Monestikaan suunnistusta tuntemattomalle ei ole selvää, mitä tehdään suunnistajan ”tutustuessa maastotyyppiin” tai harjoittellessa ”tyyppimaastoissa” ennen tulevia arvokisoja. Harjoitellaanko silloin tulevassa kisamaastossa vai ei?
Suunnistuskartta on kartoittajan näkemys kolmiulotteisesta maastosta piirrettynä yksiulotteiseksi paperille kansainvälisesti sovittujen normien mukaisilla merkeillä. Suunnistajan tehtävä on siis tulkita kartoittajan näkemys ja liikkua sen perusteella mahdollisimman nopeasti ennalta tuntemattomassa maastossa. Missään muussa lajissa ei tarvitse tehdä tällaista tuntemattomassa ympäristössä, sillä kisamaaston pitäisi aina olla kaikille osallistujille tuntematon. Esimerkiksi Jukolan viestissä kisamaasto pyritään rauhoittamaan kilpailuilta ja harjoituksilta noin 20 vuoden ajaksi.
Jokaisen maan maastoissa ja kartoissa on omat pienet vivahteensa, joiden hallinta ratkaisee kisan aikana nopeasti tehdyissä valinnoissa. Ampujille oli tärkeää päästä etukäteen harjoittelemaan Pekingin olympialaisten areenoille, jotta he hallitsisivat areenalle tyypilliset tuuliolosuhteet. Yhtä lailla suunnistaja tarvitsee lyhyelläkin kokemuksella selkärankaansa tiedon kannattaako bulgarialaisessa rantamaastossa juosta kesäkuussa mieluummin metsän puolella vai hakeutua keltaisella kuvatuille avoimille alueille ilman riskiä rintaan ylettyvästä nokkospellosta tai useista myrskyssä kaatuneista puunrungoista.
Aina joku huippusuunnistaja on tottunut paikallisiin olosuhteisiin. Häntä vastaan pitää pystyä juoksemaan arvokisassa, tehdä oikeat valinnat niin koko rastivälin reitinvalinnan kuin hetkessä katseella maastosta valittavan juoksu-uran suhteen.
Ensi elokuussa suunnistetaan MM-kisat Norjan Trondheimissa. Maajoukkue leireilee paikallisilla kartoilla tiiviin kansainvälisen ohjelman saneleman aikataulun lomassa enää 10 päivää ennen kisojen alkua. Se tarkoittaa reilua pariakymmentä tuntia juoksua maastossa kartan kanssa. Siinä ajassa pitäisi oman kokemuksen pohjalta pystyä omaksumaan maastojen vaatimukset yhtä hyvin kuin koko ikänsä Trondheimissa asuneet. Luonnollisesti kokemusten vaihto alueella paljon suunnistaneiden ja vanhojen karttojen analysointi korostuvat valmistautumisessa.
Suunnistajan pitää hankkia itselleen ”maastopankkia” nuoresta alkaen. Ei riitä että suunnistaa kisoja kotimaassa lähialueen kisoissa, vaan täytyy matkustaa myös ulkomaille ja mahdollisimman erilaisiin maastoihin. Aina uuteen maastotyyppiin sopeutuminen kehittää kykyä reagoida erilaisuuteen ja yllätyksiin myös kisan aikana. Oma maastopankki alkoi kertyä -90-luvulla ensin kotimaan maastoissa ympäri Suomea ja hiljalleen myös ulkomailta. Nyt olen suunnistanut noin 30 maassa ja edelleen erilaisten maastojen tuomat haasteet ovat keskeisimpiä urheilijana kehittymisessä. Samalla myös paikallisiin urheilijoihin ja kulttuureihin tutustuminen ovat opettaneet paljon – niin urheilijana kuin ihmisenä.
