18.3.2011 kello 16:58, kirjoittaja: Tero Föhr
Joulukuussa toivoin leikatun akillesjänteen toipuvan juoksukuntoon helmikuun loppuun eli suunnistusleiriputken alkuun mennessä. Juuri päättyneellä maajoukkueleirillä Portugalissa akilles kestikin juoksua todella hyvin, eikä mitään ongelmia ilmaantunut kisojenkaan juoksemisesta. Lihakset kuormittuivat tasaisesti eikä huonokaan maastopohja haitannut. Tilanne on siis loistava kevään lähestyessä. Varovainen pitää toki vielä olla ja esimerkiksi nilkan nyrjähtäminen voisi olla erittäin huono asia.
Leirillä juostuista nelipäiväisestä kilpailusta, Portugal O Meetingistä, on muodostunut monille kilpailukauden avaus keväisen harjoitusleirin yhteydessä. Nytkin lähes 2000 kilpailijaa kirmasi pitkin Craton ja Portalegren ympäristön laidunmaita. Kansainvälinen osallistujajoukko (vuonna 2010 eri kansallisuuksia 33) on kasvanut vuosittain ja kaksi kolmasosaa osallistujista (vuonna 2010 1230:ntä 1850:sta) on ulkomaalaisia. Erityisesti ulkomaisten aikuisten ja veteraanien määrä on suuri. Hiljalleen myös suomalaiset harrastajat ovat löytäneet suunnistusmatkailun ruotsalaisten, norjalaisten ja sveitsiläisten tapaan. Tänä vuonna näissä kisoissa oli paikalla lähes 300 suomalaista, osa harjoittelemassa tiivisti, toiset pikemminkin lomareissulla talven piristykseksi. Junioreille tällaiset tapahtumat tarjoavat tärkeää oppia kansainvälisestä suunnistuksesta Pohjoismaista poikkeavissa ympäristöissä.
Koska paikalla oli edellisvuosien tapaan useita maa- ja seurajoukkueita, taso etenkin pääsarjoissa muodostui yllättävänkin korkeaksi. Portugal O Meetingissä korkeimpaan sarjaan eli SuperEliittiin pääsi miehissä 100 suunnistajaa järjestäjien valinnan perusteella, Eliittiin pudotettiin 100 seuraavaa, A-sarjassa kisasi 114 ja B-sarjassa 52 miestä.
Kisoissa kävi siis aikamoinen tohina. Maastot olivat lampaiden ja lehmien metsäisiä laidunmaita, joiden nurmella vauhti oli suunnistukseen kova (4-5 min/km). Haaste piili mäennyppylöiden metsiköissä, kivipaasien koloissa ja hidastavien tiheikköjen kierroissa. Onneksi kisamaastoissa oli hyvin vähän piikkipuskaa tai se kasvoi niin tiheänä, että sen pystyi myös kartalta näkemään tummanvihreällä kuvattuna. Monesti esimerkiksi Espanjan kuivilla alueilla harvempaa piikkipusikkoa voi olla riesana jatkuvasti, ja iho on leiriviikon lopussa kovin kirjava ja hellä.
Harjoituskaudella ja -leirillä juostujen kisojen tuloksista on vaikea vetää johtopäätöksiä, kun muiden harjoittelurasituksesta ja tosissaan yrittämisestä ei tiedä. Silti noin suuressa osallistujajoukossa on aina täysillä kisaavia, joten sijoitukset kärkipäässä lämmittävät mieltä. Juoksin ensimmäisen päivän reilun tunnin (14,6km) kisan ilman aivan viimeistä puristusta, mikä näkyi myös viitisen pykälää normaalia alempana keskisykkeenä. Helpon ja rennon menon tuloksena oli neljäs sija, reilun minuutin tappiolla viime kesän EM-kisojen pitkän matkan mestarille, Ranskan Philippe Adamskille.
Toisen päivän keskimatkan juoksin vain reippaana harjoituksena, mutta kolmantena päivänä oli edessä kisojen tärkein startti. Keskimatkan viime vuosien hallitsija Thierry Gueorgiou toisti edellisen vuoden temppunsa ja nappasi reilun voiton. Itse olin parhaana suomalaisena viides ja sinänsä oikein tyytyväinen, mutta ainahan muutama virhe ja vauhdin puolesta mahdollisen kakkossijan menetys jäivät harmittamaan. Tosin eivät kauaa, sillä tärkeintä oli huomata akilleksen kestävän hyvin harjoittelua ja kisoja, sekä huomata oma kunto yllättävän hyväksi pitkän juoksutauon jäljiltä.
Tagit: akillesjänne, harjoittelu, kilpailu, maajoukkue, Portugali, suunnistus, Tero Föhr
Aihe: Yleinen | Ei kommentteja »
27.2.2011 kello 17:38, kirjoittaja: Tero Föhr
Viime viikonloppuna vietettiin seurakaverini Marc Lauensteinin häitä. Paikkana Marcin kotipitäjä Neuchâtel Sveitsin länsireunalla ja paikalla sukulaisten seassa puoli tusinaa suomalaisia ja muita kansallisuuksia, sekä luonnollisesti lähes koko Sveitsin maajoukkue.
En tiedä olenko onnekas, täytyykö kiittää hoitaneita lääkäreitä ja fysioterapeutteja vai omaa huolellisuutta, mutta akilles on toipunut hyvin odotusten mukaisesti. Häissä juttelin moninkertaisen MM-mitalistin Daniel Hubmannin kanssa, joka kamppaili myös viime kauden akillesjänneongelmissa ja päätyi leikkaukseen pari viikkoa minua myöhemmin. Tietysti operaatio oli isompi, mutta Danielin jänne ei ole vielä juuri kestänyt juoksua ja myös toisen jalan säären kanssa on ongelmia. Helppo ymmärtää Danielin turhautuminen tilanteeseen, sillä varsinkin muiden hyvän harjoittelun seuraaminen sivusta on rankkaa.
Täytyy myöntää, että tätä reissua oli odotettu talven piristykseksi, sillä häiden jälkeen matka jatkui isommalla porukalla vielä viikoksi Engadinin laaksoon St Moritziin Alppien keskelle. Viikoksi häihin Sveitsiin, kuulostaa mukavalta ja kalliilta? En ole aiemmin käynyt talvella Alpeilla. Mitäköhän paikoista ja maisemista sanoisi. No suomalaisena tietenkin edes jotain negatiivista eli maksaahan kaikki aivan liian paljon ja turistien elintaso on ärsyttävän korkea. Ladut ovat hyvässä kunnossa ja niitä riittää kaikenkuntoisille. Välillä aurinko paistoi ja välillä viimainen lumisade peitti vuoristomaisemat. Auratut kävelypolut, hiihto- ja lumikenkäurat ympäri laaksoa olivat kovia ja pitäviä juoksemiseen.
Akilles ei ole vaivannut lainkaan ja olen juossut päivittäin. St Moritz oli suunniteltu talven viimeiseksi hiihtoviikoksi ja samalla aloitin yhteistyössä KIHU:n kanssa korkean paikan harjoittelun seurantaa. MM-kisat juostaan kesällä Ranskassa juuri sen verran korkealla, että sopeutuminen korkealle pitää ottaa huomioon. Ennen ja jälkeen St Moritzin pääsin juoksemaan tai suunnistamaan sulalla Neuchâtelissa ja Zürichissä, joten kokonaisuutena tuli tehtyä loistava harjoittelujakso.
Tagit: akilles, Föhr, juoksu, St Moritz, suunnistus, VeVe
Aihe: Yleinen | Ei kommentteja »
12.1.2011 kello 14:38, kirjoittaja: Tero Föhr
Madeira on aivan järjetön paikka. Kai nuo 250 000 ihmistä olisivat johonkin muuallekin mahtuneet asettumaan kuin pienelle ja liian jyrkälle saarelle keskelle merta. Aivan kohtuuton vaiva rakentaa teitä ja taloja mitä jyrkempiin paikkoihin.
Toisaalta, ylhäällä vuorella maisemat hellivät kirkkaalla kelillä. Paul da Serran tasangon suunnistuskartalta 1500m korkeudesta laakson takana kohosivat yli 1800m korkeudelle korkeimmat ja teräväpiirteiset huiput ja alhaalla aava sininen meri kuohui valkoisena rantaan. Ilmasto on mukavan lämmin ympäri vuoden, vaikka paikalliset valittavatkin sään muuttuneen viime aikoina paljon epävakaammaksi ja sateisemmaksi. Kerran kaatosade ja äkkiä kolmeen lämpöasteeseen viilentynyt keli pääsivätkin ylhäällä yllättämään.
Kahden viikon harjoitusleirillä pystyin totuttelemaan juoksuun sulalla ja lämpimässä jopa odotuksia paremmin, joten kaiken muun harjoittelun ohella reissu oli varsin onnistunut. Pehmeän alustan löytäminen oli vaikeaa Funchalin kaupunkialueella, mutta kun ajeli vaellusreiteille ja suunnistuskartoille, sai jalkojen alle nurmea tai hiekkapolkuja. Akilles kesti hyvin aina 2-3 juoksulenkkiä, jonka jälkeen oli tarpeen palautella juoksurasituksesta päivä tai kaksi pyöräillen, pitkiä rappusia tai mäkeä kävellen ja voimaharjoituksissa salilla.
Eihän reissussa talvesta kokonaan päässyt eroon. Kieltämättä salilla kuntopyörän satulasta Eurosportilta hiihtoa katsoessa hiipi mieleen, että olisihan tätä voinut kotonakin tehdä. Mukavasti talviurheilulähetykset piristivät päivää omien treenien väleissä ja tyytyväisenä sai seurata myös kaakonkulman hiihtojunioreiden upeita tuloksia nuorten SM-hiihdoissa! Paljon on hiihtoa omassakin ohjelmassa helmikuun loppuun asti, sillä on pohjakuntoa rakennettava kevään ja kesän juoksuja varten.
Tagit: akilles, juoksu, madeira, suunnistus, Tero Föhr, vuoret
Aihe: Yleinen | Ei kommentteja »
5.12.2010 kello 19:15, kirjoittaja: Tero Föhr
Itsenäisyyspäivänä tulee täyteen kahdeksan viikkoa akillesleikkauksesta. Se tarkoittaa juoksulupaa. Toipuminen on sujunut ihan odotetusti, mutta vasta juokseminen kertonee lopullisen totuuden. Kolmen kuukauden juoksutauon jäljiltä juoksun aloittamista odottaa vesi kielellä, mutta toisaalta myös jännittää.
Eipä ole 20:een vuoteen tullut urheilusta yhtä pitkää taukoa, kunnollisessa lepojaksossa on myös hyvät puolensa. Tosin jo marraskuun alusta eli viisi viikkoa olen harjoitellut mukavan nousujohteisesti ja säännöllisesti. Tai no, ehkä todenmukaisempaa on puhua liikunnasta ja kuntoilusta, vaikka hyödyllisiä reenejä voi toki tehdä ilman tehojakin. Vesijuoksua, pyöräilyä, kaikenlaista jumppaa ja kuntoutusta: tarkoituksena totutella harjoittelemaan kahdesti päivässä ja tehdä sellaisia hyödyllisiä asioita, joita ei ehkä muuten tulisi tehtyä. Lihastasapainokartoituksessa liikkuvuus ylävartalossa ja jaloissa olikin selvästi edellissyksyä paremmalla tasolla, mutta toisaalta leikatun jalan lihasten vahvistaminen tuottaa vielä töitä.
Pari viimeistä viikkoa luisteluhiihto on tuonut harjoitteluun tervetulleen lisämausteen, ulkoliikunta vain on aina mielekkäämpää ja rasittaa koko kroppaa. Vielä kun suunnistajan nuudelikädet alkaisivat jaksaa. Yhdeksän kuukauden surkastus tulee aina vastaan hiihtokauden alkaessa, mutta aika vähän käsien voimatasosta juoksuun onkaan hyötyä.
Nyt olen Ylläksellä, idyllisesti hirsimökillä mahtavan lumisen rauhallisuuden keskellä. Päivittäinen leiritunnelma, eli unta + reeniä + ruokaa + unta + reeniä + ruokaa, tehnee tehtävänsä ja harjoittelu pääsee kunnolla käyntiin. Tietysti akilles säilyy lähtökohtana varmasti vielä pari kuukautta ja esimerkiksi joulun jälkeen Madeiralla harjoittelu tapahtuu myös pyöräillen, kuntosalilla ja uima-altaassa. Hikiset päivät, viikot ja kuukaudet kohti kesän kisoja ovat alkaneet.
Tagit: akillesjänne, Föhr, harjoittelu, hiihto, suunnistaja, Ylläs
Aihe: Yleinen | Ei kommentteja »
12.10.2010 kello 21:04, kirjoittaja: Tero Föhr
“Akilleen kantapäällä” kuvataan yleisesti jonkin asian heikkoa kohtaa. Kielikuvan synty Troijan sodan sankarin Akhilleuksen haavoittuvuudesta kuvaa osuvasti itse akillesjännettä. Kyseessä on ihmisen vahvin ja suurin jänne, jonka vaurio voi vaikuttaa kohtalokkaasti jopa estämällä liikkumiskyvyn.
Syksy on kulunut juoksematta akillesta parannellen ja kuntouttaen. Kisat jäivät väliin, mutta viime viikolla kävin ensimmäisellä ensi vuoden MM-leirillä Ranskassa. Tulossa on mahtavan haastavaa suunnistusta, joskaan ei mitään miellyttävää etenemistä kivikkoisilla ja tiheikköisillä rinteillä. Hyvästä syystä tuli Ranskassa Annecyn upeissa maisemissa käytyä, vaikka muiden juokseminen ja kisaaminen samalla maailmancupissa keljutti kuin karvatonta rottaa hangessa. Varovaisesti juosta konkkasin ja kävelin vuoropäivin, yrittäen oppia mahdollisimman paljon harjoitusmaastoista ensi kautta varten.
Akilleen kunto huononi pienestä rasituksesta heti samanlaiseksi kuin kuukautta aiemmin eli itse ongelmaa kuukauden hoito ja lepo ei ollut parantanut. Leirin lopussa laitoin sovitusti viestiä tuntemuksista lääkärille ja kun avasin puhelimen paluulennon jälkeen Helsingissä, oli jo maanantaiksi järjestynyt leikkausaika Sakari Oravalle! Orava ei esittelyjä kaipaa urheilijoiden akillesjännekirurgina: vaikkapa yksi tuhansista potilaista, ja maailman kaikkien aikojen urheilijoista, Haile Gebreselassie jatkaa edelleen huikeaa menoaan.
Eilen olin siis elämäni ensimmäisessä leikkauksessa. Ennakoidut kiinnikkeet ja arpeumat poistettiin jänteen ympäriltä, mutta lisäksi akilleen ympäryskalvosta löytyi 3cm pitkä halkeama, josta oli aiheutunut hankausvaurio myös jänteeseen. Onneksi leikattiin nyt, sillä itsekseen vaiva ei olisi helpolla parantunut. Kuten Orava totesi: ”kortisonia, puudutus ja juoksua niin olisihan jänteen poikki saanut”.
Toinen puoli operaatiosta jatkuu nyt omissa käsissä ensimmäisen viikon varovaisuudella ja edelleen siitä eteenpäin. Kahden viikon tauko suihkusta ei niin haittaa, mutta saunapäivää 26.10. odotan jo kovasti. Siitä sitten uinnin, jumpan, pyöräilyn, hiihdon ja viimein joulukuussa juoksun makuun. Onneksi ensi vuoden arvokisat juostaan vasta kesä-elokuussa, joten harjoituskausi voi jatkua rauhassa tavanomaista pidemmälle.
Tagit: akillesjänne, Föhr, MM 2011, Sakari Orava, suunnistus, urheiluvamma
Aihe: Yleinen | Ei kommentteja »
17.9.2010 kello 18:37, kirjoittaja: Tero Föhr
Kisakausi 2010 jäänee mieleeni uran rikkonaisimpana ja kovin lyhyenä. Sotilaiden MM-viestissä akilles alkoi kipuilla, eikä ole rauhoittunut kuukaudessa kivuttomaksi juoksukuntoon. Magneettikuvista ei onneksi löytynyt repeämää, vaan ainoastaan paksuuntumaa ja kiinnikkeitä jänteen ympäriltä. 30 ikävuotta ei siis tule yksin? Nyt täytyisi ratkaista, miten jänne saadaan mahdollisimman hyvään kuntoon ennen seuraavan harjoituskauden alkua.
Uran ensimmäinen iso vamma, johan tässä onkin vuosikymmen mennyt ilman suurempia ongelmia. Pikkuvaivat ovat aina olleet minulle tyyppillisiä, tiedä sitten johtuuko se tarkasta kehon kuuntelusta ja kipuihin reagoinnista, vai hyvästä tuurista.
Tällä kaudella tuli kilpailtua kotimaassa todella vähän: kevätkauden aikana viidesti ennen kesäkuun maailmancupin kisaa Tuusulassa ja Jukolaa, sekä vaivaisena heinäkuussa Kainuun Rastiviikolla. Eihän paperilla kausi huono ollut: EM-kisoissa kuudes ja MM-kisoissa kymmenes. Mutta paljon jäi tekemättä, niin harjoituksia kuin tuloksiakin.
Viimeinen kuukausi on sujunut akillesta murehtien ja kuntouttaen ja siinä sivussa sopivasti maantiepyöräillen, vesijuosten ja jumpaten. Aikaa menee varmasti yhtä paljon kuin normaaliin harjoitteluun, mutta rahaa reilusti enemmän hoitoihin ja tutkimuksiin. Kieltämättä syksyiseen metsään on tehnyt kovasti mieli liikkumaan, joten marjastus- ja sienestysharrastus on täyttänyt pakastimen talven varalle. Samalla muut juoksevat viikonloput kisoja ja eihän sitä ole mukava sivusta katsella. Toisaalta harmitus on ollut yllättävän pientä, joten tauko on tehnyt varmasti myös hyvää ensi kautta ajatellen. Kunhan jänne vain olisi pian kunnossa! Tuskin syksyn kisat muistuvat mieleen, kun vaiva hellittää. Katsotaan nyt miten käy, löytyisikö vaivaan ratkaisua ilman puhdistusoperaatiota.
Ensi vuoden MM-kisojen harjoitusleiri on lokakuun alussa maailmancupin kisojen yhteydessä Ranskassa ja Sveitsissä. Lähden sinne tutustumaan maastoihin, jos akilles mahdollistaa kivuttoman liikkumisen, edes rauhallisesti, ilman kisoissa juoksemista.
Tagit: akillesjänne, kilpailut, suunnistus, vamma
Aihe: Yleinen | Ei kommentteja »
31.8.2010 kello 16:40, kirjoittaja: Tero Föhr
Kahden viikon kisareissu Norjaan päättyi reilu viikko sitten. Ensin MM-kisat Trondheimissa ja perään sotilaiden MM-kisat etelämpänä Kongsbergissa. Trondheim tarjosi mukavan aurinkoisen kisaviikon runsaalle yleisölle, mutta kilpailijoita maastot jäivät varmasti harmittamaan. Tottakai vanhojen karttojen perusteella oli tiedossa mitä on luvassa, mutta kun ympärillä on valtavasti upeita ja haastavia maastoja, jäi hiihtokeskuksen latuverkostossa juostuista finaaleista hapan maku. Yhden logistiikaltaan sujuvan keskuksen valinta helpotti varmasti järjestäjiä ja tv-tuotantoa, mutta en usko kaupungin läheisyyden vaikuttaneen juurikaan katsojamääriin. Muutaman kymmenen kilometrin säteeltä olisi löytynyt upeaa suunnistusta, josta olisivat nauttineet niin kilpailijat kuin yleisö.
MM-sprintti oli onnistunut kisa ja 10. sija ihan kelpo tulos, vaikka parannettavaa loppupuoliskolle jäikin. Keskimatka oli odotuksiin nähden valtava pettymys ja pehmeä suoritus vaivaa edelleen. Kai suoritus oli vain liian varmisteleva, vaikka yleensä tuollainen vauhdikas ja helpohko kisa sopii minulle hyvin.
Suuri osa mieshuipuista siirtyi toiseksi viikoksi sotilaiden MM-mittelöihin. Turkin peruttua kisajärjestelynsä viime syksynä, kisat siirtyivät vasta kevään korvalla pikaisesti Kongsbergiin. Maasto oli onneksi norjalaiseksi hyväkulkuista ja tasaista, joten MM-kisaväsymys ei liiemmin tuntunut urheilijoita vaivaavan. Sotilaskisoissa on jo vuosia ollut huikean kova taso, mikä toisaalta johtuu parhaiden maiden kuudesta urheilijasta (MM-kisoissa 3 / maa) sekä monen maan suunnistukselle tärkeästä yhteistyöstä armeijan kanssa. Vuosittain hymähdelläänkin venäläisten säästävän kovimman latingin vasta sotilaskisoihin, jotta työpaikka ja lajin asema ole vaarannu.
Jälleen toinen henk.koht. matkoista sujui hyvin. Keskimatkan pilasi viidennen rastin iso virhe, mutta loppumatka sujui tasavauhtia voittajan kanssa, mikä rauhoitti sopivasti hämmennystä MM-keskimatkan jäljiltä. Pitkällä matkalla olin neljäs reilun minuutin kahden tuoreen MM-pronssin Thierry Guergioun (FRA) ja keskimatkan maailmanmestarin Carl Waaler Kaasin (NOR) takana. Hieman olisi saanut olla parempaa tuuria kisassa mukana, sillä 150 osallistujan kisassa minuutin lähtövälillä Thierry keräsi eteen lähteneet kiinni hajontalenkeistä huolimatta ja kolmen porukka kiri yhdessä sijoille 1., 3. ja 5.
Muiden yksilölajien tapaan, suunnistajia löytyy monista maista armeijan urheilijalle myönteisistä työpaikoista. Esimerkiksi Saksassa armeijan, poliisin tai rajavartioston palveluksesta löytyy ampumahiihdon parhaimmistoa sekä miesten että naisten puolelta. Talvella Sotilaiden Maailmankisojen tuloslistoilta esimerkiksi maastohiihdon kärkipäästä löytyy rutkasti tuttuja nimiä: Vittoz, Livers, Di Zenta, Havsås, Piller Cottrer, Fischer, Jonnier, Chernousov, Magal…
Mahdollisuus yhdistää sujuvasti urheilu ja työ saisi edelleen kehittyä myös Suomessa. Japanissa sama kuvio toimii suurten yhtiöiden toimesta. Siellä urheiluseurat puuttuvat kokonaan ja aikuisurheilijat edustavat eri yhtiöiden joukkueita. Samalla tulee valmisteltua sopiva työura urheilu-uran jälkeiseen elämään, eikä tarvitse tehdä liian aikaisin valintaa täysipäiväisen työn ja urheilun välillä.
Tagit: CISM, Kongsberg, MM-kisat, suunnistus, Trondheim, Urheilu-ura
Aihe: Yleinen | Ei kommentteja »
7.8.2010 kello 10:58, kirjoittaja: Tero Föhr
Henkinen valmennus ja suomalaisen urheilun alakulo ovat jälleen otsikoissa suomalaisilta heikosti sujuneiden yleisurheilun EM-kisojen myötä. Sama kuvio on toistunut jo useamman vuoden, kun olympialaiset tai MM-kisat eivät tuo toivottua tulosta. Suomalaiset ovat menestyshullua kansaa, vain mitalit kelpaavat historian menestys mielissä. Miksi kaikki urheilijat eivät onnistu pääkisassaan? Miksi ratkaisuhetkillä suomalainen konttaa ja Ruotsi tekee maalin?
Suomalaiset eivät yleensä ole tiukkojen paikkojen menestyjiä, kun “mailaa puristetaan kädessä” liikaa tärkeällä hetkellä. Tietty pessimismi kuuluu suomalaisuuteen ja ehkä siksi negatiiviset asiat tulevat mieleen jännittävällä hetkellä. Jännitys lisää jäykkyyttä ja mieleen tulee enemmän uhkia kuin mahdollisuuksia.
Pitää ajatella positiivisesti, vaikka kisaviikolle olisi luvattu +10 astetta ja sadetta. Ei saa ottaa paineita menestymisestä, vaikka arvokisat ovat kauden tärkein viikko ja pelissä seuraavan vuoden toimeentulo. Ainakaan ei saa epäonnistua, sitä suomalainen oppii pelkäämään äidinmaidosta alkaen. Ruotsalaiset ne ovat taas eri maata: he vain hymyssä suin pitävät hauskaa joukkueena ja ovat rentoja tiukoista tilanteista huolimatta.
Varmasti suomalaisessa luonteessa on huonot, mutta taatusti myös hyvät puolensa. Jäyhä työhön keskittynyt suorittaja oli menneisyyden arvokisamestareiden malli. Keskittymistä suoritukseen, ilman liikoja krumeluureja.
MM-kisat alkavat Trondheimissa huomenna sunnuntaina. Norjalaiset maastot vaativat selkeää ja raakaa toteutusta, niin taidollisesti kuin fyysisesti. Mäet ovat isoja, muodot selkeitä – senkun katsoo mihin menee ja toteuttaa sen. Helppoa! Ei muuta kuin numero rintaan ja kisaan. Kisoissa urheilijat mitataan, sillä kisatilanne aiheuttaa juuri sen tunteen, mikä urheiluun motivoi.
Tagit: MM-kisat, suunnistus, Trondheim
Aihe: Yleinen | Ei kommentteja »
15.6.2010 kello 12:47, kirjoittaja: Tero Föhr
Viikonloppuna on edessä erityisen mielenkiintoinen Jukolan Viesti. Kytäjän maasto Hyvinkäällä on toiminut menneinä vuosikymmeninä Jukolan näyttämönä jo kolmesti ja varsinkin edellinen kerran ”Kura-Jukola” vuonna 1981 on painunut kaikkien osallistuneiden mieliin. Vettä satoi koko viikonlopun ja lämpötila laski yöllä lähelle nollaa.
Muutenkin rankka ja vaativa maasto vaati veronsa ja voittajajoukkue jäi arvioidusta aikataulusta kaksi tuntia!
Mitä tiheämpää ja peitteisempää maasto on puustoltaan, sitä vaikeampaa on suunnistaa. Kun Kytäjän peitteisyyteen lisätään alkuosuuksien kesäyön pimeys, vaativa maastopohja kivineen ja runsaine risuineen, poikittaiset jyrkät mäkiharjanteet ja pehmeät suonotkot, on koossa varmasti sellainen paketti, että kisan aikana sattuu ja tapahtuu. Tuollaisessa maastossa eteneminen ei ole herkkua, mutta haastetta riittää jokaiselle.
Kytäjän maasto ei ole sellaista hyväpohjaista kalliomaastoa, johon ulkomaalaiset ovat yleensä Etelä-Suomessa tottuneet. Saa nähdä onko läksyt tehty ennakkoon kunnolla vai yllättääkö maaston hitaus ja ikävyys. Kuntoa ja jaksamista Kytäjä tulee vaatimaan, sen takaa jatkuva rynkytys mäestä toiseen ja metsänharvennuksista maahan jääneet risut ja rungot.
No kuka voittaa? Kolme suurinta suosikkia ovat viime vuosina olleet Kristiansand, Halden ja Kalevan Rasti, joilla on kasassa tasokas ja laaja kansainvälinen materiaali. Keski-Eurooppalaisten vahvistusten vahvuus kova vauhti hyvällä alustalla, mutta nyt vaaditaan nimenomaan rankan scandinaavisen maaston osaamista. Mielenkiintoista nähdä, juokseeko Kalevan Rastin joukkueessa jopa neljä ulkomaalaista.
Suosikit ovat varmasti ennakoineet maaston vaativuuden ja tottuneet rankkoihin maastoihin. Halden on paperilla heistä vahvin tasaisuudellaan, mutta tarvitsee jo ennen ankkuriosuutta hieman karkumatkaa. Tosin viime vuonna edes kolmen minuutin kaula ei riittänyt maaliin asti.
Salon 2006 ja Tampereen 2008 Jukolat osoittivat seuraavan kategorian joukkueiden yllätysmahdollisuuden suunnistuksellisesti vaativassa ja fyysisesti rankassa maastossa. Lähimpänä suosikkien virheitä ja omaa tasaista suoritusta kärkkyvät ruotsalaiset OK Linné, IFK Göteborg ja Södertälje, sekä kotimaisista Vehkalahden Veikot, Vaajakosken Terä ja kevään Tiomilassa neljänneksi virheettömyydellä ja tasaisuudella pinnistänyt Tampereen Pyrintö.
Todellisia superyllätyksiä suosikkien ulkopuolelta ei 2000-luvulla ole enää kärkitaistossa nähty, ehkä Kirkkonummen Lynxin 2008 nelossijaa lukuun ottamatta.
Aihe: Yleinen | Ei kommentteja »
23.5.2010 kello 16:49, kirjoittaja: Tero Föhr
Monestikaan suunnistusta tuntemattomalle ei ole selvää, mitä tehdään suunnistajan ”tutustuessa maastotyyppiin” tai harjoittellessa ”tyyppimaastoissa” ennen tulevia arvokisoja. Harjoitellaanko silloin tulevassa kisamaastossa vai ei?
Suunnistuskartta on kartoittajan näkemys kolmiulotteisesta maastosta piirrettynä yksiulotteiseksi paperille kansainvälisesti sovittujen normien mukaisilla merkeillä. Suunnistajan tehtävä on siis tulkita kartoittajan näkemys ja liikkua sen perusteella mahdollisimman nopeasti ennalta tuntemattomassa maastossa. Missään muussa lajissa ei tarvitse tehdä tällaista tuntemattomassa ympäristössä, sillä kisamaaston pitäisi aina olla kaikille osallistujille tuntematon. Esimerkiksi Jukolan viestissä kisamaasto pyritään rauhoittamaan kilpailuilta ja harjoituksilta noin 20 vuoden ajaksi.
Jokaisen maan maastoissa ja kartoissa on omat pienet vivahteensa, joiden hallinta ratkaisee kisan aikana nopeasti tehdyissä valinnoissa. Ampujille oli tärkeää päästä etukäteen harjoittelemaan Pekingin olympialaisten areenoille, jotta he hallitsisivat areenalle tyypilliset tuuliolosuhteet. Yhtä lailla suunnistaja tarvitsee lyhyelläkin kokemuksella selkärankaansa tiedon kannattaako bulgarialaisessa rantamaastossa juosta kesäkuussa mieluummin metsän puolella vai hakeutua keltaisella kuvatuille avoimille alueille ilman riskiä rintaan ylettyvästä nokkospellosta tai useista myrskyssä kaatuneista puunrungoista.
Aina joku huippusuunnistaja on tottunut paikallisiin olosuhteisiin. Häntä vastaan pitää pystyä juoksemaan arvokisassa, tehdä oikeat valinnat niin koko rastivälin reitinvalinnan kuin hetkessä katseella maastosta valittavan juoksu-uran suhteen.
Ensi elokuussa suunnistetaan MM-kisat Norjan Trondheimissa. Maajoukkue leireilee paikallisilla kartoilla tiiviin kansainvälisen ohjelman saneleman aikataulun lomassa enää 10 päivää ennen kisojen alkua. Se tarkoittaa reilua pariakymmentä tuntia juoksua maastossa kartan kanssa. Siinä ajassa pitäisi oman kokemuksen pohjalta pystyä omaksumaan maastojen vaatimukset yhtä hyvin kuin koko ikänsä Trondheimissa asuneet. Luonnollisesti kokemusten vaihto alueella paljon suunnistaneiden ja vanhojen karttojen analysointi korostuvat valmistautumisessa.
Suunnistajan pitää hankkia itselleen ”maastopankkia” nuoresta alkaen. Ei riitä että suunnistaa kisoja kotimaassa lähialueen kisoissa, vaan täytyy matkustaa myös ulkomaille ja mahdollisimman erilaisiin maastoihin. Aina uuteen maastotyyppiin sopeutuminen kehittää kykyä reagoida erilaisuuteen ja yllätyksiin myös kisan aikana. Oma maastopankki alkoi kertyä -90-luvulla ensin kotimaan maastoissa ympäri Suomea ja hiljalleen myös ulkomailta. Nyt olen suunnistanut noin 30 maassa ja edelleen erilaisten maastojen tuomat haasteet ovat keskeisimpiä urheilijana kehittymisessä. Samalla myös paikallisiin urheilijoihin ja kulttuureihin tutustuminen ovat opettaneet paljon – niin urheilijana kuin ihmisenä.
Tagit: Jukola, Jukolan viesti, kartta, maasto, maastopankki, suunnistaja, Trondheim
Aihe: Yleinen | 1 Kommentti »
