Arkisto aiheelle ‘Yleinen’

Lajin suunta?

perjantai 6. tammikuuta 2012

Suunnistus tavoittelee suuremman medianäkyvyyden myötätuomia hyötyjä muiden kestävyyslajien tapaan. Kansainvälisen lajiliiton (IOF) tavoite olympiastatuksesta ohjaa kehitystä, mutta monia asioita tuntuu olevan tekemättä ennen lajin luonteen muokkaamista. Suunnitelmat MM-kisojen matkojen muutoksista aiheuttivat jo parhaiden urheilijoiden yhteisen vastalauseen. Kaavailut yhteislähdöistä, takaa-ajoista ja sprintin merkityksen vahvistamisesta eivät ole urheilijoiden saati perinteiseen metsäsuunnistukseen tottuneiden harrastajien mieleen. Eikä ihme, sillä suunnistuksessa on kyse kartan ja kompassin avulla yksin etenemisestä tuntemattomassa maastossa.

Suunnistusliitosta juuri Hiihtoliittoon siirtynyt ex-toimitusjohtaja arvosteli lähtiessään varsinkin nimettömänä netissä kaikkia muutoksia vastustavia. Ainakin samat henkilöt, luonnollisesti nimeltä mainitsemattomat, tästä innostuivat ja valittaminen jatkuu. Liiton toimintaan voi vaikuttaa toimimalla lajin virallisissa elimissä. Liiton toimet pohjaavat lajin luottamushenkilöiden päättämään strategiaan. Siis ei kun toimimaan alueilla ja liitossa jos jokin harmittaa! Silloin voi myös ymmärtää paremmin monia päätöksiin vaikuttavia asioita.

Eivät kaikki uudistukset miellytä allekirjoittanuttakaan, mutta silti harmittaa puutteellisten tietojen perusteella asioista valittaminen. Monen mielestä televisiointi pilaa suunnistuksen, mutta samalla liitolta vaaditaan lajille lisää resursseja ja näkyvyyttä. Tämä ristiriitaisuus näkyi vuonna 2009 Suunnistusliiton avoimessa kyselyssä, jolla pohjustettiin tulevien vuosien toimintastrategiaa. Jukolan tv-lähetyksestä pääosin pidetään, missä käytettävissä ovatkin lajin suurimmat resurssit sekä huikean pitkä lähetys. Muiden kilpailujen kohdalla lähetys täytyy saada tiivistettyä suoraan 60-90 minuuttiin ilman kallista leikkaamista. Toinen vaihtoehto on kehittää laji niin kiinnostavaksi, että tv-yhtiöt kilpailevat lähetyksestä.

Jotta suunnistus kehittyisi, tarvitaan tv-lähetyksiä ja niiden hyötyjä. Hyvän tv-lähetyksen suunnittelu toki vaikuttaa ratoihin kuten luonnonsuojelun tai maanomistajien takia kielletyt alueetkin, mutta ei tv-tuotanto halua pitkiä loppusuoria tai yleisörasteja. Kamerat tavoittavat urheilijan mieluiten metsän puolella, eihän pellolla juoksentelu tuo mitään oleellista esille. Metsässä kuvaaminen toki vaatii avoimempaa rastiväliä, jotta kuvaaminen kestää pelkkää leimausta pidempään. Radan on myös käytävä kesken kisan kaapelinvedon kannalta järkevän etäisyyden päässä. Tämäkin puoli kehittynee kokemusten ja teknisen kehityksen myötä. Hyviä esimerkkejä on nähty niin Suomessa kuin maailmallakin.

Suunnistus on saanut Suomessa reilusti tv-aikaa, mikä on syystä aiheuttanut ihailua muissa maissa ja kotimaan lajiliitoissa. Jukolan televisiointikaan ei ole syntynyt ilman liiton ja Kaukametsäläisten vuosien työtä. Suunnistuksen televisiointiin erikoistunut tuotantotiimi ja gps-seuranta ovat tuoneet lajin ymmärrettäväksi tavallisillekin katsojille. Toki parannettavaakin aina on, mutta voidaan hyvin sanoa Suomen edustaneen eturiviä tässä kehityksessä. Ruotsin panostus nettilähetyksiin ei vie suunnistusta lajin ulkopuolisille ja suunnistajille hyvin riittävä pelkkä gps-seuranta ei yksin riitä tv-lähetykseksi.

IOF:n toimenpiteitä televisioinnin edistämiseen ei kuitenkaan ole näkynyt. Ymmärtääkseni televisioinnin kokemukset ovat jääneet irrallisiksi yksittäisten maiden puuhasteluksi. Kaikilta suurilta kehitystavoitteilta putoaa pohja ilman televisiointia. Tarvittaisiin selkeä linjaus koskemaan arvokilpailujen televisiointia. Samaan pakettiin hyvän suunnistuslähetyksen periaatteet, erikoistunut tuotantotiimi, toimiva tulospalvelu ja gps-seuranta. Aivan kuten ampumahiihdossa on toimittu. Hiottu kokonaispaketti tulee paikalle ja hoitaa lähetykset. Nyt esimerkiksi MM-kisoista saatava tv-kuva voi olla ihan mitä tahansa. Niin ei saisi olla jos sitä jaetaan suoraan useamman maan tv-lähetyksiin.

Toimin Huippuliigan finaalin ratamestarina 2007 ja ehdotin liitolle ja tv-tuottajalle uuden kilpailumuodon (prologi 20min + takaa-ajo 35min) kokeilua. Minusta tuollainen kilpailumuoto on mielenkiintoinen, mutta se vaatii sopivaa maastoa ja kisan luonteen ymmärtävää ratasuunnittelua, kuten mahdollisimman vaativaa karsintaa, joka aiheuttaa lyhyestä matkasta huolimatta sopivasti eroja takaa-ajoon. Takaa-ajon ihannetilanteessa on viestien tapaan useampi pieni ryhmä käymässä taistojaan. Takaa-ajon tulee olla vauhdikasta alustaa, peitteistä metsää, ja rastit on sijoitettava pääosin niin, ettei 30-40sek perässä tuleva saa edellisiä jatkuvasti näkyviin. Tähän mennessä kilpailumuoto on toteutettu Huippuliigassa neljästi ja vaihtelevan onnistuneesti: Kahdesti miesten kärki on kasaantunut isoksi letkaksi, kun taas kahdesti kärki on pysynyt sopivasti hajallaan ja kilpailu on toiminut hyvin. Jos Suomessa kärki kasaantuu, on arvokisoissa kasaantuminen vielä todennäköisempää. Pelkkä massakiri ei tee oikeutta lajin hienouksille. Ei se tee sitä hiihdossakaan, jossa aiempi takaa-ajo oli paljon massalähtöjä mielenkiintoisempi. Suunnistuksessa ei voi ajatella arvokisoihin kilpailumuotoa, jonka toimiva toteuttaminen ei onnistu kaikissa maastoissa. Maailmancupeissa tai Huippuliigassa sellainen on erittäin mukava piristys.

Ennen kuin MM-ohjelmaa aletaan muuttaa, pitäisi nykyinen erinomainen neljän erilaisen matkan paketti hioa kuntoon. Ymmärrettävästi sprintti on korostunut, kun lajia halutaan tuoda metsästä yleisön keskelle. Sprintti on lajiimme hieno uusi lisä ja vaatii erilaisia kykyjä, mutta perinteistä vaativaa metsäsuunnistusta ei kuitenkaan saa unohtaa. Hyvä televisiointi on mahdollisista toteuttaa kaikilla matkoilla, sekin on nähty, kunhan tekijät ovat osaavia. Televisioinnin kehittäminen on keskeistä suunnistuksen tulevaisuuden kannalta, mutta sen on toteuduttava lajin harrastajien ja parhaiden urheilijoiden arvostus säilyttäen.

Tero Föhr

Case Lallukka

maanantai 28. marraskuuta 2011

Pari viikkoa sitten pyöritin voimatreenin päätteeksi salilla kuntopyörää, kun tekstitv:lle tömähti ”positiivinen” otsikko hiihtäjä Juha Lallukasta. Eipä juuri huvittanut enää pyörittää polkimia, saati rentoutua saunan lauteilla.

Junioreina samat hiihtokisat tulivat tutuiksi ja vuotta vanhemman Juhan uraa on tullut seurailtua toistakymmentä vuotta, eikä itsenäistä puurtajaa ole tullut mieleen moittia ainakaan harjoitusmäärien puutteesta. Vuosien työ on tuottanut myös hienoja tuloksia, vaikka vapaan spesialisti on päässyt kovin harvoin hiihtämään itselleen sopivimpia arvokisamatkoja. Juhan viime talven upeat hiihdot MM-Oslossa ja myös ensimmäiset kisailut perinteisellä tyylillä olivat ehdottomasti hiihtokauden mielihetkiä.

Valmentajani kanssa puhuimme Juhan kärystä ja arvioimme kärynneiden urheilijoiden ja median toimintatapoja. Mietimme myös sitä, miten itse tulisi toimineeksi, jos tekstitv:n uutisessa loistaisikin oma nimi ja puhelin alkaisi soida?

Kun käry on käynyt, ovat urheilijat lähes säännönmukaisesti kiistäneet kielletyt keinot ja pakoilleet julkisuutta. Jos olisi tietoisesti käyttänyt jotain kiellettyä ja jäisi kiinni, kannattaisi varmaankin myöntää asia. Ei selittelemällä mikään muuttuisi ainakaan paremmaksi. Tuli tehtyä jotain kiellettyä ja rikottua sääntöjä, sorruttua petokseen, joka kokoluokaltaan on urheilumaailmassa peruuttamattoman valtava ja leimaava, mutta muun maailman mittakaavassa tai rikosten luokassa höyhensarjaa.

Mutta jos ei olisi aavistustakaan positiivisen testituloksen syystä, mitäköhän sitä tekisi? Aika tarkalleen mieleen tulisi sanoa täsmälleen samaa kuin muutkin kärynneet: ”Kiistän käyttäneeni mitään ja en voi ymmärtää mistä tämä johtuu”. Ja tästä riemastuneena iltapäivälehdet pyörittäisivät uusinta Suomen urheilun skandaalia ja papat torikahvilla saisivat säiden päivittelyyn vaihtelua kauhistelemalla uusinta ketkua, joka ei voi edes tekemisiään myöntää.

Urheilija on aina itse vastuussa lääkkeiden käytöstään ja ylipäätään kaikesta, mitä suuhunsa laittaa. Kenen tahansa lääkärin määräämien lääkkeiden luvallisuuteen ei voi luottaa, vaikka asiaa olisi lääkäriltä tiedustellutkin, vaan aina pitää tarkistaa lääkeaineet myös itse tai dopingsäännökset tuntevan lääkärin avustuksella. Silti tuli itsekin laitettua hydrokortisonivoidetta nokkosten aiheuttamaan kutinaan, voiteen ollessa kielletty vielä muutama vuosi sitten. Ei vain tullut mieleenkään pitää voidetta kiellettynä. Kodin lääkekaapista löytyvät arkipäivän lääkkeetkin on tarkistettava.

Lisäravinteet ovat haastava maailma. Mihin tuotteisiin uskaltaa luottaa? Tarvitseeko aina kysyä myyjän tai valmistajan takeita tuotteesta? Onko niillä takeillakaan mitään merkitystä? Voiko tuotesisältötekstiin luottaa vai tehdäänkö Suomessa myytävää tuotetta samalla tuotantolinjalla kuin toisen mantereen hieman tömäkämpää tavaraa, mistä voikin päätyä jäämiä turvallisilta vaikuttaviin tuotteisiin? Kannattaako lisäravinteita käyttää lainkaan? Kuitenkin terveenä pitäisi pysyä suuresta kulutuksesta ja rasituksesta huolimatta ja palautuakin mahdollisimman nopeasti seuraavaan harjoitukseen.

Eri maissa on erilaiset säädökset niin elintarvikkeiden, lääkkeiden kuin vaikkapa karjankasvatuksen osalta. Ja säädöksiä myös rikotaan. EU:n alueellakin löydetään vierasainevalvontaohjelman puitteissa elintarvikkeista lääkejäämiä dopingaineiksi määritellyistä aineista, vaikkei niitä pitäisi ruokaan päätyä. Suomi on varmasti urheilijan näkökulmasta sieltä varmimmasta päästä tässä suhteessa, mutta päätyyhän ruokaa pöytään nykään vaikka mistä ja monen mutkan kautta. Eikä tulli tutki kattavasti kaikkea, vaan ulkomaisen tuottajan todistukset riittävät rajalla pitkälle. Tai voisiko eksoottisempi lomareissu, jossa söisi pari viikkoa päivittäin paikallista lihaa ja joisi maitoa, päättyä dopingtuomioon Suomessa?

Tarkoitukseni ei ole esittää selityksiä tai puolusteluja dopingkäryille, mutta tulipahan mieleen pohtia, voisiko oikeusmurha omallakin kohdalla tapahtua millään todennäköisyydellä. Kaipa todennäköisyys dopingaineen saamiseen jäämänä tai tuotteen epäpuhtautena testissä näkyvissä määrin on häviävän pieni. Mahdottoman pieni?

Arvostusta

perjantai 25. marraskuuta 2011

Vehkalahden Veikot on yksi kuudesta ehdokkaasta Vuoden urheiluseuraksi eli Pohjola-palkinnon saajaksi. Jo ehdolla oleminen Suomen Urheilugaalassa tammikuussa julkistettavaksi voittajaksi on upea huomionosoitus ja sopii loistavasti seuran 100v-juhlavuoteen.

Urheiluseurat toimivat Suomessa pääosin vapaaehtoisvoimin ja vastuuseen sitoutuneita kiitetään liian harvoin. Mieluummin esillä ovat arkisesti rajalliset resurssit tai uusien ohjaajien tarve. Ehkä isomman yksittäisen tapahtuman järjestäminen on jo niin iso projekti ja hetken ponnistus, että kaikkien selkeä kiittäminen kuuluu asiaan. Arkisen seuratyön keskellä yhteisiä tuloksia ei aina muisteta arvostaa keskityttäessä itse toimintaan.

Kun ulkopuolinen taho, tässä tapauksessa palkintoehdokkaat esitellyt Sisu, tulee kameroineen paikalle ja alkaa hämmästellä yleisseuran sisuksista paljastuvaa monipuolista tarjontaa, ovat seuraihmiset hieman hämillään. Kun jokainen hoitaa oman palikkansa, rakentuu kokonaisuudesta komea paketti!

Sisun lähetystä oli hieno katsella ja muistella omia lapsuusajan harjoituksia eri lajien parissa. Valmentajat ja ohjaajat ovat ehkä vaihtuneet, salit maalattu ja seura-asut hieman vaihtaneet väriä, mutta itse toiminta oli tuttua ja lasten liikunnan ilo näkyi selvästi.

Kuperkeikkakerho ei ollut omana aikana vielä alkanut ja Volttiklubiinkin piti hieman odotella iän karttumista, mutta sen jälkeen seura liikutti lapsuus- ja nuoruusvuoteni viikoittain ympäri vuoden eri lajien parissa. Yleisseurat ovatkin nimenomaan kasvatustyössä oleellisessa asemassa. Lajista toiseen siirtyminen ja useiden lajien harjoituksissa käymisen pitää olla helppoa. Se palvelee niin lasten terveiksi aikuisiksi kasvua, oman liikuntaharrastuksen löytymistä kuin huippu-urheilijan perusvalmiuksien kehittymistä.

En tiedä olisiko aiemmin julkaistu ehdokkuus aiheuttanut enemmän keskustelua urheilusta, liikunnasta ja seuratyöstä VeVen syyskuun 100v-juhlien yhteydessä. Arvokkaan juhlan kokoaman väen kesken olisi ollut harvinaisen hyvä tilaisuus keskustella suomalaisesta urheilusta, liikunnasta ja seuroista. Sekä seuraväen kesken että myös lehdistön osalta. Paikalla oli arvokisamitalisteja usealta vuosikymmeneltä, seurassa eri vuosikymmeninä toimineita, valmentajia, nuoria, vanhempia, yhteistyökumppaneita, järjestöjen edustajia ja kirsikkana kakun päällä seuran kasvatti ja yksi nyky-Suomen tärkeimpiä urheiluvaikuttajia Tapio Korjus.

Suomalaista urheilua ollaan kehittämässä harvinaisen rajusti ja kehittävää keskustelua halutaan kaikille tasoille. Ehkä sopiva seminaari juhlan alle olisi pakottanut kaikkia urheilun ja liikunnan osa-alueita edustaneet osallistujat jakamaan kokemuksiaan ja saanut myös median huomaamaan monipuolisen mahdollisuuden?

Toki nytkin juhlanäyttelyn parissa menneiden muistelu, nykyurheilun tila ja seuratoiminta yhdisti ihmisiä ja aiheutti keskustelujen myötä varmasti ylpeyttä seuratyöstä ja sen tuloksista. On hienoa olla pala seuran kokonaisuutta ja kokea omaavansa vahvat juuret. Toivottavasti jokainen veveläinen muistaa olla ylpeä seuran perinteistä ja vuosien monipuolisesta toiminnasta!

Uuteen nousuun

perjantai 25. marraskuuta 2011

Kausi 2011 on takana ja loka-marraskuu on hujahtanut jo uuteen kauteen valmistautuen. Edellisen kauden tapaan on menneeseen kesään vaikea olla selkeästi tyytyväinen tai pettynyt. Paremmin olisi tuloksellisesti voinut ja saanut mennä. Lisäksi turhan moni pieni kolhu vaikeutti harjoittelua kisakauden aikana.

Kieltämättä paljon matkustusta sisältänyt helmi-syyskuu vaati veronsa. Kotona olo ilman seuraavaa kisa- tai leirireissua on ollut rentouttavaa. Edellä mainitut reissaukset ovat kuitenkin stressaavia tavoitteellisen päiväohjelman takia. Vaikka ulkomailla matkustellessa näkee paljon, on nähtävyyksien parissa rento hengailu vähissä. Silti uusissa paikoissa vierailu ja ympäristön kokeminen, usein syrjäkylillä kaukana turistipaikoista, on ehdottomasti nykyisen elämäntapani hienoimpia puolia.

Elokuun MM-kisoissa aloin tuntea kipua akillesjänteessäni. Siinä 31-vuotiaan ainoassa vielä terveessä. Viime syksynä toinen leikattiin (hyvästä syystä), joten silläkin lienee osansa näihin ongelmiin. Lisäksi kesäkuun alussa Jukolan ratoja koejuostessa potkaisin kiveen leikatun jalan ukkovarpaan, jonka tyvinivel on ollut edelleen kipeä. Yleensä jonkin kohdan kipu tai varominen kompensoituu muualle. Eli jostain syystä ärtynyt akillesjänne vaivasi syksyllä ja oikeastaan sen rauhoittaminen ja syyn löytäminen oli tärkein asia lokakuun lepokauden aikana. Uuteen kauteen ei kannata lähteä vanhan vamman hidastamana.

Lokakuun alussa akilles magneettikuvattiin ja jänne todettiin odotusten mukaan ehjäksi. Niinpä ärsyyntymisen syitä on etsitty lääkärien, fysioterapeuttien ja kiropraktikon kanssa. Lopulta on myös löytynyt toiminnallisia ongelmia ja nyt tilanne vaikuttaa hyvältä eikä jänne enää ärsyynny juoksuista. Uusi harjoituskausi alkoi marraskuun alusta eli harjoittelu ensi vuoteen on alkanut.

Kaksi edellistä kisakautta on sujunut tahmeasti jalkavaivojen oltua harmina varsinkin arvokisojen alla. Sama ilmiö on itse asiassa tullut tutuksi aiempinakin kesinä. Vammojen sanelemalla kompromissiharjoittelulla pääsee lähelle aiempia kykyjä, mutta seuraavan askeleen ottaminen on vaikeaa ja kisoissa vajaaksi jäänyt valmistautuminen koettelee itseluottamusta.

Seuraava tavoitteeni on ehjä talven harjoituskausi ja varsinkin kilpailukauden tukitoimiin täytyy kiinnittää selvästi erityistä huomiota. Toki harjoittelunkin täytyy uudistua sopivasti, jotta kehittymistä tapahtuisi. Marraskuun harjoittelu opettaa taas säännöllisyyteen ja valmistaa kroppaa jaksamaan rankimman jakson joulu-maaliskuussa.

Syksyisiä SM-kisoja

perjantai 23. syyskuuta 2011

Syyskuu on perinteisesti SM-kisojen aikaa, niin nytkin. Kuun ensimmäisenä viikonloppuna SM-pitkä matka Pöytyän vauhdikkaassa kalliomaastossa ei tarjonnut yllätyksiä. Keväällä kausi alkaa aina samanlaisissa maastoissa ja touhu on tuttua kaikille suomalaisille. Lauantain karsinnassa jalat olivat kevyet ja suunnistus sujui, näin jälkikäteen olisi kannattanut painaa enemmän jarrua sunnuntain finaalia ajatellen. Finaalissa jalat eivät olleet enää kevyet, mutta suoritus kohtuullisen hyvä. Pronssimitalia pokatessa eniten harmitti kärkinelikon suomalaisten pieni ero voittaja Thierry Gueorgiouhun. Juuri MM-kisoissa kultamitalit rohmunnut ranskalainen olisi saanut tällä kertaa kohdata useammankin nopeamman suomalaisen. Suomessa kun oltiin, pitäisi pystyä hyödyntämään kotimaastojen etu ja voittaa. Jos ei Suomessa pärjää ulkomaalaisille, on haaveilu menestyksestä etelämpänä heidän kotiseuduillaan ohuella pohjalla.

SM-keskimatkalla viime lauantaina Topi Anjala onnistuikin Thierryn kaatamaan ja kirkasti pitkän hopeansa. Vahva esitys talvikauden opiskeluihin keskittyneeltä Topilta Alavuden kallioilla ja märillä soilla! Harvoin on Thierry rehdisti myöntänyt toisen olleen (tällä kertaa) keskimatkalla parempi. Itse aloitin hyvin ja johdin alkumatkasta, mutta paukut eivät riittäneet pitämään radan keskiosalla kovaa vauhtia yllä ja muutaman välin kaartelun myötä loppusija maalissa oli viides.

Sunnuntaina SM-viesti juostiin 1991 Kraateri-Jukolan maastossa Lappajärven reunamilla. Kraaterijärven rinteeltä löytyy yksi Suomen haastavimmista maastoissa ja hieno kisa olikin. Marc Lauenstein avasi viestimme hyvin vaihtaen kärkiletkassa, mutta seuraavilla osuuksilla Jonne Lehto ja Petteri Muukkonen eivät onnistuneet selättämään Lakeaharjun haasteita. Oma juoksu ankkurina oli hyvä ja olin yli minuutilla koko viestin nopein. Vaikka jalat olivat löysät lauantain keskimatkan kahdesta startista, tekeminen parani koko ajan loppua kohden ja nautin elokuun MM-kisojen vertaisista haasteista. Loppusija koheni muutaman sijan neljänneksi, mutta mutta, yhdelle suosikeista se ei virheiden jälkeen juuri tyytyväisyyttä aiheuttanut.

Suomalaisten suunnistusseurojen riveissä kilpailee paljon ulkomaalaisia. Kansainvälinen yhteistyö hyödyttää yleensä molempia osapuolia ja on huippusuunnistukselle tärkeää. SM-kisoissa on hyvä mitata tasoa myös aivan lajin terävimpään kärkeen, mutta mielestäni ulkomaalaisille ei pitäisi jakaa henkilökohtaisia SM-mitaleita, koska se on aina pois seuroilta ja suomalaisilta suunnistajilta. SM-mitalit ovat tärkeitä urheilijoiden tukijoiden, seuratukien ja paikallisen näkyvyyden kannalta. Ulkomaalaiset eivät tule SM-kisoihin saadakseen mitalin vaan hyvän ja tasokkaan kisan takia. Suomalaisille taas sijoitus on tärkeä ja himmeämpi mitali tai nelossija tarkoittaa aina pienempää huomiota ja tukea. Ei muissakaan yksilölajeissa jaeta SM-mitaleja ulkomaalaisille, miksi siis suunnistuksessa? SM-viestijoukkueessa saa nytkin juosta vain yksi ulkomaalainen ja se käytäntö on hyvä. Onhan muissakin joukkuelajeissa ulkomaalaiskiintiöt ja mitalit ripustetaan koko joukkueen kaulaan. Jotta asia ei jäisi blogissa valittamisen tasolle, pitänee laittaa muutosesitys liiton käsiteltäväksi.

MM-analyysiä

torstai 25. elokuuta 2011

Kun MM-kisareissu on muutaman kotona nukutun yön verran takanapäin, on aika analysoida kisoissa onnistumista ja koko harjoituskautta. Toki kilpailukausi jatkuu vielä tiiviinä lokakuuhun, mutta MM-kisat ovat se paikka, jossa kauden onnistuminen mitataan.

Pitkällä matkalla yhdeksäs, keskimatkalla 18. ja viestissä seitsemäs. Kovin hyvää arvosanaa en tulosten suhteen voi itselleni antaa. Pitkän matkan sija on hyvä, mutta suoritukseen en ole tyytyväinen. Vaativaan ja rankkaan kisaan oli odotettavissa suuria aikaeroja, mutta selviä virheitä kertyi minuuttitolkulla. Thierry ja Pasi juoksivat loistavat suoritukset, aivan kuten MM-finaalissa pitääkin, muiden suorituksista virheitä löytyy. Itselle huonoja rastivälejä tuli aivan liian monta. Hermostuneesta ja varovaisesta alusta huolimatta olin Pasia edellä vielä 20min kohdalla ja loppuun asti juoksuvauhti oli mitalitaistoon riittävää. Upea kilpailu, mutta tärkein eli hyvä suoritus jäi tekemättä.

Keskimatkalla toissapäiväinen pitkä matka painoi jaloissa varsinkin ylämäissä ja viimeisen kymmenen minuutin puristuksen aikana. Väliajoista näkee taas myönteisiä asioita, olin esimerkiksi vaativalla jaksolla rastilta 8 rastille 13 voittaja Thierryä nopeampi. Toisaalta lopun väsymys selviää karusti myös numeroista ja osoittaa valumisen pois kymmenen joukosta. Olisiko pitänyt kuitenkin juosta pitkän matkan sijaan sprintti? Silloin käytössä olisi ollut pari tuoreita jalkoja keskimatkan finaalissa.

Viestissä meno tuntui fyysisesti helpommalta ja suoritus oli oikein hyvä, mutta valitettavasti avausosuuden jäljiltä jo reilusti kärkitaiston takana. Oikeastaan maalissa edellisen päivän keskimatka harmitti vain entistä enemmän. Voi kuulostaa kummalliselta, kuinka vire voi parantua edellisen päivän kisasta huolimatta, mutta pitkän matkan väsymys vie hermostolta aikaa palautua ja keskimatkalla en saanut jaloista tehoja irti normaaliin tapaan. Taas voi jossitella palautumisella keskimatkalle: jos pitkä matka olisi ollut (sääntöjen mukaisesti) 15min lyhyempi tai keli olisi ollut 5-10 astetta viileämpi, olisiko yksi välipäivä riittänyt?

MM-kisojen maastopohja oli nopeampaa kuin pääosin harjoitusmaastoissa ja ehkä harjoituksissa olisi pitänyt kiinnittää enemmän huomiota keskittymällä hyväkulkuisiin maastonosiin. Kauden paras kulku puhkesi kukkaan kovin myöhään, vasta pari viikkoa ennen kisoja. Ehkä kesäkuun alussa kiveen potkaisemani varpaan kipuilu kiristi jalkojen lihaksia ja siihen olisi pitänyt kiinnittää enemmän huomiota. Harjoitusväsymys oli vahvasti läsnä kesä-heinäkuussa, eivätkä kovimmat harjoitukset kulkeneet niin kevyesti kuin olisi pitänyt.  Toisaalta menestys jäi eniten kiinni suunnistuksesta, ampumahiihdossakaan ei pärjää jos ampuu ohi kilpakumppaneita enemmän.

Jokainen kisa vei MM-maastojen ja karttojen hallintaa paremmaksi. Ei siis ole ihme, että seudulla koko ikänsä suunnistanut Thierry Gueorgiou oli omaa luokkaansa. Hänen suoritusvarmuutensa ja kykynsä juosta rinteiden kivikoissa ja risukoissa olivat muita edellä koko vuoden ajan. MM-kisoissa Thierryä pystyttiin jo haastamaan ajoittain, muttei koko kisasuorituksen aikana. Samoin sprintin voittajan Daniel Hubmannin voittojuoksu Chamberyn kapeilla kujilla oli ehkä sprinttisuunnistuksen arvokisahistorian hurjin suoritus. Kova vauhti ja kyky virheettömyyteen on menestyksekäs resepti arvokisoissa!

Ranskan MM-kisat olivat puitteiltaan ehkä urani hienoin kokonaisuus. Toivottavasti Vuokatti 2013 pistää paremmaksi. Savoien alue Alppien reunassa oli kaunista ja kaikkialla näki ihmisiä liikkumassa eri urheilulajien parissa. Hellekelit laittoivat kilpailijat ja runsaan yleisön hikoilemaan kisoissa ja jokainen maastossa käynyt sai varmasti eteensä riittävän haastavia suunnistuskokemuksia, jollaisia on vaikea löytää muualta. Tämän vuoden kisoihin valmistautuminen oli erityisen haastavaa kaikille ja vuoden projekti vei huippusuunnistusta askeleen eteenpäin. Kermakakun päältä jäivät puuttumaan mansikat oman laimean menestyksen myötä. Syyllinen siihen ja tekijä tulevaisuuden maukkaampiin kakkuihin löytyy peiliin katsomalla. Reseptikirjan selaaminen on alkanut ja leivonta jatkuu päivittäin hikoillen kohti Sveitsin rinteitä.

Ei päivät veljiä keskenään

keskiviikko 17. elokuuta 2011

MM-kisojen karsinnat ovat takana. Fiilis kahdesta startista jäi aika vaisuksi, vaikka tärkein eli finaalipaikat tuli hankittua molemmille matkoille. Karsintakisat vaativat kärkisijoihiin tottuneilta vain varmaa perussuoritusta, mutta henkisesti on haastavaa juosta kisoja, joissa on vain hävittävää. Helposti pieni varmistelu saattaakin sotkea rutiineja ja alkumatkan merkityksetönkin virhe aiheuttaa kiireen tunteen.

Pitkän matkan karsinta (3.) sujui muutamaa huonoa väliä lukuun ottamatta hallitusti ja rennosti. Rasteille virheitä ei tullut, mutta pari reitinvalintaa ja pidemmän välin toteutusta jättivät parantamisen varaa. Vaikeat tekniset välit menivät hyvin ja useammat rastiväliaikojen ykkössijat antoivat luottamusta ennen keskimatkan karsintaa.

Keskimatkan karsinta tökki kuitenkin alusta alkaen (11.). Jos pitkällä matkalla oli aikaa pyyhkiä märät mudat kengistä painamasta kesken jyrkän nousun, niin keskimatkalla olin koko ajan nurin ja hosumassa jatkuvasti uusia virheitä niin rasteilla, väleillä kuin reitinvalinnoissa. Kun maastopohja on erittäin huono ja vie huomion etenemiseen pois suunnistuksesta, vievät jalat helposti päätä eikä päinvastoin. Rata oli odotettua helpompi, jos vain tekisi oleelliset asiat kuten pitää.

Paras lähtöpaikka finaaleissa on aina loppupäässä eli sen voi ansaita sijoittumalla karsintaeränsä kärkipäähän. Silloin saa ympärilleen mahdollisimman hyviä kilpailijoita ja aina edellä lähteneistä syntyy jonkin verran uria maastoon. Tänä vuonna maastoissa ei ole juuri heinikkoa tai muuta rehevää, johon syntyisi selkeitä uria, mutta pientä etua loppupää saa esimerkiksi jyrkissä rinteissä tai rasteilta lähdöissä.

Pitkälle matkalle lähtöpaikka on hyvä ja keskimatkalla täytyy vain siirtää ajatukset täysin omaan toimintaan. Virheettömyydellä ja sujuvuudella kisat kuitenkin ratkaistaan. Siitä hyvänä muistutuksena Mats Haldin, joka lähti 2009 MM-pitkälle matkalle numerolla yksi ja hyvä juoksu toi neljännen sijan.

Järjestäjien arviot voittoajoista ovat venyneet hieman yläkanttiin karsintojen aikana ja lisäksi pitkän matkan ennakkoon yllättävän nopeiksi arvioituja vauhteja painanee reilu hellekeli, vaikka ollaankin ylhäällä vuorella (1200-1500m). Edessä on muutaman päivän aikana taas vuoden työn tulosten mittaus: nöyränä täytyy vaativiin maastoihin lähteä, mutta omat vahvuudet muistaen!

Viidensiin MM-kisoihin

keskiviikko 3. elokuuta 2011

Aika kesäkuusta elokuuhun tuntuu hujahtavan liian nopeasti kausi toisensa jälkeen. Niin tänäkin vuonna, vaikka ehdin nauttia kesästä kotimaassa toista kuukautta. Toukokuun Ranskan leirin jälkeen kisavire alkoi herkistyä sopivasti Porvoon maailmancupiin, mutta potkaistuani viimeistelyharjoituksessa ukkovarpaan kipeästi kiveen, jouduin lähtemään kisaan muutaman lepopäivän pehmentämänä. Aamun karsinta sujui vielä mukavasti (6.), mutta iltapäivän sprintti Porvoon kaduilla oli väkinäistä yritystä löysillä jaloilla ja loppumatkan virheiden tuloksena käteen jäi sija 24.

Jätin loput maailmancupin kiertueesta väliin keskittyäkseni harjoittelemaan ja Jukolan viestin järjestelyiden jälkeen suuntasinkin Ylläkselle. Viikko Lapissa juhannuksen ympärillä tarjosi hiljaista ympäristöä ja kivisiä rinteitä. Kipeä ukkovarpaan tyvinivel vaati vielä veronsa ja harjoittelu rytmittyi pakosta vuorotellen kivisille ja pehmeille alustoille. Myös syksyllä leikattu akilles tarvitsi taas tarkempaa huoltoa ukkovarpaan aristelun takia, se kun jotenkin muutti koko jalkaterän kuormitusta rasittaen myös nilkkaa.

Heinäkuussa osallistuin Sotilaiden Maailmankisoihin Rio de Janeirossa. Menolennon aikataulu Brasiliaan muuttui pariinkin kertaan viime tipassa ja kaksi päivää ennen sprintin MM-katsastusta selvisi, että ehdin kuin ehdinkin viivalle ennen lentokentälle lähtöä. Ranskan MM-kisaviikolla sprintti ja pitkän matkan finaali ovat peräkkäisinä päivinä, joten sprinttipaikka ei ollut tavoitteenani. Tavoitteena toki oli kuitenkin juosta katsastuskilpailu hyvin ja kärkipaikan menettäminen aivan viimeisillä sadoilla metreillä harmitti vietävästi. Luin hetken karttaa väärän rastin kohdalta ja sekoilin 15 sekuntia – pitkiä sekunteja vauhdikkaassa ja tasaisessa katukisassa.

Kisapettymykset jatkuivat Brasiliassa. Huolimatta alkureissun lepäilystä olo oli mäkisissä kisoissa väsymyksen puolella ja sorruin molemmissa henk.koht. starteissa pariin virheeseen. Viestissä suoritus oli kelvollinen ja olin toisen osuuden nopein. Virheet harmittavat aina ja varsinkin isoissa kisoissa. Yksilölajissa syyllinen löytyy onneksi aina peilistä, vaikka reissuun mahtuikin monenmoista kolhua ja pieniä yllätyksiä kisan aikana.

Suoraan Brasiliasta matka jatkui Ranskaan MM-leirille ja viimeisiin katsastuksiin. Aikaero muistutti itsestään parin ensimmäisen yön jälkeen unta odotellessa, mutta fyysisesti vire tuntui parantuneen selvästi. Maastot  Ranskassa ovat täysin toista kuin Brasiliassa: vaikeakulkuista ja kivikkoista rinnettä. Keskimatkan katsastuksessa olin toinen ja erityisesti kisan alkumatka sujui hyvin antaen itseluottamusta tulevaan. Pitkän matkan kisan jätin väliin flunssaoireiden vuoksi. Oli turha ottaa riskiä terveyden kanssa, koska kisapaikka ei ollut enää viimeisen kisan tuloksesta kiinni. Mahtavan piristävä juttu oli seurakaveri Jonne Lehdon pääsy ensi kertaa MM-joukkueeseen ja sitä myöten kämppäkaverikseni.

Paljoa yli viikkoa ei kotona ole ehtinyt lepäillä katsastuksista paluun jälkeen, sillä tulevana sunnuntaina on edessä lähtö MM-kisoihin. Kisat alkavat karsinnoilla vasta viikkoa myöhemmin, mutta metsäkisat käydään sen verran korkealla (1200-1500m), että menemme asumaan ennakkoon kisakorkeuteen. MM-kisat ovat vuosittainen onnistumisen mittari ja tänä vuonna niihin on tullut keskityttyä harjoittelussa ja kisaamisessa vielä aiempaa enemmän. Isolla innolla kisoja jo odottaa, vaikka erityisen vaativat maastot hieman myös kummittelevat mielessä.

Ranskalaisessa metsässä

keskiviikko 18. toukokuuta 2011

Elokuun MM-kisojen erityisen vaikeista maastoista on puhuttu koko talvi. Ulkopuoliset tai toimittajat kyselevät: mikä niistä maastoista oikein tekee niin haasteellisia. Suomalaiset kun ovat usein pärjänneet teknisesti vaativissa maastoissa ja kotimaisten maastojen vaikeutta ja tarjontaa yleensä kehutaan. Tulevathan kaikki Keski-Euroopan huippusuunnistajat Skandinaviaan, osin toki meille tärkeiden seuraviestien leirityksen ja juoksemisen takia, mutta myös harjoittelemaan hyvien kisojen, vaativan suunnistuksen ja karttojen suuren määrän takia.

Suomessa ei opi hallitsemaan kaikkia maastotyyppejä. Osaaminen vaatii aina kokemusta ja meiltä puuttuu Keski-Euroopan tyypillisin maastotyyppi oikeastaan kokonaan: suuret korkeuserot yhdistettynä nopeakulkuiseen pyökki- tai kuusimetsään. Rinnesuunnistus ja reitinvalinnat suurilla korkeuseroilla ovat suomalaisille heikompaa osaamista. Maailmalta löytyy myös tiettyjä hyvin spesiaaleja maastoja, joita ei juuri muualla voi harjoitella. Esimerkiksi Tsekin hiekkakivisokkelot ovat niin erityisiä, ettei niitä siinä mittakaavassa oikeastaan muualla ole.

Ranskan MM-kisojen maastot ovat, järjestäjien tarjoaman ennakkoinfon ja harjoituskarttojen perusteella, niin ääripäitä monessa suhteessa, että jotain elementtiä voi muuallakin harjoitella, muttei oikein vastaavaa kokonaisuutta. Korkeuserot ovat sentään maltilliset, mutta eteneminen on hyvin vaikeaa kivikkoisen pohjan ja tiheän metsän takia. Maastossa on paljon isoja ja pieniä muotoja eli myös kartalla luettavaa riittää ja vauhdissa oleellisen ymmärtäminen on vaikeaa. Kartoittaja joutuu väkisin tekemään kompromisseja kartan luettavuuden ja kaikkien muotojen kuvaamisen väliltä, mikä luonnollisesti lisää myös suunnistajan haastetta.

Kun näkyvyys on huono, eteneminen kulmikasta, juostaan rinteissä, kartasta on vaikeaa saada selvää ja rastit eivät näy kauas – suunnistus on kaikin tavoin vaikeinta mahdollista. Mielenkiintoista päästä maastoihin vielä kesällä puiden lehtien ja aluskasvillisuuden kasvettua täyteen mittaansa.

Suomessa on tottunut tasaisiin kallioihin. Tai onhan meilläkin jääkaudesta huolimatta teräväreunaisia ja möykkyisiä kalliomaastoja, mutta Ranskan MM-alueella paljas kalliokin on täynnä koloja ja uurteita, jolloin askeelta joutuu koko ajan sovittamaan oikeaan kohtaan. Ja kun katse on jaloissa, suunnistus kärsii. Risujen keskellä kiveltä toiselle taiteillessa on käynyt mielessä myös suunnistajan ratajuoksuharjoittelun hyödyllisyys. Askeleet tasaisella alustalla painottuvat lähtö- ja maalisuoralle eli noin minuutin matkalle? No toki kovaa pitää osata juosta tarvittaessa.

Välillä tuntuu kuin maasto olisi luonnon taistelukenttä, jonka kiviseen näkymään poterot ja juoksuhaudat ovat uurtuneet ajan kuluessa. Kieltämättä välillä reiät ja kolot ovat vaarallisia, kun juoksee maastossa karttaa lukien. Syvimmät reiät ovat useita metrejä ja kisoissa syvimpiä onkin nauhoitettu varmuuden vuoksi. En ole kuullut kenenkään harjoituksissa loukkaantuneen ja kyllähän kaikissa kivisissä maastoissa koloja ja esteitä riittää.

Haastavaa suunnistusta MM-kisat tulevat tarjoamaan, ehkä haastavampaa kuin koskaan aiemmin. Ei se aina mukavaa etenemistä ole, oksat raapivat ja pieniltä kolhuilta ei tule välttymään. Toisaalta harjoituksissa aika kulkee nopeasti, kun koko ajan joutuu keskittymään tosissaan ja oma osaaminen on kunnolla koetuksella. Harvoin suunnistajat valittavat liian vaikeita ratoja, kunhan vaikeus tulee maastosta ja radasta, eikä esimerkiksi huonosta kartasta.

Hyvää ja huonoa

tiistai 5. huhtikuuta 2011

Keski-Euroopassa kevät on jo pitkällä. Kukat kukkivat ja linnut laulavat. Kelpaahan se laulaa, kun lämpöä on välillä jopa yli parikymmentä astetta. Kukat kaipaavat myös sadetta ja sitä riitti viime viikolla Vehkalahden Veikkojen harjoitusleirillä Ranskan Clermont-Ferrandissa.

Michelin-miehen kotikaupungin vieressä kohoaa 40km pitkä jono sammuneita tulivuoria, joiden rinteillä pääsee maastoihin, joissa jokainen on ajoittain suurissa vaikeuksissa. Metsät ovat tiheitä ja laavavirtojen kivikkoiset rinteet haastavat korkeuskäyrien ymmärryksen. Kun näkyvyys on heikko, muotojen hahmottaminen vaikeaa ja joutuu keskittymään juoksualustaan pystyssä pysyäkseen, ovat suunnistuksen vaatimukset korkeimmillaan. Eihän se aina mukavaa etenemistä ole, mutta kisakauden alle oman suunnistustaidon maksimaalinen haastaminen teki varmasti kaikille hyvää. Clermont-Ferrand on myös tämän kesän MM-kisojen kannalta oiva harjoitusalue maastojen tarjoamien haasteiden osalta.

Alkuleiri sujui hyvin, vaikka kylmä sadeviikko lämpimien jaksojen välissä hieman harmittikin. Ei keli juostessa haittaa, mutta märkien vaatteiden kuivatus leirintäalueen mökeissä nostaa sisäilman kosteuden kasvihuoneen tasolle ja terveenä pysyäkseen täytyy tehdä voitavansa.

Loppuviikosta äiti kyseli tekstiviestillä kuulumisia ja ensin vastasin tuttuja loruja: “Hyvin menee vaikka hieman jo väsyttää, hieman saisi olla lämpimämpää”. Sitten oli pakko laittaa uusi viesti perään: “Tai no: eilen alkoi ripuli, tänään osui oksa silmään ja polulla juostessa astuin vahingossa kiven päälle ja leikattu akilles venyi ekan kerran voimalla aivan suoraksi. On siis hieman turvoksissa ja hellänä.

Seuraleirin pari viimeistä päivää sujuivat siis alakanttiin, sillä jouduin keventämään ja soveltamaan harjoittelua. Lyhyt kevennys saattoi kuitenkin olla myös hyvä asia, sillä Ranskasta matka jatkui maajoukkueen leirille Sveitsiin. Myös sää vaihtui aurinkoon ja hellelukemiin. Heti leirin alkuun osallistuimme Suomen Huippuliigaa vastaavan Sveitsin Nationaler-sarjan sprinttiin ja olin seitsemäntenä paras suomalainen. Vaikka ripuli jatkuu ja lihakset ovat vielä kivisten rinteiden jäljiltä kireinä, ainakin katusprintissä vauhti oli omiin tuntemuksiin nähden oikein hyvää. Kovatasoinen kisa, sillä neljän kärjessä on kolme sprintin MM-mitalistia viime vuosilta. Ero kärkisijoille oli kuitenkin sama puolisen minuuttia kuin viime vuoden MM-sprintissä, joten töitä on edelleen tehtävä!