Artikkelit joissa on tagi ‘suunnistaja’

Uuteen nousuun

perjantai 25. marraskuuta 2011

Kausi 2011 on takana ja loka-marraskuu on hujahtanut jo uuteen kauteen valmistautuen. Edellisen kauden tapaan on menneeseen kesään vaikea olla selkeästi tyytyväinen tai pettynyt. Paremmin olisi tuloksellisesti voinut ja saanut mennä. Lisäksi turhan moni pieni kolhu vaikeutti harjoittelua kisakauden aikana.

Kieltämättä paljon matkustusta sisältänyt helmi-syyskuu vaati veronsa. Kotona olo ilman seuraavaa kisa- tai leirireissua on ollut rentouttavaa. Edellä mainitut reissaukset ovat kuitenkin stressaavia tavoitteellisen päiväohjelman takia. Vaikka ulkomailla matkustellessa näkee paljon, on nähtävyyksien parissa rento hengailu vähissä. Silti uusissa paikoissa vierailu ja ympäristön kokeminen, usein syrjäkylillä kaukana turistipaikoista, on ehdottomasti nykyisen elämäntapani hienoimpia puolia.

Elokuun MM-kisoissa aloin tuntea kipua akillesjänteessäni. Siinä 31-vuotiaan ainoassa vielä terveessä. Viime syksynä toinen leikattiin (hyvästä syystä), joten silläkin lienee osansa näihin ongelmiin. Lisäksi kesäkuun alussa Jukolan ratoja koejuostessa potkaisin kiveen leikatun jalan ukkovarpaan, jonka tyvinivel on ollut edelleen kipeä. Yleensä jonkin kohdan kipu tai varominen kompensoituu muualle. Eli jostain syystä ärtynyt akillesjänne vaivasi syksyllä ja oikeastaan sen rauhoittaminen ja syyn löytäminen oli tärkein asia lokakuun lepokauden aikana. Uuteen kauteen ei kannata lähteä vanhan vamman hidastamana.

Lokakuun alussa akilles magneettikuvattiin ja jänne todettiin odotusten mukaan ehjäksi. Niinpä ärsyyntymisen syitä on etsitty lääkärien, fysioterapeuttien ja kiropraktikon kanssa. Lopulta on myös löytynyt toiminnallisia ongelmia ja nyt tilanne vaikuttaa hyvältä eikä jänne enää ärsyynny juoksuista. Uusi harjoituskausi alkoi marraskuun alusta eli harjoittelu ensi vuoteen on alkanut.

Kaksi edellistä kisakautta on sujunut tahmeasti jalkavaivojen oltua harmina varsinkin arvokisojen alla. Sama ilmiö on itse asiassa tullut tutuksi aiempinakin kesinä. Vammojen sanelemalla kompromissiharjoittelulla pääsee lähelle aiempia kykyjä, mutta seuraavan askeleen ottaminen on vaikeaa ja kisoissa vajaaksi jäänyt valmistautuminen koettelee itseluottamusta.

Seuraava tavoitteeni on ehjä talven harjoituskausi ja varsinkin kilpailukauden tukitoimiin täytyy kiinnittää selvästi erityistä huomiota. Toki harjoittelunkin täytyy uudistua sopivasti, jotta kehittymistä tapahtuisi. Marraskuun harjoittelu opettaa taas säännöllisyyteen ja valmistaa kroppaa jaksamaan rankimman jakson joulu-maaliskuussa.

Back in business

sunnuntai 5. joulukuuta 2010

Itsenäisyyspäivänä tulee täyteen kahdeksan viikkoa akillesleikkauksesta. Se tarkoittaa juoksulupaa. Toipuminen on sujunut ihan odotetusti, mutta vasta juokseminen kertonee lopullisen totuuden. Kolmen kuukauden juoksutauon jäljiltä juoksun aloittamista odottaa vesi kielellä, mutta toisaalta myös jännittää.

Eipä ole 20:een vuoteen tullut urheilusta yhtä pitkää taukoa, kunnollisessa lepojaksossa on myös hyvät puolensa. Tosin jo marraskuun alusta eli viisi viikkoa olen harjoitellut mukavan nousujohteisesti ja säännöllisesti. Tai no, ehkä todenmukaisempaa on puhua liikunnasta ja kuntoilusta, vaikka hyödyllisiä reenejä voi toki tehdä ilman tehojakin. Vesijuoksua, pyöräilyä, kaikenlaista jumppaa ja kuntoutusta: tarkoituksena totutella harjoittelemaan kahdesti päivässä ja tehdä sellaisia hyödyllisiä asioita, joita ei ehkä muuten tulisi tehtyä. Lihastasapainokartoituksessa liikkuvuus ylävartalossa ja jaloissa olikin selvästi edellissyksyä paremmalla tasolla, mutta toisaalta leikatun jalan lihasten vahvistaminen tuottaa vielä töitä.

Pari viimeistä viikkoa luisteluhiihto on tuonut harjoitteluun tervetulleen lisämausteen, ulkoliikunta vain on aina mielekkäämpää ja rasittaa koko kroppaa. Vielä kun suunnistajan nuudelikädet alkaisivat jaksaa. Yhdeksän kuukauden surkastus tulee aina vastaan hiihtokauden alkaessa, mutta aika vähän käsien voimatasosta juoksuun onkaan hyötyä.

Nyt olen Ylläksellä, idyllisesti hirsimökillä mahtavan lumisen rauhallisuuden keskellä. Päivittäinen leiritunnelma, eli unta + reeniä + ruokaa + unta + reeniä + ruokaa, tehnee tehtävänsä ja harjoittelu pääsee kunnolla käyntiin. Tietysti akilles säilyy lähtökohtana varmasti vielä pari kuukautta ja esimerkiksi joulun jälkeen Madeiralla harjoittelu tapahtuu myös pyöräillen, kuntosalilla ja uima-altaassa. Hikiset päivät, viikot ja kuukaudet kohti kesän kisoja ovat alkaneet.

Maastopankki

sunnuntai 23. toukokuuta 2010

Monestikaan suunnistusta tuntemattomalle ei ole selvää, mitä tehdään suunnistajan ”tutustuessa maastotyyppiin” tai harjoittellessa ”tyyppimaastoissa” ennen tulevia arvokisoja. Harjoitellaanko silloin tulevassa kisamaastossa vai ei?

Suunnistuskartta on kartoittajan näkemys kolmiulotteisesta maastosta piirrettynä yksiulotteiseksi paperille kansainvälisesti sovittujen normien mukaisilla merkeillä. Suunnistajan tehtävä on siis tulkita kartoittajan näkemys ja liikkua sen perusteella mahdollisimman nopeasti ennalta tuntemattomassa maastossa. Missään muussa lajissa ei tarvitse tehdä tällaista tuntemattomassa ympäristössä, sillä kisamaaston pitäisi aina olla kaikille osallistujille tuntematon. Esimerkiksi Jukolan viestissä kisamaasto pyritään rauhoittamaan kilpailuilta ja harjoituksilta noin 20 vuoden ajaksi.

Jokaisen maan maastoissa ja kartoissa on omat pienet vivahteensa, joiden hallinta ratkaisee kisan aikana nopeasti tehdyissä valinnoissa. Ampujille oli tärkeää päästä etukäteen harjoittelemaan Pekingin olympialaisten areenoille, jotta he hallitsisivat areenalle tyypilliset tuuliolosuhteet. Yhtä lailla suunnistaja tarvitsee lyhyelläkin kokemuksella selkärankaansa tiedon kannattaako bulgarialaisessa rantamaastossa juosta kesäkuussa mieluummin metsän puolella vai hakeutua keltaisella kuvatuille avoimille alueille ilman riskiä rintaan ylettyvästä nokkospellosta tai useista myrskyssä kaatuneista puunrungoista.

Aina joku huippusuunnistaja on tottunut paikallisiin olosuhteisiin. Häntä vastaan pitää pystyä juoksemaan arvokisassa, tehdä oikeat valinnat niin koko rastivälin reitinvalinnan kuin hetkessä katseella maastosta valittavan juoksu-uran suhteen.
Ensi elokuussa suunnistetaan MM-kisat Norjan Trondheimissa. Maajoukkue leireilee paikallisilla kartoilla tiiviin kansainvälisen ohjelman saneleman aikataulun lomassa enää 10 päivää ennen kisojen alkua. Se tarkoittaa reilua pariakymmentä tuntia juoksua maastossa kartan kanssa. Siinä ajassa pitäisi oman kokemuksen pohjalta pystyä omaksumaan maastojen vaatimukset yhtä hyvin kuin koko ikänsä Trondheimissa asuneet. Luonnollisesti kokemusten vaihto alueella paljon suunnistaneiden ja vanhojen karttojen analysointi korostuvat valmistautumisessa.

Suunnistajan pitää hankkia itselleen ”maastopankkia” nuoresta alkaen. Ei riitä että suunnistaa kisoja kotimaassa lähialueen kisoissa, vaan täytyy matkustaa myös ulkomaille ja mahdollisimman erilaisiin maastoihin. Aina uuteen maastotyyppiin sopeutuminen kehittää kykyä reagoida erilaisuuteen ja yllätyksiin myös kisan aikana. Oma maastopankki alkoi kertyä -90-luvulla ensin kotimaan maastoissa ympäri Suomea ja hiljalleen myös ulkomailta. Nyt olen suunnistanut noin 30 maassa ja edelleen erilaisten maastojen tuomat haasteet ovat keskeisimpiä urheilijana kehittymisessä. Samalla myös paikallisiin urheilijoihin ja kulttuureihin tutustuminen ovat opettaneet paljon – niin urheilijana kuin ihmisenä.

Kyllä – suunnistaja treenaa lumessakin

tiistai 16. helmikuuta 2010

”Juoksettekos te talvellakin siellä metsässä vaikka on lunta”, kysyy urheiluun vähemmän perehtynyt ja samalla kasvoilta voi lukea, ettei hän itsekään pidä kysymystään järkevänä. Hyvin usein saa vastata kysymykseen, miten suunnistaja talvella harjoittelee, kun luonnolliseen ympäristöön metsään ei pääse. Sehän on selvinnyt jopa ministeritasoa myöten, ettei tavallinen kansa ymmärrä kestävyysurheilun harjoittelun kovuutta ja säännöllisyyttä.

Kyllä, joka ikinen päivä harjoitellaan ja pääsääntöisesti vaatteet hikoavat kahdesti päivässä. Asuessani vuoden Tukholmassa 2001 tutustuin seurassani valmentajana toimineeseen estejuoksun olympiavoittaja Anders Gärderudiin. Hänellä oli hyvin selvä kaava kestävyyslajien harjoitteluun: 2×7x52×7. Eli kahdesti päivässä joka ikinen päivä seitsemän vuoden ajan – ja vasta sitten urheilija alkaa tietää riittävästi itsestään ja mahdollisuuksistaan.

Suunnistaja joutuu lumisena aikana tekemään aina tavallaan metsäjuoksua korvaavaa harjoittelua esimerkiksi tiejuoksun, hiihdon ja voimaharjoittelun parissa. Eihän hiihtäjäkään pelkästään hiihdä ympäri vuoden. Kun jokaisella harjoituksella on jokin tarkoitus, voi eri lajien parissa kehittää kyseistä ominaisuutta jopa paremmin. Hiihto rasittaa kokonaisvaltaisesti kaikkia lihasryhmiä, joten kestävyysharjoitteluun se sopii hyvin. Voima-, nopeus- ja kimmoisuusharjoittelu sisätiloissa ovat tuttuja kaikille kestävyysurheilijoille. Talviaikaan myös olosuhteet suuntaavat harjoittelua, tärkeintä on säilyä terveenä ilman vammoja.

Metsäjuoksuun verrattuna tie- ja rataharjoittelu kehittää askeleesta nopeampaa, niinpä talven tehoharjoitukset kannattaa tehdä usein puhtaasti juosten. Lisäksi varsinkin sprintit ja Keski-Euroopan nopeat maastot vaativat kykyä juosta kovaa hyvällä alustalla. Mutta joskus on hyvä mennä myös talviseen hankeen ja hakea raskaampaa vastusta etenemiseen, kesän soita ja varvikkorinteitä simuloimaan.

Metsässä juostessa maastopohja on epätasaista ja pehmeyden takia askelkontakti on hidas. Kun ratajuoksija voi rentona luottaa terävään, tasaiseen ja pitävään askeleeseen, joutuu suunnistajan askel paljon monipuolisempaan työhön. Vauhti ei saa hiljentyä vaikka yksittäinen askel osuisikin kuoppaan tai pehmeään kohtaan, niinpä keskivartalon ja vartalonhallinnan pitää reagoida nopeasti ja saada liike jatkumaan eteenpäin toisen jalan varassa. Tarvitaan siis voimaa. Lantio on usein alempana ja erityisesti pakaroiden ja keskivartalon voima korostuu. Kun metsässä juoksee sujuvasti ja tehokkaasti, pitäisi sen olla eläimellisen helppoa – liike jatkuu rennosti ja sulavasti jalkojen tehdessä työtä epätasaisella pohjalla.