijärjestäjät eläisivät peliriippuvaisten rahoilla on paitsi rankka, myös väärä. Ensin Jaakkola, ja Yleisradio, väittävät pelijärjestäjien elävän peliriippuvaisten rahoilla. Sitten peliriippuvaiset laajennetaankin niihin, jotka ovat lähellä riippuvuutta. Pitäisi vähän tarkemmin määritellä, miten iso osa pelijärjestäjien tuloista tulee näiltä ongelmaisilta.

Ja pitäisi kertoa se tutkimus, jonka mukaan 250 000 suomalaisen pelaaminen alkaa olla ongelmallista.

Ja ennen kaikkea pitäisi kertoa, miten nämä pahat RAY ja Veikkaus elävät peliriippuvaisten rahoilla. Mielikuvaksi tulee, että yhtiöt elävät kuin pellossa.

Molempien yhtiöiden toiminta on perin tarkasti säännöstelty. Ja eiköhän suomalainen monopoli-malli on tulevaisuudessakin paras tae sille, että peliongelma pysyy edes jotenkin hallinnassa, ja että peleihin käytetyistä rahoista suuri osa kiertyy takaisin yhteiseen hyvään.

Kesän poliittinen keskustelu noudattelee säätä: ei mitenkään kehuttava, mutta lopulta perin suomalainen.

Kuumimmat tunteet ovat nousseet pääministeri Matti Vanhasen sähköpostista. Aiemminkin sähköisillä viesteillään hämmennystä aiheuttanut Vanhanen kielsi ministereitä vastaamasta tiedotusvälineiden mielipidetiedusteluihin.

Kielto on oikeansuuntainen, mutta kenties sittenkin riittämätön. Politiikassakin pitää olla pyrkimys nopeammin, korkeammalle ja voimakkaammin­ – kuten olympialaisissa. Alunperin citius, altius ja fortius –sanonta tulee dominikaaneilta eli saarnaajaveljiltä. He taistelivat kerettiläisiä vastaan.

Tähän harhaoppisuuden vastaisuuden perinteeseen Vanhanen sopii vallan mainiosti.

Eikös perustuslakikin sano,  että valta Suomessa kuuluu hallitukselle, joka edustaa Suomen kansaa ja valtiopäiville kokoontunutta eduskuntaa.

Tämän Vanhanen näyttää sisäistäneen paremmin kuin kenties kukaan muu.

Nykyaikaista kansanvaltaisuutta on se, että hallitus valmistelee asiat, tekee niistä päätöksen, hakee Arkadianmäeltä kumileiman, ja sitten käydään keskustelu. Kansalaisille on vanhaslaisessa poliittisessa ajattelussa varattu valta sanoa, onko tehty päätös hyvä vai huono.

Vanhasen mielestä demokratiaa ei ole se, että hallitus ja sen ministerit kertoisivat etukäteen, millaisia asioita on tulossa päätettäviksi. Eikä varsinkaan se, että ministerit kertoisivat, että vaihtoehtoja on monia, ja niistä ei hallituskaan ole vielä päässyt yksimielisyyteen. Saati se, että hallituspuolueilla saattaisi olla asioista erilaisiä näkemyksiä.

Vanhasella on periaate. Sen mukaan hallituksella on oltava jokaiseen asiaan yksi yhteinen mielipide.

Käyhän se tietysti niinkin.

Perin oudolta se kyllä kuulostaa. Kyllä avoimeen yhteiskuntaan kuuluu aivan keskeisesti se, että asioista kerrotaan jo suunnitteluvaiheessa ja keskusteluun tuodaan erilaisia näkemyksiä, myös ministerit ja hallituspuolueet. Toki on luonnollista, että päätöksen jälkeen siihen sitoudutaan ja sitä puolustetaan.

Tiedotusvälineiden tarkoitus näillä Vanhasen – ja myös Paavo Lipposen, Turun Sanomien mainio pakina Ministeritkö mediapelleiksi  -  inhoamilla mielipidetiedusteluilla on tietenkin nostaa keskusteluun tulevia päätöksiä. Päätöksen kannalta on tärkeää, että tärkeimmät vaihtoehdot ja perustelut tulevat esiin.

Ihan tärkeää on huomata sekin, että on tiedotusvälineissä on laadullisesti erilaisia gallupeja. Osa on viihdettä, jotkut varmaan huuhaata, mutta suuri osa on ihan vakavasti ja huolellisesti tehtyä journalismia. Vanhasen kategorinen kielto estää näihinkin vastaamisen. Se on sääli.

Vanhanen ei sallisi ministereiden osallistuvan myöskään television viihdeohjelmiin.

Olisi ehkä ihan hyvä, että pääministeri luottaisi ministereiden omaan harkintakykyyn, ja ministereihin.

No, ehkä Vanhanen on kokenut, että kaikki ministerit eivät aina ole taitaviksi tunnettuja kansalaisia.

Keskustan puoluesihteeri Jorma Korhonen on ollut aktiivinen keskustelija, ja kommentoi usein vaikkei kysytä. Pitäisiköhän Korhosenkin vaieta Vanhasen linjausten mukaan. Tänä kesähän Korhonen on johtanut poliittista keskustelua paljon Vanhasta enemmän.

Kenties Vanhasen pitäisi viedä ministeritoiminnan rajoituksia vielä pitemmälle.

Torstai-iltana oikeusministeri Tuija Brax -  Lipposen pakinassaan kehuma – oli jakamassa Iskelmä-Finlandiaa.

Brax oli paikalla nimenomaan ministerinä. Puheessaan hän totesi, varmaankin leikkimielisyyttä tavoitellen, että oikeusministerinä hän korostaa, että tästä päätöksestä, siis palkinnon voittajan valinnasta, ei ole valitusoikeutta.

Ehkäpä Vanhasen pitäisi mennä korkeammalle ja voimakkaammin, ja kieltää ministereiltä myös julkiset esiintymiset, varsinkin oman hallinnonalansa ulkopuolella. Myös esiintymiset viihdetapahtumissa olisi syytä kieltää.

Tai jos niihin mennään, niin koko hallitus yksimielisenä, yhtenä rintamana.

Aivan jokaiselle ihmiselle järjestys ei ole itsestäänselvyys. Paperit tahtovat olla hukassa, ja varsinkin laskuilla näyttäisi olevan ajoittain taipumus siirtyä sinne, missä niiden ei kuvittelisi olevan. Samanlainen ominaisuus liittyy moniin muihinkin tavaroihin, ei pelkästään paperiin.
Epäjärjestys on analogisen maailman kirouksia. Se on onneksi vähenemään päin.
Digitaalinen maailma on toisenlainen. Siellä asiat saattavat näyttää olevan hujan hajan, mikä missäkin, mutta kaaos ja sekasorto on vain näennäistä. Asiat ovat paremmassa järjestyksessä kuin parhaassakaan analogisessa arkistossa.
Digitaalisen maailman suuri etu on se, että asiat löytyvät nopeasti ja helposti.

Kerrankos ihminen kaipaa jotain tietoa, jonka muistaa olevan jossain. Esimerkiksi käy vaikkapa hyvä grillausohje, joka oli jossain lehdessä tai keittokirjassa ihan äsken.
Lähdepä kaivelemaan kirjahyllyä ja lehtipinoja. Jos ei ole poikkeuksellisen hyvällä kuvamuistilla tai erityisen suurella järjestelmällisyydellä varustettu ihminen, niin pian alkaa tuskanhiki karpaloida otsalla. Etsii, etsii, vaan ei löydä.
Digimaailmassa kaikki on toisin.
Reseptin löytää yhdessä hujauksessa, parhaimmassa tapauksessa sekunnin murto-osassa. Ja vaikka juuri se etsitty ei löytyisikään, niin hyviä vaihtoehtoja on tarjolla enemmän kuin ihminen ehtii elämänsä aikana syödä.
Hakukoneet, RSS:t ja monenlaiset haut auttavat etsimään tietoa internetistä, muilta sivuilta; ne tuovat tiedon tarvitsijalle. Hämmentävää on lähinnä se, että omalta tietokoneelta tiedon hakeminen kestää paljon kauemmin, vaikka se tieto onkin lähellä.

Elämä teini-ikäisten kanssa helpottaa ymmärtämään, miksi nuorille digitaalinen maailma on niin helppo. Digin ja teinin logiikka on samanlaista.
Nuorten huoneet ovat täysi kaaos ja kauhistus analogisessa maailmassa kasvaneelle. Mikään ei näyttäisi olevan siellä missä pitää: kaikki näyttää noudattavan kaaosta.
Teinin pää toimii kuin digitaalinen maailma.  Kaaos on pelkästään näennäistä, ja asiat löytyvät.
Jos joku olisi kirjoittanut vaikkapa kirjan Sotilaallisen keittotaidon historiasta, niin ei ole väliä, onko se luokiteltu sota-, keitto- tai historiakirjaksi. Kun kaikki tieto on metatietoa – tietoa tiedosta – , se tarkoittaa sitä, että asiat löytyvät, olivatpa ne missä tahansa, ja yksi löytö johtaa toisen luo. Eikä tarvitse edes tarkkaan tietää mitä hakee, kun metatieto auttaa aina vain lähemmäs etsittyä, ja avaa myös uusia mahdollisuuksia.

Analogisen ja digitaalisen tiedon suuri ero on myös määrä. Kun maailman kenties arvostetuimmassa tietosanakirjassa, Encyclopaedia Britannicassa on noin 65 000 artikkelia, luku on englannin kielisessä Wikipediassa lähes 1 900 000. Molemmat löytyvät nykyisin netistä, www.britannica.com ja www.wikipedia.org. Suomalaisessa wikipediassa (www.wikipedia.fi) artikkeleita on yli 120 000.
Painettuun sanaan luottanut Britannicakin on mennyt vahvasti digimaailmaan mukaan. Se tarjoaa tietoa paitsi sitä erikseen hakevalle, myös lähettää tietoa sähköpostiin tai kännykkään. Ehkäpä britit ovat oivaltaneet, että olennaista on tieto, ei väline.

Digitaalinen maailma ja tiedon hakemisen helppous ei tietenkään tarkoita sitä, että painetulle tiedolle ei olisi tarvetta. Näin väittävien ihmiskuva on perin digitaalinen, nollaa ja ykköstä. Ei digitalisoituminen ole ihmistä muuttanut.
On ihan eri asia hakea joku tarpeellinenkin tieto netistä kuin lukea se lehdestä tai kirjasta. Vaikka blogit, chatit ja meset ovat tuoneet nettiin tunnetta, digitaalinen maailma vetoaa ensisijaisesti ihmisen älyyn. Paperilla on paljon vahvemmin mukana myös tunne. Paperi vetoaa moniin aisteihin: näkemisen lisäksi paperin tuntee, haistaa, kuulee, ja voihan sitä maistaakin.
Digitaalinen ja analoginen eivät ole vastakkain. Molempia tarvitaan, kun elämää eletään, haetaan tietoa ja ollaan yhteydessä toisiin ihmisiin.