Suunnistus tavoittelee suuremman medianäkyvyyden myötätuomia hyötyjä muiden kestävyyslajien tapaan. Kansainvälisen lajiliiton (IOF) tavoite olympiastatuksesta ohjaa kehitystä, mutta monia asioita tuntuu olevan tekemättä ennen lajin luonteen muokkaamista. Suunnitelmat MM-kisojen matkojen muutoksista aiheuttivat jo parhaiden urheilijoiden yhteisen vastalauseen. Kaavailut yhteislähdöistä, takaa-ajoista ja sprintin merkityksen vahvistamisesta eivät ole urheilijoiden saati perinteiseen metsäsuunnistukseen tottuneiden harrastajien mieleen. Eikä ihme, sillä suunnistuksessa on kyse kartan ja kompassin avulla yksin etenemisestä tuntemattomassa maastossa.
Suunnistusliitosta juuri Hiihtoliittoon siirtynyt ex-toimitusjohtaja arvosteli lähtiessään varsinkin nimettömänä netissä kaikkia muutoksia vastustavia. Ainakin samat henkilöt, luonnollisesti nimeltä mainitsemattomat, tästä innostuivat ja valittaminen jatkuu. Liiton toimintaan voi vaikuttaa toimimalla lajin virallisissa elimissä. Liiton toimet pohjaavat lajin luottamushenkilöiden päättämään strategiaan. Siis ei kun toimimaan alueilla ja liitossa jos jokin harmittaa! Silloin voi myös ymmärtää paremmin monia päätöksiin vaikuttavia asioita.
Eivät kaikki uudistukset miellytä allekirjoittanuttakaan, mutta silti harmittaa puutteellisten tietojen perusteella asioista valittaminen. Monen mielestä televisiointi pilaa suunnistuksen, mutta samalla liitolta vaaditaan lajille lisää resursseja ja näkyvyyttä. Tämä ristiriitaisuus näkyi vuonna 2009 Suunnistusliiton avoimessa kyselyssä, jolla pohjustettiin tulevien vuosien toimintastrategiaa. Jukolan tv-lähetyksestä pääosin pidetään, missä käytettävissä ovatkin lajin suurimmat resurssit sekä huikean pitkä lähetys. Muiden kilpailujen kohdalla lähetys täytyy saada tiivistettyä suoraan 60-90 minuuttiin ilman kallista leikkaamista. Toinen vaihtoehto on kehittää laji niin kiinnostavaksi, että tv-yhtiöt kilpailevat lähetyksestä.
Jotta suunnistus kehittyisi, tarvitaan tv-lähetyksiä ja niiden hyötyjä. Hyvän tv-lähetyksen suunnittelu toki vaikuttaa ratoihin kuten luonnonsuojelun tai maanomistajien takia kielletyt alueetkin, mutta ei tv-tuotanto halua pitkiä loppusuoria tai yleisörasteja. Kamerat tavoittavat urheilijan mieluiten metsän puolella, eihän pellolla juoksentelu tuo mitään oleellista esille. Metsässä kuvaaminen toki vaatii avoimempaa rastiväliä, jotta kuvaaminen kestää pelkkää leimausta pidempään. Radan on myös käytävä kesken kisan kaapelinvedon kannalta järkevän etäisyyden päässä. Tämäkin puoli kehittynee kokemusten ja teknisen kehityksen myötä. Hyviä esimerkkejä on nähty niin Suomessa kuin maailmallakin.
Suunnistus on saanut Suomessa reilusti tv-aikaa, mikä on syystä aiheuttanut ihailua muissa maissa ja kotimaan lajiliitoissa. Jukolan televisiointikaan ei ole syntynyt ilman liiton ja Kaukametsäläisten vuosien työtä. Suunnistuksen televisiointiin erikoistunut tuotantotiimi ja gps-seuranta ovat tuoneet lajin ymmärrettäväksi tavallisillekin katsojille. Toki parannettavaakin aina on, mutta voidaan hyvin sanoa Suomen edustaneen eturiviä tässä kehityksessä. Ruotsin panostus nettilähetyksiin ei vie suunnistusta lajin ulkopuolisille ja suunnistajille hyvin riittävä pelkkä gps-seuranta ei yksin riitä tv-lähetykseksi.
IOF:n toimenpiteitä televisioinnin edistämiseen ei kuitenkaan ole näkynyt. Ymmärtääkseni televisioinnin kokemukset ovat jääneet irrallisiksi yksittäisten maiden puuhasteluksi. Kaikilta suurilta kehitystavoitteilta putoaa pohja ilman televisiointia. Tarvittaisiin selkeä linjaus koskemaan arvokilpailujen televisiointia. Samaan pakettiin hyvän suunnistuslähetyksen periaatteet, erikoistunut tuotantotiimi, toimiva tulospalvelu ja gps-seuranta. Aivan kuten ampumahiihdossa on toimittu. Hiottu kokonaispaketti tulee paikalle ja hoitaa lähetykset. Nyt esimerkiksi MM-kisoista saatava tv-kuva voi olla ihan mitä tahansa. Niin ei saisi olla jos sitä jaetaan suoraan useamman maan tv-lähetyksiin.
Toimin Huippuliigan finaalin ratamestarina 2007 ja ehdotin liitolle ja tv-tuottajalle uuden kilpailumuodon (prologi 20min + takaa-ajo 35min) kokeilua. Minusta tuollainen kilpailumuoto on mielenkiintoinen, mutta se vaatii sopivaa maastoa ja kisan luonteen ymmärtävää ratasuunnittelua, kuten mahdollisimman vaativaa karsintaa, joka aiheuttaa lyhyestä matkasta huolimatta sopivasti eroja takaa-ajoon. Takaa-ajon ihannetilanteessa on viestien tapaan useampi pieni ryhmä käymässä taistojaan. Takaa-ajon tulee olla vauhdikasta alustaa, peitteistä metsää, ja rastit on sijoitettava pääosin niin, ettei 30-40sek perässä tuleva saa edellisiä jatkuvasti näkyviin. Tähän mennessä kilpailumuoto on toteutettu Huippuliigassa neljästi ja vaihtelevan onnistuneesti: Kahdesti miesten kärki on kasaantunut isoksi letkaksi, kun taas kahdesti kärki on pysynyt sopivasti hajallaan ja kilpailu on toiminut hyvin. Jos Suomessa kärki kasaantuu, on arvokisoissa kasaantuminen vielä todennäköisempää. Pelkkä massakiri ei tee oikeutta lajin hienouksille. Ei se tee sitä hiihdossakaan, jossa aiempi takaa-ajo oli paljon massalähtöjä mielenkiintoisempi. Suunnistuksessa ei voi ajatella arvokisoihin kilpailumuotoa, jonka toimiva toteuttaminen ei onnistu kaikissa maastoissa. Maailmancupeissa tai Huippuliigassa sellainen on erittäin mukava piristys.
Ennen kuin MM-ohjelmaa aletaan muuttaa, pitäisi nykyinen erinomainen neljän erilaisen matkan paketti hioa kuntoon. Ymmärrettävästi sprintti on korostunut, kun lajia halutaan tuoda metsästä yleisön keskelle. Sprintti on lajiimme hieno uusi lisä ja vaatii erilaisia kykyjä, mutta perinteistä vaativaa metsäsuunnistusta ei kuitenkaan saa unohtaa. Hyvä televisiointi on mahdollisista toteuttaa kaikilla matkoilla, sekin on nähty, kunhan tekijät ovat osaavia. Televisioinnin kehittäminen on keskeistä suunnistuksen tulevaisuuden kannalta, mutta sen on toteuduttava lajin harrastajien ja parhaiden urheilijoiden arvostus säilyttäen.
Tero Föhr
