Huumori on niin vakava asia, että sillä ei pidä leikkiä.
Satiiri on sananakin niin vaikea, että sitä ei pidä käyttää.
Julkinen keskustelu on niin mahdotonta, että siihen ei pitäisi kenenkään heittäytyä.
Totisen kansan viikon tapahtumien kulku on tämä:
1. Yleisradio kertoi, että vähemmistövaltuutetun toimiston toimistopäällikön Rainer Hiltusen mielestä poliisin on selkeytettävä toimintaansa ullkomaalaisratsioissa. Ylen uutisen mukaan jotkut ulkomaalaiset ovat kertoneet, että poliisi on pyytänyt paperit nähtäväksi ilman näkyvää, kerrottua syytä. Poliisi kiisti – tällaista ei tapahdu ilman syytä, ja syy kerrotaan.
Tämähän on toki ihan tärkeä asia. Ei Suomessa poliisin pidä mennä keneltäkään henkilöllisyystodistuksia turhan päiten mennä kysymään.
Nousiko tästä asiasta sitten kohu?
Ei. Ei sanaakaan.
2. Kansanedustajan avustaja tarttui aiheeseen, ja kirjoitti omasta – ja sosiaalisen median kommenteista päätellen joidenkin muidenkin – mielestä ihan hauskan tarinan: jos ihmisillä olisi hihamerkki, näkisi poliisi heti, kannattaako pysäytellä.
Perussuomalaisten James Hirvisaaren avustaja Helena Eronen oli varmasti oikeasti sitä mieltä, että kirjoitus oli lähinnä hupaisa ja vitsi. Teksti löytyy poistettiin Uuden Suomen blogeista, mutta löytyy mm. Hirvisaaren blogista otsikolla 181. Helena Eronen: Ratkaisu poliisin ulkomaalaisratsioihin.
Kun tuota tekstiä muutaman kerran lukee, niin tulee vähän kiusaantunut olo. Ei se naurata, mutta selväksi käy, että vitsiähän tässä tavoitellaan. Hienommin sanottuna siis satiiria.
Aihe ja lähestymistapa on kyllä harvinaisen huonosti ja typerästi valittu. Mutta vitsi mikä vitsi. Sellaiseksi se olisi pitänyt jättääkin.
3. Turun Sanomien toimitus näki tekstin.
Ja oivalsi, että paska ja mitätön kirjoitus, mutta tekijähän on kansanedustajan avustaja, jolta pitää edellyttää yhteiskunnallista ymmärrystä. Tehdäänpä aiheesta uutinen.
Ilmeisesti pariin kertaan päivitetty uutinen tässä.
Turun Sanomien toimintaa voi perustalla kestävästi journalistisilla kriteereillä.
Toisaalta – sitä voi myös moittia journalistisilla kriteereillä.
Kyllähän internetissä ja varsinkin ihmisten aivoissa pyörii monenlaista ajatusta, törkyä, paljonkin. Mutta onko niistä sitten syytä tehdä yhteiskunnallista keskustelua nostamalla paskapuheet laatujournalismin sisällöksi?
Enimmäkseen ei.
Mutta nyt nostettiin.
4. Journalismin pelisääntöjen mukaisesti katsottiin Suomen muissa toimituksissa, että pätevä journalistinen pätevä harkinta on jo kertaalleen tehty, ja siteerataanpa Turun Sanomien uutista, ja tehdään ehkä vähän omaakin. Ja kun sen yksi ja toinenkin teki, niin tottahan muut perässä. Tottahan toimitukset huomaavat nopeasti, mikä on yhteiskunnallisesti merkittävää uutisointia. Ja jos uutinen samasta aiheesta on vaikka viidessä verkkopalvelussa, niin tottahan se silloin on yhteiskunnallisesti merkittävää, ajankohtaista, ja tottahan siitä pitää uutinen tehdä ja juttu julkaista.
Ja niin uutinen avustajan tekstistä levisi.
Siitä tuli yhteiskunnallisesti merkittävä kannanotto, yhteiskunnallinen ongelma.
5. Maineensa pelastamiseksi uusisuomi.fi poisti kirjoituksen sivuiltaan. Mutta paskempi juttu on tämä internet. Eihän se teksti mihinkään netistä häviä, siitä on kymmeniä, satoja, tuhansia kopioita siellä sun täällä. Kaikissa viitataan Uuteen Suomeen. Uutisen tynkää nousi siitäkin, että Uusi Suomi tekstin poisti. Verkossa ilmestyvä media ei tuntunut oikein ymmärtävän verkon logiikkaa, eikä Julkisen Sanan Neuvoston suositusta, että tekstit olisi kyllä syytä tarkistaa etukäteen. Nyt oli paskat housussa verkkomedialla, eikä ne sieltä lähde.
5. Perussuomalaisten maine on kärsinyt kovia kolauksia. Puolueen H-siipi on tuonut paljon hirveää hallaa, harmia, hakkaraista. Puolueen eduskuntaryhmä yrittää oikeasti olla vakavasti otettava eduskuntaryhmä. Eikä se onnistu, jos perussuomalaisten yhteydessä puhutaan ongelmista, Halla-ahosta, Hakkaraisesta ja nyt Hirvisaaresta.
Eduskuntaryhmä yritti tehdä kaikkensa, jotta tämä kohu latistuisi alkuunsa. Luontevintahan näissä tapauksissa on erottaa avustaja.
Mutta ei onnistunut. Hirvisaari ei suostunut erottamaan.
Sitten erotettiin Hirvisaari eduskuntaryhmästä.
Ja sillä pitäisi sitten jutun olla loppuun käsitelty.
Mutta eipä taida olla.
Vaikeaksi tämä meni, vitsi.
Eihän meidän totisessa maassamme juuri kaivata syitä, vaan syyllisiä.
Ykkössyyllinen on tietysti se Helena Eronen. Pitäisi ymmärtää, että kansanedustajan avustaja on osa, tosin pieni, instituutiota. Ei sieltä voi tulla mitä tahansa. Institutionaalinen vastuu rajoittaa sananvapautta. Mutta onkohan erottaminen sitten oikea ratkaisu? Voisiko ajatella, että ihminen voisi tehdä virheen ja ottaa siitä opikseen?
Kakkossyyllisenä voi joillain, ehkä vähän huterilla kriteereillä, pitää Turun Sanomia. Mitä ihmettä piti lähteä huonoa vitsiä levittämään uutisena. Uutinen on vakava asia. Vitsin ja uutisen sotkeminen ei ole ikinä mitään tuonut, paitsi huhtikuun 1. päivä.
Kolmossijan saa journalismin logiikka. Se toimii enimmäkseen hyvin. Sitä ymmärtämättömien silmissä journalistit voivat näyttää sopulilaumalta, mutta eihän siitä ole kyse, tietenkään. Jokainen vakavasti otettava uutisväline raportoi ne tapahtumat, jotka sen mielestä ovat yhteiskunnallisesti merkittäviä, ajankohtaisia ja kansalaisia kiinnostavia. Perin outo olisi se lehti, joka ei näin toimisi. Ja kun joku aihe, keskustelu nousee esiin useissa välineissä, niin tottahan siihen pitää reagoida: pohtia, onko syytä tehdä uutinen, ja jos ei, niin miksi ei. Tämä logiikka on toiminut erittäin hyvin vuosikymmenet, eikä sitä voi syyllistää. Mutta näin se vain toimii.
Nelosena tietysti tämä internet. Kun sinne järjettömyyden suoltaa, niin siellä se on. Pitäisi opetella ajattelemaan ensin ja julkaisemaan sitten. Siihen on vielä pitkä tie.
Last, but not least: olemme me jotenkin turhan totista kansaa. Huumorintajuttomuus on syyllisistä nelonen, mutta ehkä vakavin. Olisi hyvä, jos olisi taito joskus osata vaieta kuoliaaksi. Olisi hyvä, jos jaksaisi nauraa enemmän, myös hölmöille jutuille. Hyväntahtoisesti.
